Aamuvirkku yksisarvinen

Kun kaikki on sanottu: Katja Ketun Kätilö

2012-02-24T07:39:00.004+02:00

Kätilö toisen maailmansodan ajan Lapissa rakastuu saksalaiseen SS-upseeriin.

Tuskin mitään kirjaa on ruodittu kirjablogeissa yhtä paljon kuin Katja Ketun Kätilöä. Eikä suotta: Voittihan se muun muassa ensimmäisen blogistanian Finlandian! Minäkin äänestin kirjaa omalla Finlandia -listallani, vaikka en äänestäessäni ollut edes lukenut sitä.

Kirjan nimi: Kätilö

Kirjoittaja: Katja Kettu

Kustantaja: WSOY

Julkaistu: 2011

Sivuja: 348
Mistä minulle: Kirjasto


Kuva WSOY

Kaikkien lukema
Mutta niin: Nyt Kätilö on jo "melkein kaikkien lukema", kirja, josta jokaisella tuntuu olevan ainakin jonkinasteinen mielipide. Siitä suorastaan pitää olla mielipide! Joihinkin kirja on kolahtanut täysillä, toisten postauksista käy ilmi pieni pettymys, osa myöntää avoimesti ärsyyntyvänsä kirjan runsaasta kielestä. Silti: Kukaan ei ole tainnut sanoa, että Kätilö olisi turha kirja tai ei olisi palkintojaan ansainnut.

Sodassa ja rakkaudessa...
Kätilö taitaa olla ensimmäinen lukemani sotakirja. Sotakirjoiksi lasken nyt tässä yhteydessä kaikki kirjat, jossa käydään sotaa jossain muualla kuin fantasiamaailmassa tai tähtien välillä. Sota on aina hirveää ja kamalaa, murtaa monen ihmisen elämän ilman vaihtoehtoja, loukkaa ihmisyyttä ja saa ihmiset kadottamaan oikean ja väärän rajan. Kaikki tuo inhottava ja kärsimys välittyy Kätilöstä erinomaisesti. Keskitysleirien veroiset vankileirit, ihmiskokeet, auktoriteettien nöyrä totteleminen.

Taistelurintamien tapahtumat jätetään sentään Kätilössä käsittelemättä, onneksi. Muualla tapahtuva kamaluus saa näin vahvemman otteen. Silti kirjasta välittyy jonkinlainen sodan tunnelma: Mielestäni siellä ei ole urheutta eikä sankaruutta millään puolella, koska kaikki toimivat, kun on pakko.

Tietenkin Kätilö on myös rakkaustarina, mutta ei todellakaan kaunis tai siloteltu. Pikemminkin järjetön. Ihan kuin kirjan tapahtumat muutenkin, ei niin, etteivätkö ne olisi voineet tapahtua, vaan niin, että kun tapahtumia katsoo ulkopuolisen silmin, henkilöitä tekisi mieli ravistaa näkemään mitä he ovat tekemässä.

Poikkeus nykysuomeen
Kirjan kieltä on luonnehdittu muun muassa vahvaksi ja rikkaaksi. Kieli on hienoa, ja oikeastaan se ehkä vähän tasoittaa kirjan tapahtumien rosoisuutta. Kuten muuallakin on todettu se etäännyttää jossain kohdissa sopivasti.

Ei kaiken tarvitse aina olla kivaa ja ihanaa
Mikään kiva kirja Kätilö ei missään tapauksessa ole. Erinomainen se on silti, sellainen, josta ajattelen, että hyvä että tämä on kirjoitettu ja oikein hyvä että niin moni on lukenut tämän. Kuten Sallakin Kätilöä arvioidessaan totesi, asiat, jotka täällä ja nyt voivat tuntua vain kaukaiselta historialta, ovat silti monessa paikassa yhä totta. Jos Puhdistus (joka minulla on äänikirjana kesken) on jonkinlainen pysähtyneempi ajankuva, ja siinä mielessä rinnastettavissa Kätilöön, että sekään ei ole kiva, mutta siitäkin ajattelen, että hyvä kun on kirjoitettu ja hyvä kun luetaan, Kätilö taas on monilta ideoiltaan paljon laajemmin ympäri maailmaa eli sotia yleistettävä kirja, vaikka se tapahtuukin Lapissa.

Viimeisen megalauseen jälkeen minulla ei ole enää muuta todettavaa kuin jos ette ole lukeneet, lukekaa. Ihan sama tykkääkö vai ei, ikäviäkin asioita kannattaa joskus ajatella.

Stanislaw Lem: Solaris

2012-02-20T22:30:00.000+02:00

Kirjan nimi: Solaris

Kirjoittaja: Stanislaw Lem

Kustantaja: Tammi. Mikäköhän kirjasto tämä on, saman tyyppinen kansi esimerkiksi Uljaassa uudessa maailmassa.

Julkaistu: 1961/1973 (alkuperäinen/suomeksi)

Sivuja: 250
Mistä minulle: Kirjasto

Stanislaw Lem, kuva Wikipedia

Nyt kun olen kertonut, miksi scifiä kannattaa lukea, esittelen tarkemmin ensimmäisen scifi -haasteeseen sisällyttämäni kirjan. Solaris kuuluu Classics -listan mukaan klassikoihin, joten tässä vaiheessa sijoitan kirjan luokkaan 5, science fictionin moderni klassikko. Otan kuitenkin vapauden rukata kirjojen kategoriasijoituksia vielä myöhemmin sopivaksi katsomallani, luonnollisesti sääntöjen hyväksymällä, tavalla :).

Solaris on siis yksi genren klassikoita, ja no, vähän niin kuin Vieras kartanossa, sekin on hyvin psykologinen kirja. Avaruusaluksia siis on, mutta sivuja ei todellakaan ole täytetty millään tieteisjargonilla. Päähenkilö sentään on kunnon tiedemies, avaruustutkija nimeltä Kris Kelvin.

Maapalloltakin on jo kauan sitten huomattu kahta aurinkoa kiertävä Solaris -planeetta. Elämää planeetalla kuitenkin on, nimittäin valtameri. Meri ei ole mikään stabiili vesilammikko siinä mielessä kuin sen helposti käsittää, vaan ajatteleva olento joka muuttaa muotoaan.

Solariksella on tutkimusasema jossa valtamerta koskevaa tutkimusta on tehty jo pitkään. Paikassa tosin on jotain outoa: Tutkijat ovat kuolleita tai eristäytyneitä ja käyttäytyvät oudosti. Kaiken lisäksi Kelvinin kuollut rakastajatar vielä ilmestyy paikalle. Merellä taitaa olla jotain osuutta asiaan. Friikkiä? Kyllä.

Avaruusaluksista huolimatta kirja ei tunnu erityisen kovalta scifiltä (kyllä, suppeiden empiiristen kokeideni mukaan avaruusalukset viittaavat aina kovaan scifiin), vaan tarina on kuin onkin psykologisempi. Kirjan parhaat ansiot eivät ole kielessä tai ehkä ihan tarinan kerronnassakaan (vaikka kieli tai kerronta eivät häirinneetkään) vaan jossain syvällä juonessa. Solaris tuntuu siltä, että minulta meni jotain ohi, ja haluaisin lukea sen heti uudestaan. Harmi, nyt en malta, mutta taatusti joskus myöhemmin. Haluan saada tarinastakin vielä paremmin kiinni.

Miksi lukea scifiä?

2012-02-20T20:09:00.000+02:00

Kun ilmoittauduin Raijan Taikakirjaimet -blogissa organisoimaan scifi -haasteeseen, ajattelin saman tien, että aloitan haasteen kertomalla, miksi minusta jokaisen olisi hyvä lukea scifiä, tuota välillä niin kovin väärin ymmärrettyä kirjallisuuden lajia, edes vähän. Edes joskus, vaikka ei yhtään avaruusaluksista tykkäisikään (scifi ei aina = avaruusalus). Vaikka se scifi ei ihan omimmalta tuntuisikaan. No, aloituspostauksen tekeminen vähän venyi, ja olen ehtinyt tekemään haasteelle ihan oman sivunkin tänne. Mielessä on myös osallistuminen maailmanvalloitukseen ja Ikkunat auki Eurooppaan, molemmille tosin on vielä sivut tekemättä...

Kuva weheartit.com / http://blog.optisch-edel.de/2011/05/black-sun.html

Mutta niin, miksi lukea scifiä vaikka ei olisikaan innostunut avaruusaluksista 5-vuotiaana (tosin kuka ei?):

Tarinat ja kuvaukset nykyhetkestä ovat aina jo jollain tavalla historiaa. Siksi on hyvä kertoa tulevasta. Ja noin yleisesti ottaen, tulevaisuuden kuvaaminenhan on (ainakin yleensä) yksi scifin kantava idea.
Edelliseen liittyen: Missään muussa kirjallisuuden lajissa harvemmin kerrotaan, millaista ehkä on 10, 20, 100 tai 1000 vuoden päästä. Osa otaa kantaa myös siihen, miten tilanteeseen on päädytty, osa ei. Joka tapauksessa, erilaiset tulevaisuudenkuvat saavat usein ajattelemaan nykyhetkeä ihan uudelta kannalta. Mielenkiintoisinta voi olla ajatella, onko kuvattu tulevaisuudenkuva juuri se todennäköisin, jos kaikki jatkuu kuten nyt näyttäisi jatkuvan. Toisaalta se, millaiseksi tulevaisuuden kuvittelemme tai miten johonkin tulevaisuusskenaarioon nyt suhtaudumme, voi kertoa tästä hetkestä paljon enemmän kuin se, miten nykyhetkeä nyt kuvataan.
Jotkut kauan sitten absurdit asiat ovat jo totta, kehitys kehittyy ja silleen. Matka maan keskipisteesee ei ehkä toteutunut, mutta kuussa on käyty. Kannattaa siis miettiä, tuntuvatko ne energiavallankumoukset, ydinsodat ja muut ehkä kuitenkaan niin kovin kaukaisilta vaikka 20 vuoden päästä
Uhkakuvat. Ymmärrämmekö, mihin olemme menossa, ja mihin valitsemamme reitti johtaa? Vaikka vaaroja osattaisiinkin väistellä, pitää ne jonkun merkata että niitä osattaisiin väistää.
Vielä mielenkiintoisempia ovat tietenkin uhkakuvien ratkaisut. Onko kukaan edes vaivautunut miettimään, mitä voisi tehdä? Miksi aurinkoenergiaa ei hyödynnetä nykyistä enemmän Afrikassa?
Mahdollisuudet. Jos kaikki maailmassa elävät 500 vuotiaiksi tai osa väestöstä ei enää tarvitsekaan unta, keksimme tavan jolla tuottaa loputtomasti energiaa tai lentää seuraavaan galaksiin, mitä sitten voisi tapahtua?
Mahdollisuuksiakin voidaan käsitellä monelta eri näkökantilta eli oikein kunnon spekulointi. On tietysti ihan eri asia saavuttaa jonkinlainen energiavallankumous kuin huimaa edistystä lääketieteen rintamalla.
Monet vanhat scifiromaanit ovat aika suoraviivaisia ja jopa vähän kökösti kirjoitettuja. Niitä lukee usein enemmän tarinan tai spekulaatioiden kuin hyvän kirjoituksen vuoksi. Niille, jotka arvostavat ennen kaikkea taitavaa kirjoitusta, voisin suositella vaikka heti esimerkiksi Kazuo Ishiguron Ole luonani aina, Johanna Sinisaloa tai Margaret Atwoodia.
Nouseminen pienen ihmisen yläpuolelle. Yksittäisen ihmisen tarinalla voi toki kertoa paljon ja tehdä asioista helposti lähestyttäviä, mutta kyllä se galaktinen näkökulma silti on toisinaan ihan jees.
Todellisuudessa on todelisuutta ihan tarpeeksi. Todellisuuden rikastaminen tekee ihan hyvää, ainakin kirjoissa.

Erinomaisia listoja eri tyyppisistä scifi -romaaneista on linkattu haasteen aloituspostaukseen.

Keksivätkö scifi-allergikot tämän litanian jälkeen vielä vastaväitteitä? Entä olisiko scififaneilla lisättävää?

Kirjatohtorilla käymässä

2012-02-15T22:51:00.004+02:00

Lappeenrannan maakuntakirjastossa oli taas mielenkiintoinen tapahtuma: Eilen, ystävänpäivänä, siellä järjestettiin kirjankorjauspaja! Valitettavasti ehdin paikalle vasta viisi minuuttia ennen pajan loppua, mutta sain kuitenkin ystävälliseltä kirjatohtorilta, Minna Toloselta, pikaesittelyn siihen, mitä kaikkea pajassa oli päivänä aikana puuhattu.

Kuva weheartit.com

Jostain syystä en aikaisemmin ollut tullut edes ajatelleeksi, että tietenkin kirjaston kirjat kuluvat ja vaativat jatkuvaa korjausta ja että niitä todella korjataan jatkuvasti! Irronneet sivut kiinnitetään ja revenneet kannet korjataan, mahtavaa. Tämä kaikki vaatii tietenkin oman osaamisensa ja laitteistonsa.

Kuvia kirjankorjauspajasta pääsee katsomaan täältä. Olen muutenkin iloinen, että kirjasto tiedottaa aktiivisesti Facebookin kautta, näin minäkin saatan vahingossa vaikka kuulla kaikesta järjestetystä. Facebookissa selvisi kirjastosta kadonneiden Pallo -tuolien kohtalokin: Ne ovat onneksi vain korjattavina.

Käyttekö te kirjastoissa järjestetyissä erikoistapahtumissa? Mitä teidän kirjastossanne on järjestetty?

Minä olen käynyt kuuntelemassa Hynysen esitelmää kirjoittamisesta. Ko. esitelmää käsittelevä postaus on muuten blogin ehdottomasti suosituin yksittäinen postaus koskaan, kiitos Kotiteollisuuden kotisivujen linkkauksen. Muita kirjailijapuheenvuoroja en ole käynyt kuuntelemassa, vaikka ne periaatteessa ihan mielenkiintoisilta vaikuttavatkin. Tutkin myös aina kaikki erilaisten teemojen ympärille kootut kirjavinkit.

Sarah Waters: Vieras kartanossa

2012-02-13T20:48:00.000+02:00

Kirjan nimi: Vieras kartanossa

Kirjoittaja: Sarah Waters

Kustantaja: Tammi, keltainen kirjasto

Julkaistu: 2009/2011 (alkuperäinen/suomeksi)

Sivuja: 594
Mistä minulle: Kirjasto

Kuva Wikipedia.fi

Miksi, mitä, missä?

Blogistanian Globalia -kilpailun jälkihuumassa minunkin oli tietysti hyökättävä palkinnon saaneen kirjan kimppuun. Psykologinen kummitus- ja salapoliisikertomus brittiläisessä kartanossa, vähän sen ajan jälkeen, johon uusin sarjasuosikkini Downton Abbeykin sijoittuu, kuulosti tietysti äärimmäisen houkuttelevalta.

Vieras kartanossa kertoo siis 1940 -luvusta Englannin maaseudulla. Sodat ovat repineet yhteiskuntarakenteet rikki, ja entinen eliitti löytää itsensä talousvaikeuksista rapistuvista kartanoista. Tilojen kunnossa pitäminen ja päivittäinen elämä olisi hoidettava niukan palvelusväen turvin, eikä mahtisukujen rooli uudenlaisessa maailmassa tunnu olevan selvä oikein kenellekään - vähiten yhdelle näistä suvuista itselleen.

Kirjan päähenkilö on lääkäri, tohtori Faraday. Työnsä kautta hän tutustuu Hundreds Hallin kartanoon ja sen asukkaisiin. Kartanon väellä ei mene hyvin, se on selvä. Faradaykaan ei oikein ymmärrä, mistä asukkaiden kurjuus johtuu, mutta kietoutuu tapahtumiin ja pääsee niihin osalliseksi ehkä enemmänkin kuin haluaisi.

Tarinaa voi nopeuttaa paitsi editoinnilla, myös kirjamisella...

Ihan ensiksi: Kiitos sille, joka on keksinyt Keltaisen kirjaston täydellisen sivujen taiton: Sivut ovat juuri sopivan kapoisia ja teksti juuri sopivan kokoista. Törmäsin näihin kiitoksiin jossain muuallakin, mutta tämmöisen ulkokirjallisen seikan tärkeys todella korostuu Vieras kartanossa -kirjan kaltaisten pitkien mutta periaatteessa nopealukuisten opusten kohdalla.

Vieras kartanossa ei siis mielestäni ole ylipitkä, vaikka siinä onkin paljon sivuja. Silti tarina tuntui lähtevän kunnolla liikkeelle vasta kirjan puolivälin paikkeilla. Koska luin Vieraan kartanossa harvinaisen tiiviiseen tahtiin, en ärtynyt alun hidastempoisuudesta. Jos en olisi nauttinut kirjaa kunnon haukkaisuina, alun pitkä tarinan petaaminen olisi voinut häiritä.

Kummituksia kirjassa on tosiaan vain nimeksi, eikä se missään tapauksessa ole kauhugenreä. Mieleen tulee minullekin vähän Diane Setterfieldin erinomainen Kolmastoista kertomus, josta pidin kyllä vielä enemmän kuin Vieraasta kartanossa.

Puuttuikohan vielä jotakin?

Kirja on siis oikein mainio, mutta ihan vähän jotain lisätwistiä jäin vielä kaipaamaan. Yllätyksiä on, mutta ei nyt ihan sykähdyttävästi. Kirjan olisi voinut laskea käsistään enkä oikein tiedä, miten pitkään muistan sen vielä lukemisen jälkeen. Lukemisen arvoinen, kyllä, vuoden käännöskirja, en ole ihan varma.

Kirja on luettu niin monessa muussakin blogissa, että laiskuuksissani en ala nyt linkkejä listaamaan, mutta kirjan jo lukeneita tai juonispoilereita kaipaavia suosittelen kurkkaamaan Järjellä ja tunteella -blogin juonikeskusteluun. Jatkossa vastaavanlaisia juonien ruotimisia tulee löytymään muuten myös blogista Juonittelua.

John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä (äänikirja)

2012-02-12T22:30:00.000+02:00

Jäätävät säät pakottivat minutkin usein parilla viime viikolla kulkemaan työmatkat polkupyörän sijasta bussilla. Koska bussimatka on periaattessa ihan lyhyt, noin 10 minuuttia, tavalliseen kirjaan ei oikein kannata tarttua. Käytännössä matka on kuitenkin ajallisesti paljon pidempi: Bussipysäkille lampsimiseen, odotteluun ja lopuksi työhuoneelle kävelyyn kuluu niin paljon aikaa, että matkaan menee 30 minuuttia. Erinomainen aika äänikirjalle annettavaksi!

John Steinbeck, kuva Wikimedia Commons

Kirjan nimi: Hiiriä ja ihmisiä

Kirjoittaja: John Steinbeck

Kustantaja: Tammi
Julkaistu: 2007
Aika: 4 h xx min: Unohdin napata tiedon kotelosta ja nyt en löydä sitä mistään...
Mistä minulle: Kirjasto
Muuta: Äänikirja, lukija Esko Salminen, suomentaja Jouko Linturi

John Steinbeck oli minulle ennestään tuttu jostain yläasteella tai lukiossa "pakkoluetusta" kirjasta. Traumoja ei siis jäänyt, ja tulipa tutustuttua ennestään vieraaseen kirjailijaan. Steinbeckin tarinat ovat siinä mielessä hyviä varmaan monenikäisille koululaisille, että ainakaan nämä, joihin minä olen tutustunut, eivät ole mitenkään pitkiä, mutkikkaita tai vaikeita, mutta niissä on silti syvällisyyttä ja kirjoista voi taatusti esittää kysymyksiä monesta eri näkökulmasta.

Kova työmies ja parivaljakon aivot
Kyseessä on itse asiassa traaginen pienoisromaani. Päähenkilöitä voidaan sanoa olevan kaksi, George ja Lennie. Parivaljakko (miesten suhteelle ei oikein ole oikeaa sanaa: Mikään pariskunta he eivät ole, varsinaisista ystävistä puhumattakaan) kiertää ilmeisesti lähinnä Kalifornian alueella tilalta toiselle ja tekee töitä siellä missä käsipareja kulloinkin tarvitaan. George on välkky ja ovelakin, Lennie sen sijaan hyvin yksinkertainen. Ilmeisesti hän on jollain tavalla kehitysvammainen, ja käytännössä George velvollisuudentunnosta huolehtii Lenniestä.

Onneksi Lennie on kuitenkin kelpo työmies, ja selvät ohjeet saatuaan heittelee säkkejä sellaista vauhtia, että muut työntekijät taatusti hyytyvät. Lennietä kiinnostaa lähinnä pörröiset eläimet, kuten hiiret ja etenkin kanit. George haaveilee toisinaan elämästä ilman Lennien painolastia, kimpaantuukin riippakivelleen. Toisaalta taas George alkaa suunnitella mahdollista yhteisen maatilan ostoa Lennien ja kolmannen työmiehen kanssa.

Ääni auttaa kuuntelijaa
Georgen ja Lennien tausta paljastuu hitaasti mutta varmasti. Tarina etenee ainakin nyt kuuntelun jälkituntuman mukaan ennen kaikkea henkilöiden repliikkien kautta. Siinä Esko Salmisen äänityö pääseekin oikeuksiinsa, hän suorastaan näyttelee repliikit! Mistään ylinäyttelystä ei mielestäni ollut kyse, vaan esimerkiksi Lennien yksinkertaisuus välittyy tämän puhetyylistä mainiosti. Toisaalta vahva äänenkäyttö auttoi myös erottamaan henkilöt toisistaan.

Steinbeck oli Amerikan Huovinen
Kirjassa on mielestäni jotain samaa kuin Veikko Huovisen tuotoksissa, tietenkin ympäristö on 1900 -luvun alkupuolen Suomen sijaan saman aikakauden Kalifornia. Yksittäisten henkilöiden kokemukset ovat kuitenkin keskeisiä. Kumpikaan ei kaihda taloudellisesti muista riippuvaisen työväenluokan kuvaamista. Toisaalta Steinbeck kuvaa myös yksinäisyyttä, rotusortoa ja amerikkalaisen unelman tavoittelua, sitä, miten aina voi haaveilla ja yksilöllä on mahdollisuuksia vaikka hetkellisesti tilanne näyttäisikin vaikealta.

Kirjavalinta vähän yllätti itsenikin, mutta Steinbeckistä jäi niin positiivinen tunnelma, että voisin lukea häneltä vielä jotain muutakin. Ei turhaa kikkailua tai venytettyä tarinaa, mutta silti tapahtuu ja juoni on rakennettu taitavasti. Huomaa, että kirjailija on tehnyt työnsä ennen liian helppoa tekstinkäsittelyä.

Kirjan kuunteleminen toimi erinomaisesti, jatkossakin suurin äänikirjahaaste on varmaan se, että en oikein koe löytäväni niille aikaa. Sofi Oksasen Puhdistus on kuitenkin päässyt täyttämään työmatkoja Steinbeckin jälkeen.

Kirjoja.fi - melkein ostin

2012-02-09T21:44:00.001+02:00

Sain pari päivää sitten yhteydenoton Kirjoja.fi -palveluun liittyen. Aktiivinen e-kirjameuhkaamiseni on siis kantautunut kauas. Hienoa, että eri kustantamojen e-kirjoja ollaan kokoamassa samaan paikkaan, ensivaikutelman mukaan myös aika helppokäyttöiseen palveluun!

Kuva We heart it

Palvelu jätti ensitestailulla niin hyvän mielikuvan, että melkein ostin. Pahoittelen, vielä se jäi melkein-tasolle, mutta luulen että tilanne kyllä korjautuu vielä.

Palvelun etusivu on selkeä, ehkä aavistuksen liiankin hailakka (huutelee tyttö valkoiselta blogialustalta...). Yksinkertaisuudessa on kuitenkin puolensa, sillä sivustolla on helppo navigoida.

Kirjavalikoima on vielä melko rajallinen. Kirjoja voi selata kirjailijoittain, uusimpien, myydyimpien ja parin muun kategorian mukaan. Jäin kuitenkin kovasti kaipaamaan selausmahdollisuutta hinnan mukaan. Kirjojen hinnat alkavat 17,90 eurosta, josta löytyy valikoimaa jo ihan mukavasti. Toivottavasti kirjoja voi valikoiman laajentuessa hakea myös genreittäin.

Vilkuilin palvelua useampana päivänä. Ostoslistani ykköspaikasta tappelivat Beth Revisin Across the Universe, Matka alkaa (ihan BTW, eikö ole tosi hämmentävää että käännöskirjalla on puoliksi englannin kielinen nimi? Luulin ensin harhautuneeni jo jollekin vieraskielisten osastolle. Sori, mutta tästä piiskaa Otavalle!) ja "joku" minulle vielä vieraista Kjell Westön teoksista.

Kirjoja.fi tarjosi Ohjeet -sivulla (ihanan loogista) selkeät ohjeet siitä, mitä iPadiin pitää ladata ennen kirjojen ostamista. Silmät osuivat ihan oikeaan aikaan jopa linkkiin "Adobe DRM -suojatut e-kirjat ja iPad". Latailin kaiken tarvittavan padiin.

Ostoskori jäi kuitenkin vielä tyhjäksi, kun Bluefire Readerin mukana sai taas muutaman ilmaisen kirjan ja aloin yksinkertaisesti nihkeilemään Across the Universen ja Westöjen kohdalla. Mikään Westön kirjoista, jota en vielä ollut lukenut ei vaikuttanutkaan erityisen kiinnostavalta tai ihan hintansa arvoiselta (Westö: Hyvä hinta-sivu -suhde ja voisi kestää useamman lukukerran), ja Across the Universen arvostelusurffauksen jälkeen kirja vaikutti niin hyvältä, että haluan luetuttaa sen kotioloissa muillakin kuin itselläni, ja siihen käyttöön paperikirja taas on parempi. Hmph.

Nyt odottelen lisää kiinnostavaa 17,90 e -valikoimaa. Siihen saakka tykkään Facebookin Kirjoja -yhteisössä, että pysyn edistyksessä mukana.

Vladimir Nabokov: Lolita

2012-02-09T07:29:00.002+02:00

Huhhuh. Blogissa on ollut hiljaista, mutta se johtuu vain siitä, että olen lukenut paljon ja nyt postausvuoroaan odottamassa on kokonaiset neljä kirjaa ja postausaiheita on muutenkin oikein jonossa. Tässä kuitenkin ensimmäinen kommentti selätetystä kirjakasasta ja kirja, joka lymyili lainattujen pinossa kotonani niin kauan, että tavoitin uusimisrajan maksimikynnyksen. Krhmh.

Kirjan nimi: Lolita

Kirjoittaja: Vladimir Nabokov

Kustantaja: Gummerus
Julkaistu: 1955/1959/2011 (alkuperäinen, ensimmäinen suomennos, uusin painos)
Sivuja: 384
Mistä minulle: Kirjasto

Kyllä, kuva on esiintynyt blogissa aikaisemminkin.

Lolitan aihe on varmaan monelle tuttu: Kirja kertoo keski-ikäisen, Humbert Humbert -nimellä esiintyvän miehen rakkaudesta 12-14 vuotiaaseen Lolitaan, Dolores Hazeen. Humbert on ollut jo pitkään viehtynyt lapsen ikäisistä tytöistä. Lolitan seuraan hän sujahtaa liehiteltyään tämän äitiä, joka kuitenkin kuolee jo muutaman kuukauden yhteiselon jälkeen.

Kirja keskittyy kuvaamaan Humbertin ja Lolitan yhteiseloa ja matkoja halki Pohjois-Amerikan. Humbert riutuu rakkaudesta, Lolita osittain kai antaakin käyttää itseään hyväksi milloin minkäkinlaista palkkiota vastaan.

Pedofiliaa kuvaavan kirjan voisi kuvitella olevan äärimmäisen kammottava ja ällöttävä, mutta minun mielestäni Lolita ei ollut päällimmäiseltä tunnelmaltaan ällöttävä tai kammottava vaikka päähenkilö äärimmäisen epämiellyttävä onkin. Omituinen, aiheen kanssa ristiriitainen tunnelma syntyi varmasti Nabokovin erittäin omaleimaisesta tyylistä ja Lolitan oikkujen kuvaamisesta. Humbert ei välttämättä olekaan suhteen ainoa hyväksikäyttäjä.

Nabokov on kiistämättä erittäin, erittäin taitava kirjoittaja. Välillä hieman venytetyiltäkin tuntuvat kuvailut avaavat kirjan maailmaa ja kertovat jotain Humbertin yksinäisestä oman päänsä sisällä tapahtuvasta riutumisesta. Kaikki kuvaus tapahtuu tietenkin Humbertin kokemuksen ja tuntemusten läpi, onhan hän kertoja, ja yksipuolinen kuva välittyykin lukijalle hyvin.

