Johanna Sinisalo: Kätketyt

Tein maanantaina aivan loistavan kirjastovisiitin. Kaikki ei kyllä mennyt ihan suunnitelmien mukaan: Tarkoituksena oli palauttaa yksi kirja ja ehkä napata mukaan pari matkaopasta (jee!), mutta lopputuloksena raahasin kotiin erittäin painavaa laukkua ja seitsemää kirjaa. En varsinaisesti onnittele itseäni tästä saavutuksesta, sillä kuten varmaan monella muullakin, niin minullakin olisi noita ostettujakin kirjoja ihan tarpeeksi ympäriinsä odottamassa lukuvuoroaan.

Mutta jos jo siinä vaiheessa, kun palauttaa sitä yhtä kirjaa, näkee, että kirjastonhoitajan takana, palautettujen joukossa on Jenny Downhamin "Ennen kuin kuolen" jota on etsiskellyt viimeisen puolen vuoden aikana jokaisella kirjastovisiitilläni (ei, en ole raaskinut varata kun hyviä kirjoja on löytynyt niin paljon muutenkin), niin eihän sitä voi olla tarkastamatta jo hyllyjen luokse päässeitä palautuksiakin. Sieltä sitten löytyi mm. Kjell Westön "Älä käy yöhön yksin", Roman Schatzin "Rakasta minut" ja tämä otsikossa mainittu Kätketyt.

Mitenkään vähättelemättä, Kätketyt on pikkuriikkinen läpyskä, vain 52 pienen pientä sivua pitkä. Minulla ei ollut kirjalle mitään ennakko-odotuksia, ja takakannen tekstikin on niukka: 

"-Muistan kirkkaasti Alexin sanat. Sä tarvitset harrastuksen.

Uusi harrastus, geokätköily, vie Annan syvemmälle metsään kuin hän olisi koskaan aavistanut." 

Sinisalo kuitenkin toimi, vaikka olen lukenut monia novellejakin pidempään kuin tätä kirjaa. Kirja on varmasti lukemista vieroksuvien koululaisten, joita äidinkielenopettaja on vaatinut laatimaan kirjaesitelmän, toiveuni. Nopea ja helppo. Juoni piti silti otteessaan. 

Lyhyesti sanottuna yksinäinen, perheetön, Porista juuri Tampereelle muuttanut Anna tapaa baarissa pojan ja saa tältä kummalliset koordinaatit, joita ei tosin ensin edes koordinaateiksi tajua (miten tämä on mahdollista!??). Vinkit vievät kätköltä toiselle. Viimeisen luona odottaa varsinainen yllätys.

Minulla on nyt muuten luettavana kaksi kirjaa: Aikaisemmin mainittu Ennen kuin kuolen ja Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Molemmat vaikuttavat hyviltä, jälkimmäinen on ollut vauhdikkuudessaan erittäin positiivinen yllätys. Niistä lisää myöhemmin.  

Jon Ronson: The Men Who Stare at Goats

Nyt meni pahemman kerran yli ymmärryksen. Ja noloa tunnustaa, mutta minun piti GOOGLETTAA jälkikäteen kirjasta kertovaa elokuvaa, jotta olisin päässyt ihan perille siitä, mistä tästä kaikesta outoudesta oli kysymys. Ja siinä vaiheessahan se riemu vasta repesikin: Olin juuri lukenut lähemmäs 280 sivua satiiria siitä, minkälaisia mielenkiintoisia modernin sodankäynnin menetelmiä jenkit ovat Lähi-Idässä käyttäneet. Jos puoletkaan tästä tositapahtumiin perustuvaksi väitetystä kirjasta on totta, niin ei kyllä ihme että maailmanrauhaa ei ole saavutettu, tai oikeastaan en enää yhtään ihmettele sitäkään, miksei taistelut ole edenneet. Niin pitkään kuin ratkaisuja haetaan tuijottamalla vuohia ja kuvittelemalla niiden sydämen ennen pitkää räjähtävän, niin mikään ei kyllä taida edetä mihinkään. Tosin tuolla tavalla saadaan varmasti porukkaa työllistettyä eikä tarvitse ostaa niitä kalliita sotatarpeita yms. vaikka niidenkin tuottaminen sitä bruttokansantuotetta tietysti nostaa. Mitenkään enempää politiikkaan kantaa ottamatta lisättäköön kuitenkin, että minä olen ehdottomasti rauhaa kannattava ihminen: Miksi käyttää sorkkarautaa, jos on avain.

