Tom Henriksson ja Leo Stranius: Ekopop!

Huhhuh. Ekopoppia lukiessa olisi todellakin pitänyt kirjoittaa muistiinpanoja. Ajattelin kyllä muutaman kerran riippumatossa löhötessä muistivihkosen ja kynän noutamista, mutta tämän kirjan äärellä ajattelemisesta ei jäänyt voimia enää moisiin fyysisiin ponnisteluihin. Toivottavasti tärkeimmät pointit välittyvät silti.

Kirjoittajat: Ekopop! Ekologisen ja onnellisen elämän opas

Kirjoittaja: Tom Henriksson ja Leo Stranius

Kustantaja: Avain

Julkaistu: 2011

Sivuja: 320

Mistä minulle: Pyytämällä arvostelukappale

Tämä kirjoitus valuu oikeastaan aika kauas kirja-arvostelusta, tämä on pikemminkin kannanotto. Mutta siihen arvosteluun sopivat osat heti: En osaa vieläkään ihan päättää miten kirjaan suhtautuisin. Suosittelen silti ihan kaikkia lukemaan sen. Ja haluan silti varoittaa, että lukijalla pitää olla vähän innostusta, jotta kirjan jaksaa lukea kannesta kanteen.

Ekopop on hyvin erilainen kirja verrattuna siihen, mitä yleensä luen. Sen kirjoittajat ovat hyvin erilaisia ihmisiä kuin ne, joiden kanssa päiväni vietän. Haluan kulkea samaan suuntaan kuin kirjoittajat, pelastaa maailman, mutta polku näyttää kulkevan osittain aika eri reittejä ja päättyvänkin vähän eri kohtaan. Tällaiset kirjat eivät aina ole niitä mistä pidetään, mutta silti niitä on hyvä lukea: Tulihan ajateltua ainakin nanosekunti ja ehkä jopa seuraavalla kerralla mietittyä kaupassa vielä vähän tarkemmin, mitä kärryihinsä pistää.

Vaikka Ekopop on innostuneesti ja positiivisella otteella kirjoitettu, se ei ole kevyt kirja. Ennalta ajattelin, että se sisältäisi paljon käytännöllisiä niksejä ekologisemmasta elämästä ja onnellisemmasta arjesta. Sisälsi Ekopop niitäkin, mutta myös paljon, paljon muuta. Kirja käsittelee laajasti myös päätöksentekoa, yksilöiden aktivoitumisen merkitystä, painottaa toisaalta yksilön vastuuta, toisaalta poliittisen päätöksenteon merkitystä, Suomen ympäristöliikkeen historiaa ja kirjoittajien henkilökohtaisia kokemuksia ja mielipiteitä. Ja niitähän riittää.

Kirjan perspektiivi on hyvin helsinkiläinen. Välillä melkein luulen kirjoittajien olettavan kaikkien asuvan Helsingissä, vaikka Stranius ei siellä selontekonsa mukaan lapsuuttaan olekaan viettänyt. Tämä Helsinki vs. muu maa –asetelma aiheutti minulle jo kirjan alussa vähän turhaa nikotusta. Kirjoittajien utopia tuntuisi olevan, että kaupunki olisi rakennettu tiiviisti täyteen hyvin korkeita kerrostaloja, joiden välejä somistaisivat ihastuttavat puistot jossa kaupunkilaiset voisivat rentoutua, jotta heidän ei tarvitsisi lähteä kaupungista. Aidomman luonnon kaipuu voitaisiin tyydyttää välittömästi kaupungin reunalla alkavassa luonnonvaraisessa metsässä, jossa toki kuitenkin olisi viehättäviä merkittyjä vaelluspolkuja. Metsän ääreen pääsisi luonnollisesti raideliikenteellä.

Kirja sivusi voimakkaasti minimalismiin liittyviä ajatuksia: Onni ei tule tavaroista, vaan elämyksistä. Elämyksiä voi saada myös vaikuttamisesta ja hyvän tekemisestä. Raha ei ole avain onneen.

