Kaupankäyntiä venälälisittäin (Nikolai Gogol: Kuolleet sielut)

Kirjan nimi: Kuolleet sielut
Kirjoittaja: Nikolai Gogol
Julkaistu: 1842
Sivuja: 298 
Kustantaja: Otava  
Suomentaja: Samuli Suomalainen
Mistä minulle: Antikvariaattiostos

Vaarallista lauantaiaamun elämää, eli kuvasuunnittelua läikkyvillä aineilla valkoisella päiväpeitolla. Törkeän hyvän suklaa-inkiväärismoothien resepti fitterforlife.

 Lauantaiaamu, voi ihanaa! Olen ehdottomasti aamuihminen, ja kiireettömät (tai no, Pilates odottaa tunnin päästä, joten kyllä tässä joku takaraja on...) aamut jolloin saa väkertää smoothieita, keittää kahvia ja asetella esineitä instagram-tyyliin sopivasti ovat jonkinlaista superluksusta, varsinkin kun Berliinissä kajastaa nätti valo. 

Luin Gogolin Kuolleet sielut nyt ensimmäistä kertaa venäläiset klassikot -intoni vallassa. Ja voi pojat ja tytöt, kyllä se oli hyvä! Minua jotenkin hämmentää, että 1800-luvun puolivälissä, siis huh, yli 150 vuotta sitten kirjoitettu kirja voi olla vieläkin näin hyvä.

Juoni on oikeastaan aika lyhyesti kuvattu: Päähenkilö Tšitšikov matkustelee ympäri Venäjää ja ostaa tai yrittää ostaa kuolleita sieluja. Myyjiä tämä tietysti hämmentää, eikä aina ihan vähää. 

Oikeastaan ei ole ihme että pidin Kuolleista sieluita niin paljon: Kirjan takakannessa Googlia nimitetään muun muassa venäläisen kirjallisuuden absurdin ja surrealistisen perinteen aloittajaksi. 

Lisäpisteitä Kuolleet sielut saa suoraan sanottuna myös siitä, että sitä ei ole pilattu pituudella. Vaikka nyt olisi jo miten Kindlejen ja sähkökirjojen aika (tai ehkä juuri siksi, että sähkökirjani ovat Kindlessä, jonka kanssa kopiosuojausasiat ovat aika kikkailua ja usein aika synkän harmaata aluetta jos niihin lähtee, ei tietenkään sillä että minä moisia harrastaisin mutta internetistä olen lukenut ;)), reissuun lähtiessä käsimatkatavaroihin valikoin Kindlen lisäksi aina ohuen pokkarin joka vie laukusta vain vähän tilaa, en hillitöntä tiiliskiveä. 

Venäläisklassikko jouluisella KaDeWellä

Tiedättekö, mikä on yksi lempipaikoistani Berliinissä? Se on aika helppo arvata otsikon lukemisen jälkeen, mutta kyllä, Berliinin epäberliiniläisin paikka, läpeensä kaupallinen tavaratalo KaDeWe, Kaufhaus des Westens. Huvittelen mieluusti silloin tällöin kiertämällä alakerran luksusosaston (merkkilaukut, Tiffany, meikit), ylemmän kerroksen kodinosaston (Tiedättekö miten monia erilaisia laseja on olemassa? Tai silityskeskus, joka maksaa yli 2000 euroa? Tai miten upeita keittiökoneita isoon keittiöön voisi hankkia? Tai että sellaisia sulkaisia pölyhuiskia on OIKEASTI olemassa?!?), kirjat ja mahdollisesti vielä herkkupuolen jonka shampanjabaarit ovat aina täynnä kauniita ihmisiä. Usein tunnelmaan sopii siististi pukeutuminen, kuin olisi ostoksilla kaupassa, osana jokapäiväistä näytöstä. 

Tänä lauantaina reippaasti seitsemän jälkeen illalla sitten tajusin, että en ole käynyt KaDeWellä hetkeen. Ja että kyseinen lauantai saattaisi hyvinkin olla viimeinen tilaisuuteni nähdä KaDeWen tämänvuotinen joulukoristelu. Erittäin pikaisen, hetken hartauteen nähden suorastaan vähän vajavaisen, siistiytymisen jälkeen karautinkin metrolla syvää länttä kohti.

Ja kyllä se oli sen arvoista. Salakuuntelin Tiffanyllä, kuinka 40+ vuotias mies kysyi myyjältä, voisiko tämä "myydä hänelle vielä jotakin", näin mahtavan ison joulukuusen, ihastelin melkein sen juurelle aseteltuja todella kauniskantisia Kalevala-teoksia, tutkin Célinen uudet laukkumallit ja luin yhden kirjan. Kyllä! Kuten tiukasta aikataulusta - KaDeWe oli auki yhdeksään - voi päätellä, kirja ei ollut paksunpaksu, mutta oikein jouluinen. 

The Night Before Christmas on venäläisen Nikolai Gogolin pienen pieni novella jonka ahmaisee hetkessä. Tarinassa seikkailee paholainen ja siinä on myös pieni rakkaustarina, joten itse asiassa kyseessä paljon kevyempi teos kuin Dickensin A Christmas Carol. Jos et halua itkeä tai masentua tänä jouluna, valitse Gogol! Uusi jouluklassikko minulle, voi kyllä.

Aikamatka positiivisten yllätysten maailmaan: Anne of Green Gables

Kiitos lukuisista edellisen postauksen kommenteista! Asunto ei ole vieläkään ihan siinä kunnossa, etä haluaisin varsinaisesti ottaa mitään laajakulmakuvia, joten saatte ihailla ulkomaisemia.