Tämän jälkitutkinnan jälkeen kirja onnistui hauskuuttamaan, vaikka melkoisen sekavaa settiä olikin.

Onko joku nähnyt kirjaan perustuvan elokuvan Vuohia tuijottavat miehet? Itseäni alkoi nyt sekin kiinnostaa. Paremmat taustatiedot, uusi näkökulma ja silleen.

Blogin teemaeläin...

... on tässä. 

Kaverini otti projektikseen tuunata H&M kengät virkeämpään kuosiin ja niistä tuli uskomattoman upeat. Wau.

Olen lueskellut tämän viikon pikkuveljeltä lainaamaani kirjaa "The Men Who Stare at Goats". Kirja on vähän outo, kuten pikkuveljiltä saadut kirjat joskus ovat. Leikisti-isoveljeni, eli vaihtoaikojeni isoveli, taas tituuleerasi kirjasta tehtyä elokuvaa hyvinhyvin kummalliseksi. Tähän mennessä lukemani 70 sivun perusteella olen kyllä valmis pitämään kirjaakin aika outona. Tekisi suorastaan mieli kaivaa arvosteluja esiin, kun en vielä ole tajunnut edes onko kirja tai onko sen tarkoitus olla faktaa vai fiktiota vai kenties faktaa esittävää fiktiota. Huokaus.

Haruki Murakami: After Dark

Tilasin Murakameja Helsingissä käymässä olleelta mieheltäni. Kuvittelin, että Akateemisessa kirjakaupassa olisi tarjolla "kaikkea" mitä pyytää keksii, mutta tilauksestani (After Dark, Norwegian Wood ja Dance Dance Dance) minulle asti pääsi vain tämä After Dark. Myyjä oli vielä sanonut, että muut "eivät ole vielä ilmestyneet". Mitä ihmettä? Ilmestyneet missä? Akateemisen hyllyssä? Ko. teokset ovat varhaisempaa tuotantoa kuin tämä After Dark ja muita mainitsemiani teoksia ainakin Amazon myy täyttä häkää. No, tätä menoa sitä ainakin oppii olemaan tyytyväinen siihen mitä saa :).

After Dark sijoittuu yhteen yöhön. Se kertoo vuorokappalein 19-vuotiaasta Marista ja tämän siskosta hieman vanhemmasta siskosta, Erista. Eri vain nukkuu, Mari ei pysty nukkumaan. Mari viettää yötään Denny's nimisessä dinerissa/kahvilassa, ja ajautuu kertomaan elämästään kiinnostuneille. Marin ja Erin suhde on etäinen: Eri on vanhempi kaunotar, Mari huomattavasti tavallisempi tyttö. Eri jäi lukijallekin etäisesti. Teos avautuu hieman kerroksittain, kun mukaan sijoitetaan myös erikoinen tuntihotellissa kiinalaistyttöä kiusannut mies. Pidän tässäkin kirjassa Murakamin kyvystä luoda ihmeellisiä tunnelmia ja kuljettaa dialogia. Jollain tapaa minulla on tämän pienen, 200 sivuisen kirjan lukemisen jälkeen kuitenkin olo, että en huomannut kirjasta vielä kaikkea sitä, mikä siinä olisi ollut noteeraamisen arvoista.

Zadie Smith: Nimikirjoitusmies

Ensimmäinen kosketukseni Zadie Smithin teksteihin oli lukion englanninkirjan kappale jossa oli pätkiä Valkoisista hampaista. Täytyy sanoa, että ensivaikutelma aiheesta kuin aiheesta on vähän negatiivinen, jos se tapahtuu oppikirjan kautta. Luin kuitenkin Valkoiset hampaat, kun Zadie tuohon aikaan tuntui muutenkin olevan aina ja kaikkialla.

Myöhemmin luin myös Kauneudesta, josta pidin itse asiassa Valkoisia hampaita enemmä. Kun kirjakaupasta löytyi viime talvena kirjailijan toinen teos, Nimikirjoitusmies naurettavaan 3 euron hintaan kovakantisena, lähti sekin kotihyllyyn. Lukuvuoron se kyllä sai vasta nyt.

