Luin sitten kirjan, josta en osaa sanoa jälkikäteen juuri mitään.
Brittiläistyneen Ishiguron romaani sijoittuu henkisesti Japanin ja Iso-Britannian välimaastoon, englantilaistuneen japanilaisen luomaan maailmaan. Kirjan päähenkilöllä, Etsukolla, ei niin sanotusti mene kaikki ihan putkeen: jo kirjan alussa Keikon, tyttären, kerrotaan kuolleen jokin aika sitten oman käden kautta. Toinen tytär, Niki, tulee tapaamaan äitään, mutta ei ole ollut edes hautajaisissa. Niki onkin jollain tapaa etäisissä väleissä äitiinsä. Kirja perustuu hetkien kuvaukseen, ajantaju hämärtyy ja kaikki on epämääräistä seittiä.
Jostain syystä Ishiguron tyyli tuntui tässä kirjassa vielä orginellimmalta kuin aiemmin. Kirja liikkui niin vahvasti minämuotoisen kerronnan kautta eteenpäin ja tyyli oli niin hetkessä elävä, että jälkikäteen ajateltuna tarinan kulusta on vaikeaa saada kiinni. Pidin Ishiguron Me orvot ja Never let me go -teoksista enemmän kuin tästä. Ehkä kaipasin taas enemmän suurta tarinaa kuin niukkaeleistä, läheltä kuvattua etäännyttävää kerrontaa.
Hei!
VastaaPoistaOlen lukenut tämän kirjan useita kertoja. Mielestäni kaipaamasi "suuri tarina" on kyllä siellä rivien välissä. Ishiguro antaa jostakin syystä kertojan sanoa tärkeimmät asiat oudosti kieltämällä. Aina kun hän korostaa sitä että jokin asia on yhdentekevä tai vähäpätöinen, kannattaa olla tarkkana. Luulen että kysymys on jostakin sellaisesta suuresta tarinasta joka on niin kipeä ettei sitä oikeastaan voi kertoa.
Hei Anonyymi! Vaikuttaa siltä, että tämä vaatisi vielä minultakin uuden lukukerran nuo mainitsemasi asiat silmälläpitäen. Kiitos vinkeistä :).
VastaaPoista