Kirjan nimi: Anne of Green Gables Kirjailija: L.M. Montgomery Julkaistu: 1908 Sivuja: 280 Mistä minulle: Heräteostos kauan kauan sitten

Anne of Green Gablesin (Annen nuoruusvuodet) juoni on varmaan useimmille tuttu: Orpokodissa asunut tyttö muuttaa vanhahkojen sisarusten luo. Miljöö on idyllinen Prinssi Edwardin saari. Sisarukset Marilla ja Matthew Cuthbert halusivat oikeastaan adoptoida orvon pojan, melkein kuin pieneksi rengiksi luokseen, mutta juna toikin heidän luokseen tytön, punahiuksisen Annen. Jo pienenä orvoksi jäänyt Anne on tottunut viihdyttämään itseään äärimmäisen vilkkaalla mielikuvituksellaan.

Vuosina bloggauksen aloittamisen jälkeen olen törmännyt tasaisesti L.M. Mongomeryn hehkutukseen. Harvinaista kyllä, muistan ainakin yhden ihmisen suositelleen tätä jopa aivan oikeassa elämässä. Itseltäni ns. tyttökirjavaihe jäi nuoruudessa kokonaan välistä, sillä taisin hypätä suoraan hevoskirjoista ja Neiti Etsivistä dekkareihin.

Muistan ostaneeni kirjan jo suunnilleen ennen kuin osasin englantia tai ainakaan nautin englanniksi lukemisesta. Siksi Anne saikin jäädä vuosiksi pyörimään kirjahyllyyn, varastoon ja varaston kaappiin. Lukemisen jälkeen voin onneksi kuitenkin todeta, että en muista, mikä kirja on ollut yhtä positiivinen yllätys kuin Anne of Green Gables. Suosituksista huolimatta olin varautunut vähän pitkäpiimäiseen kerrontaan ja kiemuraiseen kieleen, mutta sainkin jotain ihan muuta.

Vähän huvittavaa kyllä, juuri kirjan hieno alkukieli toi lukemiseen todella kivan ja vivahteikkaan lisän. Osaan kuvitella Annen lärpättelevän vain hienolla vanhalla englannilla.


Pidinkin kirjassa eniten juuri Annen tajunnanvirtamaisista höpötyksistä. Ne koskivat milloin luonnon kauneutta, milloin pohdiskelua piknikin ihanuudesta ja milloin omista kamalista punaisista hiuksista.

Kirja kävi samalla jonkinlaisena kevyenä aikamatkana 1900-luvun henkeen. Pieni kirja onnistui olemaan yhtä aikaa sekä viihdyttävä että vähän vakava. Lukisin mielelläni Anna-sarjan muutkin osat.

Vladimir Nabokov: Lolita

Huhhuh. Blogissa on ollut hiljaista, mutta se johtuu vain siitä, että olen lukenut paljon ja nyt postausvuoroaan odottamassa on kokonaiset neljä kirjaa ja postausaiheita on muutenkin oikein jonossa. Tässä kuitenkin ensimmäinen kommentti selätetystä kirjakasasta ja kirja, joka lymyili lainattujen pinossa kotonani niin kauan, että tavoitin uusimisrajan maksimikynnyksen. Krhmh.  

 Kirjan nimi: Lolita

Kirjoittaja: Vladimir Nabokov

Kustantaja: Gummerus
Julkaistu: 1955/1959/2011 (alkuperäinen, ensimmäinen suomennos, uusin painos)
Sivuja: 384
Mistä minulle: Kirjasto 

Kyllä, kuva on esiintynyt blogissa aikaisemminkin.

 Lolitan aihe on varmaan monelle tuttu: Kirja kertoo keski-ikäisen, Humbert Humbert -nimellä esiintyvän miehen rakkaudesta 12-14 vuotiaaseen Lolitaan, Dolores Hazeen. Humbert on ollut jo pitkään viehtynyt lapsen ikäisistä tytöistä. Lolitan seuraan hän sujahtaa liehiteltyään tämän äitiä, joka kuitenkin kuolee jo muutaman kuukauden yhteiselon jälkeen. 

Kirja keskittyy kuvaamaan Humbertin ja Lolitan yhteiseloa ja matkoja halki Pohjois-Amerikan. Humbert riutuu rakkaudesta, Lolita osittain kai antaakin käyttää itseään hyväksi milloin minkäkinlaista palkkiota vastaan. 

Pedofiliaa kuvaavan kirjan voisi kuvitella olevan äärimmäisen kammottava ja ällöttävä, mutta minun mielestäni Lolita ei ollut päällimmäiseltä tunnelmaltaan ällöttävä tai kammottava vaikka päähenkilö äärimmäisen epämiellyttävä onkin. Omituinen, aiheen kanssa ristiriitainen tunnelma syntyi varmasti Nabokovin erittäin omaleimaisesta tyylistä ja Lolitan oikkujen kuvaamisesta. Humbert ei välttämättä olekaan suhteen ainoa hyväksikäyttäjä. 

Nabokov on kiistämättä erittäin, erittäin taitava kirjoittaja. Välillä hieman venytetyiltäkin tuntuvat kuvailut avaavat kirjan maailmaa ja kertovat jotain Humbertin yksinäisestä oman päänsä sisällä tapahtuvasta riutumisesta. Kaikki kuvaus tapahtuu tietenkin Humbertin kokemuksen ja tuntemusten läpi, onhan hän kertoja, ja yksipuolinen kuva välittyykin lukijalle hyvin.

En silti ihmettele, että kaikki eivät taatusti pidä kirjasta, tai että se kiellettiin heti ilmestymisensä jälkeen. Ehdoton klassikko tämä silti on, ja hyvin erilainen kuin suurin osa maailman muista koskaan kirjoitetuista kirjoista. 

Jonkinlaiseen hämmentävään välitilaan tässä silti jäi. Oi, onneksi en vieläkään anna kirjoille tähtiä :). 