Nimikirjoitusmies sijoittuu Valkoisten hampaiden tapaan vähemmistön keskuteen, nyt Lontoon juutalaisyhteisöön. Kirjan päähenkilö on Alex-Li Tandem, josta kasvaa nimikirjoitusmies eli nimikirjoitusten myyjä. Mukana seikkailevat myös samassa lähiössä kasvaneet Mark ja Adam. Nimikirjoitusten myynti ei tietysti ole mikään helppo tapa elää ja Alexkin kaupittelee sekä oikeita että ei-aivan-aitoja signeerauksia. Jättipottia varten hän kuitenkin joutuu käyttämään vielä epäeettisempiä keinoja joista omatunto ja ympäristö alkavatkin vähän kolkuttaa.

Henkilöt olivat Smithin muiden teosten tapaan "vähän kummallisia", eivät siis missään tapauksessa täydellisiä vaan herttaisen viallisia ihmisiä. Kirjaa ei voi sanoa tapahtumarikkaaksi. Jollain tapaa ihmisten väliset suhteet, niiden konfliktit ja muutokset kuljettivat tarinaa eteenpäin. 

Pakko sanoa, että pidin Kauneudesta, ja muistaaksen myös Valkoisista hampaista, paljon enemmän kuin tästä. Luettavaa, laadukasta luettavaa, Nimikirjoitusmieskin oli, mutta se jokin siitä minulle puuttui. Mieleen tuli vähän Auster, jota jonkun muun blogin keskustelussa luonnehdittiin vähän liian hajuttomaksi ja mauttomaksi: Olisiko Smithin toista julkaisua hiottu vähän liian pitkälle? Muutaman kerran teos kyllä nauratti, mutta tarina ei ollut varsinaisesti ahnehdittava. Ihan kiitettävään tahtiin sivut kyllä silti kääntyilivät, syynä ehkä sekin että luin kirjan aika pitkinä pätkinä eikä hidas eteneminen tällöin niin haitannut.

Hyvät kirjat vs. hyvä kirjallisuus

INAhdus on kirjoittanut huonoista kirjoista, ja saanut mahtavat kommenttirimpsut lukijoiden kommentteja huonoimmista koskaan luetuista kirjoista, kannattaa katsoa täältä. Aihe jäi minulle pyörimään niin pitkäksi aikaa mieleen, että piti tehdä siihen nyt oikein oma postauksensa vähän eri kantilta. 

Kaikilla on tietysti mielipiteensä hyvistä ja huonoista kirjoista. Niistä lukiessa olen pistänyt merkille, että oikeastaan ihmiset puhuvat ristiin kahdesta eri asiasta: Huonoista kirjoista ja huonosta kirjallisuudesta. Joillekin ihmisille nuo voivat tietysti tarkoittaa samaa asiaa, mutta luulen, että useimmille eivät. Yritän selkeyttää: Huonoakin kirjallisuutta edustava kirja voi olla hyvä, ja jollain tapaa hyvää kirjallisuutta edustava toisen mielestä huono. Ei varmaan vielä ihan seljennyt, joten yritän selittää.

Mielestäni kirjat voi asetella vastakkain sarjoissa hyvä kirja vs. hyvä kirjallisuus. Kirja voi kuulua toiseen tai molempiin näistä luokista tai voi olla pääsemättä mukaan ollenkaan. Hyvä kirjallisuus –luokan kirjat on yleensä määritelty siten, että poikkeamia tässä luokassa on vähemmän kuin hyvä kirja –luokassa.

Tässä myös liikuttava kuva aiheesta. Mielestäni se ansaitsee kuitenkin tulla klikatuksi isommaksi. 

Kirja voi olla mielestäni hyvä mutta tunnustan, että se on huonoa kirjallisuutta. ”Hyvä kirja” –sanaparin määritelmä riippuu siis mielestäni siitä, puhutaanko jonkun mielestä hyvästä kirjasta vai hyvästä kirjallisuudesta. Esimerkiksi Confessions of a shopaholic oli mielestäni hyvä kirja, mutta myönnän kyllä avoimesti, että ei se mielestäni hyvää kirjallisuutta edusta. Volter Kilven Alastalon salissa (ei, en todellakaan ole lukenut!) on mielestäni saavuttanut aseman hyvän kirjallisuuden edustajana, mutta hyvänä kirjana en ole kyllä kenenkään kuullut sitä pitävän. Tavallaan ääripäät ovat viihteellinen mutta huono kirja ja korkeakirjallinen mutta luettavaksi kelpaamaton kirja. Ja väliin pitää sanoa, että ei, oikeasti kyllä Alastalon salissa ja Seitsemän veljestä ei tulisi sijaita horisontaalisesti noin samalla tasolla.

