Sushia, kiitos!

Kirjallinen Japani –hurmani alkoi rauhallisesti. Henning Mankelin ja Liza Marklundin dekkarit vaihtuivat jossain vaiheessa Sujata Masseyn kirjoittamiin Rei Shimuran seikkailuihin. Rei Shimura on siis fiktiivinen amerikkalais-japanilainen antiikkikauppias, joka joutuu tahtomattaan rikosvyyhtien keskelle. Rikokset vievät Rein Japaniin, jossa juostaan milloin morsiuskimonon, milloin yakuzan jäljillä. Ilokseni bongasin sarjan ensimmäisen osan (”Rei Shimuran ensimmäinen tapaus”) antikvariaatista, mutta kirja on saanut odottaa dekkarikipinän syttymistä.

Rei Shimuran löydettyäni jatkoin Japani –linjalla belgialaisen, mutta Japanissa varhaislapsuutensa viettäneen Amelie Nothombin teoksiin. Nothomb on tuottelias kirjailija, mutta valitettavasti hänen teoksistaan on suomennettu vain neljä: Vaitelias naapuri, Nöyrin palvelijanne, Antikrista ja Samuraisyleily. Suosittelen kuitenkin erittäin lämpimästi kaikille näitä pieniä mutta lukijansa mieleen paljon suuremman tarinan jättäviä kirjoja. Nothombilla on kyky kirjoittaa erinomaisen tiiviisti, maalata tilanne ja tunnelma ja soluttaa se lukijan mieleen niin, että jo kirjan nimen vaikka vuosia lukemisen jälkeen synnyttää välittömästi samanlaisen tunnelman kuin millainen kirjaan oli luotu.

Noin vuosi sitten Japani –huuma iski uudelleen: Japanilainen brittikirjailija (mitä tuo edes tarkoittaa?) lumosi etenkin teokselleen Never let me go (Ole luonani aina) jonka soisin jokaisen lukevan. Jos et ole ikinä kuullut kirjasta, lukenut sen takakantta tai saanut vihiä aiheesta tai juonesta, aina parempi. Tämä kirja on vain mielenkiintoisempi, jos ei ennalta tiedä mitä siinä käsitellään.

Kaikkein suurinta ihastusta kaikista näistä minussa on kuitenkin herättänyt Haruki Murakami. Murakamia on suomennettu harmittavan vähän, ja kaiken lisäksi suomennokset on tuotettu englanninkielisen käännöksen kautta. Rehellisyyden nimissä en tietysti voi sanoa, heikentääkö tämä ilmaisuvoimaa jotenkin, mutta suhtaudun tähän toisen kielen kautta kääntämiseen vähän kuten lisäaineisiin: Ehkä niistä ei ole mitään haittaa, mutta ei kyllä hyötyäkään. Vältän jos voin.

Murakamin kirjoja ei kannata lukea, jos ei voi sietää taivaalta satavia silakoita tai kadut täyttäviä iilimatoja. Muussa tapauksessa sanon vain, että go for it ☺. Murakamin kirjat ovat ihastuttava sekoitus jazzklubien tunnelmaa ja sushinsyöntiä. Kirjat ovat täynnä maagista realismia eli milloin tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Kaikella saattaa olla syvempi merkitys, tai sitten ei. Aaveita on tai ei. Rinnakkaistodellisuuksia on, tai ehkä ei. Ja lampaat... Suuri lammasseikkailu antaa taatusti uuden merkityksen myös lampaille, tai ainakin lammasmaalauksille. 

Tämän pitkän pohjustuksen jälkeen: Nyt Japani –kaanoniini pääsi mukaan myös Banana Yoshimoto. Kirjat ovat ihastuttavan pieniä ja tiiviitä kuten Nothombinkin luomukset. Ainakin N. P. oli ehkä jopa niin tiivis ja ilmaisuvoimainen, että se vaatii vielä toisen lukukerran myöhemmin. Kirja kertoo tarunhohtoisesta tarinasta, tai pikemminkin sen kääntämisen kohtalokkuudesta, ja ennen kaikkea ristiriitaisesta ja epäsovinnaisesta persoonasta, Suista. Loput kannattaa lukea itse.

Hassuinta Japani –innostuksessani on se, että en ole ihastunut maahan tai kansaan, vaan vain siihen liittyviin kirjailijoihin. Japania pidän monimutkaisine käyttäytymissääntöineen liian kaksinaamaisena, jopa tekopyhänä maana, ja vaikka puhuvat roskapöntöt ja kirsikankukat ovat ajatuksina hauskoja, maa ei kuulu top10 matkustustoiveitteni kärkipäähän. Toisaalta, jos länsimaista Japani –kirjallisuutta tulee kulutettua tulevaisuudessakin runsaasti, voi olla, että jonkinlainen pikavisiitti Tokioon on pian ajankohtainen ☺. 

Onko joku maa lumonnut teidät kirjallisella tasolla? Ovatko nämä japanilaiset tuttuja ennestään?