Tämän kirjan kohdalla suosittelen tavallistakin enemmän lukemaan myös muiden mielipiteitä siitä, ainakin Sallan, Kirjapedon, Morren ja Kaikki mitä rakastin -blogin Eevan.

Minna Canth: Työmiehen vaimo

Kirjan nimi: Työmiehen vaimo
Kirjoittaja: Minna Canth
Kustantaja: Luettu The Project Gutenberg eBook 
Julkaistu: 1885
Sivuja: 116
Mistä minulle: www.gutenberg.net

Tartuin aikoja sitten iPadiin ladattuun Työmiehen vaimoon kun oikea hetki viimein tuli: Taas yksi pimeä automatka. Muistin kyllä, että tästä suomalaisesta klassikkoteoksesta oli puhuttu jo yläasteen äidinkielen tunnilla, mutta edes sitä, että kirja on näytelmämuotoon kirjoitettu (näin päin asia on ainakin  Wikipediassa esitetty: Onko tämä todella ensisijaisesti kirjaksi, ei näytelmäksi kirjoitettu?)

Kirjan juoni on varmaan monelle tuttu: Alussa onnesta soikeana oleva Johanna nai Riston, joka paljastuukin myöhemmin vastuuntunnottomaksi juopoksi, joka juo omat rahansa, vaimon rahat, lapsen ruokarahat. Tarpeen tullen Risto myy vaikka vaimonsa muuta tarkoitusta varten valmistamat käsityöt viinapullon eteen. Jotta tässä ei olisi kurjuutta tai huonoa miestä kylliksi, riiaa Risto vielä entistä heilaansa, mustalaistyttö Homsantuuta. 

Ensisijaisesti kirja on kritiikkiä naisen kurjaa asemaa ja miesten ylivaltaa avioliitossa vastaan. Canth onnistuu kritiikissään erinomaisesti: Johanna on äärimmäisen kiltti ja tunnollinen, ja vaikka hän selkeästi ymmärtää miehensä heikkoudet, piilottelee tämän tekoja kaikkien muiden edessä. Vaikuttaa siltä, että Johanna ei kuitenkaan piilottele pahuutta oman kiltteytensä takia, vaan siksi, että ymmärtää erinomaisen hyvin, että mitään muutakaan vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ole. 

Ei ihme, jos kirjalla on ollut oma vaikutuksensa aikakauden asenteisiin ja aiheesta on alettu keskustella. 

Lukukokemuksena kirja on helppo ja nopeasti etenevä. Vaikka yleensä vierastan romaaneja, jotka etenevät vahvasti dialogin kautta - jostain syystä niiden tapahtumia on mielestäni usein vaikea seurata - Työmiehen vaimon tapauksessa selaista ongelmaa ei ole. Erittäin helposti selätettävä klassikko, kiinnostava erityisesti Johannan ihmeellisen hyvin kirjoitetun hahmon takia. Kestää taatusti useammankin lukemisen, vaikka juoni ja tapahtumathan tässä periaatteessa pääosissa ovatkin. 

Postauksen aiemmin saamat kommentit: 

Karoliina @ Kirjava kammari sanoi...

Tämä on kyllä voimakas klassikko ja edelleen herättelevä. Lukemistani Cantheista pidän kuitenkin eniten Hannasta, jossa on mukana paljon myös herkkyyttä, eikä yhteiskuntakritiikki ole yhtä osoittelevaa.

16. tammikuuta 2012 16.25

Tessa sanoi...

Karoliina, kiitos vinkistä! Pitänee katsoa, löytyisikö sitä sähköiseen varalukemistoon hytä helposti :).

16. tammikuuta 2012 18.03

Booksy sanoi...

Helposti selätettävä klassikko kuvaa tätä mainiosti! Ja yllättävän tuoreen tuntuista tekstiä oli minusta vielä tällä vuosituhannellakin, vaikka olosuhteet toki ovat muuttuneet. =)

16. tammikuuta 2012 19.40

Jenni sanoi...

En osaa sanoa muuta kuin muutkin: ihailen Canthia juuri siksi, että tekstit ovat helppoja mutta vaikuttavia ja aina ihan pelottavan ajattomia.
Kiitos Canthista kirjoittamisesta, se ilahduttaa mua aina! :)

16. tammikuuta 2012 20.05

Tessa sanoi...

Booksy: Niin muuten, totta, siis että teksti on yllättävän tuoretta vieläkin! Ihan uskomattoman paljonhan tuota ihan samaa meininkiä on vieläkin. Pitäisikö tämä kirja ottaa 15-vuotiaille tytöille pakkolukemistoksi ja lisätä perään sivu "jotkin asiat eivät vain muutu, jätä juoppo miehesi ajoissa" -tekstillä?

Jenni: Nyt tuli jostain syystä jo vähän Huovinenkin mieleen: Molemmat kirjoittavat aika lyhyesti ja selkeästi vaikka tietysti ihan eri asioista. Canth -kuume iski ehkä vähän, joten voi olla että sitä pääsee ainakin kevään aikana lukemaan lisääkin blogijuttuja :).

16. tammikuuta 2012 21.58

Ioanna sanoi...

Kiitos, kun muistutit Minna Canthista :) Anna-Liisan luin lukiossa ja se oli tosi vaikuttava, hyvä ja mielenkiintoinen kirja. Täytyy lukea ehdottomasti tämä Työmiehen vaimokin.

17. tammikuuta 2012 14.30

Tessa sanoi...

Ioanna: Joo ole hyvä vaan! On kyllä kiva välillä huomata, vaikka sitten vähän hitaasti, miksi jotkut kirjat ovat klassikkoasemansa ansainneet....

17. tammikuuta 2012 19.28

Jenni sanoi...

Anna-Liisa löytyy muuten netistä sekä tekstinä että leffana, joten siihen tutustuminen on helppoa.