En silti ihmettele, että kaikki eivät taatusti pidä kirjasta, tai että se kiellettiin heti ilmestymisensä jälkeen. Ehdoton klassikko tämä silti on, ja hyvin erilainen kuin suurin osa maailman muista koskaan kirjoitetuista kirjoista.

Jonkinlaiseen hämmentävään välitilaan tässä silti jäi. Oi, onneksi en vieläkään anna kirjoille tähtiä :).

Tämän kirjan kohdalla suosittelen tavallistakin enemmän lukemaan myös muiden mielipiteitä siitä, ainakin Sallan, Kirjapedon, Morren ja Kaikki mitä rakastin -blogin Eevan.

Tammikuun luetut

2012-02-02T20:00:00.000+02:00

Tammikuu alkoi kohdallani suhteellisen vauhdikkaasti: Kokonaiset yhdeksän luettua kirjaa! Postaus jäi tekemättä yhdestä. Luettujen kirjojen joukko on erittäin sekalainen, mutta yhtenä erottuvana linjana joukosta nousevat Blogistanian Finlandia -kilpailussa kärkisijoille nousseet romaanit.

Kirjavuoden aloitti vähän tympeästi Hal Duncan: Pako Helvetistä. Ei niin yli hilseen kuin Vellum, mutta ei nyt mikään erityisen nautittavakaan kokonaisuus.

Raa'an väkivallan jälkeen oli hyvä siirtyä vähän pinnallisempaan ympäristöön, Manhattanille. Aivot nollautuivat tehokkaasti jossain Gossip Girlin ja Sinkkuelämän välimaastossa. Tämä kirja oli Bergdorf Blondes.

Epävirallinen ja listaamaton klassikot tutuksi -projektini sai vauhtia Project Gutenbergin ja iPadin hyvien pimeässälukuominaisuuksien ansiosta. Talvisilla automatkoilla taittui 1800-luvun arkea käsittelevä Työmiehen vaimo.

Mielensäpahoittaja oli pitkään jotain, josta en oikein tiennyt tarttuako siihen vaiko ei. Onneksi Elisa-kirjan tarjous ratkaisi tämän ongelman ja pääsin tutustumaan Kyröön.

Luinkin pian myös Kerjäläisen ja jäniksen, josta pidin hyvin paljon. Se nousee vaivatta kuukauden kirjaksi.

Välissä kahlasin ensimmäisen lukemani Isomäen kirjan ja kummastelin, miksi en ollut tarttunut herran tuotantoon jo aikaisemmin. Jumalan pikkusormessa oli paljon hyvää vaikka kirja ei mikään aivan huippu kokonaisuus ollutkaan.

Odelma oli vähän niin kuin Pako helvetistä. Sori, oikeasti. Olin molemmista vähän pihalla, molemmat olivat lyhyitä ja olin tyytyväinen kun olin saanut luettua ne loppuun. Ai mikä ihmeen suorituskeskeisyys... Blogistanian Finlandia -voittajien kahlaaminen siis kuitenkin jatkui hyvää vauhtia.

Metsäjätti olikin sitten kuukauden yllättävin esitys. Minun ja Nousiaisen käsitykset maailmasta ja sen kuvaamisesta eivät todellakaan kohdanneet. Kuukauden pettymys.

Bloggaamatta jäi Paula Heinosen Vihdoinkin hyvä olo, suolisto kuntoon ruokavalion avulla (Gummerus). Kyllä, juuri sitä miltä kuulostaakin. Voin muuten tiivistää vinkit tähän: a) syö paljon kasviksia b) syö paljon kuituja c) syö vähän lihaa. Ihan oikeasti hyvä kirja siis, ja tämä ei ole irvailua! Välillä tekee hyvää lukea tämmöistäkin, että muistaa pysyä karkeista kaukana että tarpeeksi iso kasa marjoja ja kasviksia maistuisi.

Globalia -ohitus ja helmikuun suunnitelmia

2012-02-02T06:14:00.004+02:00

Kirjablogit täyttyivät eilen listoista vuoden 2011 parhaista käännöskirjoista. Minä en julkaissut listaa, koska niistä muutamasta hassusta lukemastani vuonna 2011 suomeksi käännetystä kirjasta ei oikein noussut kärkeä esiin. Jostain syystä näytän lukevan kotimaisia uutuuksia hyvää vauhtia niiden ilmestymistahdin mukaan, mutta käännöksillä on enemmän "sitten kun ehtii" -tilanne. Välitöntä muutosta ei ole näköpiirissä, kun mielenkiintoisia vanhempiakin kirjoja näyttää löytyvän koko ajan lisää.

Olen kuitenkin kurkkinut muiden Globalia -listoja ahkerasti, ja näköjään useammalta hyvillä perusteluilla listalta löytyvä Vieras kartanossa päätyi jo kirjaston varaujonon jatkoksi.

Helmikuussa on kirjarintamalla tiedossa kaikenlaista: Aion startata maailmanvalloitus- ja scifi-haasteen kunnolla ja kertoa piakkoin vähän laajemmin siitä, miksi minun mielestäni jokaisen kannattaisi lukea scifiä tai miksi ainakin minusta sitä kannattaa lukea.

Ihana pitkä Murakami on edelleen kesken, taidan napata jostain välistä muutaman tunnin yhtenäistä lukuaikaa.

Olen myös suunnitellut uutta Huxley vs. Orwell -postauksen kaltaista kirjavertailua, tosin nyt ihan eri tyylilajin teoksilla. Tammikuun luetuistakin tulee tietenkin kooste jossain vaiheessa.

Aurinkoista helmikuuta!

Miika Nousiainen: Metsäjätti

2012-01-31T07:51:00.002+02:00

Kirjan nimi: Metsäjätti

Kirjoittaja: Miika Nousiainen

Kustantaja: Otava
Julkaistu: 2011
Sivuja: 260
Mistä minulle: Kirjasto, varaamalla

Kritiikkiä satelee

Kirjoitin aluksi todella tulikivenkatkuisen luonnoksen, mutta luettuani sen vielä kerran läpi, päätin silotella sitä hieman. Ei tämä kirja nyt ihan paska ollut, mutta... Kirjan taso ei vastannut huimiin odotuksiini ja pienet tarkistelut olisivat olleet kirjailijalta paikallaan. Pettymystä lisää vielä se, että monen bloggaajakollegan arvioita luettuani olin aika varma, että kirja ei olisi ainakaan huono, mutta kyllä se nyt jonkin henkisen riman onnistui alittamaan.

Juoni: Antakaas kun selitän...

Kirja kertoo kansantaloudellisesti suuresta aiheesta pienten ihmisten kautta. Iso paha yritys, Metsäjätti, toimii pienessä, siitä täysin riippuvaisessa junttilassa, Törmälässä. Asettelu hyvä-paha, kapitalisti vastaan pieni viaton ihminen, on hyvin voimissaan.

Törmälässä kasvanut, sittemmin Metsäjätin pääkonttoriin työllistynyt Pasi saa tehtäväkseen lähteä Helsingistä törmälään "tehostamaan toimintoja". Ja yllätys yllätys, arvatkaas miten siinä käy?

Perspektiivi ohoi? Oho, hukassa.

Se, mikä minua eniten risoi, on koko kirjasta välittyvä selvä kuva siitä, että Nousiaiselta puuttuu kaikki se laajemman perspektiivin asiantuntemus jota edes vähän kirjaan ripottamalla kirja olisi saanut jonkinlaista uskottavuutta. Nyt "ensimmäinen päähenkilö", Pasi ajattelee ihan samoin kuin tehtaan rivityöntekijä, joka on ollut käyttelemässä paperikonetta koko ikänsä. Jauhaa samasta kyseisen tehtaan kannattavuudesta ja siitä, miten paikkakunta on tehtaasta riippuvainen. Ajatus siitäkin, että tehtaan tehostamissuunnitelmia yritettäisiin viedä eteenpäin lähettämällä yksi kauppatieteilijä kiertelemään tehdasta ja tuijotelemaan koneita ja heittelemään ehdotuksia pääkonttoriin on niin absurdi, että naurattaa niin paljon että tekisi mieli kieriä lattialla.

Tervetuloa Törmälään

Lisäksi paikkakunta kuvataan sellaiseksi junttilaksi, että kukaan ei taatusti vahingossakaan haluaisi sinne jalallaan astua. Paikkakunnalla asuu vain tyhmiä, elämäänsä juuttuneita ja loppujen lopuksi pulloon tarttuvia ihmisiä. Välillä kuvausta Törmälästä lukiessa melkein miettii, ansaitsisivatko moiset patalaiskat koko tehtaan lopettamisen. Muta hetkinen, tuo nyt ei varmaan ollut kirjailijan tavoitteena? Vain Pasin paras kaveri, toisena kertojanakin käytetty Janne esittää jotain älyllistä toimintaa. Liioittelu on ihan ok, mutta kaikkea ei kannattaisi jättää noin yksiulotteiseksi, varsinkin kun aineksia oikein hyvään kirjaan olisi ollut käsissä jos juonta ja ideaa olisi viitsinyt vähän jalostaa.

37 tai 27, mitä näitä vuosia nyt on...

Yksi eniten minua ärsyttävistä kirjan piirteistä olikin sen outo huolimattomuus. Esimerkiksi Pasi kuvataan 37 -vuotiaaksi. Koska Pasi meni opiskelemaan heti lukion (huom lukion, ei armeijan) jälkeen, tämän opiskeluajat sijoittuivat n. 19-25 ikävuoden välille. Siitä huolimatta tämän opiskelukaveri, nainen, mutustaa aivan Pasin opiskelujen alkuaikoina opiskelijaruokalassa pestoa ja vuohenjuustoa ja kertoo sen lempiruuakseen. Ööö, olisiko ajantaju vähän pettänyt vai onko kauppakorkeakoulu ratsastanut ruokamuodin harjalla jo noin kauan sitten? Pasin vaimon Emilian kuvataan noudettavan tyypillistä kauppakorkea-naisen stereotypiaa, eli "kolme vuotta opiskelun jälkeen töissä ja sitten lapsi". Emilia on aloittanut opiskelun hyvin samaan aikaan kuin Pasi, on siis myös n. 37 vuotias ja on stereotypian mukaisesti nyt saamassa lasta kolmen vuoden töissä olon jälkeen... Ei nyt oikein täsmää. Jossain kohtaa Pasi ja Janne pelasivat jo lapsina tietokonepeliä (vaikea uskoa että niitä jo silloin niin laajassa jakelussa olisi ollut...). Pasin käydessä kunnanjohtajan luona hänen päivänsä sujuu omituisesti: Aamulla kunnanjohtajan juttusille, näennäisesti lyhyt keskustelu ja onkin jo iltapalan aika.

Toiset on tykänneetkin

No, tähän minulla ei enää juuri ole lisättävää. Voisi olla ihan kiva kirja siis, mutta kun ei vaan ole. Aika hyvin tätä taitaa olla kuitenkin myyty, joten onnittelut Nousiaiselle vain siinä mielessä.

Tästä tekstistä ei nyt kuitenkaan tullut kovin positiivissävytteinen, mutta kirjailija on jo nauttinut niin monesta ihailevasta kommentista, että ehkä tämä tuo nyt sitä tasapainoa. Ja olen minäkin montaa kirjaa viimeaikoina kehunut, niinh! Niitä positiivisiempia kommentteja voi lukea vaikka seuraavista blogeista:

kirjahamsteri , Noora Valkoinen , Luettua / Sanna , Hanna,
Ilselä , Mari A., Joana , Susa P. , anni.M, Norkku, Kirjakolo, Nora, Arja, ja Jori

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

2012-01-25T21:05:00.002+02:00

Kyrö ei pettänyt odotuksiani.

Kirjan nimi: Kerjäläinen ja jänis
Kirjoittaja: Tuomas Kyrö
Kustantaja: Siltala
Julkaistu: 2011
Sivuja: 327
Mistä minulle: Kirjasto, varaamalla

Kuva Siltala Publishing

Jotenkin minulla meni tämä Kerjäläinen ja jänis vielä syksyllä vähän ohi. En ollut vielä lukenut edes Mielensäpahoittajaa, mutta ajattelin silti, että mitä ihmettä, sen Mielensäpahoittaja -miehen kirjoittama kirja romanialaisesta, päähenkilön nimikin on outo, Vatanescu, ja miksi ihmeessä tarinassa on jänis? Monen positiivisen arvion jälkeen kirjaan oli sitten pakko tarttua.

Kirjan kansihan on aivan ihana, päähenkilö ja kani (vaikka nimi on "... ja jänis", kyseessä on siis kani) maailmanpyörässä. Takakansi on loistavasti kirjoitettu. Sen teksti loppuu jotakuinkin näin: "...tarina ihmisyydestä. Ja kaniudesta.". Kahden kanin omistaja ei luonnollisesti pysty vastustamaan tarinaa kaniudesta.

Juoni
Mutta niin, siihen itse kirjan juoneen. Päähenkilö on romanialainen mies, Vatanescu. Hän lähtee hankkimaan itselleen ja perheelleen parempaa tulevaisuutta ja pojalleen nappulakenkiä. Vatanescu joutuu kansäinvälisen rikollisuuden, organisoidun kerjäläisliigan osaseksi Suomeen. Iloiselta ei saa näyttää ja vatsaansa ei koskaan saa syödä liian täyteen. Suurin osa pahvimukin pohjalle kilahdelleista rahoista on luonnollisesti tilitettävä rikollisliigalle.

Vatanescu huomaa surkeat uramahdollisuudet, ja dyykatulla ruualla pidettyjen grillibileiden kieltäminen taisi olla se viimeinen niitti. Vatanescu päättää lähteä eteenpäin, tienaamaan rahaa nappulakenkiin. Matka taittuu mukaan tarttuneen, käpälänsä satuttaneen kanin kanssa halki Suomen aina marjanmetsistä jättimäiselle rakennustyömaalle jossa jokaisen työntekijän taustaa ei kovin hyvin ehditä tarkistaa.

Kerjäläinen ja jänis ja Layla
Usea aiempi Kerjäläisestä ja Jäniksestä blogannut on ilmaissut sen olleen hienoinen pettymys. Se ei olekaan samalla tavalla ääneen nauratteva ja erittäin synkällä pohjavireellä liikkuva kirja kuin Mielensäpahoittaja, vaan... Periaatteessa helposti luettava kertomus. Jos tätä vertaa Jari Tervon Laylaan - en voi olla vertaamatta kun molemmissa ihmiset ovat pelimerkkejä - jossa on paljon samaa (ihmiskauppa, järjestäytynyt rikollisuus jne), niin siinä, missä Laylan kohtaloa halusi vain surra ja tilanne näytti lohduttomalta, Vatanescua (ja kania) haluaa ennemminkin kannustaa ja heidän tulevaisuuteensa uskoo. Vaikka parivaljakko onkin absurdi. Kirja on todella nopealukuinen ja omalla tavallaan kepeäkin, vaikka havainnot ja pikkuasiat joita siinä kuvataan ovatkin raskaita. Kirjan loppu on aikamoinen karnevaali, ei mikään synkkä päätös tarinalle, mutta kiva välillä näinkin.

Mielenkiintoista kirjassa on se, että se ei tarkastele romanialaista kerjäläistä paikkansa suuressa järjestelmässä hyväksyvänä osasena vaan itse toimeen tarttuvana ja järjestelmän järjettömäksi ymmärtävänä, ajattelevana ihmisenä. Vatanescua ei kuvata pelkästään uhrina, vaan jonkinlaisena rehellisyyteen pyrkivänä, saavutettavista asioista haaveilevana pienenä ihmisenä. Tai ei edes niin pienenä ihmisenä, ihan normaalina ihmisenä.

En ole lukenut Arto Paasilinnan Jäniksen vuotta, johon kirjan nimikin jo omalla tavallaan viittaa. En siis osaa yhtään ottaa kantaa siihen, miten vahvana taustatekstinä Jäniksen vuosi kirjassa tuntuu.

Satiiria ja vauhtia
Kirja on aikamoista satiiria ja kanin liikkeitä ja edesottamuksia voi lähinnä vain hämmästellä. Vaikka tämä puhdasta fiktiota onkin, Kyrön ei silti olisi tarvinnut olla juottamassa kanille joka välissä maitoa (niin, kanit juovat vettä) ja välillä vähän ihmettelin, miten pienestä kanisankarista mahtaa olla kyse, kun se taittaa matkan halki Suomen sujuvasti enimmäkseen hihassa. Ettei nyt olisi mennyt marsut ja kanit kooltaan vähän sekaisin...

Kirjaa kuvataan myös kiihkeätempoiseksi, ja juuri kiihkeätempoisuus sopii tähän tarinaan loistavasti. Vaikka kyse on vakavista asioista, on hyvä, että tapahtumapaikat ja ihmiset, joita ei silti ole liikaa, vaihtuvat rivakkaa tahtia.

Kerjäläisen ja jäniksen perusteella jään odottamaan Kyrön seuraavia romaaneja kiinnostuneena. Aion lukea, ehdottomasti. Mutta niin, ehkä Kyrö pystyy vielä vähän parempaankin?

PS. Kiitokset Siltalallle harvinaisen bloggaajaystävällisestä kirjojen kansien tarjonnasta nettisivuillaan. Jotkut kustantamot tarjoavat kansia vain rekisteröitymisen ja pienen tenttikaavakkeen jälkeen ("Mitä mediaa edustat?"). Arvatkaa vaan, miten kauan ne salasanat sen jälkeen enää muistaa? Lisäksi olen miettinyt, mikä tähän rekisteröinti-intoon on joitakin kustantamoja kannustanut, eli mikä mahtaa olla pahinta, mitä kuvilla kirjan kansista oikein tehtäisiin? Mainostettaisiin kirjaa niin, että se loppuisi kaupoista?

PPS. Luin Joken kirjanurkasta kirjan arvion tämän kirjoittamisen jälkeen. Forrest Gump -vertaus osui ja upposi, tämä kirja todella on ihmeellisiä sattumia toisensa perään. Kirjaa on käsitelty myös ainakin Erjan lukupäiväkirjassa, Amman lukuhetkessä, Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa, Sanojen janossa ja Booking it some moressa.

Katja Kaukonen: Odelma

2012-01-22T21:36:00.002+02:00

Hinta/sivu ja outous/sivu -suhteet korkeita, tarina jäi etäiseksi.

Kirjan nimi: Odelma
Kirjoittaja: Katja Kaukonen
Kustantaja: Wsoy
Julkaistu: 2011
Sivuja: 155
Mistä minulle: Kirjasto

Tartuin Odelmaan ihan puhtaasti Blogistanian Finlandian kannustamana. Vaikka olinkin silmäillyt Odelmasta joitain blogiarvioita, tarina oli jäänyt jotkenkin epäselväksi ja kaukaiseksi. Kirjan lukemisen jälkeen en ihmettele enää lainkaan, miksi.

Odelma on nainen, joka nousee järvestä. Hänelle rakentuu uusi elämä, mutta virtaava vesi vetää naista mukaansa.

Kirja leikki jonkinlaisella outoudella, josta yleensä pidän. Kirja kutoo yhteen myyttejä ja jonkinlaista sadunomaista tunnelmaa.

Kieli on todella vahvaa ja erikoistakin. Se kuvailee ja käyttää myös useimmilla vain passiivisessa sanavarastossa uinuvia sanoja.

Vaikka kirja koostui monista sellaisista elementeistä, joista tavallisesti pidän, Odelma ei saanut minua pauloihinsa. Se oli aivan liian korkelentoinen, en osannut nauttia kalevalamaisesta tarinasta tai erikoisesta kielestä. Taas: Luulen kyllä tunnistavani Odelmasta ne seikat, joiden takia siitä pitäneet ovat siitä pitäneet, mutta minä en koe saaneeni kirjasta juuri mitään irti. En mitään erityisen mielenkiintoista uutta ideaa, en erityisesti nauttinut itse lukukokemuksesta, en kokenut tarinaa huimaksi. Huh.

Toisaalta tämä kirja voisi olla oivallinen useamman kerran luettavaksi, ehkä viidennellä kerralla saisin tästä todella jotain iloa irti. Valitettavasti kärsivällisyyteni ei vain taida riittää sellaiseen.

Suosittelen kirjaa kuitenkin kaikille, jotka pitävät pienistä, vaikeahkoista tarinoista, tuntevat mielellään jonkin verran suomalaisia kansantarinoita tunteville. Ja niin, täyteläistä kieltä rakastaville.

Risto Isomäki: Jumalan pikkusormi

2012-01-21T16:51:00.001+02:00

Remestä tieteellisemmällä otteella, pääpohdinnassa energia-asiat - tykkään!

Kirjan nimi: Jumalan pikkusormi
Kirjoittaja: Risto Isomäki
Kustantaja: Tammi
Julkaistu: 2009
Sivuja: 354
Mistä minulle: Kirjasto

Hämmästys. Miten suomalainen kirjailija, joka kirjoittaa tosi mielenkiintoisista aiheista vauhdikkaalla Remes -otteella, on voinut mennä minulta ihan kokonaan ohi? Aloin korjata tilannetta Jumalan pikkusormen avulla, ja nyt hyllyssä odottaa myös Sarasvatin hiekkaa.

Jumalan pikkusormi yhdistää trillerin, prologin kautta historiaa ja ennen kaikkea toistaiseksi aina ajankohtaisen energia-aiheen. Saharaan rakennetaan aurinkotuulivoimalaa, joka olisi auttaisi merkittävästi myös lähitulevaisuudessa kytevän energiaongelman ratkaisemisessa. Luonnollisesti suunnitelma ei miellytä perinteisiä energiayhtiöitä, joiden voitot ovat vihdoin käytäntöön sovellettavan keksinnön kautta vaarassa. Konflikti on valmis.

Jo kirjan alussa vihjataan, että ainakin osa henkilöistä on tuttuja jo jostain aiemmasta kirjasta (googletuksen perusteella Litium 6), ja henkilöiden taustoittaminen jää melko niukaksi. Kieli on yksinkertaista ja suoraviivaista, lauseet lyhyitä, ei silti mitenkään erityisen tönkköä, mutta ei tätä kirjaa sanataiteen takia lueta. Tässä kohtaa tulee todella Remes mieleen.

Kirja yllättää ajankohtaisuudellaan ja se saa -taas- pohtimana energia-asioita tarkasti. Jumalan pikkusormi on julkaistu 2009, ja kesällä 2009 on todella tullut julki, että saksalaiset aikovat sijoittaa merkittäviä summia ydinvoimahankkeisiin Saharassa. Toisaalta Egyptin korruptiosta on erityisen mielenkiintoista lukea nyt Arabikevään jälkeen. Ydinvoimaan liittyvistä sabotaasiriskeistä lukemiseen en erityisesti Fukushiman jälkeen kyllästy lukemaan varmaan koskaan: Vaikka tekniikasta ja luotettavuudesta jonkin verran tiedän, valitettavasti laskukaavat eivät ota inhimmillisiä virheitä ja huonoa johtamista huomioon.

Sanoisin, että kirjan juoni ei ollut samalla tavalla monella eri polulla etenevä ja vauhdikas kuin Remeksessä, mutta pääteemojen valinnassa ja niiden käsittelyn asiantuntemuksessa Isomäki kyllä voittaa Remeksen selvästi. Toisaalta kirjassa tuli myös minulle uusia faktoja kulttuurituntemukseen liittyen. Kahlaan siis varmaan tulevaisuudessa ainakin kiinnostavimmat Isomäen teokset.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

2012-01-19T19:43:00.003+02:00

Kyllä minä niin mieleni pahoitin... Elisa-kirjan takia. Tosin Mielensäpahoittajan takia kannatti vaivautua vähän pahoittamaankin mieltään.

Kirjan nimi: Mielensäpahoittaja
Kirjoittaja: Tuomas Kyrö
Kustantaja: WSOY
Julkaistu: 2010
Sivuja: 91
Mistä minulle: Elisa sähkökirja

Kuva WSOY

Kyllä minä niin mieleni pahoitin... Kerran Helsingin Sanomista Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja -kolumnia lukiessani yllätyin. Sehän oli hauska. Voisiko siis kokonainen kirja samanlaisia juttuja olla hauska?

Viime kesänä, taas autossa istuessa, kuuntelin pikkuriikkisiä asfalttiteitä kurvaillessa jonkin radiokanavan yleisölle avointa Mielensäpahoittaja -ohjelmaa. Kyllä olivat ihmiset kuulkaa mielensä pahoittaneet. Huhhuh. Ei varsinaisesti nostanut lukuintoa, vaikka ei moista julkista sontaluukkua toki mitenkään kirjaan olisi pitänyt rinnastaakaan. Kuulin vain liian monta kertaa lyhyen ajan sisällä Kyllä minä niin mieleni pahoitin. Muissa blogeissakin olleet Mielensäpahoittajan arvostelut olen lukenut vähän hompsien, ajatellut, että eipä kai tuo niin minua kiinnosta.

Joka tapauksessa: Kun paperikirjan saattoi vaihtaa sähköiseen, valitsin niukasta valikoimasta Mielensäpahoittajan (raportti sähkökirjan lataamisesta lopussa). Onneksi! Kirja koostuu siis vanhan (80 v?) miehen kuvitteellisista novelleista, jotka kuitenkin muodostavat yhtenäisen tarinan. Jo ensimmäisiä novelleja (kyllä, taas pimeässä autossa) lukiessa hihittelin niin paljon, että sain lukea pari automatkaa novelleja ääneen. Yllättävän rankkaa puuhaa muuten. Ja kyllä, kuvitteellisen 80-vuotiaan pään sisään sukeltaminen ON hauska kokemus. Pelottavinta on kuitenkin se, että jossain kohdissa huomaa ajattelevansa vähän samalla tavalla.

Kirjan alku oli hyvä, jossain vaiheessa tarinamaisuus vähän notkahti. Se oli sääli, hetken jo pelkäsin, että en nauraisi enää kertaakaan kirjan loppuun lukemisen aikana. Onneksi erehdyin, tarinan tempo kiihtyi ja hauskuus nousi, vaikka kirja henkikin omanlaistaan surumielisyyttä. Yllätyin vähän kirjan yhteiskuntakriittisestä otteesta. Siitä, miten ihmisistä tulee yksinäisiä, eikä sitä välttämättä kukaan oikein huomaa. Kun läheiset ympäriltä katoavat syystä tai toisesta kuka mihinkin, mielensä pahoittaminen on väistämätöntä. Vaikka maailmaa ympärillään yrittäisikin ymmärtää. Mielensäpahoittaja on kuitenkin hyväksyjä. Hän tietää, että asiat ovat edenneet, muuttuneet, vaikka hän ei aina niiden laidasta niin pitäisikään. Ei hän halua tehdä kiusaa kenellekään, eikä toisaalta valehdella vaan pitää periaatteistaan kiinni.

Yllätyinkin vähän siitä, että Mielensäpahoittaja ei olekaan yksiulotteinen vitsikirja, vaan sisälsi yhden ihmisen kokonaisen elämänkerran. Se tietenkin välitettiin vähän erikoisemmalla tavalla, mutta kuitenkin. Voisin hyvin kuvitella lukevani kirjan vielä uudestaan, nyt miettien, mistä keskivaiheen notkahdus oikein johtui. Muuttuiko tarinan luonne?

Kyrön osaamista täytyy todella kiittää. Minulle oli jostain syystä hirmuinen yllätys, että tämä oli jo hänen seitsemäs kirjansa. Muistan kuulleeni kirjasta 700 grammaa, mutta en aiemmin kirjoitetuista.

Kaiken kaikkiaan olen todella tyytyväinen että viimein tartuin tähän kirjaan. Mahtaako jatko-osa, huhtikuussa ilmestyvä Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike, olla yhtä onnistunut? Paineet Kyröllä ovat nyt ainakin ihan hirveät. Tai niin minä ainakin luulisin. Odotukset on kovat...

Mielensäpahoittajan ovat lukeneet myös ainakin Sara/P.S. Rakastan kirjoja, Ina/INAhdus, Sanna/Luettua,

Lupailin täällä, että kerron miten Elisa-kirjan latailu sujuu. No, kaikkihan ei sujunut ihan niin kuin Strömsössä, mutta olen kyllä valmis ottamaan (pienen) osan syystä niskoilleni. Muistan kyllä, että koodin antanut poika puhui jotain siitä, että itse ohjelma pitää ladata ennen kuin kirjoja alkaa varsinaisesti ladata, mutta tietenkään tätä ei ohjelappuun, jossa myös koodi oli, ollut kirjattu muistiin vaikka kaikki olikin muuten selitetty askel askeleelta.

Kirja ei tullut iPadiin ihan yhtä nopeasti kuin Kindlen kanssa. Elisa-kirjan pahempi ongelma onkin se, että jostain syystä ohjelma räki iPadissa kirjan lataamisen jälkeen: Kerran en päässyt kirjassa eteen enkä taakse päin, ja koko vehje piti sammuttaa perusteellisemmin kuin koskaan ennen.

