Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus

Kirjan nimi: Viimeinen toivomus

Kirjoittaja: Andrzej Sapkowski

Kustantaja: WSOY

Julkaistu: 1993/2010 (alkuteos/suomeksi)

Sivuja: 333

Mistä minulle: Kirjastosta, varausjonon kautta

Kiinnostuin Viimeisestä toivomuksesta katsastaessani WSOY:n nettisivuja. Vuosi sitten julkaistu kirja on nyt palkittu 2011 Tähtivaeltaja -palkinnolla parhaana suomennettuna fantasiakirjana. Palkinto taisikin olla pieni vihje ongelman kehitttymiselle tämän kirjan kanssa, mutta siitä lisää myöhemmin. 

 

Takakannesta:

"Kirja, josta The Witcher -peli sai alkunsa.
Kirja, joka on tavoittanut yli 20 miljoonaa lukijaa.

Fantasiaa vaativaan makuun: älykästä huumoria ja synkkien metsien melankoliaa.

Viimeisen toivomuksen arvoituksellinen sankari on Geralt, jonka ammattina on maiden ja mantujen rauhaa häiritsevien epäihmisten surmaaminen. Mutta yhtä usein kuin Geralt suojelee ihmisiä varjoissa lymyileviltä kimairoilta, hän joutuu toteamaan vihollisensa taikuuden uhriksi: viatonkin ihminen voi tulla noidutuksi ihmissudeksi, ja kaunein hymy voi kuulua petolliselle vampyyrille. Ihmisyyttä ei voi tunnistaa katsomalla.

Viimeinen toivomus on harmaiden alueiden ja hienovaraisten vihjeiden kirja, rohkean sanailun ja kuivan huumorin läpäisemä mutta melankolinen. Se on vauhdikasta mutta maalta tuoksuvaa ja ihmiskuviltaan tinkimätöntä fantasiaa, jossa mielikuvitukselliset pedot, prinsessat ja linnanherrat nähdään uudenlaisissa luonnerooleissa. Se aloittaa saagan, joka kartoittaa ihmisyyden rajaseutuja niin kuin vain tarumaailma voi parhaimmillaan tehdä."

Kuten ehkä olette huomanneet, käytän takakansitekstiä bloggauksen apuna kun minulla on kirjasta muuten aika vähän sanottavaa. Ai ja miksi tällä kertaa? Minun lukuongelmani tiivistyi oikeastaan yhteen asiaan: En pysty kertomaan laajemmasta juonikaaresta juuri mitään, koska Viimeisessä toivomuksessa temmelsi Geraltin lisäksi väkeä kuin Puumalan Salessa juhannusaattona. Ja se on muuten paljon se. Ihmisiä, ei-ihmisiä, suoranaisia pahisolioita ja niin edelleen tuli ja meni, noituri teki mitä noiturin oli kulloinkin tehtävä ja jatkoi matkaa. 

Uskon, että Tähtivaeltaja -palkinto oikeasti kertoo kyseessä olevan korkaluokkaisen fantasiakirjan, joka kelpaa vaativammillekin lukijoille. Valitettavasti tämä tuntui tarkoittavan myös ei harjaantumattomille lukijoille. Joihin ehdottomasti itseni tässä genressä lasken. 

Se, että olisin vaativa lukija, tarkoittiaisi varmaan loogisesti, että olisi pitänyt lukea paljon fantasiaa (ja kunnon fantasiapuritanistina pitäisi varmaan inhota Twilightia), ja minä en kyllä suoraansanottuna ole. Tykkään kyllä kaikenlaisista kummallisuuksista, mutta fantasiakirjasarjat ovat yleensä niin pitkiä, että niiden aloittaminenkin on jäänyt yläasteiän jälkeen väliin. 

Ei lukeminen tietysti koskaan hukkaan mene, mutta luulen, että palaan Noiturin pariin vasta sitten, jos tai kun joskus olen kahlannut alan perusteoksia läpi ja olen vähän vaativampi lukija. Voi toki myös olla, että Viimeinen toivomus ei päässyt Nälkäpelin jatko-osien puristuksessa oikeuksiinsa, sillä luin Viimeisen toivomuksen vasta Nälkäpelin toisen osan jälkeen.