Eikä ihan kaukaa haettu Huovis-vertaus: aiheet ja tyyli aivan erilaisia, mutta osuvaa ja ajatonta tekstiä kuitenkin. Mielenkiintoinen havainto!

18. tammikuuta 2012 10.08

Tessa sanoi...

Jenni: Kiitos vinkistä, Google käyntiin :). Joskus nämä minun kirjamaailman yhdistelmät ovat vähän hassuja, mutta joo, itse näen Canthissa ja Huovisessa tosiaan selvää yhteneväisyyttä :).

18. tammikuuta 2012 22.07

Dystopiat vertailussa: Huxley vs. Orwell

Muu blogistania on pääosin jo edennyt vuoden 2011 summauksiin, tilastointiin ja ensi, tai siis krhm, tätä postausta viimeistellessäni tämän vuoden lukupohdintaan. Minä mietin noita kuitenkin vasta vähän myöhemmin (tai loppiaisena...). Vuoden 2011 päättivät kaksi yhä pelottavan ajankohtaista dystopiaklassikkoa, eli Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma ja Goerge Orwellin Vuonna 1984.

Kirjan nimi: Uljas uusi maailma

Kirjoittaja: Aldous Huxley

Kustantaja: Tammi

Julkaistu: Alkuperäinen Isossa-Britanniassa 1932, Suomessa 1944.

Sivuja: 261

Mistä minulle: Kirjasto

Kirjan nimi: Vuonna 1984

Kirjoittaja: George Orwell

Kustantaja: WSOY

Julkaistu: Alkuperäinen 1949

Sivuja: 330

Mistä minulle: Perhepiiristä

"Yhteisyys, samuus, lujuus" ja "Sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, tietämättömyys on voimaa".

Luin tammikuussa 2011 vähän samaan lokeroon luokiteltavan Fahrenheit 451:n. Dystopia oli mielenkiintoinen, mutta ei kovin pitkälti tähän mennessä toteutunut. Mielenkiintoinen kauhukuva, mutta aika oli ajanut enimmäksens sen ohi. 

Jos joku miettii, miksi kenenkään pitäisi olla ylipäätään yhtään kiinnostunut esimerkiksi politiikasta, suosittelen todella, todella syvästi tutustumaan näiden miesten teksteihin. Pysättävintä kirjoissa on kuitenkin se, että muutokset, jotka näiden dystopioiden suuntaan ovat tapahtuneet, on järjestetty ihan itse: Huxleyn uhkakuvien mukaan viihdytämme itsemme tainnoksiin viihteellä ja lääkkeillä. Nyt Suomi katsoo tosi-tv:tä ja syö käsittämättömän paljon masennuslääkkeitä.  Uljaassa uudessa maailmassa eri yhteiskuntaluokat toteuttavat heille määrätyksi kuviteltuja tehtäviä - nyt maahanmuuttajat siivoavat ja kantaväestössä seurataan edelleen aika tiiviisti vanhempien jalanjälkiä. Bonuskorttien, Googlen ja Facebookin tallentamista tiedoista ollaan huolissaan, mutta itsehän ne tiedot on jaettu.

Olen nähnyt Huxleyn ja Orwellin tulevaisuudenkuvista esitetyn netissä kaksi loistavaa visuaalista vertausta (linkit postauksen lopussa), ja siksi halusin lukea Huxleyn ja Orwellin perä perää. Orwell tuntui ajankohtaiselta myös siksi, että parhaillaan minulla luettavana oleva Murakamin uutukainen 1Q84 viittää Orwellin klassikkoon. 

 Lyhyesti sanottuna en voi muuta kuin hämmästellä, miten paljon toteutunutta tai melkein-toteutunutta asiaa monta kymmentä vuotta sitten kirjoitetuista tulevaisuuden kauhukuvista löytyy. Osa on tietenkin mennyt ohi, osaa kirjojen teemoista voidaan pitää jonkinlaisina läheltä ohitettuina kauhukuvina.

Kirjojen juonet lienevät aika monelle tuttuja joten esittelen ne aluksi aivan lyhyesti ja tartun sitten molempien kirjojen keskeisimpiin teemoihin. 

Huxleyn Uljas uusi maailma kertoo ajasta noin 600 vuotta jumalan asemaan nousseen herra Fordin jälkeen. Muistutukseksi, herra Ford keksi siis viedä autojen valmistuksen ihan uudelle tasolle käytännössä liukuhihnojen avulla  ja häntä pidetään siksi eräänalaisena teollisen maailman mullistajana. Ford ei kuitenkaan ollut mikään riistäjä vaikka uskoi kulutusyhteiskuntaan: Hän maksoi työntekijöille reilusti. Joka tapauksessa, Uljaassa uudessa maailmassa jopa ihmisen syntymä ja kehittyminen on viety liukuhihnoille. Lasten tarkoitus ja elintapa, käytännössä yhteiskuntaluokka, on määritelty jo ennen näiden syntymää. Uljaassa uudessa maailmassa oikeastaan kukaan ei ole varsinaisesti onneton, sillä jos mieli järkkyy, tasapaino palautetaan onnellisuushuumeen avulla. Sellaiset asiat kuin perhe tai uskonto ovat menettäneet merkityksensä. 

Orwellin Vuonna 1984 taas on aivan erilainen: Kaikkea valvotaan äärimmäisen tiukasti lukuisien kameroiden ja jopa ajatuspoliisin avulla ("Isoveli valvoo"). Maailmassa on kolme suurvaltaa, joista kirjan tapahtumat sijoittuvat Oseaniaan (jotakuinkin entinen Britti-Imperiumi). Kukaan ei tee, tai uskalla tehdä mitään luvatta. Maan johdossa on vahva virkakoneisto. Isoveljeä kukaan ei ole tainnut koskaan nähdä, mutta kaikki taatusti pelkäävät. Orwellin maailma on selkeästi totalitaristinen. Kirjan päähenkilö on Totuusministeriössä työskentelevä Winston Smith, joka on alkanut inhota koko järjestelmää, mutta ei sitä tietenkään ulos päin voi näyttää. 