Kirjakevät! Lukeminen ei uhkaa loppua maailmasta, vieläkään.

2012-01-17T19:05:00.003+02:00

Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntaina perinteisen kevään kirjojen listauksen. Helsingin Sanomien lista on puolivuosittainen merkki siitä, että kustantamojen uutuusluetteoita kannattaa alkaa selata toden teolle. Näin kävi viime syksynäkin. Kaikkia keväällä julkaistavia romaaneja HS:n listasta tuskin löytyi, ja kaikista ei saa pelkästään lyhyen kuvauksen perusteella kiinni. Silti joukosta nousi esiin monta taatusti lukemisen arvoista kirjaa.

Ihan inhimmillisistä syistä suurimman huomion minulta taitavat saada nyt Gummeruksen kirjat: ko. kustantamon uutuusluettelo on ainut, joka minulla on paperisena.

Joka tapauksessa, vaikka tulossa on vain kirjakevät eikä yleensä paljon runsaampi kirjakevät, luulen, että meillä helposti alkaa näyttää tältä:

Näin siis, jos meillä olisi jättimäinen kirjahylly. Todennäköisempi skenaario onkin alempi:

Mutta, sitten kirjoihin. Kursivoimattomat lauseen luonnehdinnat ovat sunnuntain (15.1.2012) HS:stä tai kustantamojen esittelyistä poimittuja.

Olga Togarczuk: Vaeltajat. Otava. Nainen jättää perheensä asuakseen metrojunissa. Kuulostaa kiehtovalta. Ja omituiselta. Siis hyvältä.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike. Roolihahmon toinen kokoelma. WSOY Luin Mielensäpahoittajan viikonloppuna (postaus siis pian tulossa) ja juhuu, juttuja kyllä lukee mielellään lisääkin.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Fantasia- ja scifi-kirjoituskilvan voittaja. Teos Kirjan teemana on mm. veden puute mikä jostain syystä tuntuu virkistävältä skenaariolta. Katsotaan millainen kokonaisuus ympärille on synnytetty.

Chileläisen Hernán Rivera Letelierin Siltala(s. 1950) romaani Elokuvankertoja kertoo lumoavan tarinan tytöstä, jonka köyhä työläisperhe lähettää elokuviin. Kun tyttö sitten palaa kotiin, kertoo hän näkemänsä elokuvat koko perheelle – ja ennen pitkää koko kaivoskylän yhteisölle. (helmikuu)

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys. Tammi. Kirjan rakenne kuulemma muistuttaa Facebookkia. Tämä kuulostaa niin omituiselta, että pakkohan tähän on sitten tutustua...

Marian Keyes: Peiton alla, Tarinoita kirjailijaelämästä. Tammi. Ilmeisesti jonkinlainen faktapohjainen tarinakokoelma. Ehkä tätä ei ole suomennettu lyhentäne? Keyes osaa kirjoittaa, haluan tutustua.

Téa Obreht: Tiikerin vaimo. Romaani huhuista, joista kasvaa myyttejä. WSOY Tästä oli sunnuntain Hesarissa pitkä juttu. Tai oikeastaan kirjailijasta. Silti, vakuutuin.

Turkka Hautalaa: Kansalliskirja. Tarinakokoelma vie tunnistettaviin hetkiin. Gummerus. "Turkka Hautalan Suomea asuttavat muuttokatokylien viimeiset nuoret, kahviloiden murahtelevat ukot ja kiitospaidassa lätkäpeliä hakkaavat kiinalaiset naapurit." Tuon kuvauksen jälkeen oli selvää, että tämä pitää lukea.

Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas. Kvanttivarkaan seuraaja. Gummerus Tämä on tietysti itsestään selvä valinta kevään listalle The Quantum Thiefin jälkeen. Katsotaan kumman kieliversion saan ensin kiinni...

Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä, Gummerus. En ole vielä lukenut Lolitaakaan (se on edelleen pinossa...), mutta Gummeruksen luettelon esittelytekstiin oli ujutettu lause "Tässä kirjassa on yksi kirjallisuuden huikeimmista lopukohtauksista." Luuletteko, että tuollaisen kuvauksen jälkeen malttaisi jättää lukematta?

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo. Uuden auringon kirja 1. Gummerus Tämä löytyy itse asiassa omastakin hyllystä - englanniksi. Olen vältellyt sen lukemita vähän samoista syistä joilla sitä Gummeruksen luettelossa niin mielenkiintoisesti kuvataan: "Teos on allegorisen tarinankerronnan mestariteos, joka hakee kielellisessä ilmaisussa vertaistaan. Wolfe on monimutkainen kielilabyrinttien ja maailmojen rakentaja, joka kuvaa luomiaan henkilöitä ja maailmoja harvinaisella lämmöllä ja viisaudella." Vaikuttaa aikamoista keskittymiskykyä vaativalta.

Gummeruksen nuorten kirjojen puolelta nousi vielä muutama yllätys:

Michael Morpurgo: Sotahevonen. Hevosen silmin kerrottu tarina sodasta. Tästä kirjasta on tullut jo elokuvakin, jonka pitäisi olla ensi-illassa juuri nyt, tammikuussa.

Damien Dibben: HIstorian vartijat, Myrsky nousee. Aikamatkailua, salaseuroja, Lontoota ja Ranskaa.

Siinäpä ne. Kaikkia ehdin tuskin lukea, vaikka olen suorastaan yllättänyt itseni syksyn uutuuksien kanssa - ja hyviä ne ovat kyllä olleet! Minulla on kova lukuinto juuri nyt muutenkin, postausvuoroa odottaa jo kokonaiset kolme luettua kirjaa. Lähipäivinä vuorossa onkin paitsi mielensä pahoittamista, myös haasteita energian tuotannossa ja erään kanin matka ympäri Suomea.

Kuvat täältä ja täältä.

Minna Canth: Työmiehen vaimo

2012-01-16T07:21:00.001+02:00

Kirjan nimi: Työmiehen vaimo
Kirjoittaja: Minna Canth
Kustantaja: Luettu The Project Gutenberg eBook
Julkaistu: 1885
Sivuja: 116
Mistä minulle: www.gutenberg.net

Tartuin aikoja sitten iPadiin ladattuun Työmiehen vaimoon kun oikea hetki viimein tuli: Taas yksi pimeä automatka. Muistin kyllä, että tästä suomalaisesta klassikkoteoksesta oli puhuttu jo yläasteen äidinkielen tunnilla, mutta edes sitä, että kirja on näytelmämuotoon kirjoitettu (näin päin asia on ainakin Wikipediassa esitetty: Onko tämä todella ensisijaisesti kirjaksi, ei näytelmäksi kirjoitettu?)

Kirjan juoni on varmaan monelle tuttu: Alussa onnesta soikeana oleva Johanna nai Riston, joka paljastuukin myöhemmin vastuuntunnottomaksi juopoksi, joka juo omat rahansa, vaimon rahat, lapsen ruokarahat. Tarpeen tullen Risto myy vaikka vaimonsa muuta tarkoitusta varten valmistamat käsityöt viinapullon eteen. Jotta tässä ei olisi kurjuutta tai huonoa miestä kylliksi, riiaa Risto vielä entistä heilaansa, mustalaistyttö Homsantuuta.

Ensisijaisesti kirja on kritiikkiä naisen kurjaa asemaa ja miesten ylivaltaa avioliitossa vastaan. Canth onnistuu kritiikissään erinomaisesti: Johanna on äärimmäisen kiltti ja tunnollinen, ja vaikka hän selkeästi ymmärtää miehensä heikkoudet, piilottelee tämän tekoja kaikkien muiden edessä. Vaikuttaa siltä, että Johanna ei kuitenkaan piilottele pahuutta oman kiltteytensä takia, vaan siksi, että ymmärtää erinomaisen hyvin, että mitään muutakaan vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ole.

Ei ihme, jos kirjalla on ollut oma vaikutuksensa aikakauden asenteisiin ja aiheesta on alettu keskustella.

Lukukokemuksena kirja on helppo ja nopeasti etenevä. Vaikka yleensä vierastan romaaneja, jotka etenevät vahvasti dialogin kautta - jostain syystä niiden tapahtumia on mielestäni usein vaikea seurata - Työmiehen vaimon tapauksessa selaista ongelmaa ei ole. Erittäin helposti selätettävä klassikko, kiinnostava erityisesti Johannan ihmeellisen hyvin kirjoitetun hahmon takia. Kestää taatusti useammankin lukemisen, vaikka juoni ja tapahtumathan tässä periaatteessa pääosissa ovatkin.

Plum Sykes: Bergdorf Blondes

2012-01-12T23:18:00.000+02:00

Bongasin Bergdorf Blondesin ensin vain purjehtimisesta bloganneen, sittemmin aiheitansa laajentaneen Norpan blogista. Kiitos siis kaikkien aikojen kirjat -postauksesta!

Uusia chick lit -kirjoja googlaillessani löysin Lurun vuosi sitten helmikuussa tekemän mainion "Kootut chick lit -kokemukset" jutun. Sieltä löytyy paitsi paljon pohdintaa ko. genreen liittyen, myös pitkä lista suosituksia. Useimmat niistä ovat minulle jo tuttuja, joten otan erittäin mielelläni uusia suosituksia vastaan vaikka kommenttiboksissa :).

Nyt kuitenkin New Yorkiin, jonnekin Park Avenuen ja kalliiden luksustavaratalojen kulmille.

Kirjan nimi: Bergdorf Blondes
Kirjoittaja: Plum Sykes
Kustantaja: Penguin Fiction
Julkaistu: Alkuperäinen USA:ssa 2004, pokkari Isossa-Britanniassa 2005
Sivuja: 308
Mistä minulle: Amazon.co.uk

Nyt uidaan syvällä chick litissä, mutta siitähän minä pidän jos siinä onnistutaan. Laji on mielestäni siinä mielessä äärimmäisen vaikea, että toisaalta kirjoihin kuuluu tietyntyyppinen överiys, mutta jos se ei toimi, pääsee helposti ainakin minun vuoden inhokki -listalleni. Niin, Ahern ja Giffin... Joka tapauksessa, nyt ollaan suurkaupungissa, maailmassa jossa raha ei ole este ja vähän paremmissa piireissä on liikuttu koko elämä.

Päähenkilö on itse asiassa Englannissa nuoruutensa viettänyt, amerikkalaisen äidin ansiosta New Yorkia palvomaan kasvanut nainen. Paras ystävä on Julie Bergdorf, Bergdorf -tavaratalojen sukua oleva paatunut näpistelijä, tosin ehkä New Yorkin 30- naispiirien suurin prinsessa. Kirjan juonesta voi kertoa sen verran, että... No, kirjassa tehdään asioita. Juonianalyysiä tai edes -kuvausta minun ei nyt ehkä vain kannata esittää.

Kuitenkin, jos tv-sarja Gossip Girl on tuttu ja olet pitkään miettinyt, millaista elämää sarjan nuoret naiset mahtavat noin 25 vuotiaina viettää, tässä kirjassa löytyy taatusti juttu jos toinenkin joka rikkaille lapsille olisi voinut tapahtua: Ehkä opiskelua huippuyliopistossa, muutto takaisin kaupunkiin, shoppailua, mahdollisesti ihan kiva työ, joka kuitenkin vie liikaa tunteja vuorokaudesta vapaa-ajalta (tämä taitaakin olla ainut minua ja kirjan henkilöitä yhdistä asia...), juhlintaa ja mieshuolia, jatkuvasti. Pikapyrähdykset eurooppaan tehdään luonnollisesti miesystävän yksityisjetin kyydissä.

Totta kai näilläkin ihmisillä on ongelmansa: Miehet, kuinka pysyä pinnalla, kuinka löytää parhaat kasvohoidot, kuinka ehtiä töihin ja juhliin ja pitää epäluotettavilta vaikuttavat, läheisimmät ystävyyssuhteet kunnossa. Huhhuh.

Kirjan päähenkilö ei ole samalla tavalla samaistuttava ja lähelle tuleva kuin esimerkiksi jotkut Marian Keyesin sympaattisista irkkutytöistä tai Sophie Kinsellan sähläävistä tehopakkauksista. Tämä kirja on ennemminkin yhdistelmä Sinkkuelämää ja jo sitä aiemmin mainittua Gossip Girliä. Kirja tuo palan jotain ihan vierasta toista maailmaa silmien eteen, ja sitä tutkii oikein miellellään kolmen sadan sivun verran.

Vuoden parhaat ja lukutoukan kirjahaaste 2011

2012-01-08T21:37:00.000+02:00

Kyllä, 2011 lukemisten pohtiminen todella jäi loppiaiseen ja ylikin. Mielestäni on kuitenkin kiva pohtia (ja lukea muiden pohdintoja!), sitä, mitä menneenä vuonna tulikaan luettua, ja varsinkin, mitä näin jälkikäteen ajateltuna todella kannatti lukea. Edellisen vuoden muistelmat löytyvä täältä. Tässä siis pikakelaus vuodesta 2011 samaan tapaan!

Pitkän viikonlopun kunniaksi tästä tulikin varsinainen megapostaus, sillä samasta postaukessa on myös vähän lukuspekulaatiota vuodelle 2012 ja osallistumiseni Lukutoukan katsaus vuoteen 2011 -haasteeseen.

Aurinko, kiitos näyttäytymisestä vapaapäivänä.

Vuoden kirjailijalöytö Aloitetaan helpoilla. Ehdottomasti Pasi Ilmari Jääskeläinen. Luin kaikki kolme kirjaa (kaksi romaania ja novellikokoelman) vuoden 2011 aikana. Harjukaupungin salakäytävät täällä, Lumikko ja yhdeksän muuta täällä ja suosikkini eli novellikokoelma Taivaalta pudonnut eläintarha täällä.

Vuoden kauhu Luin taas vähän kauhua, mutta huh, olipa sitäkin parempaa. John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen ei ratsastanut pelkällä kauhulla, vaan juonella.

Vuoden fantasia Pidän fantasiasta, joten miten ihmeessä olen lukenut sitä 2011 niin vähän? Blogisavut on tainneet viedä mennessään... Paras fantasia 2011 oli minulle Richard Adamsin Ruohometsän kansa. Ei miekka ja lohikäärme -menoa, mutta löytyy fantasiahyllystä.

Vuoden scifi Mietin, voinko valita monta, ja sitten tajusin, että tottahan omassa blogissaan voi valita ihan mitä tahansa ja millä kriteereillä tahansa... Hatunnosto tässä sarjassa siis sekä David Eaglemanin kirjalle Tarinoita tuonpuoleisista että Mary E. Pearsonin nuortenkirjaksi luokitellulle teokselle Kuka on Jenna Fox?. Eaglemanin pienet tarinat todella ihastuttivat minua, Pearson taas kirjoitti aiheesta joka on nykyisin todella vaikea, eli lähitulevaisuuteen liittyvää scifiä. Tarina on muuten vähän Ishiguron Ole luonani aina -tyylinen, mutta en vihjaile enempää.

Vuoden opetus Edellisessä vuosikoosteessa kerroin että pysyn kaukana Cecelia Ahernista, nyt opin sitten välttelemään Emily Giffiniä.

Vuoden pettymys Hmm, no se Totta... Toisaalta ehkä se ei ollut kamala pettymys, kun en pitänyt Rajastakaan.

Vuoden kiitokset Kiitokset taas muille bloggaajille JA Kirjamessujen yhteydessä bloggaajamiitingin järjestäneelle Avaimelle!

Entäs nyt, 2012?

Ensimmäinen lukutavoitteni, tai -toiveeni vuodelle 2012 on se, että luen entistä monipuolisemmin. Vaikka en nytkään (mielestäni) esimerkiksi hyljeksi eri genrejä, toivon lukevani enemmän kirjoja ympäri maailmaa. Tähän saakka lukemani kirjat ovat enimmäkseen angloamerikkalaisessa maailmassa syntyneitä. Kirjallinen maailmanvalloitus on monen vuoden projekti, joten parempi aloittaa se mahdollisimman pian :). Tästä innostuneena lainasin jo kirjastosta yhden saksalaisen ja yhden portugalilaisen teoksen.

Toiseksi, ensimmäiseen liittyen: Toivon, että luen entistä enemmän kirjoja. En vain siksi, että olisi siistiä sanoa lukeneensa vaikka sata kirjaa vuodessa tai kokisin itseni jotenkin paremmaksi ihmiseksi, vaan koska loistavia kirjoja on ja ilmestyy koko ajan niin paljon, että haluaisin tutustua niistä paljon nykyistä suurempaan osaan.

Lisäksi Raijan Taikakirjaimet -blogin science fiction -haasteseen otan tietenkin myös osaa!

Lukutoukan katsaus vuoteen 2011-haaste

Minäkin nappasin Järjellä ja tunteella -blogista Susan laatiman katsaus vuoteen 2011 -haasteen.

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
Kjell Westön Älä käy yöhön yksin. Luin sen jo tammikuussa, mutta muistan kirjan edelleen olleen erittäin, erittäin hyvä. Myös Laylan olisin halunnut löytää paketista, ellen olisi sitä jo lukenut

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
Vettä elefanteille. Selkeä, mukaansa tempaava tarina. Jos kestää surullisempia ja lähemmäs tulevia ihmiskohtaloita, Layla.

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken ?
Uh, no ainakin se Emily Giffinin Rakkaus lainassa.

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
Ei muistaakseni mikään, mutta John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen ja Johanna Sinisalon Enkelten verta olivat seisauttavimmat.

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
Hmm... Varmaan Sinisalon Enkelten Verta. Luin aika paljon vanhempia kirjoja jotka olisin voinut lukea muuten milloin vain.

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?
Hmmm... Luin tosiaan aika paljon myös vähän vanhempia kirjoja, joiden ei niin voi olettaakaan saavan blogisavuja, joten tähän en osaa sanoa mitään.

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
Sanoisin, että Riikka Pulkkisen totta, jos en olisi suhtautunut siihen niin nuivasti jo etukäteen. Sanonkin, että Peter Hoegin Lumen taju: En jotenkin vaan oikein tajunnut, ja olin niin luullut pitäväni siitä.

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?
Haruki Murakamin The Wind-up Bird Chroniclen. Paksu ja vähän monimutkainen kirja. Toinen vaihtoehto olisi Hal Duncanin Vellum: Siinä ainakin haastetta riittäisi.

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
Hmm.. Vaikea sanoa mistä halusin keskustella eniten, Tervon Laylasta ja Remeksen Teräsleijonasta tuli keskusteltua, koska ne oli luettu myös perhepiirissä. Nälkäpeli-trilogian kanssa sama juttu. Sinisalosta olisin voinut keskustella enemmänkin.

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
Kari Hotakaisen Jumalan sanan.

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?
Luulen, että Kuka on Jenna Fox -kirjasta tulisi loistava, Ishiguron Never Let Me Go:n kaltainen elokuva. Ja hmm, Nälkäpeleistähän elokuva onkin ihan pian tulossa. Vellumin toteutus taas tietysti olisi taatusti erittäin mielenkiintoinen ;).

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?
Tähän(kin) on pakko nimetä useampi: David Eaglemanin Tarinoita tuonpuoleisista, Pasi Ilmari Jääskeläisen Taivaalta pudonnut eläintarha ja vielä John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen.

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
Jääskeläinen oli minulle ennestään ihan vieras, ja luin häneltä tänä vuonna kolme kirjaa, jotan yksi yllätyspiste sinne. Toisaalta Tervon Layla myös ihan todella yllätti.

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?
Tammikuussa luettu Ruohometsän kansa. Erinomainen kirja sekin!

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?
Olen ennalta-arvattava ja suosittelen ihan vaan "kaikkea Murakamilta".

Hal Duncan: Pako Helvetistä!

2012-01-03T20:08:00.001+02:00

Kirjan nimi: Pako Helvetistä!

Kirjoittaja: Hal Duncan

Kustantaja: LIKE

Julkaistu: Alkuperäinen Isossa-Britanniassa 2008, Suomessa 2011

Sivuja: 189

Mistä minulle: Kirjasto

Olen lukenut omasta mielestäni hämmästyttävän suuren osan elokuussa listaamistani syksyn mielenkiintoisista uutuuskirjoista. Liken kirjojen kanssa minulla on harvinaista kyllä tullut kummallisia emme-sovi-yhteen -reaktioita. Ensin sain joulukuun alussa loppuun Neil Jordanin Ilmetyn, joka tuntui kumman laimealta. Liken sivuilla vieraillessani huomasin kyllä, että Ilmetty on valittu vuoden 2011 parhaaksi irlantilaiseksi romaaniksi. Onnea kuitenkin vilpittömästi Jordanille, ehkä kyseessä on jonkinlainen paikallinen Finlandia eli Irlandia? ;)

Nyt sitten seurailin pari päivää Hal Duncanin hahmojen pakoa helvetistä. Syntiset heräävät lautalla matkalla helvettiin, ja arkkienkeli Gabriel hallitsee kaupungissa. Nopea lukutahtini ei nyt johtunut kirjan nautittavuudesta, vaan siitä, että se oli suurimmaksi osaksi mielenkiintoisesta aiheestaan ja hyvästä teksistään huolimatta niin ällöttävä, että en juuri halunnut jäädä kirjan lauseita pidemmin miettimään.

Sivukirjaston Liina kommentoi kirjaa lyhyesti ja osuvasti: Hyvä välipala, jos vatsa kestää. Minulla kiertää ihan liikaa. Se siitä, Liinan sanoja mukaillen minä olen mieluummin siellä missä intellektuelli paikkani on - nurkassa. Yngh. Mutta sen Inkin selätän kyllä vielä joskus...

Blogistanian Finlandian 2011 voittaja: Katja Kettu, Kätilö

2012-01-03T07:54:00.001+02:00

Viralliset Blogistanian Finlandia 2011 -tulokset on julkaistu Sallan lukupäiväkirjassa. Voittajat ovat:

1. Katja Kettu: Kätilö
2. Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
3. Katja Kaukonen: Odelma
4. Miika Nousiainen: Metsäjätti
5. Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet
6. Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

Omalta ehdokaslistaltani loppuun saakka pääsi Katja Ketun Kätikö - suoraan voittajaksi! Kuten jo listaa laatiessani tunnustin, en itse asiassa ole edes lukenut koko teosta, mutta kirjasta käyty keskustelu on saanut minut vakuuttumaan siitä, että se on palkinnon arvoinen. Etukäteen kirja ei herättänyt suurta mielenkiintoa, koska sota-aiheen käsittely ("taas") tuntui jollain tavalla kuluneelta, mutta Kettu on selvästi osannut ottaa aiheen esiin uudelta kantilta tarkasteltuna.

Kirjaston varausjono ja paikka 37, täältä tullaan...

Blogistanian Finlandia on mielestäni ehdottoman hieno juttu ja toivon todella, että tästä tulee jokavuotinen perinne. Isoimmat kiitokset pääorganisaattorille eli Sallalle! En tietenkään väitä, että Blogistanian Finlandia olisi "oikeaa" Finlandia hienompi palkinto, mutta ainakin palkinto on nyt suuremman joukon demokraattisemmin jakama: Peräti 32 bloggaajaa laati oman listansa kilpailuun. Ääniä sai yhteensä 44 eri kirjaa.

Blogistanian Finlandia: Minun ehdokkaani

2012-01-02T10:00:00.000+02:00

Finlandia -palkinnon ehdokasasettelu aiheutti kuohuntaa myös vuonna 2011. Ehdokkaat olivat tietenkin pienen raadin valitsemia, ja siksi on mielestäni enemmän kuin paikallaan, että myös blogimaailma osallistuu parhaan vuonna 2011 julkaistun suomalaisen teoksen valintaan!

Ohjeet on ansiokkaasti koonnut Salla Brunou ja ne löytyvät hänen blogistaan tältä sivulta. Ideana on siis listata 3-6 omaa suosikkia, ja ehdokasasettelu on siinä mielessä hyvin armollinen, että kaikkia ehdokkaaksi valitsemiaan kirjoja ei ole edes tarvinnut vielä lukea (kiitos tästä :)).

Minun kuusi kotimaista suosikkiani vuodelta 2011 ovat lyhyesti:
Jari Tervo: Layla
Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Kari Hotakainen: Jumalan sana
Katja Kettu: Kätilö
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

Sitten sama vielä hieman pidemmin:

Jari Tervo: Layla Luin kirjan lokakuussa, ja ehkä helpoiten listallani paikkansa ansainnut kirja. Muiden kommentteja löytyy myös mm. blogeista Mari A, Kirjanurkkaus, Kirsin kirjanurkka ja Kaiken voi lukea.
Johanna Sinisalo: Enkelten verta Veikkasin juuri ennen Laylaa lukemaani Enkelten verta ehkä jopa vuoden parhaaksi kirjaksi, mutta yllättäen Layla taisi jälkikäteen mietittynä vetää pidemmän korren. Kirja on kuitenkin ehdottomasti ansainnut paikkansa listalla. Lisää blogikommentteja: Kulttuuri kukoistaa, Kirjanurkkaus, Booking it some more, Morren maailma ja K-blogi, Koko lailla kirjallisesti.
Kari Hotakainen: Jumalan sana Erittäin helppo valinta tämäkin. Edelleen tulee vähän Rauno Repomies mieleen mutta erittäin, erittäin onnistunut kirja. Muiden kommentteja: Sallan lukupäiväkirja, Kaiken voi lukea.
Katja Kettu: Kätilö Kiitän mahdollisuudesta listata myös vielä lukemattomia kirjoja. Olen varma että tämä on loistava. Arvostelut mm. Leena Lumi, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Luen ja kirjoitan, Sonjan lukuhetket.
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras Näin netissä käydyn keskustelun siitä, voisiko Kvanttivaras olla palkintoehdokkaana vai ei jos tuomaristo niin haluaisi. Epäselväksi kuitenkin jäi, sillä ilmeisesti säännöt eivät ole aivan aukottomat. Jos minä saisin päättää, tukisin tietysti kirjallista monimuotoisuutta ja ottaisin tämän ensin englanniksi ilmestyneen kirjan mukana. Erkki Tuomiojan vuonna 2006 Tieto-Finlandian saama teos Häivähdys punaista oli kuulemma ensin kirjoitettu englanniksi, joten kai se tässäkin kävisi. Kommentteja Kvanttivarkaasta: Mimun kirjat, Iltaluvut, Kaiken voi lukea, Kujerruksia. Itse olen lukenut englanninkielisen teoksen The Quantum Thief.

Dystopiat vertailussa: Huxley vs. Orwell

2012-01-01T11:39:00.001+02:00

Muu blogistania on pääosin jo edennyt vuoden 2011 summauksiin, tilastointiin ja ensi, tai siis krhm, tätä postausta viimeistellessäni tämän vuoden lukupohdintaan. Minä mietin noita kuitenkin vasta vähän myöhemmin (tai loppiaisena...). Vuoden 2011 päättivät kaksi yhä pelottavan ajankohtaista dystopiaklassikkoa, eli Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma ja Goerge Orwellin Vuonna 1984.

Kirjan nimi: Uljas uusi maailma

Kirjoittaja: Aldous Huxley

Kustantaja: Tammi

Julkaistu: Alkuperäinen Isossa-Britanniassa 1932, Suomessa 1944.

Sivuja: 261

Mistä minulle: Kirjasto

Kirjan nimi: Vuonna 1984

Kirjoittaja: George Orwell

Kustantaja: WSOY

Julkaistu: Alkuperäinen 1949

Sivuja: 330

Mistä minulle: Perhepiiristä

"Yhteisyys, samuus, lujuus" ja "Sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, tietämättömyys on voimaa".

Luin tammikuussa 2011 vähän samaan lokeroon luokiteltavan Fahrenheit 451:n. Dystopia oli mielenkiintoinen, mutta ei kovin pitkälti tähän mennessä toteutunut. Mielenkiintoinen kauhukuva, mutta aika oli ajanut enimmäksens sen ohi.

Jos joku miettii, miksi kenenkään pitäisi olla ylipäätään yhtään kiinnostunut esimerkiksi politiikasta, suosittelen todella, todella syvästi tutustumaan näiden miesten teksteihin. Pysättävintä kirjoissa on kuitenkin se, että muutokset, jotka näiden dystopioiden suuntaan ovat tapahtuneet, on järjestetty ihan itse: Huxleyn uhkakuvien mukaan viihdytämme itsemme tainnoksiin viihteellä ja lääkkeillä. Nyt Suomi katsoo tosi-tv:tä ja syö käsittämättömän paljon masennuslääkkeitä. Uljaassa uudessa maailmassa eri yhteiskuntaluokat toteuttavat heille määrätyksi kuviteltuja tehtäviä - nyt maahanmuuttajat siivoavat ja kantaväestössä seurataan edelleen aika tiiviisti vanhempien jalanjälkiä. Bonuskorttien, Googlen ja Facebookin tallentamista tiedoista ollaan huolissaan, mutta itsehän ne tiedot on jaettu.

