Haruki Murakami: The Wind-up Bird Chronicle

Kirjan nimi: The Wind-up Bird Chronicle

Kirjoittaja: Haruki Murakami

Kustantaja: Wintage

Julkaistu: Japanissa kolmessa osassa 1994-1995, ensi kerran Iso-Britanniassa 1998

Mistä minulle: Amazon.co.uk

Sivuja: 607

 

 

Järkälemäiseen, alkuperäiskielellä ensin kolmessa eri osassa ilmestyneeseen The Wind-up Bird Chronicleen tarttuminen otti minulta aikansa. Tämä(kin) kirja oli minulla mukana taannoisella matkalla. Menomatkan lisäksi se viihdytti minua vielä kotiinpaluun jälkeenkin. 

Kirja on tosiaan varsinainen tiiliskivi, jota on vaikeaa kuvata lyhyesti tai millään tavalla kattavasti. Murakamin ystäville (en välttämättä suosittele tutustumisen aloittamista tästä kirjasta, vaan kuitenkin jostain vähän eheämmästä ja selkeämmästä tarinasta) kirja tarjoaa tuttuja elementtejä mutta myös paljon uutta.

 

 "But even so, every now and then I would feel a violent stab of loneliness. The very water I drink, the very air I breathe, would feel like long, sharp needles. The pages of a book in my hands would take on the threatening metallic gleam of razor blades. I could hear the roots of loneliness creeping through me when the world was hushed at four o'clock in the morning."

Haruki Murakami, The Wind-Up Bird Chronicle

Yksinäisyys on jollain tavalla kaikkien tähän saakka lukemieni Murakamin romaanien päähenkilöitä leimaava piirre. Henkilöiden tausta on helposti vähän irrallinen ja kirjojen alkuosissa ihmissuhteet arvaamatta onttoja. Niin nytkin. 

Kirjan päähenkilö on japanilaismies Toru Okada. Yliopiston jälkeen hankitun työpaikan alettua kyllästyttää päivät täyttyvät kotiaskareista, ruuan valmistuksesta ja vaimon odottamisesta kotiin. Lemmikkikissan katoaminen tuntuu vavisuttaneen enemmän vaimon kuin Torun maailmaa. 

Avioparin elämä on ulkoisesti tasapainoista, vaikka vaimon työpäivät pitenevät ja Toru ei näytä tietävän elämänsä suuntaa - ei sillä, että se aiheuttaisi henkistä tasapainottomuutta tai ahdistusta, päivät sujuvat kyllä myös radiota kuunnellen ja tarpeen tullen pienillä päivänokosilla. Koti on moitteettoman siisti ja illalliset yksinkertaisia mutta herkullisia, usein yhden oluen kanssa nautittuina. 

Kissan katoaminen tuntuu kuitenkin kolauttaneen vaimoa todella pahasti: Työpäivät pitenevät ja henkinen etäisyys pariskunnan välillä kasvaa. Toru alkaa saada päivisin kummallisia puhelinsoittoja vieraalta ihmiseltä. Onneksi naapurin tytöstä saa sentään ainakin joskus kissanetsintä- ja juttuseuraa. 

Todellisuuksia tuntuu olevan välillä monta tai ainakin toinen unimainen maailma on voimakkaasti läsnä. Aina siellä ei tapahdu vain mukavia asioita. Joskus on vaikeaa sanoa, mikä on totta, mikä ei. Pahimmillaan sitä on piilouduttava mietiskelemään kaivoon. Tätä ennen, tämän kanssa samaan aikaan ja tämän jälkeen tapahtuu tietenkin paljon, paljon muutakin, mutta siitä on vaikea kirjoittaa ilman että paljastaa liikaa.

Minut Murakami on onnistunut yllättämään positiivisesti kerta toisensa jälkeen; Niin nytkin. Järkäle eteni ja esitti uusia avauksia samalla kun kuljetti pääjuonta eteenpäin. Osa mysteereistä selviää, osalle voi miettiä ratkaisuja itse. Silti vangitsevinta kirjassa on tunnelma: Vaikka en pidä oluesta, voisin kuvitella itseni jakamaan yhden pienen olutpullon japaniin ja kuuntelemaan päivisin jazzia. Eikä mihinkään olisi koskaan kiire. 

Tämä on niitä kirjoja, jotka voisi ja kannattaisi ottaa autiolle saarelle mukaan: Uutta löytäisi vielä monen monta kertaa.