Näiden lisäksi molemmissa kirjoissa on tietysti varsinaiset juonensa, eli kyllä niissä jotain tapahtuukin, mutta koska nämä ovat mielestäni hyvien tarinoiden sijaan hyviä kuvauksia, keskityn vain joihinkin kirjoissa käsiteltyihin aiheisiin lähemmin.

Uljas uusi maailma alkaa vaikuttavasti kuvailemalla Keski-Lontoon hautomis- ja olouttamiskeksusta. Siellä keinotekoisesti hedelmöitetyt sikiöt kulkevat liukuhihnoilla ja saavat juuri oikeanlaiset olosuhteet tulevaisuuden tarpeitaan varten. Osan tulee olla koulutetumpia, osalle on parempi, että he eivät edes itse tajua omaa yksinkertaisuuttaan. Tai no, parempi tietenkin tajuta kuka on itseä ylempänä, ja tietenkin tätäkin tosiasiaa toitotetaan jo sikiöasteella. 

Kirja ehkä laimenee keskivaiheilla, mutta lopun kuvaukset Soman huumaamasta kansasta ovat kumman tutun kuuloisia. Viihdettä onneksi riittää, ja sillä voi turruttaa itsensä tarkoituksettomalta tuntuvien työpäivien jälkeen. Joku käskee tehdä, kukaan vain ei oikein ymmärrä miksi. Big brother, tosi-tv, mitenkäs se menikään....

Bioteknologia on hyvin vahva osa kirjaa. Tältä osin maailma ei ole muuttuut Huxleyn kuvaileman kaltaiseksi - ainakaan tietoisesti. Pakosta tulee kuitenkin mieleen esimerkiksi Suomen yhteiskuntaluokkaistuminen ja se, miten lasten olot jo ennen näiden syntymää (äidin stressi, onnellisuus, ravinto, myöhemmin mahdolliset hoitopäätökset ja muu ympäristö, koulutus...) jos eivät sanele, ainakin antavat voimakkaita viitteitä tulevaisuuden elämästä. Okei, Suomessa tilanne ei ole verrattavissa vaikka Isoon-Britanniaan tai USA:han jossa yhteiskuntaluokat ovat todella vahvat, mutta on mielenkiintoista ajatella, että itse asiassa tästä kirjan absurdeimmalta tuntuvasta osuudesta ei todellakaan olla niin kaukana kuin toivoisi.

Orwell taas osuu nykyajan Isoveli valvoo -kulttuuriin: Valvontakameroita on kaikkialla ja ihminen ei ole tavallaan koskaan yksin. Niin, digitaaliset jäljet yhdistelemällä taatusti melkein jokaista suomalaistakin pystyttäisiin valvomaan tavattoman hyvin. Toisin kuin Orwell ajatteli, me kuitenkin jaamme tietoja itsestämme täysin vapaaehtoisesti, ilman pakotusta. Toisaalta internetin maailmanvalloitus on kumonnut myös toisen Orwellin suurimmista uhakuvista, eli jatkuvan menneisyyden sensuurin. Kun tietoja pystyy jakamaan (melkein) aina, kaikkialta, ja kuka tahansa, menneisyyden lehtiarkistojen väärentäminen ei enää riitä totuuden muokkaamiseen. 

Orwell kuvaa mielenkiintoisesti päähenkilönsä työtä totuusministeriössä: Winstonin tehtäviin kuluu uuskielen  rakentaminen. Tavoitteena on, että vuoteen 2050 mennessä kieli on sellaisella tasolla, että ihmiset eivät enää edes pysty ajattelemaan mitään liian abstraktia tai järjestelmää vastustavaa. Epäkylmä tarkoittaakin siis lämmintä ja tuplapluskylmä hyvin kylmää. 

Vaikka Orwellin ajatukset olivat ainakin minulle ennestään tutumpia, on hänen dystopiansa viimeistään nyt kuitenkin mennyt enemmän ohi, uhkakuva, joka olisi kyllä hyvin voinut tapahtua (ja Stalinin Neuvostoliitossa ja Pohjois-Koreassa tapahtui/tapahtuukin), mutta silti näen Huxleyn olevan tällä hetkellä lähempänä länsimaista yhteiskuntaa.

Sitten ne alussa lupaamani erinomaiset yhteenvedot: Ensimmäinen, pidempi sarjakuva löytyy täältä. Jos se tuntui liian pitkältä, kaikki mahtuu kyllä myös neljään ruutuun, täällä. 

  

Luetut

Ainakin Lukuisa -blogissa BBC:n ja Keskisuomalaisen listat kirjoista jotka "pitää" lukea. Vastaan haasteeseen listata omat listoilta lukemani kirjat, joten tässä se tulee! Luetut kirjat on siis lihavoitu.