Olen nähnyt Huxleyn ja Orwellin tulevaisuudenkuvista esitetyn netissä kaksi loistavaa visuaalista vertausta (linkit postauksen lopussa), ja siksi halusin lukea Huxleyn ja Orwellin perä perää. Orwell tuntui ajankohtaiselta myös siksi, että parhaillaan minulla luettavana oleva Murakamin uutukainen 1Q84 viittää Orwellin klassikkoon.

Lyhyesti sanottuna en voi muuta kuin hämmästellä, miten paljon toteutunutta tai melkein-toteutunutta asiaa monta kymmentä vuotta sitten kirjoitetuista tulevaisuuden kauhukuvista löytyy. Osa on tietenkin mennyt ohi, osaa kirjojen teemoista voidaan pitää jonkinlaisina läheltä ohitettuina kauhukuvina.

Kirjojen juonet lienevät aika monelle tuttuja joten esittelen ne aluksi aivan lyhyesti ja tartun sitten molempien kirjojen keskeisimpiin teemoihin.

Huxleyn Uljas uusi maailma kertoo ajasta noin 600 vuotta jumalan asemaan nousseen herra Fordin jälkeen. Muistutukseksi, herra Ford keksi siis viedä autojen valmistuksen ihan uudelle tasolle käytännössä liukuhihnojen avulla ja häntä pidetään siksi eräänalaisena teollisen maailman mullistajana. Ford ei kuitenkaan ollut mikään riistäjä vaikka uskoi kulutusyhteiskuntaan: Hän maksoi työntekijöille reilusti. Joka tapauksessa, Uljaassa uudessa maailmassa jopa ihmisen syntymä ja kehittyminen on viety liukuhihnoille. Lasten tarkoitus ja elintapa, käytännössä yhteiskuntaluokka, on määritelty jo ennen näiden syntymää. Uljaassa uudessa maailmassa oikeastaan kukaan ei ole varsinaisesti onneton, sillä jos mieli järkkyy, tasapaino palautetaan onnellisuushuumeen avulla. Sellaiset asiat kuin perhe tai uskonto ovat menettäneet merkityksensä.

Orwellin Vuonna 1984 taas on aivan erilainen: Kaikkea valvotaan äärimmäisen tiukasti lukuisien kameroiden ja jopa ajatuspoliisin avulla ("Isoveli valvoo"). Maailmassa on kolme suurvaltaa, joista kirjan tapahtumat sijoittuvat Oseaniaan (jotakuinkin entinen Britti-Imperiumi). Kukaan ei tee, tai uskalla tehdä mitään luvatta. Maan johdossa on vahva virkakoneisto. Isoveljeä kukaan ei ole tainnut koskaan nähdä, mutta kaikki taatusti pelkäävät. Orwellin maailma on selkeästi totalitaristinen. Kirjan päähenkilö on Totuusministeriössä työskentelevä Winston Smith, joka on alkanut inhota koko järjestelmää, mutta ei sitä tietenkään ulos päin voi näyttää.

Näiden lisäksi molemmissa kirjoissa on tietysti varsinaiset juonensa, eli kyllä niissä jotain tapahtuukin, mutta koska nämä ovat mielestäni hyvien tarinoiden sijaan hyviä kuvauksia, keskityn vain joihinkin kirjoissa käsiteltyihin aiheisiin lähemmin.

Uljas uusi maailma alkaa vaikuttavasti kuvailemalla Keski-Lontoon hautomis- ja olouttamiskeksusta. Siellä keinotekoisesti hedelmöitetyt sikiöt kulkevat liukuhihnoilla ja saavat juuri oikeanlaiset olosuhteet tulevaisuuden tarpeitaan varten. Osan tulee olla koulutetumpia, osalle on parempi, että he eivät edes itse tajua omaa yksinkertaisuuttaan. Tai no, parempi tietenkin tajuta kuka on itseä ylempänä, ja tietenkin tätäkin tosiasiaa toitotetaan jo sikiöasteella.

Kirja ehkä laimenee keskivaiheilla, mutta lopun kuvaukset Soman huumaamasta kansasta ovat kumman tutun kuuloisia. Viihdettä onneksi riittää, ja sillä voi turruttaa itsensä tarkoituksettomalta tuntuvien työpäivien jälkeen. Joku käskee tehdä, kukaan vain ei oikein ymmärrä miksi. Big brother, tosi-tv, mitenkäs se menikään....

Bioteknologia on hyvin vahva osa kirjaa. Tältä osin maailma ei ole muuttuut Huxleyn kuvaileman kaltaiseksi - ainakaan tietoisesti. Pakosta tulee kuitenkin mieleen esimerkiksi Suomen yhteiskuntaluokkaistuminen ja se, miten lasten olot jo ennen näiden syntymää (äidin stressi, onnellisuus, ravinto, myöhemmin mahdolliset hoitopäätökset ja muu ympäristö, koulutus...) jos eivät sanele, ainakin antavat voimakkaita viitteitä tulevaisuuden elämästä. Okei, Suomessa tilanne ei ole verrattavissa vaikka Isoon-Britanniaan tai USA:han jossa yhteiskuntaluokat ovat todella vahvat, mutta on mielenkiintoista ajatella, että itse asiassa tästä kirjan absurdeimmalta tuntuvasta osuudesta ei todellakaan olla niin kaukana kuin toivoisi.

Orwell taas osuu nykyajan Isoveli valvoo -kulttuuriin: Valvontakameroita on kaikkialla ja ihminen ei ole tavallaan koskaan yksin. Niin, digitaaliset jäljet yhdistelemällä taatusti melkein jokaista suomalaistakin pystyttäisiin valvomaan tavattoman hyvin. Toisin kuin Orwell ajatteli, me kuitenkin jaamme tietoja itsestämme täysin vapaaehtoisesti, ilman pakotusta. Toisaalta internetin maailmanvalloitus on kumonnut myös toisen Orwellin suurimmista uhakuvista, eli jatkuvan menneisyyden sensuurin. Kun tietoja pystyy jakamaan (melkein) aina, kaikkialta, ja kuka tahansa, menneisyyden lehtiarkistojen väärentäminen ei enää riitä totuuden muokkaamiseen.

Orwell kuvaa mielenkiintoisesti päähenkilönsä työtä totuusministeriössä: Winstonin tehtäviin kuluu uuskielen rakentaminen. Tavoitteena on, että vuoteen 2050 mennessä kieli on sellaisella tasolla, että ihmiset eivät enää edes pysty ajattelemaan mitään liian abstraktia tai järjestelmää vastustavaa. Epäkylmä tarkoittaakin siis lämmintä ja tuplapluskylmä hyvin kylmää.

Vaikka Orwellin ajatukset olivat ainakin minulle ennestään tutumpia, on hänen dystopiansa viimeistään nyt kuitenkin mennyt enemmän ohi, uhkakuva, joka olisi kyllä hyvin voinut tapahtua (ja Stalinin Neuvostoliitossa ja Pohjois-Koreassa tapahtui/tapahtuukin), mutta silti näen Huxleyn olevan tällä hetkellä lähempänä länsimaista yhteiskuntaa.

Sitten ne alussa lupaamani erinomaiset yhteenvedot: Ensimmäinen, pidempi sarjakuva löytyy täältä. Jos se tuntui liian pitkältä, kaikki mahtuu kyllä myös neljään ruutuun, täällä.

Ensimmäinen kokonainen sähkökirja: Nalle Puh englanniksi

2011-12-29T19:00:00.001+02:00

Kirjan nimi: Winnie-the-Pooh

Kirjoittajat: A.A. Milne

Kustantaja: Egmont

Julkaistu: "First e-book edition 2010"

Sivuja: 139

Kansi: ?

Mistä minulle: Jotenkin ilmaiseksi, varmaan iBookin yhteydessä?

Käsittelen varsinaisen kirjan sisällön aika lyhyesti, sähkökirjaseikkailujen osa II sen sijaan saa enemmän tilaa.

Nalle Puh ei valloittanut sydäntäni lapsena (muistaakseni en sitä kyllä koskaan lukenutkaan...), mutta hunajalle perso karhu oli kyllä jo ennestään tv-sarjasta tuttu. Kirjaa oli kiva lukea ja siihen oli helppo keskittyä, mutta no, en nyt kutienkaan mitään kovin raikuvia ilonvingahduksia sitä lukiessa päästellyt. Lukekaa tätä siis ennemmin lapsille kuin itse, jos tunneside Puhiin ei ole ennestään vahva :).

Sen sijaan suosittelen aikuisimmellekin ja etenkin työelämässä pyöriskeleville (tosin neuvot soveltunevat vaikka lasten kasvatukseen) kirjaa Nalle Puh ja johtamisen taito. Luin kirjasta osan eräälle töihin liittyvälle kurssille, ja kirjassa Puh pääsi sellaiselle konkretian tasolle, että niin Puh kuin motivaatioteoriatkin vaikuttivat järkeviltä.

Sitten e-kirjaan:

Vaikka e-kirjoista olen usein meuhkannutkin, luin vasta nyt ihan ensimmäisen. Ja niin, senkin sain muistaakseni ilmaiseksi iBook sovelluksen lataamisen yhteydessä.

E-kirjan, ja itse asiassa varsinkin iPad -version lukemisen edut konkretisoituivat syksyn pimeillä automatkoilla: Kansissa olevaa iPadia pystyi lukemaan helposti etupenkilläkin kuskia häiritsemättä, valaistus on riittävä ja akku riittää pitkiinkin lukutuokioihin!

Olen lukenut satunnaisesti pätkinä myös Jane Austenin Pride and Prejudicea. Tällöin iPad -version lukemisessa on ollut vielä yksi hyvä puoli: Jos sanan täsmällinen merkitys on hukassa ja sen haluaa tarkistaa, saa sanaa näppäämällä esiin The New Oxford American Dictionaryn selityksen sanalle. Halutessaan eteenpäin voi seikkailla Googleen ja Wikipediaan johdattavien linkkien kautta, tai katsoa vielä perusteellisemman merkityksen sanalle. Kätevää!

Mm. iPadin tarjoamat mahdollisuudet ovat luoneet myös jo jonkinlaisia kirjojen ja muun viihteen hybridejä: Ensimmäiseksi minulle tulee tietenkin mieleen Alice for the iPad, jota olen jo aiemminkin ihastellut.

Raatteen tie -kirjaan perustuen on sittemmin tehty käsittääkseni vieläkin huolellisemmin rikastettu versio Frozen Hell. Minä en ole kirjaan (vai pitäisikö puhua nyt sovelluksesta?) tutustunut, mutta kuulisin mielelläni, jos joku muu on. Uskon, tai ainakin toivon, että jatkossa vastaavia sovelluksia tulee paljon lisääkin. Ne olisivat taatusti esimerkiksi opiskelukäytössä erinomaisia!

Sitten vielä lopun loistouutiset: Sain vihdoin, kovan yrityksen jälkeen, Elisa Kirja -projektini vietyä niin pitkälle, että sain jo kirjan lunastamiseen oikeuttavan koodin itselleni. Elisahan siis vetäisi tuossa kuukausi-kaksi sitten sangen näyttävän mainoskampanjan uuden e-kirjakauppansa puolesta: Liikeeseen tuodusta perinteisestä kirjasta luvattiin koodi, jolla pystyisi lataamaan e-kirjan valitsemaansa laitteeseen. Korkeintaan yksi per asiakas, ja vanhat kirjat luvattiin lahjoittaa hyväntekeväisyyteen joten niiden toivottiin olevan hyväkuntoisia.

Kun olin sunnuntaina nähnyt Hesarissa sivun kokoisen ilmoituksen kyseisestä kampanjasta, kävin tietenkin jo maanantaina kirjahyllyäni kriittisesti läpi, viekoittelin miehen osallistumaan suunnitelmaan ("jos me molemmat mennään kauppaan, niin sit saadaan kaks e-kirjaa, se oli yks per henki") ja tiistaina kirjoja jo kiikutettiinkin lähimpään Elisa Shopitiin.

Harmi vaan, että vuorossa ollut työntekijä ei tiennyt, missä kampanjakoodeja säilytettiin, kun kampanja alkoi "vasta eilen" ja myymäläpäällikkö ei vastannut puhelimeen. Ystävällinen myyjä olisi kyllä luvannut toimittaa koodit kotiin, mutta silloin ajattelin, että "tästähän mennään niin usein ohi että ei kuule tarvitse". Toinen yritys ei onnistunut yhtään paremmin: Liikkeessä oli tavalliset aukioloajat kumoava inventaario, siis ei taaskaan toivoakaan koodeista.

Kampanjan toiseksi viimeisenä päivänä sitten matkaseuralla oli sattumalta asiaa Elisaan, minulla oli muutama kirja matkalla äidille ja hädissäni nappasin niistä yhden sähkökirjaan vaihdettavaksi (uskon, että tämä ei äitiä haitannut). Ja tadaa: Siinä se tärkeä lappu on!

Raportoin myöhemmin, millainen seikkailu itse kirjan lataaminen mahtaa olla.

Haruki Murakami: Dance Dance Dance

2011-12-28T18:26:00.002+02:00

Kirjan nimi: Dance Dance Dance

Kirjoittajat: Haruki Murakami

Kustantaja: Vintage

Julkaistu: 1988/2003

Sivuja: 393

Kansi: ?

Mistä minulle: Amazon

“Unfortunately, the clock is ticking, the hours are going by. The past increases, the future recedes. Possibilities decreasing, regrets mounting."

Haruki Murakamin kuudennella kirjan alkuperäinenkin nimi on riemastuttava: Dansu dansu dansu. Oletan englanninkielisen käännösnimen olleen uskollinen alkuperäiselle.

Dance Dance Dancen takakansi kuulostaa niin omituistelta, että tuskin innostuisin kirjaa lukemaan, ellen olisi hankkinut sitä juuri kirjailijan perusteella.

"High-class call girls billed to Mastercard. A psychic thirteen-year-old dopr-out wit a passion fort Talking Heads. A hunky matinee idol doomed to play dentists and teachers. ..." Erikoisesta henkilökaartista huolimatta DDD:stä löytyy Murakamia aiemmin lukeneille paljon tuttuja elementtejä: Itse asiassa kirjan alun tunnelma oli mielestäni hyvin vahvasti samanlainen kuin elokuussa loppuun lukemani The Wind-up Bird Chroniclessa. Myös tässä kirjassa miespäähenkilön asuinkumppani on lähtenyt miehen luota. Mies arvostaa yksinkertaista elämää, tekee työnsä perusteellisesti, kokkaa yksinkertaisia aterioita ja iltaisin lukee, kuuntelee ehkä musiikkia ja juo oluen.

Parempi todellakin puhua vain Miehestä, sillä päähenkilön nimeä, jonka kuvaamana tarina kauttaaltaan etenee, nimeä ei mainita missään vaiheessa! Kirja etenee kirjaimellisesti päähenkilön nahoissa. Lukija pääsee samaistumaan niin yksinäisiin hetkiin, vapaan kirjoittajan työrupeamiin kuin surrealistisiin tapahtumiin ja murhatutkintaan yhden epäillyn kautta.

Kirjan alun päätapahtumapaikaksi nousee salaperäinen Dolphin Hotel. Mies kävi siellä vuosia sitten silloisen asuinkumppaninsa kanssa, ja nyt jokin saa hänet palaamaan sinne. Hämmästys on kuitenkin suuri, kun entisestä, vaatimattomasta ja kummallisesta Dolphin Hotelista ei näy jälkeäkään. Tilalla on vain korkeinta laatuluokkaa kelpuuttavien matkailijoiden luksushotelli, jonka edeltäjästä liittyviin uteluihin henkilökunta suhtautuu oudon nuivasti - joskin tietysti japanilaisen kohteliaasti. Miehen mielenkiinto ei kuitenkaan hellitä.

Kirja on yhdistelmä murakamimaista kerrontaa, rikoksen ratkomista ja outoa, surrealistista maailmaa johon omituinen lammasmies kuuluu. Henkilöitä kirjassa on Murakamille harvinaisen paljon. Kaikilla on kuitenkin selkeästi mietitty tehtävänsä, ketään ei olisi voinut jättää pois. Ihmissuhteet, erilaiset uudet tuttavuudet ovat kuitenkin osa kirjan kantavaa voimaa.

Kerronta on jälleen äärimmäisen vaivatonta, toisaalta samaan aikaan yksinkertaista, todella täsmällistä ja hyvin, hyvin elävää. Erityisesti kirjan alkupuolella ollut kuvaus hotellin tyhjään, pimeään kerrokseen päätymisestä nostatti niskavillat pystyyn.

Päähenkilö kuvailee ammattiaan mielestäni hyvin hauskalla ja nykyään aika moneenkiin ammattiin sopivalla tavalla: Hän kertoo kaikille työnsä olevan eräänlaista "shoveling cultural snow" eli kulttuurisen lumen mättämistä. Työ ei ikinä oikein tule valmiiksi ja sitä tulee aina lisää.

Jonkinlainen haikea yksinäisyys heijastuu tämän, kuten mielestäni kaikkien muidenkin Murakamin teosten läpi. Dance dance dance jollain tavalla pakottaa lukemaan tarkasti ja keskittyneesti, jokaisen sanan tärkeys jollain tavalla huokuu tekstistä. Silti myös tämä kirja on kaikessa surumielisyydessään äärimmäisen hauska ja äärimmäisen viihdyttävä.

Hyvää joulua!

2011-12-24T11:09:00.001+02:00

Aamulla sai herätä kovin odotettuun maan pinnan värin muutokseen.

Jouluvalmistelut alkavat olla hyvässä vaiheessa, joten kohta ehtii syventymään (toivottavasti) pariksi tunniksi näihin....

Oikein hyvää, rauhallista ja rentouttavaa joulua kaikille!

Emily Giffin: Rakkaus lainassa

2011-12-20T21:26:00.001+02:00

Ei, ei ja vielä kerran ei. Jos aiheessa riittää ideaa novelliin, siitä ei kannattaisi venyttää kirjaa. Emily Giffin halusi kuitenkin tehdä sen, mihin ei olisi kannattanut ryhtyä, ja on varmaan vielä netonnut kirjallaan ihan törkeästi.

Kirjan nimi: Rakkaus lainassa

Kirjoittajat: Emily Giffin (miksi se on kirjoitettu kanteen "emily giffin"?)

Kustantaja: WSOY

Julkaistu: 2004/2007

Sivuja: 334

Kansi: "Alkuperäispäällys Anne Twomey"

Mistä minulle: Kirjastosta varaamalla, kyllä, valitettavasti sijoitin tähän euron.

Kirjan juoni on todella, todella yksinkertainen: Päähenkilö on Rachel, joka tekee tunnollisesti pitkää päivää hirveän pomon alaisuudessa asianajotoimistossa New Yorkissa. Hänen paras ystävänsä on kaikkien miesten mielestä ihana, kaikkien naisten mielestä äärimmäisen itserakas ja vähän tyhmäkin Darcy, jolla on aina kaikessa parempi tuuri kuin Rachelilla. Darcy saa aina kaken haluamansa, jopa Rachelin unelmamiehen, R:n opiskelukaverin Dexin. Tilanne muuttuu kuitenkin Rachelin 30-vuotispäivän aattona kiperäksi - tuleeko vanhoista opiskelukavereista kuitenkin rakastavaiset? Ja kyllä, tilannetta vatvotaan 300 sivua ja arvatkaapa vaan miten käy ja onko Rachel koko ajan yhtä sympaattinen ja Darcy yhtä inhottava. Niin, ja Darcylla ja Dexilla on tietysti häät tulossa ja Rachel on kaaso jota niin-ei-kiinnosta.

Onnistuin lyttäämään lukukokemuksen täydellisesti osin omaa tyhmyyttäni. Lainasin Giffinin akuuttiin hömpäntarpeeseen, ja kirjan ollessa vielä kesken, tutkiessani kirjaston palautushyllyä (selvästi paremman hömpän toivossa) bongasin tutun näköisen kannen. Luin takakannen ja kaikki "jännitys" luettavana olleen kirjan juonenkäänteistä katosi.

Henkilöt ovat joka tapauksessa niin törkeän yksiulotteisiksi kuvattuja, että moisen ihmissuhdesopan syntymistä on kyllä mahdotonta käsittää. Kuka muka haluaisi olla missään tekemisissä Darcyn kaltaisen, jatkuvasti muita huijaavien ja ympäristöään alistavan ketkunaisen kanssa?

En todella tiedä, mikä masokismi minua vaivaa, kun yleensäkään luin kirjan loppuun. Yleisesti pidän kyllä kaikesta New Yorkiin sijoittuvasta hömpästä, mutta tässä ei oikein ollut edes sitä kaupungin kuvausta.

Kirjan pohjalta on tehty myös elokuva Something Borrowed, jonka voin kuvitella toimivan ihan hyvin siinä vaiheessa kun haluaa upottaa aivonsa hetkeksi suohon. Kirja oli siihen hommaan vähän turhan aikaa vievä.

Tuomas Milonoff ja Riku Rantala: Mad World, Seikkailijan Atlas

2011-12-14T22:15:00.004+02:00

En ole Madventures TV-sarjan suuri fani: Sillä oli hyvät hetkensä, mutta sitten myös aika paljon niitä, joiden takia en läheskään kaikkia jaksoja ole katsonut.

Miesten kirjoista olen sen sijaan innostunut paljon enemmän.

Kirjan nimi: Mad World, Seikkailijan Atlas

Kirjoittajat: Tuomas Milonoff ja Riku Rantala

Kustantaja: Johnny Kniga

Julkaistu: 2011

Sivuja: 352

Kansi: Sami Saramäki/Agent Pekka

Mistä minulle: Kirjastosta varaamalla

Jo kaksikon edellinen reissukirja, Madventures, Kansainvälisen seikkailijan opas oli mielenkiintoista luettavaa ainakin pahan matkustuskärpäsen puraisemalle. Siinä, missä Kansainvälisen seikkailijan opas tarjosi hyvin käytännönläheisiä vinkkejä reissun, tai oikeastaan yleensä matkalle pääsyn suunnitteluun ja erilaisiin tilanteisiin matkan aikana, Seikkailijan Atlas roihauttaa reissukipinän rovioksi.

Seikkailijan Atlas ei tosiaan ole mitään reissulla mukana raahattavaa kokoa - sähkökirjaa odotellessa...

Oikeasti, kenen muka kannattaa koskea tällaiseen kirjaan, jonka kevyen selailunkin jälkeen haluaa matkustaa Kambodzaan, Kameruniin, Kanadaan, Kap Verdeen ja Kazakstaniin (kyllä, kohteet on esitelty aakkosjärjestyksessä)? Sanoisin, että kaikkien, jotka ovat kiinnostuneita vähääkään takapihaansa suuremmasta alueesta, ja varsinkin niiden, jotka eivät vielä ole. Tosin, viime päivien "Voitasko alkaa miettiä lomaa vähän enemmän" ininästä päätellen minä olisin voinut jättää kirjan heti muiden lainattavaksi.

Kyseessä ei siis ole kohdeopas, vaan fiilistelyyn ja matkojen suunnitteluun keskittyvä opus, oikeastaan hipsteriversio Geographicasta. Kirjan alkuosa keskittyy eri matkakohteiden - ei siis vain maiden, mukana ovat esimerkiksi Alankomaiden Antillit - 1/2-1 sivun esittelyihin, joita seuraavat 57 oikein asiallista karttaa. Tämän jälkeen kirjassa on vähän lukion maantiedon oppikirjan kappaleita muistuttavia artikkeleita, tietenkin paljon päräyttävämmällä otteella kirjoitettuna. Lopuksi esitellään vielä 11 reitti-ideaa, maaiman festareita ja seikkailijan 10 käskyä. Hauskoja lisiä ovat myös tekijöiden (tekijäkaarti on paljon Milonoffia ja Rantalaa laajempi) esittelyt ja kirjan lopusta omasta taskustaan löytyvä juliste.

Kap Verdelle olen halunnut aina enkä näe mitään syytä olla matkustamatta Kazakstaniin. Matkaseuran houkuttelu jälkimmäiseen voi tosin olla ns. haastavaa.

Kirja on alusta loppuun laadukasta työtä. Matkakohteisiin on selvästi perehdytty ja jokaiselta sivulta löytyy paljon uutta tietoa. Kuvat ovat mielettömän upeita. Loppuosan artikkelit ovat myö erittäin huolella taustatoimitettuja, tietolähteitä on käytetty hyvin ja ne on myös luetteloitu artikkelien perään.

Aivan täydellinen kirja siis, vai?

Yksi keskisuuri miinus on pakko antaa.

Milonoffin ja Rantalan kirjoitus kantaisi eteenpäin letkeänä ja kiinnostavana vaikka kirjasta ei löytyisi jatkuvasti flekkaamista, tsajuja, spliffejä, sufettelua jne jne jne. Siitä revin tuon vähän halventavan hipsteri-Geographica -nimityksenkin. Kuulostan varmaan tosi tylsältä ja nipolta, mutta en todellakaan vaadi kirjakieltä, rento mutta silti huolellisesti toteutettu kirjoitusasu toimii hyvin, mutta en välttämättä haluaisi joutua googlettamaan jatkuvasti sattuneesta syystä itselleni vieraita sanoja ainakaan kun luen suomeksi. Jotkin maaesittelyistä tuntuivat aavistuksen virallisemmin kirjoitetuilta, ja mietinkin, näkyykö laajan tekijäjoukon käden jälki tässä.

Silti: Jos joululahja jollekin (esimerkiksi itselle, tai vinkvink, jollakulla minulle...) on vielä hommaamatta, suosittelen opusta todella lämpimästi. Vaikka kirjalla ei vielä vakipaikkaa omassa hyllyssä olekaan, pelasti se myös jo yhden 30-vee synttäreiden lahjapulman.

Kirjasta löytyy runsaasti hyvälaatuisia maistiaisia täältä.

Minä jatkan keltakuumeen tartuntakarttojen tutkimista, ihmettelen Namibian historiaa ja buddhalaisuuden mysteerejä. Nuo alun houkuttelevat kohdesivut isoine värikuvineen voisin vaikka liimata yhteen kunnes olen päässyt Kap Verdelle ja Kazakstaniin.

Kertokaa te sillä välin, millaisten matkakirjojen ystäviä te olette?

Kari Väänänen I Päivi Alasalmi: Taivaan tulet, Punainen kukko

2011-12-11T16:37:00.001+02:00

Kirjan nimi: Taivaan Tulet, Punainen kukko

Kirjoittaja: Kari Väänäsen käsikirjoituksen pohjalta Päivi Alasalmi

Kustantaja: Mäntykustannus

Julkaistu: 2011

Sivuja: 253

Kansi: Vesa Särkelä/Yle

Mistä minulle: Arvostelukappale

Äitini yhdisti kirjan heti jo kannen perusteella samannimiseen televisiosarjaan; Kyseessä on siis ilmeisesti laajasti seurattu sarja muutenkin kuin kirjan takakannen mukaan.

Taivaan tulet, Punainen kukko perustuu Kari Väänäsen käsikirjoittamaan televisiosarjaan jota YLE esittää. Lisää tuotantokausia on vielä tiedossa. Lukemani kirja perustuu sarjan toiseen tuotantokauteen. Kirjan lupailtiin kuitenkin toimivan myös itsenäisenä lukuelämyksenä.

Tarina keskittyy poliisien Rauni Väänäsen ja Aimo Peltoniemen rikoksenratkonnan ympärille. Rauni on palannut etelästä kotiseudulleen Lappiin, Kemijärvelle. Viihtyvyyttä lisää uusi rakkaus. Aimon parisuhde on kiemuraisempi: Naisystävä johdattaa tämän jatkuvasti vähän omituisiin tilanteisiin. Raunin ja Aimon lisäksi kirjan juonta vie eteenpäin kokonaisuudessaan todella laaja henkilöjoukko.

Koska Rauni on tottunut toimimaan poliisina Ruuhka-Suomessa, joutuu hän yhä välillä tehokkuudentavoittelussaan ristiriitatilanteisiin työkavereidensa kanssa. Rauni ei aina tunnu varsinaisesti haluavan laukaista tilanteita, vaan ottaa silloin tällöin yhä korostetun eteläsuomalaisen puhetyylin käyttöönsä.

Tarinan sijoittaminen Kemijärvelle tuo kirjaan (ja varmasti myös sarjaan) oikeanlaista ekstraa: Kuten Rautasydämenkin postauksessa mainitsin, luen hyvin mielelläni Suomen nykymaaseudulle sijoittuvia romaaneja. Kai niissä on jotain etäisesti tuttua ja tavallaan kotoisaa: Auto on pakko olla vaikka työtä ja oikeastaan rahaakaan ei olisi, kaikki 18-vuotiaasta eläkeläisiin käyvät humaltumassa samoissa baareissa ja kielikuvat ovat välillä sen verran rankkoja, että niitä jossain muualla kuin alle 10 000 asukkaan kunnassa niitä jonkun suusta kuulleessaan kääntyisi kannoillaan ja juoksisi karkuun. Niin, ja rikolliset eivät hipsi siellä vain omissa porukoissaan vaan enemmänkin kaikkien keskellä.