Asiallisissa sanomalehdissä keskitytään erityisesti luokkaan ”hyvä kirjallisuus” ja kirjan arvio tehdään tämän luokan kriteereillä. Kriitikoilla on laaja kuva kirjallisuuden kentästä ja heidän tekemissään arviot ovat usein objektiivisempia kuin vähemmän lukeneilla Maija Meikäläisillä. Kriitikko pystyy sanomaan, ovatko jossain kirjassa esitetyt ideat aidosti uusia ja raikkaita vai juuri nyt kierrossa olevia kliseitä tai onko kirja lähes kopio 100 vuotta vanhasta klassikosta.

Sen sijaan luokan hyvä kirja –arviot taas tekee jokainen lukija hyvin subjektiivisesti riippuen kokemuksistaan ja tavoitteistaan. Esimerkiksi juuri vanhoja kliseitä kierrättävä kirja voi olla vähän lukeneelle ”uusi”, turvallisuutta hakevalle ”lohduttavan tuttu” ja niin edelleen. Jos motiivina taas on kevyt eskapismi, Twilight –sarja voi toimia mainiosti. Toisaalta, kyllä sarjan hyvä kirjallisuus -kirjatkin voivat olla hyviä kirjoja: Huomatkaa ellipsien leikkauskohta. Nämä kirjat ovat ansainneet asemansa laatukirjallisuuden edustajina ja ovat mielestäni myös erittäin viihdyttäviä. 

Mitä teidän ellipsienne leikkauskohtaan ja äärilaitoihin sijoittuu?

Uuskumma ja Darwin

Aiemmin mainitun Uuskummaa? viimeisest sivut käännettiin eilen. Sivut olivat kääntelemisen arvoisia. Mielessä pyörii vieläkin yksi toissapäivänä luettu novelli, Margo Lanaganin Kun siskoni laulettiin pikeen.

Tänään luin kirjastosta hädissään siepatun ("voi olla, että tämä ei enää koskaan satu kohdalle" -ilmiö) Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhurin. Ensimmäinen yllätys: Ai että tämä onkin suomalainen kirja! Ei todellakaan sillä, että se olisi jotenkin huono juttu. Herra Darwinin puutarhuri on vähän kummallinen mutta hieno kirja. 

A

Darwinin puutarhurin alla seuraava kirja

Tapahtumat sijoittuvat herra Darwinin asuinkylään britteihin Kentiin. Herra Darwin on kyläläisten mielestä vähän outo, eikä tämän puutarhurikaan vaikuta ihan normaalilta. Kyläläisissä elää jumalanpelko, mutta Darwin ja tämän puutarhuri ovat toista maata. Tiede on uusi juttu ja se ei oikein sovi Jumalan luomaan maailmaan.

Kirja on pienen pieni, vain 176 sivua pitkä ja äärimmäisen harkitun ja hiotun oloinen kokonaisuus joka ei huuda mutta sanoo paljon. Carlson onnistuu synnyttämään todella vahvoja kuvia muutaman sanan kuvailulla. Hän tarvitsee paljon kuvailuun vähän, vaikka tässä:

"O Sapientia lauletaan kun jouluun on kahdeksan päivää, mutta Sarah ei malta odottaa vaan hyörii huushollissa kuin pannumyssy rullat alla, Hannah Hamilton ajattelee ja katsoo silmälasiensa yli, kumartuu, ompelee pellavakankaaseen vihreällä langalla varsipistoja lehtiruodeiksi ja laakapistoilla lehtien lavat, punaisella langalla linnunsilämnpistoja kukkasiksi."

Kirjassa oli monta lausetta, joiden lukemisen jälkeen ajattelin, että tässä oli sitä jotain. Kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen, mutta tämän jälkeen kaipaan itse jotain väljemmin ilmaistua tarinaa.