1. Pride and Prejudice – Jane Austen 1.
2. The Lord of the Rings – JRR Tolkien 2.
3. Jane Eyre – Charlotte Bronte
4. Harry Potter series – JK Rowling 3. viimeinen kirja on puolivälissä, joten katsottakoon tässä yhteydessä luetuksi...
5. To Kill a Mockingbird – Harper Lee 4. Tämän aloitin tällä viikolla ja ollaan jo yli puolivälin, siksi laskettakoon siis jo luetuksi tämäkin...
6. The Bible
7. Wuthering Heights – Emily Bronte
8. Nineteen Eighty Four – George Orwell
9. His Dark Materials – Philip Pullman
10. Great Expectations – Charles Dickens
11. Little Women – Louisa May Alcott
12. Tess of the D'Urbervilles – Thomas Hardy
13. Catch 22 – Joseph Heller
14. Complete Works of Shakespeare
15. Rebecca – Daphne Du Maurier
16. The Hobbit – JRR Tolkien 5.
17. Birdsong – Sebastian Faulks
18. Catcher in the Rye – JD Salinger 6.
19. The Time Travellers Wife – Audrey Niffenegger 7.
20. Middlemarch – George Eliot
21. Gone With The Wind – Margaret Mitchell
22. The Great Gatsby – F Scott Fitzgerald 8.
23. Bleak House – Charles Dickens
24. War and Peace – Leo Tolstoy
25. The Hitch Hiker’s Guide to the Galaxy – Douglas Adams
26. Brideshead Revisited – Evelyn Waugh
27. Crime and Punishment – Fyodor Dostoyevsky 9.
28. Grapes of Wrath – John Steinbeck
29. Alice in Wonderland – Lewis Carroll 10.
30. The Wind in the Willows – Kenneth Grahame
31. Anna Karenina – Leo Tolstoy
32. David Copperfield – Charles Dickens
33. Chronicles of Narnia – CS Lewis Nämä vielä aika kesken...
34. Emma – Jane Austen
35. Persuasion – Jane Austen
36. The Lion, The Witch and The Wardrobe – CS Lewis 11.
37. The Kite Runner – Khaled Hosseini
38. Captain Corelli’s Mandolin – Louis De Berniere
39. Memoirs of a Geisha – William Golden
40. Winnie the Pooh – AA Milne
41. Animal Farm – George Orwell
42. The Da Vinci Code – Dan Brown 12.
43. One Hundred Years of Solitude – Gabriel Garcia Marquez
44. A Prayer for Owen Meaney – John Irving
45. The Woman in White – Wilkie Collins
46. Anne of Green Gables – LM Montgomery
47. Far from the Madding Crowd – Thomas Hardy
48. The Handmaids Tale – Margaret Atwood
49. Lord of the Flies – William Golding
50. Atonement – Ian McEwan
51. Life of Pi – Yann Martell 13.
52. Dune – Frank Herbert
53. Cold Comfort Farm – Stella Gibbons
54. Sense and Sensibility – Jane Austen
55. A Suitable Boy – Vikram Seth
56. The Shadow of the Wind – Carlos Ruiz Zafon 14.
57. A Tale Of Two Cities – Charles Dickens
58. Brave New World – Aldous Huxley
59. The Curious Incident of the Dog in the Night-time – Mark Haddon
60. Love in the time of Cholera – Gabriel Garcia Marquez
61. Of Mice and Men – John Steinbeck
62. Lolita – Vladimir Nabokov
63. The Secret History – Donna Tartt 15.
64. The Lovely Bones – Alice Sebold
65. Count of Monte Cristo – Alexandre Dumas
66. On the Road – Jack Kerouac
67. Jude the Obscure – Thomas Hardy
68. Bridget Jones’s Diary – Helen Fielding 16.
69. Midnight’s Children – Salman Rushdie
70. Moby Dick – Herman Melville
71. Oliver Twist – Charles Dickens
72. Dracula – Bram Stoker
73. The Secret Garden – Frances Hodgson Burnett
74. Notes from a Small Island – Bill Bryson
75. Ulysses – James Joyce
76. The Bell Jar – Sylvia Plath
77. Swallows and Amazons – Arthur Ransome
78. Germinal – Emile Zola
79. Vanity Fair – William Makepeace Thackeray
80. Possession – AS Byatt
81. A Christmas Carol – Charles Dickens
82. Cloud Atlas – David Mitchell
83. The Colour Purple – Alice Walker
84. The Remains of the Day – Kazuo Ishiguro
85. Madame Bovary – Gustave Flaubert
86. A Fine Balance – Rohinton Mistry
87. Charlotte's Web – EB White
88. The Five People You Meet In Heaven – Mitch Albom
89. Adventures of Sherlock Holmes – Sir Arthur Conan Doyle
90. The Faraway Tree collection – Enid Blyton 17.
91. Heart of Darkness – Joseph Conrad
92. The Little Prince – Antoine de Saint Exupery 18.
93. The Wasp Factory – Iain Banks
94. Watership Down – Richard Adams
95. A Confederacy of Dunces – John Kennedy Toole
96. A Town Like Alice – Nevil Shute
97. The Three Musketeers – Alexandre Dumas
98. Hamlet – William Shakespeare 19.
99. Charlie & the Chocolate Factory – Roald Dahl
100. Les Miserables – Victor Hugo

19/100. Mieleen tulee, että mitäköhän sitä on oikein tullut luettua? Tässä listassa oli kyllä monta kirjaa, jotka minulla on jo hyllyssä tai jotka muuten haluan lukea.

Sitten lista Keskisuomalaisen 100 kirjasta, jotka tulee lukea ennen kuolemaa:

1. Mika Waltari - Sinuhe Egyptiläinen 1.
2. J.R.R. Tolkien - Taru sormusten herrasta 2.
3. Väinö Linna - Tuntematon sotilas
4. Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä 3.
5. Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla 1-3
6. Agatha Christie - 10 pientä neekeripoikaa
7. Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus 4.
8. Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja
9. Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille
10. Astrid Lindgren - Veljeni Leijonamieli
11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi 5.
12. J.K. Rowling - Harry Potter -sarja 6.
13. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys
14. George Orwell - Vuonna 1984
15. Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija 7.
16. Elias Lönnrot - Kalevala 8.
17. Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo 9.
18. Sofi Oksanen - Puhdistus
19. Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu
20. Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan 10.
21. Richard Bach - Lokki Joonatan
22. Umberto Eco - Ruusun nimi 11.
23. Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti
24. J. & W. Grimm - Grimmin sadut I-III
25. Dan Brown - Da Vinci -koodi 12.
26. Enid Blyton - Viisikko-sarja 13.
27. Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase
28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri
29. Goscinny - Uderzo - Asterix-sarja
30. John Irving - Garpin maailma 14.
31. Louisa May Alcott - Pikku naisia
32. Victor Hugo - Kurjat
33. C.S. Lewis - Narnian tarinat
34. A.A. Milne - Nalle Puh
35. Henri Charriete - Vanki nimeltä Papillon
36. Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia
37. Emily Bronte - Humiseva harju
38. William Golding - Kärpästen herra
39. Juhani Aho - Rautatie
40. Leo Tolstoi - Anna Karenina
41. Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli 15.
42. Arthur C. Clarke - Avaruusseikkailu 2001
43. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa 16.
44. Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani
45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5
46. Isaac Asimov - Säätiö
47. Aapeli - Pikku Pietarin piha
48. Leo Tolstoi - Sota ja rauha
49. Mauri Kunnas - Koiramäen talossa
50. Margaret Mitchell - Tuulen viemää
51. Nikolai Gogol - Kuolleet sielut
52. Albert Camus - Sivullinen 17.
53. Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu
54. Hergé - Tintti-sarja
55. Miquel Cervantes - Don Quijote
56. Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira
57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut
58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi 18.
59. Herman Hesse - Lasihelmipeli
60. Günther Grass - Peltirumpu
61. Jostein Gaarder - Sofian maailma 19.
62. Leon Uris - Exodus
63. Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö
64. Ilmari Kianto - Punainen viiva
65. Franz Kafka - Oikeusjuttu
66. Guareschi Giovanni - Isä Camillon kylä
67. Lewis Caroll - Liisan seikkailut ihmemaassa 20.
68. John Steinbeck - Eedenistä itään
69. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie
70. Paulo Coelho - Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin
71. Jules Verne - Maailman ympäri 80 päivässä
72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa
73. Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa
74. Giovanni Boccaccio - Decamerone
75. Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva
76. Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys 21.
77. Homeros - Odysseia
78. Peter Hoeg - Lumen taju
79. Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira
80. William Shakespeare - Hamlet 22.
81. Eino Leino - Helkavirsiä-sarja
82. Stieg Larsson - Miehet, jotka vihaavat naisia 23.
83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia
84. Thomas Harris - Uhrilampaat
85. Raymond Chandler - Syvä uni
86. Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani
87. Deborah Spungen - Nancy 24.
88. Stephen King - Hohto
89. Laura Ingalls Wilder - Pieni talo preerialla
90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat
91. Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi
92. Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo
93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
94. Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu 25.
95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja
96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran 26.
97. Veijo Meri - Manillaköysi
98. Maria Jotuni - Huojuva talo
99. Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän
100. Jan Guillou - Pahuus

 

26/100, eli tämä meni jo paremmin. Ei tosin silti kovin suuri osuus. Hyviä vinkkilistoja nämä olisivat joka tapauksessa, jos joskus kävisi niin omituisesti, että ei tietäisi, mitä seuraavaksi haluaisi lukea.  

Mikhail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Pieni ihminen, suuret kysymykset. Aiemmin mietin, miten sitä sitten töissä ollessa ehtii tekemään yhtään mitään (vastaus: ei oikein ehdikään). Työt häiritsevät vapaa-aikaa jatkuvasti, seuraava suuri kysymys kuuluu että miten ihmeessä kukaan, jolla on lapsia, ehtii tekemään iltaisin yhtään mitään, kun minusta tuntuu jo nyt että olen jatkuvasti joko heräämässä tai käymässä nukkumaan. 

Salla kyseli jo hyväntahtoisesti kommenttiboksissa, missä Saatana saapuu Moskovaan oikein viipyy. No, vähän keskenhän se uhkasi liian monen muun kirjan kerjätessä huomiota jäädä, mutta tässä tulee! 

Syitä juuri tähän kirjaan tarttumiseen minulla oli kolme: 

1. Hauska nimi

2. Kuuluu "pakko joskus lukea" -sarjaan

3. Vuosi sitten tekemässäni Facebookin "mikä klassikko sinä olet?" testissä sain vastaukseksi Saatana saapuu Moskovaan. Ei voinut enää mitään, kirjaan piti tarttua kun se hyppäsi kirjastossa eteen.

Kirja kulljettaa kolmea erilaista juonikuviota. Yhdessä Saatana saapuu Moskovaan (olisinkin ollut vähän pettynyt, jos tätä ei olisi tapahtunut), toisessa kerrotaan Margaritan ja Mestarin rakkaustarinaa ja kolmannessa mennään Pontius Pilatuksen ajassa (tämä yllätti minut kyllä täysin). Venäläisen alkuteoksen nimi on Master i Margarita. Mielenkiintoinen ratkaisu, että kirjan suomenkieliseksi nimeksi on nostettu ihan toinen juonilinja kuin mitä kirjailija itse on ajatellut. 

Tämä arvostelu perustukoon nyt täysin siihen, miten hyvin FB testi onnistui minut ja venäläisklassikon yhdistäessään. Yhteistä meissä on:

• Vauhdikkuus. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita todellakin riittää. Ruumiinosien katkeilu on tuttua molemmille, tosin siinä missä kirjassa nirhautui kaula poikki, minä olen erikoistunut enemmän ihan vaan veitsellä, saksilla tms. täysin vahingossa ja onnettoman kohelluksen seurauksena aiheutettuihin haavoihin
• Hienoinen sekavuus. Hyvä tarina ja mielenkiintoinen matka voivat olla tärkeämpiä kuin suorin mahdollinen reitti määränpäähän
• Kummastakaan on vakea saada kokonaiskuvaa, kun jutut hyppii eri paikkojen, ihmisten ja tapahtumien välillä. Eikö sitä oikein osata päättää, mihin halutaan keskittyä?!?
• Draamaa riittää
• Magia on pop. 