Pitkä, tai ehkä oikeammin runsas tarina on tiivistetty erittäin kohtuulliseen sivumäärään. Valitettavasti sarjan kehuttu ympäristön kuvaus kärsii tästä. Myös henkilöiden kuvailu jää varmaan juuri jatko-osamaisuudesta johtuen niukaksi. Luulen, että kirjasta olisi saanut vielä enemmän irti, jos televisiosarja olisi ollut ennestään tuttu. Nyt henkilöitä tuntui vilisevän kirjan sivuilla todella runsaasti, ja minulla oli välillä vaikeuksia pysyä kaikkien heidän mukanaan.

Etukäteen pelkäsin Punaisen kukon olevan nopeasti kasaan parsittu tv-viihteen jatko(rahastus)kappale, mutta onneksi erehdyin: Hyvästä kielestä kannattaa varmaan kiittää Alasalmea, jonka teos on ollut 1996 Finlandia -ehdokkaanakin. Dialogia on paljon ja se on sujuvaa ja ymmärrettävää, vaikka osittain murretta onkin.

Taivaan tulet sopii taatusti joululahjaksi henkilölle, joka yleensä tylsistyy kirjan ääressä. Toivottavasti kuitenkin sarja on silloin jo ennestään tuttu. Jos lukija on nykyinen tai entinen maalainen, kirja luultavasti sykähdyttää vielä vähän enemmän.

Minua alkoi heti kiinnostaa sarja, jota en aiemmin ole noteerannut ollenkaan: Henkilökaarti on niin monipuolinen, että voin kuvitella pitäväni sarjasta, vaikka viime vuosina olen syystä tai toisesta jättänyt kaikki kotimaiset sarjat huomiotta.

Michael Cunningham: Illan tullen

2011-12-06T13:51:00.001+02:00

Ihan aluksi tietenkin hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Kirjan nimi: Illan tullen

Kirjoittaja: Michael Cunningham

Kustantaja: Gummerus

Julkaistu: 2010/2011

Sivuja: 301

Suomentaja: Laura Jänisniemi

Kansi: ? Ehkä tieto oli jonkun tarran alla...

Mistä minulle: Kirjastosta varaamalla

Michael Cunninghamin Tunnit on yksi kaikkien aikojen lempikirjojani. Siitä on tehty myös erittäin onnistunut elokuvasovitus. Aikaisempia kommenttejani Tunteihin liittyen voi lukea esimerkiksi täältä. Kun muut bloggaajat vielä ovat antaneet Cunninghamin uutukaiselle erittäin positiivisia arvioita, paineet kirjalle kasvoivat suuriksi.

Kirjan päähenkilö on newyorkilainen galleristi Peter Harris. Hän rakastaa kaikkea kaunista, elää tasapainoisessa, joskin aika vakiintuneessa parisuhteessa ja kärsii jollain tapaa pysähtyneestä elämän vaiheesta. Maailma järkkyy, kun vaimon pikkuveli muuttaa pariskunnan luo asumaan ja Peter huomaa itsessään tunteita jotka eivät sovi tilanteeseen.

Siinä se lyhyesti. Cunningham kirjoittaa edelleen äärettömän hienosti, suorastaan järkyttävän hyvin. Ei pulkkismaisen koukeroisesti ja rasittavasti (sori, taas!), vaan niin vaivattomasti ja kauniisti että... Ehkä tässä pitäisi käyttää vertauksia perhosten lennon keveydestä, delfiinien hyppyjen helppoudesta ja jostain muusta sellaisesta. Joka tapauksessa, Cunningham osaa kirjoittaa ja suomentaja on onnistunut tehtävässään erinomaisesti.

En silti pitänyt kirjasta. Kovin paljon. Miksi?

En missään vaiheessa oikein päässyt tarinan sisään. En siksi, että kaunis kieli olisi pakottavalla tavalla vienyt kaiken huomion, vaan koska tarina ei tuntunut kovin merkittävältä. Kyllä, kirja kertoo hienosti tarinan yhdestä miehestä, mutta niin, vain yhdestä miehestä. Tai, tottakai yksilönkin tarina voi olla merkittävä, mutta ei, kirja ei saanut minua ajattelemaan oikeastaan yhtään mitää. Ihailin vain kieltä lause lauseelta (vau, taas se sanoi noin hienosti...) ja seurasin mitä tapahtui. Tajusin, että keväällä lukemani Siri Huvstedtin Kaikki mitä rakastin oli minulle jollain tavalla ihan samanlainen lukukokemus vaikka tarina olikin aivan erilainen ja onneksi koskettavampi. Koska Kaikki mitä rakastin oli kuitenkin ensimmäinen lukemani tällainen kirja ja tarina toimi paremmin, se tuntui joltain uudelta ja ihmeelliseltä, toisin kuin Illan tullen.

Kirja opetti minulle nyt vähän vahingossa itsestäni lukijana aika paljon: Arvostan suurta tarinaa ja sitä, että kirja esittää hienoja tai jopa häiritseviä uusia ideoita. Siksi minä nostan esimerkiksi Johanna Sinisalon Enkelten verta paljon paremmaksi teokseksi kuin Illan tullen vaikka niiden ansiot ovat aivan erilaiset. Haluan siis mieluummin lukea vieraista universumeista joissa teknologia on edennyt vähän liian pitkälle, parin kymmenen vuoden päähän sijoittuvista dystopioista kun maapallolla ei saatu tehtyä yhteisiä päätöksiä ajoissa tai edes siitä millaista elämä on jossain kaukana, ihan toisenlaisissa olosuhteissa, joissa naiset kulkevat hunnuissa ja vain miehet käyvät töissä... Tiedän, tämä on päärynöiden ja appelsiinien vertailua, mutta silti. Minä koin, että tässä kirjassa ei ollut mitään asiaa, tietenkin keski-ikäisen miehen ristiriitaiset tunteet voi halutessaan yleistää mihin vain, mutta... Ei. Tämä oli minulle silti tarina ihmisestä, jolla ei ole mitään oikeita ongelmia, ja joka ainakin osittain vain ja ainoastaan siksi alkaa kokea ongelmia.

Silti, on tämä hieno kirja.

Neil Jordan: Ilmetty

2011-12-02T06:49:00.001+02:00

Mikä on kun ei taidot riitä... Liken sivuilla Ilmettyä kuvataan seuraavasti: "Ilmetty on hämmentävän taidokas romaani identiteetin hämärtymisestä ja samalla myös mysteeritarina." Minulle se ei valitettavasti auennut ollenkaan.

Kirjan nimi: Ilmetty

Kirjoittaja: Neil Jordan

Kustantaja: LIKE

Julkaistu: 2011

Sivuja: 377

Suomentaja: Tarja Kontro

Kansi: Tommi Tukiainen, valokuva Jeanne Conte/Gallerystock

Mistä minulle: Kirjastosta varaamalla

Paikkailin lukutaukoa nopeaan tahtiin ja luin jo kauan sitten aloittamani, ja hyvin hitaasti edistyneen Neil Jordanin Ilmetyn loppuun. Kyseisen kirjan uumoilin ainakin joskus lukevani jo elokuussa, kun tein listausta minua kiinnostavista syksyn uutuuksista.

Kirja perustuu "klassiselle" doppelganger -ilmiölle ("klassiselle, koska en muista lukeneeni mitään muuta doppelganger -kirjaa. Koko sanaan tutustuin vasta jonkun fb-kampanjan aikana). Kevin Thunder asuu Dublinin työläiskortteleissa, ja tapaa aivan erilaisissa oloissa eli vauraassa perheessä kasvavan Gerard Spainin. He näyttävät toistensa kaksoisolennoilta. Takakannen mukaan "Tutustuttuaan toisiinsa Kevin ja Gerard ymmärtävät, kuinka paljon he voivat hyötyä yhdennäköisyydestään. Pikku hiljaa heidän elämänsä kietoutuvat solmuun traagisin seurauksin."

Sanon suoraan, että tämä kirja oli minulle pettymys. Odotin jännittävää, nopeatempoista tarinaa, sain hieman koukeroisen ja vaikeaselkoisen kasvukertomuksen. Ei siis ihan sitä mitä odotin.

Kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen hassu tunnelma, ehkä se oli jotenkin... Irlantilainen? Vähän surumielinen joka tapauksessa. Jos minun pitäisi nyt kertoa, mitä tässä kirjassa tapahtui, en ihan oikeasti osaisi, vaikka tarina kuulostikin tosi yksinkertaiselta.

Tämä kirja oli siis minulle pettymys. Plussaa kuitenkin hienosta Dublinin kuvauksesta, ja mietin koko ajan, luinko tätä jotenkin väärin: En keskittynyt tarpeeksi, en miettinyt joka hetki mitä tapahtuu. Ehkä siis vain paikan ja ajan valinta tälle oli väärä.

Kuukauden tilinpäätös: Marraskuu

2011-12-01T20:45:00.001+02:00

Eilisen tuulettelun jälkeen tässä ei kyllä ole kovin pitkää tilinpäätöstä tehtävänä, mutta... Lukukuukausi oli siis määrällisesti ennätyksellisen huono.

Luin siis kokonaiset kaksi kirjaa, Kristina Carlsonin William N. Päiväkirjan ja Ina Patrakovan Naapurit.

Kuten jo aiemmin kirjoitin, molemmat olivat ihan jees, mutta eivät mitään tajunnanräjäyttäviä. Päiväkirjaan suhtauduin vähän nuivasti, kun se Finlandia -ehdokkuuksia jaettaessa vei paikan monilta ennakkosuosikeiltani. No, hautaan sotakirveet ja totean että kirja on ihan lukemisen arvoinen. Mutta edelleen, vähän huono hinta/aikasuhde...

Tässä kuussa en löytynyt mitään huippuhauskaa hakusanaa. Huomasin kuitenkin, että Yandexin eli venäläisen hakukoneen kautta oli tultu blogiin useamman kerran: Näinköhän Patrakovan ystävät olisivat etsineet tätä?

Nyt hyökkään pitkästä aikaa kirjojen pariin!

NaNoWriMo 2011: VALMIS!

2011-11-30T22:40:00.001+02:00

Olen katsonut tämän videon viimeisen kymmenen minuutin aikana tosi monta kertaa (siksi sillä on noita katsomiskertoja jo niin monta), koska...

Se siis onnistui sittenkin! Kyllä, viime kerralla NaNoWriMosta kirjoittaessani olin ujot 20 000 sanaa tavoiteaikataulua jäljessä, mutta tiedättekö mitä? Ihminen kyllä pystyy mihin tahansa (tai ainakin reippaaseen kirjoitustahtiin) jos vain oikein kovasti haluaa!

Kyllä, olen fiiliksissä. En ole lukenut koko kuukauden aikana paljon mitään (paitsi yhteen tenttiin...), näinä viimeisinä kirimisiltoina on kieltämättä tuntunut vähän typerältä siirtyä neljän jäleken työpöydän ja koneen äärestä kotiin sohvan ja koneen ääreen kirjoittamaan, mutta kyllä, se kannatti. Ei siksi, että olisi erityisen hienoa saada 50 000 sanaa kokoon, vaan siksi, että on ylipäätänsä saanut kirjoitettua vapaaehtoisesti jotain (tai ehkä "vapaaehtoisesti" on tässä yhteydessä parempi, julistinhan jo viime kuussa lähteväni leikkiin enkä siksi olisi kehdannut luistaa). Tai siis en saanut kirjoitettu vain jotain, vaan kokonaisen, pitkän tarinan. 50 000 sanaa, 100 sivua kapeilla marginaaleilla ja rivivälillä 1.

Kirjoittaminen on ollut oikeasti todella palkitsevaa: Vaikka aluksi hahmot tuntuivat vain haahuilevan ympäriinsä, pian kaikki asettuivat kiltisti lähtökuoppiinsa ja alkoivat tuottaa draamaa ja toimintaa. Loppuratkaisun keksin vasta tänään, mutta kun se valkeni ja vielä ainakin omasta mielestäni sopi kaikkeen aiemmin tapahtuneeseen, olo oli kuin matikan harkoista fuksivuonna palatessa kaikki tehtävät oikein laskeneena (tätä ei tod. tapahtunut montaa kertaa)!

En todellakaan väitä, että tehtävä olisi helppo, tai että olisin kirjoittanut valmiin romaanin (kaukana siitä), mutta silti, siinä on alku, keskikohta ja loppu. Ja siinä tapahtuu paljon. Ja siinä on kaksi yksisarvista. Ja talo johon ei johda tietä.

Loppuun vielä kootut vinkit:

- 50 000 sanaa on paljon. Se ei kuitenkaan ole mitenkään älyttömän paljon, ainakin jos mielikuvitus on vilkas ja kirjoitusnopeus nopea. Alussa, kun kirjoitin tasaista tahtia, saatoin saada päivän keskiarvoksi vaaditun 1667 sanaa aikaan tunnissa, välillä samaan määrään saattoi kyllä helposti mennä yli kaksikin tuntia kun kirjailija ei aina tiennyt mihin suuntaan henkilöt elämäänsä ja tarinaa olivat viemässä. Nyt loppupäivinä jouduin kirjoittamaan noin 4500 sanaa päivässä, mutta sekään ei ole mahdoton määrä edes työpäivän jälkeen, varsinkin kun tiesi että tilanne ei jatku ikuisesti. Ei siis kannata lannistua, jos välillä tulee takapakkia ja tavoiteaiktaulussa ei meinaa pysyä.

- Jos aloittaisin tämän nyt alusta, suunnittelisin koko tarinan juonta tarkemmin. Saattaisin jopa excelöidä tarinaa etukäteen kappaletasolla niin pitkälle kuin osaisin, tai siis kirjoittaisin ainakin mitä missäkin kappaleessa tapahtuu.

- Kirjoitusolosuhteet kannattaa järjestää rauhalliseksi, koska kirjoittaessa voi kyllä menettää sekä hermonsa että tuhrata kohtuuttomasti aikaa jos se ei suju. Kirjoitin muutamana päivänä sohvalla telkkarin ollessa päällä auki, ja ei, ei, ei niin. Tiedättekö, mainoksetkin alkaa vaikuttaa todella mielenkiintoisilta kun edessä on jumiutunut tarina.

- Jos mahdollista, lopeta aina niin että kirjoitat vaikka lauseen verran ohjeita itsellesi siitä, miten aiot tarinaa jatkaa. Kirjoittamista on oikeasti paljon mukavampi jatkaa, kun tietää mitä on tekemässä.

Jes. Huomenna en kyllä kirjoita töiden jälkeen yhtään mitään. Paitsi ehkä blogikommentteja, blogimaailman seuraaminenkin on jäänyt marraskuussa ihan hunningolle.

Lopun alkua: Aamunkoi/Breaking Dawn, osa 1

2011-11-25T07:39:00.001+02:00

Tiedän, ei osu ja uppoa suurimpaan osaan, mutta ei tarvitsekaan.

Kävin eilen katsomassa viimeisen Twilight -kirjan, Breaking Dawn (suom. Aamunkoi) ensimmäisestä puolikkaasta tehdyn filmatisoinnin. Ja kyllä, jos piti edellisistä, pitää varmaan tästäkin, jos ei pitänyt edellisistä, ei luonnollisestikaan kannata vaivautua :). Olen muuten myös ehdottomasti sitä mieltä, että tämä viimeisestä kirjasta kaksi elokuvaa (vrt. Harry Potter) - villitys on ehdottomasti hieno asia: Ainakin minä haluan nähdä kirjoista mahdollisimman tarkat filmatisoinnit, ja koska tässäkin tapauksessa sarjan viimeinen kirja oli ehdottomasti laajin, olisi kaiken runnomminen kahteen tai vaikka kolmeen tuntiin ollut huono ratkaisu. Maksan ihan mielelläni elokuvalipusta kaksi kertaa :).

Kuva Wikipedia

Olen lukenut kaikki muut Twilight -sarjan osat paitsi tuon viimeisen kahdesti, toisen kerran aina vähän ennen elokuvaa. Nyt en kuitenkaan ehtinyt lukemaan edes ensimmäistä puolikasta. Ehkä juuri siksi elokuva tuntui noudattavan tarkasti Meyerin kirjaa mutta ei kuitenkana pitkästyttänyt.

Elokuva kunnioitti kirjaa vahvasti. Lisäksi monet pienet viitteet elokuvassa tuntuivat muistuttavan kirjan laajemmista tarinoista, luulisin että kaikki ei ihan aukea pelkällä elokuvan katsomisella vaikka tässä nyt ei todellakaan kovin korkeasta kulttuurista ole kyse. Mietin kuitenkin, että kirjoja lukemattomalle elokuvat saattavat olla vähän sekavaa kohellusta.

Myös kirjan dialogia oli hyödynnetty tarkasti, hyvä. Toisaalta se, miksi vanhoista (siis edellisistä Twilight -) elokuvista tuttua musiikkia kierrätettiin niin tehokkaasti, että se vähän ihmetytti, vaikka se ehkä toisaalta toi jonkinlaista syvyyttä ja viitteitä aiempiin tapahtumiin. Toisaalta ratkaisu toimi hyvin. Mitään uutta yksittäistä hittibiisiä en tästä elokuvasta osaa kuitenkaan nostaa, vaikka se yksi Bruno Marsin It Will Rain -kappale on soundtrackillakin - nimittäin soi vasta ihan lopullisten lopputekstien aikana.

Hmm, mitäköhän vielä. Maisemat olivat taas kertakaikkisen upeita! Varoitan, ei sovi lomakuumeisille, Brasilian saaristossa sijaitseva Cullenien huvila oli erityisen mahtava. Ja Cullenien talo tietenkin myös edelleen. Mistäköhän niitä saisi, puisia lasineliöitä keskellä metsää? Tämä ei ole pilkkaa, minä haluaisin asua juuri sellaisessa, ainakin jos joku muu pesisi ikkunat tai itsellä olisi vampyyrivoimat! Tietysti myös Forksin metsäiset maisemat iskivät taas, en yhtään ihmettele, että alueelle on alkanut virrata Twilight -turismia.

Elokuvan lopussa oli muuten vähän hassua se, että Volturien edesottamuksia näytettiin vasta "ensimmäisten lopputekstien" jälkeen. Yleensä olisin tuossa ajassa jo vilahtanut leffasta ulos, mutta tällä kertaa vieressäni oli niin hitaita teinejä, että ehdin nähdä Volturitkin.

Ai niin, ja viime viikon NYT:n arvostelu: Okei, kaksi tähteä, okei, ette ole pitänyt mistään aiemmastakaan osasta, mutta kriitikon tympeä asenne paistoi vähän turhan paljon läpi. Huomasi, että tämä ei ole koskaan perehtynyt tarinaan (nojoo, ei tietysti tarvitsekaan), kun aloittaa arvostelunsa sillä kuinka Bella pääsee Edwardin kanssa naimisiin: Bellahan ei oikeasti halunnut lainkaan naimisiin, mutta ehkä se oli juuri niitä juttuja, joka ei pelkästä elokuvasta kamalan selkeästi avaudu.

Ihan ensimmäinen Twilight -elokuva oli ehdoton suosikkini näistä kaikista. Siinä oli ihan erilainen valaistus ja kuvaus kuin näissä muissa. Tunnelma oli ihan omanlaisensa. Harmi, että myöhemmät elokuvat ovat menneet perinteisempään Hollywood -suuntaan.

Olisinpa minäkin lukenut, tai edes kirjoittanut

2011-11-22T21:47:00.001+02:00

Suhtauduin viikonlopun alkaessa tuleviin lukemisiini todella optimistisesti. Pakkasin mukaan kaksi kirjaa ja jopa kuvautin lauantaina molemmat (kyllä, kuvautin, en kuvannut itse) harvinaiseksi käyneen päivänvalon aikaan. Nyt minulla olisikin kaksi tosi hienoa kuvaa kuvituksiksi kirjamietteisiin, harmi vaan että en ole lukenut kumpaakaan.

Huxleyn Uljas uusi maailma on itse asiassa ihan hyvässä vauhdissa. Tykkään. Alkaa vielä radikaalimmin kuin odotin. En muista, olenko jo kirjoittanut, mutta haluaisin lukea pian myös 1984:n ensimmäistä kertaa ihan loppuun saakka ja tehdä näiden kahden tulevaisuuskuvaelman välistä vertailua. Molemmissa on ihan mutu-tuntumalta sanottuna pelottavan paljon toteutuneita asioita, mutta Huxleyn maailmankuvaa taidetaan silti pitää toteutuneempana. Joka tapauksessa, toivottavasti pääsen pohtimaan tätä pian vähän perusteellisemmin.

Kuten joku saattaa huomata, myös uuden sadon viiniä on jo maisteltu. Pullon vertaaminen chick lit -kirjan kanteen on osuva veto.

Nabokovin Lolitaki on joutunut jo kokemaan useamman uusimisen nettivarausjärjestelmän kautta. Voivoivoi... No, valitus ei auta.

Voisin tietysti syyttää tästä lukemattomuudesta ihan vaan NaNoWriMoa (jonka tavoiteaikataulusta olen muuten ihan törkeästi jäljessä, mutta kuinka paljon, en kerro, koska kirin vielä!). Se ei kyllä olisi kovin reilua WriMoa kohtaan, koska oikeasti olen vaan puuhaillut paljon kaikkea muuta. Muun muassa katsonut aika monta jaksoa Greyn Anatomiaa.

Eilen nollasin päätä työpäivän jälkeen paitsi kuuman kaakaomukin, myös Gummeruksen kevätkuvaston seurassa. Valitettavasti minulla ei ole nyt heittää valokuvaa, kirjalistaa eikä edes linkkiä, koska kuvastoa ei vielä netistä löydy, mutta voi pojat (ja tytöt)... Olipahan taas lista kirjoja, joita kaikkia en koskaan ehdi lukea vaikka miten haluaisin! Koska epäilen, että lukumääräni on lähituleivaisuudessakin aika vähäinen, palaan varmaan tähän Gummeruksen kuvastoon vielä tarkemman fiilistelyn kera. Siihen asti ainakin spefifanit ja muut hörhöt voivat huvittaa itseään tutkimalla Raijan Taikakirjaimet -blogiinsa kokoamaa listaa. Wou vaan siitäkin.

Inna Patrakova: Naapurit

2011-11-18T06:51:00.001+02:00

Kirjan nimi:Naapurit

Kirjoittaja: Inna Patrakova

Kustantaja: Helsinki-kirjat

Julkaistu: 2011

Sivuja: 190

Kansi: Laura Noponen

Mistä minulle: Kirjastosta varaamalla

Inna Patrakova kirjoitti kirjan, jossa suomalainen ja venäläinen mökkikulttuuri törmäävät. Tavallisten suomalaisten Leppästen, Antin ja Leenan, mökkinaapureiksi muuttavat Nikolai, Lena ja näiden tai oikeastaan vain Lenan minipossu Boris (kuvan porsas kyllä näyttää ihan aidolta sialta, eikös minipossut ole yleensä sellaisia tummia?).

Kuten arvata saattaa, suomalainen ja venäläinen mökkiarki poikkeavat merkittävästi toisistaan, ainakin jos sitä naapuruksilta kysytään. Vuorokausirytmi, mökin sisustus ja harrastukset mökillä erottavat kansallisuudet ja mökkinaapurit vahvasti toisistaan. Kun jätteiden lajittelu ei tunnu venäläisiltä suomalaisen tavan mukaan onnistuvan, syttyy varsinainen sota jossa voittajaa ei niin vain löydy.

Patrakova hyödyntää stereotypioita minkä ehtii, mutta ihan oikeita kansallisuuksien mökkeilyeroavaisuuksia mukaan sotkemalla sopasta olisi tullut vielä herkullisempi. En tiedä venäläisiä, jotka mökkeilisivät Saimaan rannalla koko perhe viikkokausia, mielestäni ainakin Nikolain olisi pitänyt pörhältää vähän väliä Pietariin bisneksiään hoitamaan ja ajella mökilleen tyytyväisenä vaikka yhden yön tähden kuten tapana tuntuu olevan. Lisäksi kummankaan sukulaiset eivät vieraile mökillä, ainakin päähenkilöiden Nikolain ja Lenan äidit olisi pitänyt saada mukaan. Ja onko venäläisillä oikeasti minipossuja? Minä olisin sotkenut mukaan koiran, joka on niin pieni ja hento että katkaisee jalkansa tuolilta lattialle hypättyään (tarina on tosi). Myös yksi yritys tilata lääkäri mökille olisi sopinut kuvaan hyvin. Suomalaisiakin olisi voinut näpäyttää vielä vähän topakammin: Nyt päällimmäiseksi jäi mieleen se, että suomalaisnaiset ovat kamalia, kaikesta määräileviä perheen päitä jotka alistavat miehensä tossun alle. Niin, ja sisustus on yksinkertainen ja vaatimaton. Nyt aika monessa kohdassa jäädään vähän "Lena sipsuttaa korkokengissä, katkaisee kyntensä mikä on kamalaa ja suomalaiset ahertavat metsätöissä" -tasolle.

Silti, pidin kirjasta! Jotain varmaan kertoo se, että luin sen yhdeltä istumalta tai pikemminkin makuulta eräänä sunnuntaiaamuna ennen päivän kunnollista alkamista. Kieli oli sujuvaa, ei mitenkään runollista mutta nimenomaan helppolukuista. Kirja oli siis hyvä, mutta aiheessa olisi olut potentiaalia vielä paremmaksi paketiksi.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin

Sanna/Luettua

anni.m/Oota mä luen tän eka loppuun

Kristina Carlson: William N. päiväkirja

2011-11-16T22:24:00.001+02:00

Ei vaikuta kamalan lupaavalta, että postaan kuun ensimmäisestä luetusta kirjasta 16. päivä. O-ou. NaNoWriMo, myös jäljessä oleva, vaatii veronsa.

Kirjan nimi: William N. päiväkirja

Kirjoittaja: Kristina Carlson

Kustantaja: Otava

Julkaistu: 2011

Sivuja: Vähän, noin 150

Kansi: Georges Pierre Seurat (ainakin jos on Lumiomenaa uskominen, palautin kirjan jo...)

Mistä minulle: Kirjastosta varaamalla

Tosi kiva kuva kun edes kirjan nimestä ei saa selvää.

Suoraan asiaan. William N. päiväkirja on ihan hauska pikku kirjanen, mutta valitettavasti se joutuu nyt patoutuneiden Finlandia -tuntemusteni turvatyynyksi. ANTEEKSI!

William N. on suomalainen, Pariisissa asuva jäkälätutkija. Mies on aika omalaatuinen, pikemminkin taiteilija kuin porvarillisia arvoja arvostava tutkija. Hyvää ruokaa ja juomaa mies kuitenkin arvostaa, ja ruokia kirjassa kuvaillaankin melkein kuin Viisikossa konsanaan.

Päähenkilö on vähän ärtyisä, ei pidä sosiaalisista tilanteista ja haluaisi omistautua tyäsin vain jäkätutkimuksen eteen päin viemiselle. Kaikki muu on turhaa. Valitettavasti kaikenlaiset muut velvoitteet sotkevat silti päivien kulkua. Ja ihmiset ulkona kadulla saattavat olla vaikka iloisia. Hyi.

Williamin asunto vaikutaa olevan pölyinen, pimeä ja täynnä kirjoja. Ja talvella siellä on hyvin, hyvin kylmä, niin että lämpötila laskee vain 14 Celsiusasteeseen. Se ei oikein sovi palelevalle tutkijalle.

Kirjalla on löyhä todellisuuspohja, sillä suomalainen William Nylander -niminen, ilmeisesti aika yksinäinen ja erikoislaatuinen jäkälätutkija todella on elänyt 1800 luvulla Pariisissa.

Kirja ei ollut niin tylsä kuin INAhduksen kesken kirjan -arvioinnin perusteella pelkäsin. Mutta ei siinä kyllä niin kamalasti tapahtunut. Vertaukset taiteilijoiden ja tutkijoiden välillä olivat mielenkiintoisia, yhtäläisyyksiähän niissä itse asiassa pitäisi olla (ainakin samanlaista asialle omistautumista, jos huipputuloksia haluaa), mutta... Kantaako se nyt ihan Finlandia -ehdokkaaksi asti? Ovatko muut ehdokkaat samanlaisia tai tätä huonompia? Kirja on siis ehdottomasti hyvä, jos antaisin tähtiä niin ainakin kolme ja puoli, mutta kyseessä ei ole mikään mykistävä pieni kirjanen, ei suurta tarinaa kertova kirja, ei mitään kamalan uutta mieleen tuova kirja, ei kirja joka pyörisi mielessä vielä päiviä lukemisen päättämisen jälkeen...