Kirjassa oli myös vahva vasemmistolainen perspektiivi. Myönnän lukeneeni välillä melkein kateellisena, miten innostunut Leo oli työstään ja Tom opinnoistaan. Tässä kohtaa päässäni kävi myös jonkinlainen naksahdus, jonka olisi halunnut kertoa kirjoittajille: Ymmärrättekö, että vaikka esimerkiksi minä pidän kovasti työstäni ja nautin opiskeluistani, en silti tekisi niitä ilmaiseksi, valitsin alani ja työpaikkani osin hyvän palkan takia (näyttääpä tuo muuten pahalta kirjoitettuna) ja jos vaihtoehto olisi puuhastella omien projektien parissa eikä käydä töissä, saattaisin valita sen omien projektien äärellä puuhastelun? Nyt minua kuitenkin palkitaan rahamäärällä, jonka avulla pystyn jossain määrin viihdyttämään itseäni myös kohtuullisella vapaa-ajallani, ja siksi olen valinnut työssäkäynnin sen sijaan, että tekisin jatkuvati asioita, joista nautin kaikkein eniten. Uskon, että aika monella siltasuunnittelijalla, putkimiehellä ja ajoittain jopa sairaanhoitajalla tai lääkärillä on sama asenne, ja siksi kaikki ei vain koskaan tulisi sujumaan ihan yhtä ihanasti kuin Leo ja Tom rivien välissä maalailevat. Okei, tiedän että rivien väleihin vetoaminen on vähän ilkeää, mutta silti. Kaikki eivät ole jatkuvasti äärimmäisen innoissaan siitä, mitä tekevät, ja se on ihan ok.

Se, mitä olisin kirjalta kaivannut, olisi ollut joidenkin asioiden tarkempi asettaminen perspektiiviin ja mittasuhteiden huomiointi. Olen ehkä tässä(kin) vähän insinööri, mutta jos ihmisille annetaan ohjeita, mielestäni niiden olisi syytä olla vaikuttavia ohjeita. Vaikka Tom selvästi haluaa elää ekologisesti, lentelee hän kirjan alkuosan maailman puolelta toiselle (tai siltä se ainakin vaikuttaa, välillä ollaan kaverin luona Bostonissa, välillä muistaakseni jossain päin Aasiaa). Tarkoitan siis sitä, että vaikka esimerkiksi yksityisautoilua jatkuvasti parjataan, voisi olla syytä muistuttaa, että yhdellä vuosittaisella edestakaisella lennolla Suomesta johonkin voi olla ihan samankokoiset tai paljon suuremmat hiilidioksidipäästöt kuin hurjalla määrällä kaksin autoilluilla kilometreillä vuodessa. Tämä ”autoilu on kamalinta, mitä voi tehdä” –näkökulma kalahteli (se koira tietysti älähtää johon kalikka kalahtaa jne…) minuun vähän turhankin voimakkaasti, mutta nuo ehdotukset tyyliin ”päästökiintiöt joilla saa ajaa kerran kuukaudessa mökille” saivat verenpaineeni ajoittain nousemaan. Sen sijaan, että esimerkiksi mökkeilyä ei olisi suorastaan tuomittu, olisi voinut nostaa esiin myös parannusehdotuksia: Mökkiin ei perinteisiä sähköjä ja juoksevaa vettä vaan aurinkopaneelit ja kompostoiva käymälä, vuokramökkien hyödyntäminen jne. Lisäksi haluaisin nyt tässä mökkeilyn puolustuspuheenvuorossani nostaa esiin sen, että siellä mökillä kuitenkin yleensä on aika paljon vähemmän mahdollisuuksia huomaamattomaan energiantuhlaukseen kuin kaupungissa: Ainakin tämän Aalto -yliopiston tutkimuksen mukaan.

Hyviäkin juttuja löytyi: Esimerkiksi lihansyöntiä kannustettiin vähentämään, minkä henkilökohtaisesti näen yhtenä helpoimmin toteutettavista edistysaskeleista ihan kenelle tahansa. Lisäisin tosin myös maitotuotteet vielä selkeämmin harvennettava –listaan.

Kirjasta kuitenkin välittyy sekä Leon että Tomin innostus vaikuttamiseen ja luonnonsuojeluun. Tomin kanta luonnonsuojeluun paljastuu kirjan myöhemmässä vaiheessa huomattavasti Leon asennetta teknologiamyönteisemmäksi.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat herätellä itseään ja mahdollisesti saada myös käytännöllisiä vinkkejä. Suosittelisin tätä kovasti myös jokaisella lukiolaiselle, koska tästä opuksesta saa taatusti poimittua paljon sitä yo-tutkintolautakunnan arvostamaa kypsää ja kriittistä ajattelua. Kirjaa ei ole somistettu kuvilla ja tarina on paikoin melko runsasta ja polveilevaa, että omaa innostusta kirjan lukemiseen täytyy kuitenkin riittää.

Maailma on nykyisin todella täynnä ristiriitaisia viestejä, mutta tästä kirjasta pystyi taas poimimaan jotain omaan maailmankatsomukseensa. Kuten K-blogin Jennikin vasta totesi, hyvän kirjan ei aina tarvitse olla mukava.