Valitettavasti minä en osaa taikoa rahaa, en edes hienoja vaatteita, ja nämä hahmomuunnokset kissan ja ihmisen välillä ovat vielä vähän hakusessa. Loppuyhteenvetona ja mielestäni suurena kunnianosoituksena kirjalle sanoisin, että tämän ottaisin ja suosittelisin ketä tahansa ottamaan autiolle saarelle mukaan. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita kirjassa riitti, juoni ei todellakaan ollut liian suoraviivainen enkä uskalla kuvitella saavani kirjasta kaikkea mahdollista irti vielä joskus koittavalla toisellakaan lukukerralla. Klassikko mikä klassikko. Ja ihanan venäläinen!

Viikonloppu meni muuten hyvin. Tai no, hyvin ja hyvin, mutta ainakin psykantehtävät on nyt tehty, The Quantum Thief melkein luettu (on hyvä, tarkemmin lähipäivinä!), saksantehtävä on startattu Doris Lessingin Kultainen muistikirja on lainattu lukupiiriä varten. Saksantehtävää varten olen katsonut elokuvaa Baader Mainhof Komplex, jossa tissejä vilisee yhtä usein kuin pommeja räjähtää ja se on muuten tuossa elokuvassa paljon. Ennakko-odotukset olivat vähän toisenlaiset, mutta ainakin tulee saksalainen kapinallisuus tutuksi. Kultaisesta muistikirjasta luin kirjastossa jo ekat 24 sivua, ja vaikuttaa kyllä siltä, että Nobelia ei ole ihan väärään osoitteeseen myönnetty. Kirja on kyllä järkyttävä tiiliskivi (paksu ja laajat sivut), mutta onneksi lukupiirin keskustelun alkamiseen on vielä reilusti aikaa. 

Samaisella kirjastoreissulla tuli muuten taas yksi pakko lainata -opus vastaan: John Ajvide Lindqvistin Kuinka kuolleita käsitellään. En ole muuten vieläkään lukenut samaisen herran FB-fanituksesta saamaani pokkaria, taisin vähän pelästyä kun joku kertoi sen raakuuksista. Raaka se varmaan onkin. Luin 50 sivua siitä, kuinka kuolleita käsitellään jo kirjastossa ennen lopullista lainauspäätöstä, ja huh. Vaikeita käsiteltäviä nuo kuolleet, ainakin herätessään. Yksi kuva sairaalasängyllä heräävästä kuolleesta on nyt niin vahvasti mielessä, että en taida haluta lukea kirjaa pimeällä yksin kotona. Menee siis minulla täyteen horror -sarjaan, mutta vaikuttaa ehdottoman hyvältä!

Blogiuudistuksia vielä: Tein uuden välilehden, luetut 2010. Listaan, ja varmaan myös linkitän, siihen kaikki tänä vuonna lukemani teokset, ja jatkossa harkitsen myös jonkinlaisen 1-10 arvosteluasteikon mukaanottoa.

Alexandre Dumas: Kamelianainen

Muistan ystäväni lukeneen Kamelianaisen yläasteen äidinkielenopettajan suosituksesta äidinkielentunnille. Ystävän mielipide kirjasta oli sitä tasoa, että vaikutuksille alttiin 14-vuotiaan mielessä kirja painui melkein 10 vuodeksi ”en lue” –listalle.

  

Kirja kuitenkin kuuluu mielestäni vähän sille ”pakko lukea” –listalle (vaikka ei ehkä kuitenkaan ”kaikki ovat lukeneet” –listalle), pohjautuuhan siihen monta näytelmää, ainakin yksi ooppera ja niin edelleen.

Kesällä kirja onnistui kuitenkin ponnistelemaan kirjastossa syliini ja parin uusimisen (Koen kirjastolainojen uusimisesta lievää moraalista huonoa omaatuntoa: Miksi ihmeessä lainasin niin paljon että en ehtinyt lukea? Ja veinköhän tämän kirjan lukumahdollisuuden nyt joltain muulta? Nyt en kyllä usko siihen, näin kirjan tuplakappaleita kirjastossa silloinkin kun se oli minulla, eli moraalinen krapula vähän helpotti) jälkeen kirja tuli luetuksi. Ja kyllä, ihan syystä!

Ensinnäkin, ihanaa lukea välillä jotain vähän historiallisempaa. Toiseksi, minusta on hyvä lukea välillä jotain muutakin kuin Suomessa/Briteissä/USA:ssa tuotettua kirjallisuutta. Lähestymistapa ja kieli on usein vähän erilaista ja yllättävää.

Kamelianainen kertoo siis kurtisaanin, Margueriten, ja tätä todella rakastavan Armandin suhteesta. Myös Marguerite on aidosti rakastunut Armandiin, mutta luonnollisesti kurtisaanin ja miehen suhde ei ole ihan helppo. Eivätkä naiset olleet varsinkaan 1800 –luvun seurapiireissä halpoja ylläpidettäviä (anteeksi karkea ilmaisu).

Kirja on surumielinen. Vähän lässytystä, paljon epävarmuutta. Runsaasti suuria tunteita. Surullinen loppu. Alakuloa. Analyysia ja ihmissuhteita. Mielenkiintoista lukea tällainen ”rakkausromaani” miehen kirjoittamana.

Tämä kirja kestäisi, ja ehkä jopa vaatisi, toisenkin lukemiskerran. Kuuluu kannattaa ehdottomasti lukea –luokkaan, vaikka se ei ollutkaan mielestäni erityisen mukaansatempaava. Se oli kuitenkin hyvä, eikä missään nimessä pitkäveteinen, klassikko.