Suosittelen tätä kyllä silti kaikille Herra Darwinin puutarhurista pitäneille (vaikka tässä ei mitään kummallista olekaan) ja niille, jotka haluavat ottaa nopeasti tuntumaa yhteen Finlandia -ehdokkaaseen. Muuten, noh, kannan vieläkin vähän kaunaa ainakin Tervon, Hotakaisen ja Jääskeläisen tiedätte-kyllä-miltä listalta pois jättämisen takia. Sori Kristina.

Kirjan ovat lukeneet ja arvostelleet ainakin

Katja/Lumiomena

Ina/INAhdus

Jaana/Lukukausi - kirjallisia elämyksiä (haa, löysinpä uuden blogin tässä samalla)

PS. Helsingin Sanomien kriitikko on vaihteeksi löytänyt kirjan josta pitää. Hienoa. Olisin tosin voinut jo kritiikin luettua arvata, että minua tämä kirja ei lyö halolla päähän.

PPS. Myös Parnassossa on arvosteltu ja arvostettu. Unohdin muuten mainita tuon hauskuuden, ja kyllä, kyllä tässä kirjassa oli hauskuuttakin.

Sirkuttava yksisarvinen

2011-11-13T21:10:00.001+02:00

Pikaiset viikonloppupäivitykset: Perjantaina ollutta väitöstä ja siihen liittynyttä karonkkaa ja edellisiin liittyneitä jatkoja piti juhlia sen verran huolella, että NaNoWriMo on edelleen reilusti tavoiteaikatauluja jäljessä (nyt 16 343 sanaa). Uskon kyllä sillti vielä kiriväni löysäilyn, ja vähän yllättäen sain väitöksestä (liittyi muuten sovellettuun matematiikkaan, pelästykää!) vähän uusia ideoitakin. Kiriminen tarkoittaa kuitenkin jatkossa aika tiukkaa tahtia, esimerkiksi noin 1000 ylimääräistä sanaa kuutena seuraavana päivänä.

Sain kuitenkin viimein lisättyä Twitter -tilin oikeaan laitaan, eli pikapäivityksiä voi jatkossa lukea sitäkin kautta.

Finlandia-avautumista

2011-11-11T06:58:00.001+02:00

Hei,

avaudun ihan vaan kevyesti!

Finlandia -ehdokkaat julistettiin eilen, ja yleisestä kuhinasta päätellen ehdokaslista oli yllätys muillekin kuin minulle.

En ole koskaan ennen ajatellut näin vahvasti, että Finlandia -palkinnon ehdokaslista on "vain kolmen ihmisen mielipide, ja ihmisiähän hekin ovat." Mutta näin tälläkertaa.

Sain eilen Kristina Carlsonin William N. päiväkirjan luettua. Se oli hyvä, mutta minusta ei mitään Jari Tervon Laylaan tai Kari Hotakaisen Jumalan sanaan tai Johanna Sinisalon Enkelten vereen verrattuna.

Muut ehdokaslistan kirjat eivät minusta ole kuulostaneet niin mielenkiintoisilta, että olisin niihin halunnut tarttua. Olisin keksinyt listalle tosi monta mielenkiintoiselta kuulostavaa kirjaa, esimerkiksi Katja Ketun Kätilön. Tai Kyrön jäniskirjan. Tai sen vadelmavenemiehen kirjan.

Ajatuskulkua ihan vähän jatkamalla mielipiteeni varmaan tulee oikein selväksi.

Niin ja se, että kaikki ovat naisia: Todennäköisyyslaskennalla tämän todennäköisyys oli... Aika pieni (eikös se laskettu 0,5x0,5x0,5x0,5x0,5x0,5 eli 0,5^6?). Joka tapauksessa, eihän tämä mikään arvonta ole. Mutta niin, nimetyt kirjat nyt sitten kai ovat jonkun porukan mielestä parasta mitä Suomessa on 2011 julkaistu. Onneksi en muuten ole se lopullisen palkinnon saajan valitsija ;).

Vain tylsillä ihmisillä on tylsää

2011-11-10T07:36:00.000+02:00

Olen jo pitkään ollut vakaasti sitä mieltä, että vain tylsillä ihmisillä on tylsää (sori kaikki tylsät ihmiset!) joten Morren tapaan järjestin itselleni ylimääräistä aktiviteettia marraskuuksi. Osallistun siis NaNoWriMoon eli National Novel Writing Monthiin, tempaukseen, jonka tarkoituksena on kirjoittaa vähintään 50 000 sanainen romaani marraskuun aikana. Tarkoitus ei siis ole tuottaa valmista, editoitua, olen-tähän-tyytyväinen -romaanikäsikirjoitusta, vaan jonkinlainen raakaversio joka on kuitenkin vähintään 50 000 sanaa pitkä.

Ideaa marraskuun kirjoittamisurakasta on tarjottu minulle ensimmäisen kerran jo pari vuotta sitten, mutta vasta tänä vuonna kaikki hyvät tekosyyt (diplomityö, lomamatka jne) loppuivat ja näppis piti kaivaa esiin.

Tähän saakka työ on edennyt suorastaan yllättävän tuskattomasti, tosin tästä saanen kiittää perfektionismin puutetta ja yleistä itsekritiikittömyyttä: Eilistä lukuun ottamatta olen kirjoittanut melko tasaisesti vauhdissa pysymiseen vaadittavat 1670 sanaa päivässä, nyt saldo on 13352 sanaa mutta viikonloppuna on tarkoitus pitää pidempi kirjoitusrupeama. Lisäksi keksin varsinaisen juonen romaaniin vasta lauantai-iltana, joten voitte kuvitella millaista sötöstelmää alku on.

Vaikka sanoinkin, että kirjoittaminen on sujunut yllättävän tuskattomasti, ei homma kuitenkiaan ihan helppoa ole ollut: Huomaan, että dialogin, oikeastaan minkäänlaisen dialogin, kirjoittaminen on älyttömän vaikeaa, roolihahmoni vaan haahuilevat ympäriinsä eivätkä aina ihan tiedä mitä tehdä kun tapahtumia ei ole suunniteltu etukäteen kohtaus kohtaukselta, ihmettelen vähän itsekin kuinka roolihahmojeni juonikaaret lopulta nivoutuvat yhteen, mietin miten paljon hauskoja juttuja kirjaan kannattaa yrittää ujuttaa... Mutta silti, ehdottomasti kokeilemisen arvoinen projekti! Lounaskeskustelut saavat myös ihan uusia sävyjä, kun niitä yrittää tarkkailla ihmisten ryhmädialogin tarkkailemiseen.

Hyviä vinkkejä NaNoWriMon selättämiseen saa ainakin Maijan ilmestyksistä. Muistaakseni NaNon sivuilta lukemani hyvä vinkki on mielestäni myös se, että kannattaa heti ottaa se asenne, että tässä nyt kirjoitetaan kirja kuukaudessa, sujui tai ei, vain yrittämään tai kokeilemaan ei kannata lähteä. 1670 sanan kirjoittaminen ei vie pitkään jos tietää mitä on tekemässä, noin tunnin. Yleensä minulla on kuitenkin mennyt pidempään. Wordini päätti kerran lopettaa projektini tukemisen lopettamalla tallentamisen kokonaan (!) mutta onneksi Google docs, Texturi jne ovat olemassa ja koneen uudelleenkäynnistys auttoi ongelmaan.

Sen verran voimia kirjoittaminen on kuitenkin vienyt, että olen lukenut tosi vähän: Kristina Carlsonin William N. päiväkirjan lainausaika on uhkaavasti lopussa, mutta aion kyllä silti taistella sen vielä loppuun.

Lokakuun luetut

2011-11-03T20:57:00.001+02:00

Lokakuu oli minun kohdallani aika samanlainen lukukuu kuin moni muukin tämän vuoden kuukausi: Kuusi kirjaa (2011 olen lukenut 3-8 kirjaa kuukaudessa) ja hyvin sekalaista settiä. Oikeastaan kaikki kirjat olivat taas keskenään niin erilaisia, että olo kuukauden tunnelmia tiivistäessä on vähän niin kuin banaania ja päärynää vertailisi, mutta kokeillaan.

Kuun alussa Marian Keyesin Enkelit hurmasi kepeydellään (joka ei sulattanut aivoja ja valuttanut niitä korvista ulos kuten yksi nyt kesken oleva chick lit -pläjäys). Aurinkoisesta Los Angelesista lukeminen irlantilaisella pilkkeellä silmäkulmassa kirjoitettuna ei kyllä varmasti tee koskaan pahaa lokakuussa.

Johanna Sinisalon Enkelten verta veikkailin heti lukemisen jälkeen äärimmäisen innostuneena jopa vuoden parhaaksi kirjaksi. Päällimmäinen hurmio on ehkä haihtunut, mutta kirja oli silti valtavan hyvä, ja ehkä jopa vuoden paras. Vasta Lilyyn muuttanut Jenni kirjoitti kirjasta mielestäni oivaltavasti: ...monipuolisuudesta johtuen en oikein tiedä, kenelle kirjaa suosittelisin - ja toisaalta juuri siksi suosittelisin sitä ihan kaikille. Niinpä.

Jari Tervon Layla on pitänyt paitsi blogosfäärin, myös vakavasti otettavien lehtien kulttuuritoimitukset kiireisinä. Kyllä, Layla tuntuu edelleen erinomaiselta kirjalta. Minun mielestäni Tervo on tehnyt erinomaista työtä, olipa mukana sitten tarkoituksellisia tai tarkoituksettomia faktavirheitä tai ei. Kirja tarjoaa vaihteeksi elämän karuja käpyjä. Jos Sinisalon tasoja olivat yksilö ja maailma, Tervo liikkuu sulavasti siinä välissä ja osoittaa miten samanlaista kaikkialla kuitenkin on: Osittain on ihan sama, mistä ongelmat johtuvat tai missä on, kamala on aina kamalaa ja lähiyhteisö tai oma yhteiskunta saattaa sortaa olipa siten kotona tai vieraalla maalla.

Jos Keyes vei aivot K-18 diskohittilän narikkaan, Remes vei ne johonkin toiseen baariin. Vaikka Teräsleijona(kin) käsitteli myös vakavia asioita, juoni veti niin kovaa, että syntyjä syviä ei auttanut jäädä pohdiskelemaan. Ei Remeksen parhaimmistoa, mutta plussat ajankohtaisuudesta. Lukisin tämän yhä uudestaan ensimmäisen kerran, vaikka tämä ei mitään ihmeellistä tarjonnutkaan, mutta toisaalta tuli mieleen, että koska trillereistä lajityyppinä pidän, voisin lukea pitkästä aikaa muitakin saman lajityypin kirjailijoita.

John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen oli ollut lukulistallani pitkään ja siihen alkoikin jo kohdistua älyttömiä odotuksia. Ja tosiaankin älyttömiä, ei välttämättä hurjia siinä mielessä, että olisin odottanut kirjan olevan erityisen hyvä. Ällöttävyydestään huolimatta kirja oli todellista laatukaunoa. Haluan lukea muutkin suomennetut Lindqvistit, tosin harvakseltaan.

Uusimmassa Imagessa on muuten mielenkiintoinen juttu Lindqvististä: Moni varmaan tiesikin, että hän on työskennellyt myös mm. taikurina ja stand up -koomikkona, mutta tiesittekö, että miehen kauhukirjailijan hiukset ovat siistiytyneet? Pääpointtina oikeasti: Jutun mielenkiintoisinta antia oli mielestäni kirjojen vertailu Lindqvistin omaan elämään. Lindqvist kertoo muun muassa olleensa vakavasti koulukiusattu ja Ystävät hämärän jälkeen -kirjan Oskarin olevan hänen alter egonsa. Ja niin: Ruotsissa julkaistussa "kirjoituskokoelmassa" (miten se erooa novellikokoelmasta?) Låd de gamla drömmarna dö on myös epilogi kirjaan Ystävät hämärän jälkeen. Mielenkiintoista. Uteliaimmille tai spoilausta pelkääville: Epilogin juoni kerrotaan Imagen jutussa. Lisäksi mies kirjoittaa par aikaa uutta kirjaansa, jonka alkuasetelma kuulosti todella mielenkiintoiselta. En siis pääse Lindqvististä vielä hetkeen eroon. Hyvä.

Lokakuun viimeisenä päivänä sain loppuun mielipiteitä jakaneen, tai oikeastaan aika monessakin ristiriitaisia tunteita herättäneen Mathias Malzieun Sydämen mekaniikan. Ajatukset kirjan sisällöstä eivät ole selkiytyneet niin että minulla olisi mitään uutta sanottavaa, mutta toivottavasti Gummerus ymmärtää kiittää tarpeeksi harvinaislaatuisen hienon kannen luonutta taiteilijaa! Kansi on upea ja kurkistusaukko hauska :).

Lokakuun lopussa seikkailin myös elämäni ensimmäistä kertaa kirjamessuilla jotka olivat kaikin puolin niin hauska kokemus, että seuraavalla kerralla toivon ehdottomasti ehtiväni viipymään kaksi päivää.

Hakusanakatsaukset ovat joita ainakin Booksy ja Salla ovat liittäneet kuukauden tilinpäätöksiinsä ovat mielestäni niin hauskoja, että aloitan saman perinteen.

Lokakuun voittaja on...

"Tulevaisuuden tekniikka 29 vuoden päähän"

Mitäs tähän nyt sitten enää lisäämään? Paitsi että jos tietäisin, niin voisi olla, että minulla olisi hetken verran kiireellisempää tekemistä kuin jakaa näitä tiedonmurusia blogissani. Mutta ainahan sitä voisi arvailla. Ja tottakai, jos on tekniikasta kovin kiinnostunut, niin kannattaa tietenkin opiskella tekniikkaa, niinhän sitä voi päästä vaikka itse mukaan luomaan! Hyvä googlettaja, ehkä se on juuri sinun tuleva keksintösi mikä on sitä tekniikkaa 29 vuoden päähän!

Ekstrana: Myös "erilaiset vuokaleivokset" tuntuu kiinnostaneen ja moni onkin onnettomasti ohjautunut blogiini tämän postauksen jälkeen. Ei se mitään, ehkä tieto muffinin ja vuokaleivoksen eroista leviää yhä laajemmalle.

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka

2011-11-01T17:55:00.001+02:00

Postaustahti vain kiihtyy, että pääsen jossain vaiheessa listaamaan lokakuun luettuja. Lokakuun viimeisen kirjan sain päätökseen eilen.

Kirjan nimi: Sydämen mekaniikka

Kirjoittaja: Mathias Malzieu

Kustantaja: Gummerus

Julkaistu: 2007/2011

Sivuja: 221

Suomentanut: Lotta Toivanen

Kansi: No enpä tiedä, ilmeisesti tieto on jemmattu kirjaston viivakoodin alle... Oikein tihrustamalla voi lukea "Graafinen suunnittelu Jenni Noponen"

Mistä minulle: Kirjastosta varaamalla

RC -helikopteri - selvää mieslukijoiden kosiskelua!

Kiinnostuin tästä kirjasta nimen takia. Minusta se kuulostaa samalla tavalla hyvältä kun Siilin eleganssi. Tai Kulinaristin kuolema. Samaan jonoon sopisi siis erinomaisesti myö Sydämen mekaniikka. Niin, ja en siis ole lukenut Siilin eleganssia tai Kulinaristin kuolemaa.

Asiaan. Kirja oli ihan erilainen kuin odotin. Tai ei ehkä erilainen odotuksiin verrattuna, vaan siihen, mitä kaikkea muuta olen viime aikoina lukenut.

Lyhyen kirjan laajakaarinen juoni menee näin: Päähenkilö Jack syntyy Edinburghissa 1800 -luvun loppupuolella. Hänet auttaa maailmaan jonkinlainen kyläkätilö, jonka luona yleensä vieraillaan ei-toivottujen lapsien syntyessä. Naisen nimi on Madeleine. Koska yö on kylmä ja Jackin sydän ei halua toimia, asentaa Madelein tämän sydämen tilalle käkikellon.

Jack jää asumaan Madeleinen luo muiden orpojen keskelle. Koska käkikellosydän ei kestä vahvoja tunteita, Madeleine varoittaa Jackia kerta toisensa jälkeen rakastumasta.

Mutta mitenkäs käykään? Tanssijatyttö Miss Acacia tietysti jyrää ajatuksissa tylsät varoittelut, ja se on menoa kohti Espanjaa.

Tarina, joka yhdistää jotain epänormaalia (käkikellosydän), 1800 -luvun ja Edinburghin ei voi olla huono. Silti olen tästä kirjasta aika hämilläni. Tyyli on tosiaan jotain todella poikkeavaa tähän hetkeen ja tilanteeseen. Muistan äidinkielenopettajani joskus puhuneen ranskalaisesta kirjoitustyylistä sellaisena asiaa pyörittelevänä, kiertelevänä ja kaartelevana, ja verranneeni minun jotain ainettani kyseiseen tapaan käsitellä asioita. Luulen, että tässä kirjassa ollaan aika lähellä sitä kiertelyä ja kaartelua.

Lukukokemus ja jokainen sivu on tässä kirjassa lopputulosta tärkeämpi. Oikeastaan voisin kyllä lukea tämän uudestaan, koska, luulen, että tästä kirjasta voisi löytää vielä useamman uuden jutun, kunhan pääsen tuosta ihmeellisestä tyylistä yli.

Toisaalta kirjassa oli myös mieleenpainuvia tapahtumapaikkoja ja kohtauksia: Esimerkiksi Jackin työ kummitusjunassa ja Edinburghin katujen kylmyys olivat selvästi aistittavissa. Malzieu esittää kirjassaan myös sangen vakuuttavan sarjan henkilöitä friikkisirkukseen.

Kirjan sisäliepeessä kerrotaan kirjailijan olevan myös rokkari. Saman sisäliepeen mukaan kirja huokuu "Timburtonmaista tunnelmaa" ja heti ilmaisun luettuani tajusin että no niinpä muuten huokuu! Kirjasta on tekeillä myös 3D-animaatio, ja pystyn jo kuvittelemaan kokonaisia kohtauksia mielessäni. Animaatio kiinnostaa siis jo nyt.

Lopputulos: Kirja jätti minut hämmennyksen valtaan. Jos Ystävät hämärän jälkeen meni yhdeltä laidalta mukavuusalueen ulkopuolelle, niin Sydämen mekaniikka meni sieltä toiselta laidalta.

Ainakin blogeissa Kirjojen Keskellä, P.S. Rakastan kirjoja, Järjellä ja tunteella ja Lumiomena on luettu sama kirja.

Hyvää Halloweenia! Luettuna: John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen

2011-10-31T20:17:00.000+02:00

Nyt koen olevani ns. ajan hermolla: En ole mikään Halloween -vouhottaja (vaikka iloitsinkin kovasti jonkun naapurirapun portaille kovertamista kurpitsalyhdyistä, jee!) mutta kauhukirja sopii kyllä taatusti kaikista vuoden päivistä parhaiten juuri tähän. Jossain vaiheessa mietin Book Chick Cityn tapaan vähän pidempiaikaistakin kauhuteemaa lokakuulle, mutta uskokaa tai älkää, minun hermoni olisivat taatusti pettäneet ennen lukijoiden hermoja, joten hautaan ajatuksen hyvin pitkäksi aikaa. Eli tässä todennäköisesti vuoden ainut kauhukirjani, olkaa hyvä.

Ohuita sivuja ja aika pientä pränttiä. Tässä riitti luettavaa pitkäksi aikaa, varsinkin kun kirja ei sopinut iltalukemiseksi.

Kirjan nimi: Ystävät hämärän jälkeen

Kirjoittaja: John Ajvide Lindqvist

Kustantaja: Gummerus

Julkaistu: Ruotsiksi (Låt den rätte komma in) 2004

Sivuja: 607

Mistä minulle: Facebookissa John Ajvide Lindqvististä tykkäämällä (Gummerus taisi promota silloin Lindqvistin kirjaa Kuinka kuolleita käsitellään)

John Ajvide Lindqvistin esikoinen Ystävät hämärän jälkeen joutui odottamaan lukuvuoroaan 14 kuukautta saapumisensa jälkeen, katsokaa vaikka täältä. Lukuinnon veivät silloin kirjan saamat kauhistuttavat kommentit (siis että se on oikeasti kamala). Nyt se nousi lukupinon päällimmäiseksi, kun huomasin, että kirjasta USA:ssa tehty elokuva on saapumassa lähivuokraamoon. Sittemmin sain kommentteja, joiden mukaan kirjasta alun perin Ruotsissa tehty versio on itse asiassa paljon parempi. Nyt kirjan luettuani voin kertoa, että en kyllä taatusti halua katsoa yhtäkään siihen perustuvaa elokuvaa, ellen sitten joskus halua kokeilla miltä tuntuu valvoa kolme yötä peräkkäin vain siksi, että pelottaa nukkua.

Edellisestä varmaan selvisi, että tämän kirjan lajityyppi on kauhu. Piste. Ei mikään halpa pelottelukauhu (en kyllä kai sellaista ole lukenutkaan), vaan vakavia asioita käsittelevän suureen tarinaan nivottu kauhu.

Lyhyesti juoni menee näin: 12 vuotias Oskar on vakavasti koulukiusattu. Hän purkaa tuskaansa fantasioimalla pahuudesta kiusaajiaan kohtaan. Oskar on myös äärimmäisen kiinnostunut kaikenlaisista väkivaltarikoksista ja kerää aktiivisesti niihin liittyviä lehtileikkeitä.

Naapurissa asuva hento tyttönen Eli alkaa kuitenkin viedä Oskarin huomion. Eli on kyllä aika omituinen, kulkee ulkona avojaloin, ruoka ei kelpaa ja päivisin häntä ei näy. Tyttö herättää Oskarin epäilykset - onko Eli lainkaan ihminen?

Samaan aikaan uneliaan, joskin ehkä hieman huonomaineisen tukholmalaislähiön Blackebergin lähimetsissä tapahtuu kummia. Lahdattu ruumis saa asukkaat uskomaan julman rituaalimurhaajan olevan liikkeellä.

Kuva omalta kuvaajalta. Pian on pimeyttä rakastavien aika herätä...

Kirja sekoittaa paljon eri tavoin kamalia elementtejä: Vampirismia, tappokohtauksia, pedofiliaa, koulukiusausta, isättä elävän pojan yksinäisyyden sekä lähiössä tylsistyneiden poikien tuskaa.

Oskar on surkeudessaan ja inhottavista kuvitelmistaan huolimatta sympatiat keräävä hahmo. Koulukiusauksen kammottavuus ja jatkuvan pelon luova ilmapiiri saa ymmärtämään Oskarin käyttäytymistä. Hänen pitkiä iltapäiviään kotona on kuvattu myös jotenkin pysäyttävällä tavalla: Melkein koin olevani ruotsalaisessa 80 -luvun lähiöasunnossa, joka on periaatteessa tilava ja valoisa, mutta toisaalta ikkunoista näkyvät vain toisten samanlaisten betonielementtitalojen seinät. Ihan näin tarkkaa miljöökuvausta kirjassa ei ole, mutta Lindqvist osasi luoda tapahtumapaikat rivien väleissä.

Vaikka kauhun kai pitäisi virallisesti olla jotenkin määrittelemätöntä pelkoa, tässä kirjassa tuodaan esiin elementit joita pelätään: Vampyyri ja koulukiusaajat. Toisaalta yksin joutuminen. Vaikka alussa kirjoitin, että en varmaan nukkuisi kolmeen yöhön kirjasta tehtyjen elokuvien katsomisen jälkeen, luulen, että elokuvissa pelottavia ovat ennemminkin eri tavoilla hirveät, ällöttävät ja kuvottavat kohtaukset kuin varsinainen kauhu itsessään.

Mihin kauhua sitten tarvitaan? Olen kuullut perusteluja, joiden mukaan kauhukirjat ovat vähän kuten huvipuistolaitteet: Turvallinen tapa pelätä. Minä en lue kauhua pelätäkseni, vaan koen, että kauhun kautta pystytään käsittelemään sellaisia vaikeita asioita, joita muuten olisi vaikeaa käsitellä. Kauhu tuo niihin lisäväriä, toisen tason tai ehkä jotenkin jopa etäännyttää niin, että kamalista asioista pystyy lukemaan. Ja joitain elementtejä ehkä jopa ymmärtämään, vaikka ei hyväksymään.

Kirja on erinomaisen hyvä. En silti usko lukevani sitä enää uudestaan: Yksi kierros erittäin uskottavista tapoista, vampyyriksi muuttumisen tuskasta ja kiusaajien kidutuksesta riittää. Silti, kirja on ainakin parhaassa viidesosassa kaikesta siitä, mitä olen koskana lukenut.

Olen lukenut Lindqvistiltä aiemmin kirjan Kuinka kuolleita käsitellään, mutta Ystävät hämärän jälkeen hakkaa sen mennen tullen niin kauhuelementeissä kuin vakavien asioiden käsittelyssäkin. Kirjailijan uusin "Kultatukka, tähtönen" kiinnostaisi myös, mutta voi olla, että sitä pitää säästellä seuraavaan Halloweeniin saakka...

Loppuun vielä Neil Gaimanin pyyntö: Antakaa tänään kauhukirjoja lahjaksi! Monelle saattaa tulla jo kiire, mutta ensi vuonna vaikka sitten :).

Kirjamessut 2011: Untuvikon kokemukset ja muistilista vuodelle 2012

2011-10-30T19:47:00.000+02:00

Ensimmäiset kirjamessut ovat nyt takanapäin! Vaikka täältä Venäjän rajamailta lähteminen vaatii aina omat järjestelynsä, kaikki oli ehdottomasti vaivan arvoista. Suosittelen messukäyntiä ehdottomasti kaikille kirjoista, lukemisesta tai vaikka vain yhteiskunnallisista aiheista vähääkään kiinnostuneille. Tapahtumakattaus on loistava, ja esillä olleesta kirjamäärästä tekee pakostakin löytöjä vaikka tarkoituksena ei olisi ostaa yhtään kirjaa.

Tosi mukavan lisämausteen omalle messukäynnilleni toi monen muun kirjabloggaajan tapaaminen Avain -kustantamon järjestämässä blogikokoontumisessa. Tilaisuudessa pääsin tutustumaan myös kahteen kirjailijaan. Kanadalainen Annabel Lyon kertoi (esikoisestaan?) Aleksanterin opettajasta ja belgialaisen Annelies Verbeke toisesta kirjastaan, Kalanpelastajasta.

Seuraavassa melko perusteellinen (=tolkuttoman pitkä) kertomus messupäivästäni, loppuun keräsin vielä puolihumoristisen muistilistan vuodelle 2012 joten malttamattomimmat voivat hypätä suoraan sinne :).

Messukeskuksessa olimme hyvissä ajoin pian kymmenen jälkeen. Ensimmäinen messuohjelmasta ympyröity ohjelma, Alivaltiosihteerien Joukossa virallisuus tiivistyy alkoi jo 10.30. Tässä vaiheessa paljastettakoon, että sain lopulta houkuteltua myös mieheni mukaan messuille mikä (hyvällä tavalla) vähän vaikutti ohjelmavalintoihin. Samalla sain myös järkkäritasoisia kuvia, kiitos niistä :).

Vaikka en varsinaisesti Alivaltiosihteeri -fani olekaan ollut, kolmikon esitykset uudesta kirjasta jaksoivat kyllä hymyilyttää. Viimeistään lopuksi erilaisin tehokeinoin esitetyt palindromit alkoivat naurattaa. Ehdottomasti hyvä alku päivälle siis :).

Tässä esitetään luultavasti palindromin hienointa lausuntamuotoa, eli ryhmälausuntaa tehokeinolla.

Alivaltiosihteereiden jälkeen kiertelimme messualuetta. Katsottavaa oli paljon, "perinteisten" kustantamojen osastojen lisäksi Messukeskuksesta löytyi myös antikvariaattinen puoli, Viini & Hyvä elämä - messut sekä musiikkimessut. Minä keskityin kuitenkin koko päivän tiukasti kirjoihin.

Päivän saalis oli onneksi kuitenkin aika hillitty.

Päivän saalis oli hyvä. Kirjoja olisi voinut ostaa vaikka miten paljon, mutta onnistuin pitäytymään viidessä, tai oikeastaan kuudessa, todella mielenkiintoisessa kirjassa: Siri Hustvedt: Lumous, Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär, Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian, Lionel Shriver: Poikani Kevin ja erikoisen hyvänä löytönä Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa. Joka kerta kun puhutaan hyvistä dekkareista KPN nousee jossain vaiheessa esille ja pian alkaa hämmästely siitä, enkö todella ole lukenut kyseistä dekkareiden klassikkoa. No en. Se ei vaan ikina ole sattunut kohdalle. Tässä Suuren Suomalaisen Kirjakerhon painoksessa on myös ("käännä vain kirja ympäri") Roald Dahlin novellikokoelma Joku Kaltaisesi. Sille ei ole suuria odotuksia, mutta jos Dahlin nimi kuulostaa ärsyttävän tutulta, kannattaa käydä katsomassa tämä Wikipedia -sivu niin miehen uran monipuolisuus selviää.

Myös antikkapuolella pengottavaa olisi ollut vaikka miten paljon.

11.30 kuuntelimme paneelikeskustelun Uhkakuvia nyt ja huomenna jossa Kirsi Luukkanen haastatteli Risto Isomäkeä, Jukka Niskasta, Antti Tuomaista ja ohjelmasta poiketen jälkikäteen muisteltuna "jotain kolmatta" kirjailijaa. Keskustelu polveili siitä, miten kirjailijat romaaneihinsa uhkakuvat valitsevat aina lyhyesti siihen, mitä he uskovat todella tulevaisuudessa tapahtuvan. Keskustelun aikana koin, että neljä haastateltavaa oli ehkä jo melkein liikaa tämänkaltaiseen keskusteluun jossa kaikilla oli paljon sanottavaa.

Kello 12.00 suuntasimme takaisin Aleksis Kivi -lavalle Don Rosan haastattelua katsomaan. Mies oli promoamassa joulumarkkinoille ehtivän kirjasarjansa ensimmäistä osaa. Rosan haastattelu oli hauskaa kuultavaa selityksineen siitä, miksi vaimo joutuu Suomen vierailujen ajaksi jäämään kotiin ja kertomuksineen lopullisiin sarjakuviin eksyvästä suuresta virhemäärästä.

Don Rosaa haastattelivat Riku Perälä (vas.) ja Jukka Heiskanen.

Pienen kiertelyn jälkeen yhdeltä kuuntelimme Pertti "Fingerpori" Jarlaa Arktisen Banaanin osastolla. Jarla tuntuu melkein tutulta maaliskuussa Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä olleen laajan jutun jälkeen, mutta paljon hauskaa uuttakin haastattelussa tuli esille. Niin, ja nyt melkein tekisi mieli sanoa, että lähettäkää hyvät ihmiset ihmeessä kaikki mahdolliset Fingerpori -ideanne Jarlalle, mies tuntuu olevan jatkuvasti niiden tarpeessa! Pari minuuttia Jarlan jälkeen osastolle saapuneen Roman Schatzin ihmetystä seuratessa ja haastatelijan erinomaisia organisointitaitoja ihaillessa tuli esiin myös se, että näin jättimäisen kokonaisuuden suunnittelu ja sen osasenakin oleminen mahtaa vaatia melkoisia organisointitaitoja. Schatz sai kuitenkin omistuskirjoitukset jaettuaan jatkaa matkaansa seuraavaan paikkaan, ja Jarlan haastattelu lipui äärimmäisen sujuvasti eteenpäin vaikka haastattelijakin vaihtui välillä.

Vaikka pieniä sekaantumisia tapahtuisikin, The Show Must Go On: Schatz singeerasi ja kiisi seuraavaan määränpäähän.

Messupäivä päättyi Avaimen organisoimaan bloggaajien tapaamiseen. Alussaki mainitut kirjailijat Annabel Lyon (Aleksanterin opettaja) ja Annelies Verbeke (Kalanpelastaja) kertoivat kirjojensa tarinasta, niiden kirjoitusprosessista (Lyon suunnitteli ensin tarkasti, kirjoitti sitten, Verbeke kirjoitti alun luvut, sitten ihan lopun ja sitten tarinan keskelle) ja kysyttyäni napakasti myös siitä, miksi minun ne pitäisi lukea. Perustelut olivat sen verran hyvät ja kirjailijat niin sympaattisia että en yksinkertaisesti voi olla tarttumatta heidän kirjoihinsa. Suosittelen lukemaan haastattelusta tarkemmin vaikka Katjan Lumiomena -blogista. Salla on kirjoittanut erikseen myös Lyonista. Joka tapauksessa, kirjailijoiden mietteitä oli äärimmäisen kiinnostavaa kuulla! Kirjat tulivat kirjailijoiden kautta jotenkin tosiksi ja läheisiksi.

Avaimen Anna-Riikka Carlson kertoi lyhyesti kustannusalan kuulumisia - jotka ainakin näin alan ulkopuoliselle olivat äärimmäisen kiinnostavia - ja nostatti uudelleen juhlatunnelmaa torstaina kirjablogien saaman Rakkaudesta kirjaan -palkinnon johdosta. Ainakin minulle jäi sellainen olo, että toivon kuulevani lähiaikoina, tai no, seuraavan vuoden sisään vähän uudenlaisia avauksia sähkökirjoihin liittyen. Minäkin olen aiheesta kamalasti paasannut, eikä asia tietenkään ole yksinkertainen. Anna-Riikan puheenvuorosta tuli joka tapauksessa selväksi, että Suomen kustantamoissa asia on noteerattu ja otetaan tosissaan, mutta hidasteina olevissa solmuissa riittää vielä ratkomista.

Kiitos Avaimelle hyvän tapahtuman järjestämisestä! En ole koskaan aiemmin mihinkään blogitapaamiseen päässyt, joten kirjamessujen yhteydessä järjestetty kokoontuminen oli ihana kädenojennus myös näin kauempaa tuleville.

Niin ja kirjamessut kokonaisuudessaan: Ehdottomasti uudestaan, ja seuraavalla kerralla toivottavasti kahdeksi päiväksi! Sunnuntainakin olisi ollut supermielenkiintoista ohjelmaa, mutta kaikkea ei aina voi saada yhdellä kertaa.

Sitten vielä lopuksi ne vinkit:

En ollut käynyt kirjamessuilla koskaan ennen lauantaita. Koska naistenlehdissäkin aina jaetaan asiantuntevia kommentteja alennusmyynneistä selviämiseen, ajattelin jakaa jo näin ajoissa ensi vuoden varalle vinkkejä messu-untuvikoille.

Jos olet kiinnostunut kirjamessuilla järjestettävästä ohjelmasta (kirjailijahaastattelut, paneelikeskustelut eri teemoista jne), valmistaudu huolella aikatauluttamalla päivää. Varaudu pettymyksiin: Kaikkea ei kuitenkaan ehdi nähdä. Virallisen messuohjelman pläräämisen lisäksi kannattaa selvittää myös kustantamojen omilla osastoillaan järjestämä ohjelma.
Jos olet yleisen kiertelyn lisäksi kiinnostunut ohjelmasta ja yleisestä sosialisoinnista, yksi päivä ei riitä mihinkään. Oikeasti.
Jos samaan aikaan tilassa on muutakin mielenkiintoista kuin kirjamessut (nyt myös Viini & Hyvä elämä ja Musiikki) se yksi päivää ei todellakaan riitä mihinkään. Usko jo.
Ainakin lauantaina porukkaa oli mielettömän paljon. Kahta henkeä suuremmissa joukkueissa ympäriinsä liikkuminen on melko tuhoontuomittu yritys, ainakin jos messuhumussa ei kulje laput silmillä päättäväisesti kohteesta A päämäärään B.
Vesipullo olisi kannattanut hankkia jo ennen kuin jano iski, nimimerkillä jälkikäteen jomotusta nestehukasta.
Treenaa käsien ja hartioiden lihaksia niin, että jaksat kantaa painavia kirjakasseja koko päivän
Koska et kuitenkaan ole treenannut tarpeeksi, varaa seuraavaksi päiväksi Mobilatia/IcePoweria tai vastaavaa. Hartiat kiittävät.
Koroista pitäville suosittelen (muuallekin kuin messupäiviin) korkokenkiin sopivia geelipohjallisia. Olipa outoa kun illalla päkiät eivät huutaneetkaan hoosiannaa, vaikka jalat kannattelivat koko päivän oman painon lisäksi myös niitä kirjakasseja.

Blogionnea ja pian myös kirjamessuhuumaa!

2011-10-27T19:56:00.002+03:00

Wuhuu!

Harva montaa kirjablogia seuraava on varmaankaan välttynyt tältä hienolta uutiselta, eli että kirjablogisteista viidelle myönnettiin Rakkaudesta kirjaan tunnustuspalkinto. Hienoa! Hyvät tuomarit! Hyvä kirjablogeille palkinto -asian ehdottaja!

Opuscolo - kirjasta kirjaan -blogissa käydään mielenkiintoisia keskusteluja siitä, mitä pitää palkita tai pitääkö palkita ja miksi pitää palkita. Kuten Opuscolon keskustelussakin toin esille, palkinnot ovat minusta antamisen arvoisia ennen kaikkea siksi, että ne tuovat näkyvyyttä ja eräänlaisia esimerkkejä. Palkinnon päätarkoitus ei varmaan ole arvottaa kirjablogeja keskenään, vaan nostaa esiin blogistaniasta loistavia esimerkkejä niille, jotka eivät kirjablogimaailmaa vielä tunne ja tottakai antaa tunnustusta näille hienoille yksilöille! Uskon että kirjablogeilla on vielä paljon piilevää lukijakuntaa, eli ihmisiä, jotka eivät vain vielä tiedä että oikeastaan lukisivat kirjablogeja tosi mielellään. Aika harvalla varmaan on ainakaan kotona mahdollista pistää pystyyn kunnon kirjallisuuspiiri milloin tahansa mistä tahansa kirjasta, mutta netissä se onnistuu etenkin uudempien kirjojen kohdalla vallan hyvin, ja vanhemmankin kirjan on yleensä aina joku muukin lukenut tai ainakin haluaa lukea.

Vielä havainnollistamista blogipalkinnon hyödyllisyydestä: Sallan lukupäiväkirja on ihan ensimmäinen kirjablogi jota olen koskaan lukenut. Ajauduin sinne muistaakseni ensimmäisen kerran jotenkin ihan vahingossa, mutta jos joku olisi palkinnut kirjablogit jo aiemmin (tai Helsingin Sanomat olisi uutisoinut niistä yhtä hienosti kuin tästä palkinnosta), niin olisin varmaan alkanut lukea muitakin kirjablogeja aktiivisesti jo aiemmin. Palkinto myös tutustutti minut kahteen ihan uuteen blogiin, Bokbabbeliin ja Jäljen ääneen (loistava nimi muuten) on ehdottomasti heti kiidettävä tutustumaan.


Ja katsos, tästä blogissa aiemminkin käytetystä kuvasta on vielä... Kaikki lukematta!

Kirjamessumania alkaa muuten levitä tännekin: Pääsen messuille pian elämäni ensimmäisen kerran! Yritän kuitenkin kovasti pitää yllä olevan kuvan kuvatekstissä olevan pointin mielessäni ja tavallaan toivon, että en palaisi kotiin ihan kamalan korkean kirjapinon kanssa...

Ilkka Remes: Teräsleijona

2011-10-25T06:54:00.000+03:00

Kirjan nimi: Teräsleijona

Kirjoittaja: Ilkka Remes

Kustantaja: WSOY

Julkaistu: 2011

Sivuja: 468

Mistä minulle: Ostamalla

Venäläiset ovat ostaneet merkittävät määrät maata Suomelle puolustuksellisesti strategisilta alueilta. Imatralla on murtauduttu järjestelmällisesti venäläisten asuntoihin. Muukalaisvastaiset mielipiteet ovat koventuneet. Huoltajuuskiistan osapuolina eivät enää ole isä ja äiti vaan Suomi ja Venäjä. Kuulostaako tutulta? No niin minustakin. Vaikuttaa siltä, kuin Remes olisi ottanut toukokuussa 2011 suomalaisen sanomalehden käsiinsä ja kirjoittanut kirjan tuttua Remes -kaavaa käyttäen. En silti, moiti, kotiläksyt on tehty ja ilmeisesti useampaan kertaan.

Lyhyesti:

Päähenkilönä seikkailee jo edellisessä kirjassa tutuksi tullut Riku Tanner. Huoltajuuskiista Rikun ja venäläisen ex-vaimon Katjan kanssa äityy pahaksi, eikä asiaa tunnu auttavan se, että Leo tulee Rikun mielestä liiankin hyvin toimeen Katjan uuden kumppanin, Hansin kanssa. Samaan aikaan itärajalla tapahtuu kummia, ja äänekäs joukko suomen kansaa tuntuu hokevan Suomi suomalaisille -mantraa.

Vaikka juonenkäänteet tihenevät loppua kohden ja onnistuvat yllättämään, ei Teräsleijona minusta ole ihan parasta Remestä. Plussaa kuitenkin ajankohtaisuudesta. Niin, ja ahmaisinhan taas suurimman osan kirjasta yhtenä päivänä, joten ei tätä vetämättömästä juonesta voi syyttää.

Löydätkö seuraavan lempikirjasi?

2011-10-24T06:57:00.005+03:00

Olen jo vähän aikaa halunnut (taas) säätää blogin ulkoasua, joten muutosprosessi saattaa vielä jatkua... Itse asiassa ihastuin bloggerin tarjoamiin uusiin dynaamisiin malleihin (katso vaikka http://www.aamuvirkkuyksisarvinen.blogspot.com/view/magazine), mutta kyseiset mallit näyttävät hävittävän sivupalkin linkin, mikä tietysti taas on korvaamaton menetys. Pohdinnat jatkuvat.

Kuva ei liity mihinkään, mutta kuvat ovat kivoja.

Sain eilen Ilkka Remeksen Teräsleijonan päätökseen. Vauhti oli taas kova ja Remes ajankohtaisempi kuin koskaan, mutta siitä lisää lähiaikoina. Siihen saakka voitte vaikka tutkia, löytyisikö tämän hauskan kaavion avulla teidän seuraava lempikirjanne.

Mukavaa viikon alkua!

Jari Tervo: Layla

2011-10-19T18:41:00.001+03:00

Kirjan nimi: Layla

Kirjoittaja: Jari Tervo

Kustantaja: WSOY

Julkaistu: 2011

Sivuja: 362

Mistä minulle: Ostamalla

Olen lukenut Jari Tervolta aiemmin vain yhden kirjan. Sen minuun tekemä vaikutus oli sitä luokkaa, että en osaa enää nimetä sitä edes Tervon Wikipedia -sivun tutkimisen jälkeen. En listannut Laylaa syksyn luettavien joukkoon kirjasyksyn kiinnostavimpia uutuuksia nimetessäni. Pikkuhiljaa kohu (ja näkyvät tv-mainokset) kirjan ympärillä kuitenkin nousi sellaisiin sfääreihin, että kun äitikin ilmoitti haluavansa lukea Laylan, marssin kirjakauppaan. Kerron heti, että en turhaan.

Jari Tervon Laylaa pakottaa ajattelemaan ainakin kansainvälistä ihmiskauppaa, salakuljetusta, prostituutiota, naisen asemaa, muukalaisvihaa ja kurdien kulttuuria. Kirjan ensimmäinen lause on varmasti tullut jo monelle tutuksi:

Minut kihlattiin kehdossa.

Layla -nimisen kurditytön ei ollut tarvinnut elämänsä aikana juuri tehdä päätöksiä: Perhe ja yhteisö valitsivat hänelle aviomiehen pian syntymän jälkeen. Päivät täyttyivät taloustöistä. Ulos ei juuri ollut menemistä tai vieraille puhumista. Kasvatus oli tietenkin tiukka, naisen rooli yhteisössä tehtiin selväksi - vastaan ei juuri kannata sanoa, oikeastaan mielipidettä ei kannata edes olla jos haluaa elää edes jonkin mittapuun mukaan siedettävästi.

Hääyö ei sujunut tuoreen aviomiehen odotusten mukaan: Layla ei vuotanut tippaakaan verta. Laylan pakomatka kauas aviomiehestä, isästä, veljestä, itse asiassa koko kurdiyhteisöstä alkaa. Monien, elävästi kuvattujen vaiheiden kautta se päättyy asuntoon Liisankadulle Helsinkiin.

Tervo osaa kertoa kamalista, todellisista asioista joilta on helppo ummistaa silmänsä. Tervo tuo tapahtumat lähelle lukijaa. Kieli on sujuvaa luettavaa. Tarinan edetessä mukaan hyppää yhä uusia mielenkiintoisia henkilöhahmoja joilla kullakin on omat motiivinsa ja ongelmansa, historia, aivan kuten Laylallakin.

Tämän kirjan luettuaan varmaan tomppelimpikin ymmärtää, miksi seksin ostaminen, ei myyminen, on laitonta. Ihmiskauppa tekee sieluista mekaanisia olentoja ja levittää orjakulttuuria. Myyjillä ei aina ole vaihtoehtoja. Sorretun rangaistun rankaiseminen ei ole ratkaisu. Toisaalta myös ihmisarvo joidenkin silmissä tuntuu mysteerisesti muuttuvan EU:n rajan kohdalla.

Tervoa on kritisoitu runsaasti kirjassa olevista virheistä ja negatiivisen leiman liittämisestä kurdikulttuuriin. Esimerkiksi Husein Muhammed on kritisoinut Tervoa tämän tekemistä virheistä, mutta käytännössä nämä eivät turkin kieltä ja kurdia tuntematonta häirinneet. En kuitenkaan katso Tervon syyllistyneen sellaisiin yleistämisiin, että uskoisin kaikkien kurdien nyt olevan pahoja ja toimivan vain kansansa kulttuuriperimän mukaan. Kuvittelisin, että kukaan muukaan Laylaan tarttuva ei lue sitä ensisijaisesti yleistyksenä kurdeista.

Tarina on syvällinen alusta loppuun mutta saa edetessään yhä uusia sävyjä ja merkityksiä.

Älyttömän hieno kirja, todella, todella hieno. Tervo todella onnistui ja jään odottamaan mielenkiinnolla hänen tulevaa tuotantoaan.

Tunnustan!

2011-10-13T21:23:00.000+03:00

Kiitos Liisa, Mari A., Maija ja Sonja!

Blogi sisällöllä, se on kirjablogeista usein helppo todeta :).

Tunnustuksen sääntöjen mukaisesti olen kiittänyt antajia, mutta nyt sitten niihin edellytettyyn kahdeksaan tunnustukseen.

1. Haaveilen netittömästä illasta joka viikko, koska silloin tulisi varmaan rentouduttua perusteellisemmin kuin normaalina arki-iltana jolloin tulee vähän väliä tarkastettua netistä ihan äkkiä sitä ja tätä. Suuri kysymys kuuluukin: Miksi en ole tällaista "luksusta" vielä ole lanseerannut?

2. Minua ärsyttää Helsingin Sanomien Helsinki -keskeisyys. Ok, tiedän, että se on Helsingin sanomat, mutta kun Riikka Venäläinen vastavalittuna päätoimittajana tätä vielä erikseen korosti, tuli vähän semmoinen "pitäkää keskeisyytenne, ja lehtenne siinä samalla". Ei minua haittaa, että Helsingin asioista kirjoitetaan, minua haittaa se, että välillä ko. lehteä lukiessa kokee, että Suomea pk-seudun ulkopuolella ei olisikaan.

3. Kävin tänään kirjastossa. Tarkoitus oli vain hakea kolme varattua kirjaa, mutta jotenkin kirjoja tarttui mukaan kahdeksan. Syytän tästä paikalliskirjaston juonikkaita kirjastonhoitajia, jotka olivat asetelleet "uutuudet" ja "lukuvinkkejä" -hyllyt taas ihan liian minua ajatellen (oikeasti yritän sanoa mokomille juonittelijoille KIITOS, teette hyvää työtä!).

4. Odotan kovasti Huxleyn Uusi uljas maailma -kirjan lukemista nyt kun se pääsi kirjastosta kotiin.

5. En pysty nimeämään yhtään kirjallisuuden lajia, josta en pitäisi. Tai no, runot ovat vähän mysteerejä (mitä runoilijat niillä joskus haluavat oikein sanoa?) ja kauhu ei aina uppoa.

6. Kirjoittaminen kiinnostaa yhä enemmän. En vain osaa raivat sille aikaa lukemisen ja muiden harrastusten joukosta.

7. Juuri nyt harmittelen, että syksyksi ei tullut suunniteltua minkäänlaista lomaa.

8. Ensimmäinen lukemani kokonainen, oikea kirja oli Merja Jalon Nummelan ponitalli -sarjan Vaara Raudikkotiellä. Lainasin sen kyläkouluumme tehdystä pikkukirjastosta (kirjasto taisi käsittää yhden hyllyn). Sittemmin Nummelan ponitalli -kirjoja tuli luettua aika monta, mutta hämmästyin silti, kun Wikipedia kertoi sarjassa olevan jo 70 osaa. Uusimmat neljä (kyllä, 4!!) ovat ilmestyneet 2011.

Laitan palkinnon eteenpäin Kirjapedolle, Emilielle, Liinalle ja Ioannalle. Tunnustuksia odotellessa...

En tiedä mistä kohta 8 tuli yht äkkiä mieleen, mutta nyt minua kiinnostaisikin tietää mitkä olivat teidän ensimmäiset alusta loppuun lukemanne kirjat?

Vuoden paras? - Johanna Sinisalo: Enkelten verta

2011-10-09T16:21:00.000+03:00

Kirjan nimi: Enkelten verta

Kirjoittaja: Johanna Sinisalo

Kustantaja: Teos

Julkaistu: 2011

Sivuja: 274

Mistä minulle: Kirjastosta, varaamalla

Ymmärsin varata Sinisalon uutuuden "Enkelten verta" ajoissa ja taisin saada sen heti, kun se oli saatettu kirjastossa lainauskuntoon. Luin alle 300 -sivuisen kirjan tiiviisti viikonlopun aikana.

Kirja sijoittuu 2010 -luvun jälkipuoliskolle. Mehiläisten joukkokatominen, pesäautio, on ravistellut Yhdysvaltoja. Mehiläisten katoaminen ei tietenkään tarkoita vain ikävien pörrääjien häipymistä, vaan käytännössä maanosan ruokatuotannon tuhoutumista. Ruokaa ei enää riitä ihmisille, saati sitten rehua lihakarjalle. Kirjan suomalainen päähenkilö, lähinnä harrastuksenaan mehiläisiä kasvattava Orvo löytää selittämättömästä syystä hylättyjä pesiä myös omalta tarhaltaan.

Kirjan takakansi laittaa Einsteinin väitettä siitä, että jos mehiläiset häviävät maailmasta, ihmislajilla on noin neljä vuotta elinaikaa jäljellä.

Mehiläisten katoamisten takia koittava ekokatastrofi on kirjan päällimmäinen, pikku hiljaa avautuva teema. Silti kirja kertoo paljosta muustakin: tuotantoeläinten käsittelystä, lapsesta jonka äiti hylkäsi, miehestä jolla on sairas suhde isäänsä, miehestä jonka poika kuoli, ihmisen vastuusta valinnoistaan ja eettisistä peruskysymyksistä - jos voisimme hypätä toiseen maailmaan, tekisimmekö sen. Uskomatonta kyllä, Sinisalo sitoo kirjan kaikki ainekset saumattomasti yhteen.

Spekulatiiviisen fiktion elementti on vahvasti läsnä ja keskeinen osa tarinaa. En silti usko sen häiritsevä lajityyppiä vierastavaakaan lukijaa.

Vaikka kirjan pääpeloke on väistämättä lähestyvä sota ruuan loppumisesta, pakottaa se lukijan miettimään jo tätä hetkeä ja länsimaisen elämäntavan paradoksaalisuutta ja itsekkyyttä. Miksi sivistysvaltioissa teollinen lihateollisuus on niin julmaa ja miksi nykyisillä, luontoa kestämättömästi kuluttavilla raiteilla on pysytty näin pitkään. Kun yli 300 gramman viikkoannos lihaa on oikeasti havaittu ihmiselle haitalliseksi, miksi ihmeessä edes yhtä kasvisruokapäivää viikossa ei saada kaikkiin kouluihin? Miksi eläimiä kohdellaan julmasti? Miksi päivittäisestä lihasta on muutamassa kymmenessä vuodessa tehty perusoikeus kaikille? Miksi liha ei voi olla niin kallista, että eläimiä kasvatettaisiin vähemmän ja kohdeltaisiin paremmin? Miten turkistarhaus voi olla vieläkin Suomessa laillinen elinkeino? Miksi muuten tupakkaa myydään vieläkin päivittäistavarakaupoissa? Kirja ei silti ole mikään tunteisiin vetoava törkypaketti, vaan enemmänkin kysyy, miksi faktoihin ei vastata faktoilla.

Suorimmin kantaa ottavat tekstit löytyvät Orvon pojan Eeron blogikirjoituksista. Blogiin kirjoitettuja kommentteja voisi pitää Sinisalon erinomaisena ja äärimmäistä kekseliäisyyttä vaatineena kirjoitustyönä, jollei Sinisalo paljastaisi niiden olevan osittain autenttisia, vastaaviin keskusteluihin kirjoitettuja kommentteja. Uskon sen ihan liian hyvin.

Mikä tämän kaiken maailmantuskan herätti? Kirjaa olisi kiva pitää ihan vaan viihdyttävänä, äärimmäisen taitavasti kirjoitettuna spekulatiivisena fiktiona, mutta jokainen ympäröivää maailmaa vähänkään seurannut tietää, että kirjasta on suurelta osin fiktio aika kaukana. Lisäksi mehiläisyhdyskuntien romahtamisia on jo tapahtunut.

Lähitulevaisuuteen sijoittuvaa spekulatiivista fiktiota tai scifiä on äärimmäisen vaikeaa kirjoittaa, mutta Sinisalo onnistuu siinä pelottavan hyvin. Hän vaikuttaa tehneen kovaa työtä taustojen tutkimisessa ja luettelee kirjan lopussa myös käyttämiään lähteitä.

Lopuksi: "Johanna Sinisalo on iskussa" ei ole takakannelta turhanpäiväistä liioittelua. Kirjan lukemisen jälkeen tekisi toisaalta mieli hypätä itsekin edes päänsä sisällä toiseen maailmaan ja surffata vaikka tyhjänpäiväisestä muotiblogista toiseen, toisaalta tekisi mieli huutaa miksi kukaan ei tee mitään.

Olipa kerran arvostelukappale

2011-10-08T13:57:00.000+03:00

Kirjablogista toiseen vyöryi jo loppukesästä suuri arvostelukappalekeskustelu jonka yksi mielenkiintoinen viestiketju löytyy Ilsen blogista. Kyse on siis siitä, tuleeko kirjabloggaajien ilmoittaa postausten tai bloginsa yhteydessä lukeneensa ja arvostelleensa kustantamoilta ilmaiseksi saatuja arvostelukappaleita. Olen seurannut aiheen ympärillä käytyjä keskusteluja mielenkiinnolla, mutta en ole juuri ottanut niihin kantaa. Marjis (kiitos!) iski kuitenkin pisteen tai ainakin puolipisteen pitkään velloneelle keskustelulle ottamalla yhteyttä Kuluttajavirastoon ja kysymällä heidän näkemystään asiaan.

Totuus on tuolla jossain.

Aika moni pidempään blogiani seurannut on varmaan huomannut, että ilmoitan joka kirjan alkuperän sen muiden perustietojen yhteydessä jo postauksen alussa. Vaikka en koe tarpeelliseksi puolustella ratkaisuani, haluan nyt valottaa oman toimintatapani taustoja vähän perusteellisemmin.

Perusperiaatteeni on suunnilleen tämä: Koska kirjabloggaus on pohjimmiltaan subjektiivinen arvostelulaji, koen tarpeelliseksi antaa lukijalle mahdollisuuden päättää jokaisen postauksen kohdalla, onko kirjan saantitapa vaikuttanut sen arvioon. En ole ammattimainen kriitikko, en aina osaa verrata kirjan tasoa laajempaan kulttuuriseen kenttään. En pysty olemaan objektiivinen enkä aina määrittämään missä subjektiivisuuteni raja menee tai mistä mielipiteeni johtuu.

Itse näen omalla kohdallani arvostelukappaleiden vaikutuksen postaukseen näin:
Heitän varmaan kaiken kirjabloggariuskottavuuteni romukoppaan (mutta menköön, etsiskelen sitä sieltä sitten myöhemmin...), mutta tunnustan, että arvostelukappaleen saaminen vaikuttaa minun kohdallani kirja-arvioon. Kun luen arvostelukappaletta, luen sitä yleensä tavallista huolellisemmin. Etsin kirjasta ihan sananmukaisesti arvosteltavaa. Postauksen yritän tehdä aina melko huolellisesti: En voi kuvitella, että kirjoittaisin arvostelukappaleesta yhtä ylimalkaisesti kuin vaikka Lumen tajusta elokuussa. Joistakin kirjoista olen silti innostunut lähes lapsenomaisen kritiikittömästi: Esimerkiksi Tarinoita tuonpuoleisista sai minulta erittäin hihkuvan arvostelun. Sama kirja on sittemmin kiertänyt kahdella erittäin innostuneella ja yhdellä semi-innostuneella muulla lukijalla (PS. Kirjan hevosjuttua pidetään yleisesti parhaana).

Tietenkin pyydän arvostelukappaleita vain sellaisista kirjoista, joista jo ennalta luulen pitäväni - enhän minä mikään masokisti ole! Sen sijaan ostan vain sellaisia kirjoja, joista varmasti pidän, joita en ehkä saa mitenkään muuten (antikvariaatissa vastaan tuleva englanninkielinen kirjallisuus) tai jonka lähipiirissä lukee taatusti usempi henkilö. Arvostelukappaleiden tilaamisen sijaan olen viime aikoina lisännyt kirjaston varaussysteemin käyttöä jo ihan siksi, että en halua säilyttää kotonani älytöntä määrää kirjoja. Olen päättänyt pyrkiä siihen, että hyllyssä olisi vain lukemattomia kirjoja tai sellaisia kirjoja, jotka varmasti haluan lukea toistamiseen.

Sitten vielä se itselleni tärkein. Jostain syystä minusta vain tuntuisi vähän väärältä jättää kertomatta arvostelukappaleista. Kirjoista bloggaaminen on minulle taloudellista etua tavoittelematonta toimintaa, haluan pitää omat periaatteeni läpinäkyvinä ja siksi mieluummin kerron joka kirjan kohdalla - oli se sitten jonkun mielestä tönkkä tai ei - mistä kirja on tullut kuin poden pienintäkään huonoa omaatuntoa siitä, että toimin ehkä omien normieni mukaan väärin. Koen kuitenkin arvostelukappaleiden tavallaan olevan minulle henkilökohtainen etu: En varmasti olisi lukenut nän paljon uutuuksia, tai ainakaan saanut niitä omaan hyllyyni, ainakaan ilmaiseksi suoraan eteisen lattialle, jos en olisi saanut niitä arvostelukappaleina kustantajilta.

Jossain blogissa jossain kommentissa (anteeksi, en vaan enää löytänyt lähdettä) mainittiin, että ainakaan kaikki kustantamot eivät pidä siitä, että blogissa kerrotaan kirjan olevan arvostelukappale. Ymmärrän reaktion kustantamon kannalta toisaalta hyvin - se, että on ostanut kirjan omilla rahoillaan ja pitää siitä, olisi vielä parempaa mainosta - mutta koska bloggaan kirjoista miellyttääksen ensisijaisesti itseäni ja toissijaisesti lukijoita, en halua yrittää erityisesti miellyttää kustantamoita. Jättäydyn mieluummin vaikka arvostelukappaleitta. Monissa ulkomaisissa blogeissa on jo vakiinunut käytäntö, että niissä luetaan vain uusia arvostelukappaleita, ja siitä kerrotaan ihan avoimesti. Uskon, että kehitys menee Suomessa joidenkin blogien kohdalla pikku hiljaa samaan suuntaan, ja siksi toivoisin, että kustantamot eivät pitäisi arvostelukappaleesta kertomista pahana asiana. Tärkeintä on, että lukemisesta, kirjoista ja kirjailijoista lietsotaan yleisesti yhä enemmän ja enemmän keskustelua!

Kirjablogit ovat blogimaailmassa vielä verrattain pieniä toimijoita. Siksi, jos minä olisin kustantamossa töissä ja haluaisin potentiaaliselle menestyskirjalle mahdollisimman paljon huomiota, hyödyntäisin paljon luettuja lifestyle -bloggaajia paljon nykyistä enemmän. Esimerkiksi Rokkirekki -blogin Laura vaikuttaa tämän postauksen perusteella olevan lukijanaisia, ja joissain yhteyksissä Suomen luetuimmaksi blogiksi mainittu Mungolife -blogin Anna (joka muuten tuskin jättäisi heikomman kirjan heikkouksia pimentoon ;)) on myös ainakin kausittain hyvin aktiivinen lukija. Aiemmassa blogissaan Anna valotti kirjamakuaan laajemminkin, viimeksi hän on vannonut rakkautta David Baldaccille. Lähestymällä potentiaalisia lukijoita vähän kiertotietä voisi tavoittaa myös sellaisia lukijoita, jotka eivät esimerkiksi uutuuskirjoja muuten aktiivisesti seuraa.

Kaikesta edellisestä huolimatta minua ei haittaa vaikka kaikki bloggaajat eivät joka kirjan hankintatapaa blogissaan ilmoitakaan. Luen arvosteluja silti oikein mielläni :).

Onnittelut teille jotka olette jaksaneet lukea loppuun, olette ansainneet loppukevennyksen! Arvostelukappalekeskustelu on nimittäin kohonnut suuressa maailmassa ihan uusiin sfääreihin. Lyhyesti: Maailmalla arvostelukappaleiksi vaikutusvaltaisimmille lukijoille lähetetään jo kirjojen editoimattomia draft -versioita. Näitä on tietenkin aina vain hyvin rajallinen määrä, niitä ei periaatteessa voi ostaa mistään, ja toisaalta juuri nämä kirjathan ovat lähimpänä kirjailijan alkuperäistä näkemystä kirjasta. Näistä etukäteispainoksista on kuitenkin alettu käydä vilkasta mustan pörssin kauppaa (josta kirjailija tai kustantaja ei luonnollisesti hyödy mitenkään), ja nyt the Guardian on nostanut tässä jutussa aiheen esiin: Esimerkkinä kenenkäs muun kuin Hannu Rajaniemen the Quantum Thief (suom. Kvanttivaras).

Ennakkopainoksia odotellessa...

Marian Keyes: Enkelit

2011-10-05T22:23:00.001+03:00

Kirjan nimi: Enkelit (Angels)

Kirjoittaja: Marian Keyes

Kustantaja: Tammi

Julkaistu: 2005/2002

Sivuja: 400

Mistä minulle: Kirjastosta

Muuta: Suomennos on tehty lyhentäen

Kuva: Tammi.fi

Muutaman raskaamman tai ainakin totisemman kirjan jälkeen kaipasin kunnon hömppää. Kirjaston hömppähylly on aina melkein tyhjä, ja ilman sen kummempia etukäteissuunnitelmia palautushyllystä tarttui käteen Marian Keyesin Enkelit. Jo kirjaa lukiessa minua häiritsi se, minkä Kuuleeko kukaan? kirjaa lukiessani kesällä huomasin: Keyes suomennetaan syystä tai toisesta lyhentäen. Nyt sitten olin bongailevinani ehkä lyhennettyjä kohtia tai pois jätettyjä asioita koko kirjan ajan.

Keyesin tyylissä minulla ei silti ole valittamista. Juoni on aluksi kepeä, mutta kirjan edetessä myös synkempää taustatarinaa aletaan kertoa lukijoille. Se avautuu ja syvenee vähä vähältä.

Kepeä tarina menee suunnilleen näin: Lakiasioiden parissa alipalkattuna työskentelevä Maggie tajuaa, että hänen yhdeksän vuoden avioliittonsa on lopullisesti pilalla. Kun työpaikkakin häviää alta, aina aiemmin elämässään pärjännyt Maggie ei saa raavittua elämänsä sirpaleita edes vanhempien luona lepäillessä kasaan.

Olemattoman suostuttelun jälkeen matka parhaan ystävän, Emilyn luo Los Angelesiin alkaa houkutella. Vaikka aurinko tuntuu aina paistavan, kauniita ihmisiä ja juhlia riittää, paljastuu Emilyn elämä yhä aloittelevana käfsikirjoittajana raadolliseksi.

Los Angelesin ja kaupungin pintaliidon kuvaaminen toi mielestäni kirjaan tosi mukavan uuden puolen verrattuna muihin Keyesin kirjoihin. Ehkä sen takia kirja pysyi alun alavireisyydestään huolimatta jollain tavalla hilpeänä yllättävän pitkälle. Toisaalta, kun samassa kaupungissa pääsi itse käymään viime kesänä, samoista paikoista lukeminen toi ehkä minullekin lomatunnelman takaisin.

Joka tapauksessa: Enkelit on mielestäni lajityyppinsä erittäin hyvä edustaja vaikka vähän erilainen Keyesin muihin kirjoihin verrattuna. Suomennos -asia kalvaa mieltä kyllä vieläkin, melkein tekisi mieli lukea sama kirja joskus englanniksikin...

Ruusuja!

2011-10-02T16:33:00.001+03:00

Ruusuja!

Opuscolo - kirjasta kirjaan lahjoitti minulle kauniita ruusuja, kiitos!

Kysymykset ovat yhtä lukuunottamatta äärimmisen vaikeita enkä osaa antaa niihin yhdellä sanalla täydellistä vastausta, mutta tässä tulee:

Lempiruoka: Hmph, pidän hyvästä ruuasta (kukapa ei?) mutta siis skaala on laaja. Muun muassa savustettu (suomalainen kirjo)lohi, fondue ja raclette ovat ehdottomasti lempiruokia. Lihansyönnin kanssa olen yrittänyt suunnata jostain kuulemani erinomaisen lausahduksen "pihvin syöminen ilman viiniä on eläinrääkkäystä" suuntaan, eli harvemmin mutta parempaa, mutta pihvikin siis kelpaa... Töissä valikoituu melkein aina kasvisvaihtoehto, kotiinkin olen keksinyt jo muutaman molemmille kelpaavan kasvisruuan. Sushista, hyvästä pastasta, pitsasta jne pidän tietysi myös.

Lempimakeinen: Tämä on helpompaa jos kerron mistä EN pidä. En pidä 1. englantilaisista viinikumeista 2. kovista hedelmäkarkeista 3. hedelmäaakkosista tai salmiakkiaakkosista. Jos muita karkkeja ei ole, nämäkin kuitenkin kelpaavat. Jos kuitenkin pitäisi valita vaan yksi karkki loppuelämäksi, se olisi edelliseen vastaukseen liittyen ehkä hieman yllättäen punamusta sirkusaakkonen. Jos pitää valita tämän hetken lempikarkki kun kaikkia karkkeja saa syödä, niin se on Malacon MUST Dark Shot -salmiakki. Suklaasta tykkään myös, kuohuviinin kanssa valkoisesta, kahvin kanssa ja muutenkin tummasta. Pidän kyllä myös kaikista maustetuista maitosuklaista (Fazerin Marianne, Lontoonrae jne) mutta niitä tulee syötyä helposti ihan liikaa joten en niitä edes osta. Tämän hetken lempisuklaa on helppo valita, se on Maraboun Lemon & Ginger -suklaa. Oikeastaan en olisi halunnut kertoa tätä, koska nyt ehkä käy vielä useammin kuten perjantaina kävi: Kyseistä suklaata ei ollut jäljellä Prismassa eikä S-marketissa. Lohdutukseksi ostettu Hazelnut & Nougat oli kyllä ihan kelvollista mutta ei silti ulotu lähellekään Lemon & Gingerin tasoa. Nyt pitää vaan toivoa, että valmistuslinja ei ole mennyt rikki tai muuta vastaavaa. Kaikki chilisuklaat ovat myös hyviä.

Lempilukeminen: Tämä on näitä "valitse kaunein lehti tästä puusta" -juttuja. Aika moni on varmaan jo blogista lukenut, että kaikenlainen lukeminen. Tai siis että erinomaisia teoksia löytyy kaikenlaisista genreistä. Lempilukeminen on tilanneriippuvaista, yhtä lempikirjaa en taida vaan osata mainita. Siis: Tyhmä kysymys! Mielestäni on myös aivan väärin rinnastaa lempikirja -kysymys kysymykseen "mitkä kirjat ottaisit autiolle saarelle mukaan" (pääsisikö sieltä muuten pois?), siihen on helpompi vastata (ainakin jos sieltä pääsisi myös pois). Autiolle saarelle ottaisin sellaisia monimutkaisia kirjoja kuten Hal Duncanin Vellum ja Ink (jälkimmäitä en ole vielä lukenut, ensimmäiselle uusintalukemisesta ei olisi haittaa), Gene Wolfen Books of the New Sun -kirjat (en ole lukenut), Hannu Rajaniemen the Quantum Thiefin uusintakierrokselle ja ehkä Jane Austenin kootut.

Lempipaikka käsitöille: Tämä on se helppo. Sohva. Sohvalla voi neuloa, tosin viime talvena sain siitä järkyttävän hartiajumin.

Lempielokuvani: Ei järjestyksessä Inception, Taru sormusten herrasta (kaikki osat), Twilightit, Mies ilman menneisyyttä, Kill Bill 1 ja 2, Amélie, Tunnit. Harry Pottereita ja James Bondeja on myös kiva katsoa. Ja välillä kertakäyttöhömppää.

Olen ehkä vähän huolissani siitä, että lempimakeisesta tuli noi pitkästi juttua, mutta asia nyt lienee kaikille selvä :).

Lahjoitan kimpun intopiukealle työmuurahaiselle Comments -blogiin. Blogin pitäjä tuntuu lukevan kausittaisen ahkerasti myös laadukasta proosaa, eikä ainakaan minua haittaisi vaikka kirjoittaisi siitä joskus laajemminkin *vinkvink* :).

Kuukauden tilinpäätös: Syyskuu

2011-10-01T15:00:00.000+03:00

Kuukausi on taas ohi, mutta olenpahan seitsemää erittäin hyvää lukukokemusta rikkaampi. Luetuthan olivat siis:

Anne Leinonen ja Miina Supinen: Rautasydän
David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha
Tauno Tiusanen: Narutettu sukupolvi
Dmitri Gluhovski: Metro 2034
Jarkko Tontti: Sali
Mika Waltari: Vieras mies tuli taloon ja Fine van Brooklyn

Vaikka aikaisemmin ajattelin, että olisi vähän hassua nostaa esiin jonkinlainen kuukauden voittaja, niin oikeastaan hetken miettiminen on selkiyttänyt ajatuksia. Nyt, aivan kuun lopussa, vahvimmalta lukukokemukselta tuntuu Pasi Ilmari Jääskeläisen novellikokoelma Missä junat kääntyvät. Vaikka hullaannuin kovasti myös Tarinoita tuonpuoleisista -kirjasta, Jääskeläisen novelleihin uskon palaavani vielä monta kertaa.

Nyt minulla on kesken harvinaisen monta kirjaa: Tulen ja jään laulu (Song of Ice and Fire) -sarjan ensimmäinen osa Game of Thrones, jota luen yleensä iltaisin sängyssä. Luen siis yleensä noin 10 sivua kerralla ennen kuin nukahdan, mutta koska olen katsonut kirjan perusteelta tehtyä sarjaa pidemmälle kuin olen lukenut kirjaa, se ei haittaa. Kirja on siksikin rauhoittaavaa sänkylukemista, että sitä ei ole pakko lukea eteenpäin jotta tietäisi, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ovela nukahtamissuunnitelma, eikö?

Toisena kirjana menossa on John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen. Sain Facebook -tykkäyksellä ansaitun ja pitkään hyllyssä lojuneen kirjan aloitettua, kun huomasin, että kirjan perusteella tehty amerikkalainen elokuvaversio on pian, itse asiassa muistaakseni jo viime tai tällä viikolla, tulossa vuokrattavaksi. Jo vähän yli 100 sivun perusteella on kuitenkin selvää, että tässä Lindqvistissä tapahtumat ovat sen verran kamalia, että elokuvana en niitä pysty katsomaan. Odotan kuitenkin jo kovasti, että saan luettua kirjan loppuun ja pääsen kertomaan siitä teille.

Kolmas kirja on akuuttiin hömpäntarpeeseen lainattu Marian Keyesin Enkelit. Kyllä, Keyesiä suomeksi vaikka niin kesällä petyin lyhentäen suomentamiseen... Kirjaston hömppä- eli romantiikka -osasto oli kuitenkin niin tyhjä että valinnanvaraa ei kamalasti ollut ja tähän oli tartuttava. Ensimmäisen 100 sivun perusteella hyvä valinta kuitenkin tämäkin.

Jotta hyllyssä pitkään lojuneet kirjat eivät vieläkään tulisi luetuksi (kyllä, K-blogin Riittävätkö oman hyllyn kirjat? -keskustelu ON mielenkiintoinen...), Suomalaisesta Kirjakaupasta tuli eilen mukaan Jari Tervon uutukainen Layla, Johanna Sinisalon Enkelten verta oli saatu kirjastossa lainauskuntoon ja Vladimir Nabokovn Lolita jonka olen tosi pitkään halunnut lukea huusi "En ehkä enää ole täällä ensi kerralla kun tulet käymään" ja hyppäsi kirjaston esittelyhyllystä syliini.

Siinä siis varmaan aika pitkälti ensi kuun sisältö. Niin, ja uusi Remeshän ilmestyy torstaina... Senkin luen varmasti lokakuussa, kunhan se perhepiirissä ehtii tähän talouteen asti.

Mika Waltari: Vieras mies tuli taloon ja Fine van Brooklyn

2011-09-30T20:51:00.001+03:00

Kirjan nimi: Samojen kansien välissä on kaksi pienoisromaania: Vieras mies tuli taloon ja Fine Van Brooklyn

Kirjoittaja: Mika Waltari

Kustantaja: WSOY

Julkaistu: Vieras mies tuli taloon 1937, Fine van Brooklyn 1938, tämä yhteisnide 1978 (Suuri suomalainen kirjakerho)

Sivuja: 117 ja 84 + alun liitteet

Mistä minulle: Sunnuntaitorilta kirpputorimyyjältä

Vaihteksi vähän vanhempaa suomalaista kirjallisuutta, kovasti Sinuhe egyptiläisen perusteella arvostamaani mutta muuten olemattomalle luvulle jäänyttä Mika Waltaria. Jollain ilveellä sain tämän yli vuoden hyllyssä lojuneen kirjan viimein lukupinon päällimmäiseksi.

Suomalainen kirjakerho on siis -70 luvulla julkaissut muutakin kuin niitä kaameita klassikkoromaanien lyhennelmiä yhteisniteinä (vai onko niitä julkaistu jo 1960 luvulla tai vasta 1980 -luvulla, tietääkö joku?), esimerkiksi tällaista laatukirjallisuutta. Samojen kansien väliin kuukauden kirjaksi on pakattu kaksi Waltarin pienoisromaania, Vieras mies tuli taloon ja Fine van Brooklyn. Kirjan alkuun on tehty myös hyvin mielenkiintoinen esitys ja analyysi Waltarin näiden teosten kirjoitusprosessista. Vieras mies tuli taloon on kirjoitettu salanimellä kilpailuun, Fine Van Brooklyniin liittyy runsaasti henkilökohtaisia kokemuksia.

Vieras mies tuli taloon sijoittuu suomalaiselle maaseudulle. Mieleen tulee vähän Huovinen - varmaan siksi, että suomalaisen 1900 -luvun alun maaseudun kuvausta en muuten ole juuri lukenut - mutta tunnelma on ihan erilainen. Tämän kirjan juonen alku on lyhykäisyydessään se, että maalaistaloon saapuu vieras mies työmahdollisuudesta innostuneena, talon "isäntä" ei tykkää, "isäntä" on outo, talossa asuu myös emäntä ja talon "vanha isäntä" (anteeksi runsaat lainausmerkit, mutta nyt yritän ihan vaan pitää jännityksen mahdollisilla tulevilla lukijoilla) ja ihan pakko on vihjata vielä sen verran, että jos onnellista loppua odottaa, tätä kirjaa ei kannata lukea. Tunnelma on lopuksi kuin oopperassa.

Itse asiassa loppu on niin kaamea, että Waltari joutui myöhemmin kohua lieventääkseen kirjoittamaan jatko-osan, jälkinäytöksen. Vieras mies tuli taloon -nimisiin elokuviin on liitetty myös jälkinäytöksen tapahtumat.

Kirja on erittäin moitteettomasti kirjoitettu. Juoni syvenee ovelasti. Loppu on yllättävä. Kuulostaa siis varmaan varsinaiselta malliesimerkiltä? Kyseessä on ehdottomasti erittäin hyvä pienoisromaani, mutta jostain syystä maaseudun kuvaaminen jollain selittämättömällä tavalla minusta tökki. Se ei ollut samalla tavalla luontevaa kuin esimerkiksi Huovisella, eikä pienoisromaaniin tietysti kovin paljon kuvailua mahdukaan, mutta silti... En tiedä. Ehkä Waltari ei ole koskaan asunut maalla ja tehnyt töitä maalaistalossa (vaikka mökillään ahkerasti lomailikin) ja siksi maatalon työt eivät kuvaudu ihan siten kuten kaipaisin. Ainakaan pikaisen Wikipedia -sivun selailun peruteella en löytänytkään Waltarilta sen kummempaa oikeaa maalaiskokemusta. Olisi kiva tietää onko joku muu romaanin lukenut kiinnittänyt samaan asiaan, eli jotenkin outoon maaseutukuvailuun huomiota.

Fine van Brooklyn on ensimmäistä pienoisromaania vielä tiiviimpi tapaus. Päähenkilö on Pariisissa ja päättää lähteä lomailemaan muualle Ranskaan, tietenkin meren rannalle. Siellä hän tapaa sattumalta Fine van Brooklyn -nimisen tytön ja rakastuu. Kaikki ei tietenkään taaskaan mene ihan päähenkilön toiveiden mukaan.

On mielenkiintoista ajatella Fine van Brooklynia Waltarin vahvasti omaelämänkerrallisena teoksena, mutta se on toisaalta helppo uskoa kirjan alkutarinat luettuaan, niin identtinen päähenkilön matkareitti Waltarin tekemän kanssa on. Fine van Brooklyn on ihan kelpo luettavaa, mutta mielestäni ei samalla tavalla vain romaanina, ilman vertausta Waltarin omaan elämään, mielenkiintoinen kuin Vieras mies tuli taloon.

Waltari oli näissä pienoisromaaneissa hyvä, mutta suoraan sanottuna pettymyksekseni ei niin erinomainen, että tekisi heti mieli lukea lisää. Jos tähdittäisin, antaisin silti neljä. Pidin Sinuhe egyptiläisestä todella paljon, mutta toisaalta aloin miettiä, onko aika voinut kullata muistot. Toivon että ei, ja onhan Sinuhe niin arvostettu että sen on tavallaan pakko olla hyvä... Onko niin, että Waltari on parhaimmillaan historiallisissa romaaneissa, niistähän hänen päätuotantonsa aika pitkälti koostuu? Mitä Waltarin kirjaa suosittelisitte seuraavaksi? Selailin niitä joskus kirjastossa, mutta tulin siihen tulokseen, että kaikki ovat toistensa jatko-osia mutta en paikalla olleiden kappaleiden perusteella oikein saanut selvyyttä siitä, mistä kannattaisi aloittaa. Entä onko Waltari muiden arvostama tai laajemmin lukema?

Vierailijapostaus: Ota kiinni jos saat

2011-09-29T19:44:00.001+03:00

Kirjainten virrassa -blogin Hanna esitteli elokuussa puolisonsa yöpöydän. Minä uhosin kommenttiboksissani tekeväni saman, mutta se sitten "vähän jäi" (sekaisen yöpöydän osuutta kuvausmotivaation katoamiseen tutkitaan).

Pohjustukseksi voin kertoa sen verran, että miehen kirjamaku on erittäin poukkoileva ja sattuneesta syystä monet uusista suosikkikirjoista löytyvät kotoa kirjahyllystä. Luullakseni kaikkien aikojen top kymppiin ovat päässeet useat Ilkka Remekset, Aikamatkustajan vaimo, Vettä elefanteille, ensimmäinen Harry Potter (toinen on ollut toista vuotta kesken), Nälkäpeli -trilogia ja kohta esitelty teos. Sen sijaan esimerkiksi Jo Nesboa ja 24-sarjan pohjalta tehtyä kirjaa on luettu vain parikymmentä sivua ja molemmat odottavat surkeina mahdollista jatkoa yöpöydällä.

Mutta, asiaan: Kuvallisen puolison yöpöytä -postauksen sijaan saatte nyt kokonaisen puoliso arvostelee -postauksen. Olkaapa hyvä!

Kirjan nimi: Ota kiinni jos saat

Kirjoittaja: Frank W. Abagnale

Kustantaja: LOISTO pokkari

Julkaistu: 1980/2002

Sivuja: 260

Mistä minulle: Pyörinyt perhepiirissä vuosia ja ajautunut vuorollaan minun hyllyyn.

Takakannet pitäisi kieltää lailla ja polttaa. Niin kirjojen kuin elokuvienkin takakannet pilaavat luku- tai katseluiloa ainakin teoksen puoleen väliin. Jos olen lukenut takakannen (tai juonta oikeastaan mistä tahansa muualta), odotan kuumeisesti spoilattuja asioita tapahtuvaksi ja en pysty keskittymään muuhun. Myös tämän kirjan kohdalla takakansi olisi pilannut paljon lukemisen ilosta. Onneksi en sitä lukenut. Enkä suosittele takakantta muillekaan. Kirjaa voin suositella varauksetta. Kun tietämättä oikeastaan mistään tarttuu kirjaan ja vain alottaa lukemisen, on lukunautinto suurin.

Tiedättehän sen tunteen, kun toivoo voivansa lukea lempikirjansa taas ensimmäistä kertaa tietämättä tapahtumia?

Jos pystyt allekirjoittamaan kaksi edellistä kappaletta, etsi käsiisi Frank W. Abagnale - Ota Kiinni Jos Saat (Catch Me If You Can) ja lopeta tämän postauksen lukeminen tähän.

Olen syvästi pahoillani kaikista tässä postauksessa tapahtuvista juonipaljastuksista ja niiden aiheuttamista lukuilon menetyksistä. Nyt on jo korkea aika lopettaa tämän lukeminen ja tarttua kirjaan.

Hyvä on, sinua on ainakin varoitettu.

Kirjan päähenkilö on erittäin mielenkiintoinen persoona ja kirjan lukemisen jälkeen hänestä piti etsiä tietoa vielä enemmän. Frank Abagnale onnistui aikoinaan tienaamaan ensimmäisen miljoonansa puhtaasti huijaamalla. Niukasti kouluttautunut Frank aloitti epärehellisen rahan tienaamisen jo hyvin nuorena, mutta raa'an voiman tai aseiden käytön sijaan hän turvautui älyynsä jonka avulla hänen onnistui käyttää hyväkseen pankkeja, lentoyhtiöitä sekä muita laitoksia työntekijöiden hyväuskoisuutta hyödyntäen. Oliko Frankin moraali sitten kohdallaan, kun hän ei huijannut yksittäisiä ihmisiä? Ainakaan rahallisesti hän ei yksittäisten henkilöiden huijaamisesta halunnut hyötyä.

Minä-muodossa kirjoitettu tarina kaappasi heti alussa mukaansa ja elävästi maalattuja tilanteita oli helppo seurata. Tarinaa kuljetetaan vauhdilla eteenpäin kronologisessa järjestyksessä alkaen Frankin elämän teinivuosista. Vaikea sanoa kuinka paljon omakätisesti kirjoitetussa kirjassa kaunistellaan asioita ja tarinaa kerrotaan muodossa, jossa lukijan on se helpompi hyväksyä - luultavasti paljonkin. Silti kirja onnistuu kertomaan pahiksen hyviksenä ja hyviksen (Frankia jahtaavan poliisin) ei niin hyviksenä. Lukija helpottuu usein virne huulillaan lukiessaan Frankin ja virkavallan välisestä kissa ja hiiri -leikistä.

Kirjan lukemisen aikana minulle selvisi, että Frank Abagnale olikin oikea henkilö. Internetiä tutkiskelemalla Frankista löytyi paljon lisää tietoa ja huomasinpa myös, että kirjan pohjalta on tehty elokuva joka on saanut omassa mittapuussani kohtuu korkean rankkauksen IMDB:ssä (7,8). Ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Katsoin elokuvan. Ja ei olisi pitänyt. Miksi kirjojen pohjalta edes tehdään elokuvia? Olen useaan otteeseen lukenut ensin kirjan ja tämän jälkeen katsonut elokuvan. Ja joka kerta elokuvan katsominen on ollut tuskaa. "Ei se noin mennyt" oli useaan kertaan mielessä. Tiedän, tiedän, elokuvat tehdään yleensä kirjojen inspiroimana, mutta silti. Argh. Viimeisen parin kuukauden aikana olen todennut tämän useiden kirjasta elokuvaksi -konversioiden kohdalla. Tässäkin blogissa hyvin arvostettu I'm a legend -kirja on saanut ihan pätevän, mutta aivan päin persettä menevän version jota tähdittää Will Smith. Älkääkä edes pyytäkö minua aloittamaan Vettä Elefanteille -flopista joka tuntuu keskittyvän siihen, kuinka ihana se vamppyyrina toilaillut teini-idoli onkaan. Kirjoina kaksi edellä mainittua on parhautta.

Mitä tästä sitten jäi käteen? Tiivistetysti: takannet on hampurista, se että kirjoista tehdään elokuvia: hampurista, Catch Me If You Can: Erittäin hyvää viihdettä, älä katso elokuvaa, lue kirja.

Jos uskoit varoituksiani alussa, olet lukenut tähän mennessä kirjan. Mitäs pidit?