Matkailu avartaa, kirjat auttavat saamaan samantapaisia kokemuksia kotonakin

torstai 23. kesäkuuta 2016

Riipivää painostusta: Liza Marklund - Uhatut

Viime bloggauksen jälkeen tapahtunutta:
  • Koti muutettu Lontooseen (hello, Brexit!)
  • Kirjavuori karsittu  (taas?!?)
  • Kirjavuori kerätty (miten voin olla tässä näin hyvä, etenkin Kindlen kanssa..?)
  • Luetut kirjat: fiktiota alle viisi, faktaa yli kymmenen

Kirjan nimi: Uhatut (Gömda)
Kirjoittaja: Liza Marklund
Julkaistu: 2000/2002
Sivuja: 441  

Kustantaja: Otava  
Suomentaja: Outi Knuuttila
Mistä minulle: Lietveden näköalakahvilan kesäkirjamyynnistä




Uhatut on erilainen rikosromaani - se on totta. Sitä lukiessa ei tiedä, onko tarinalla onnellista loppua. Jääkö syyllinen kiinni. Mitä rikoksen loppuminen ja syyllisen kiinni jääminen edes tarkoittaa? Milloin rikos on 'päättynyt' uhrin näkökulmasta?

Liza Marklundin Uhatut on yksi niistä kirjoista, jonka muistan useamman ihmisen maininneen lukemisen arvoiseksi. Kun pääsin vauhtiin, viimeistelin kirjan parissa päivässä, mikä on nykyisin huippuvauhtia itselleni.

Kirja kertoo Mari Erikssonin ja hänen perheensä tarinan. Siihen mahtuu suuri rakkaus (tai kaksi), kaiken keikahtaminen päälaelleen, lapsi(a), fyysistä väkivaltaa, henkistä murskaamista, painostamista ja jatkuvaa uhkaa. 

Kirja auttaa ymmärtämään, miltä tuntuu elää jatkuvan uhan alla. Painostusta voi paeta, sen voi unohtaa, mutta uhka on aina läsnä. Voiko olla, että vaino ei pääty koskaan? Miten pimeä ihmismieli voi olla? Onko Mia luovuttaja, jos pakenee, aloittaa alusta? 

Kirja etenee vauhdikkaasti kuten olettaa sopii. Mian pään sisään päästään raapaisun verran. Kuten hän myöhemmin toteaa, 'minun olisi pitänyt päättää kaikki jo paljon aiemmin', mutta tästä asian henkisestä käsittelystä olisi ollut mielenkiintoista lukea lisääkin. 

Jos kirja ei olisi totta, sanoisin sen olevan erinomaisen viihdyttävä. Nyt kuvaus kuulostaa kornilta, joten totean vain, että se on ehdottomasti lukemisen arvoinen etenkin jokaiselle nuorelle naiselle. 



sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Who owns the future?

Jaron Lanier -  Who Owns the Future? - 2013 - Amazon.com - 376 sivua

Who Owns the Future on yksi niistä kirjoista, joista on vaikeaa kirjoittaa mitään lyhyesti. Toisaalta se on täynnä ideoita, toisaalta sillä on yksi selkeä sanoma, ja toisaalta siitä tekisi mieli keskustella oikein pitkästi! 

Lisäksi se on yksi kirjoista, jotka hyppivät eteeni milloin mistäkin (kirjakauppojen hyllyiltä, lentokentiltä, fiksujen ihmisten suosituslistoilta, amazon.com:ssa...). Kun kirja oli napattu Kindleen, se sai kuitenkin lojua siellä kohtuullisen hyvän tovin ennen aloittamista, saati sitten päättämistä. 

Tietoyhteiskunta koskettaa kaikkia


Who Owns the Future ON mielenkiintoinen kirja. Sen ydinteemoja ovat lyhyesti
tietoyhteiskunnassa tapahtunut rahan, tiedon ja näiden kautta vallan keskittyminen yhä harvemmille ja toisaalta suorittavan työn vähenemisen vaikutukset yhteiskunnalle. Lanier maalailee jopa jonkinlaisia kauhukuvia jos nykyinen kontrolloimaton meno jatkuu, mutta esittää myös vaihtoehtoskenaarioita.

Yksi kirjan vähän laajemmista perusajatuksista on ongelma siinä, mitä tapahtuu, kun valtava joukko ihmisiä antaa valtavan määrän tietoa yksittäisille yrityksille saamalla vastineeksi vain ilmaisen palvelun. Osansa kirjoittajan mietinnöistä saavat kuitenkin myös Internet of ThingKirjan perusajatuksia vähän laajemmin ovat massojen nykyinen tapa antaa itsestään valtavasti tietoa yritysten käyttöön saamalla vastineeksi vain ilmaisen palvelun. Mutta... Aika edistyksellistähän on sekin. Mielenkiintoista on kuitenkin se, miten vahvoja ja valtavia jotkut yritykset tällä hetkellä ovat. Jos mietitään tiedon olevan valtaa, moni yritys tosiaan menee tärkeydessään jo valtion ohi. 

Dystopia vai vapaampi tulevaisuus


Lanier on miettinyt paljon sitä, miten yhteiskunta muuttuu informaatioyhteiskunnassa. Voidaan ajatella, että toisaalta työtä riittää yhä harvemmalle, toisaalta taas, että yhä harvemman tarvitsee tehdä työtä, tai toisaalta, riittäisi, että me kaikki tekisimme vähän vähemmän työtä. Toisaalta, massatyöttömyys voi johtaa uusiin ongelmiin.

Hän pohtii myös sitä, voisivatko ihmiset tehdä enemmän hyvää, tai "yhteiskunnan kannalta hyödyllisä työtä", jos heillä olisi enemmän aikaa siihen ja toisaalta rahallinen selviytyminen olisi turvattu. Perustuloon liittyviä ajatuksia on siis mukana. 

Pidin tai ei, kannatti lukea


En samaistu kirjoittajan kaikkiin ajatuksiin täydellisesti, mutta kaikkien online-liiketoiminnan, aktiivisesti internetin kanssa työskentelevien ja  ja toisaalta yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneiden kannattaa lukea kirja - oikeastaan sisi ihan jokaisen. 

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Muutto Ruotsiin ja loikkaus byrokratian rattaisiin

Kirjoitan muutosta Ruotsiin, koska... Olisin halunnut tietää tämän kaiken etukäteen. Siis miten muutetaan Ruotsiin.

EU, yhteispohjoismaiset käytännöt, mitä vielä. Periaatteessa kaikki on helppoa, koska sitä, saako maassa oleskella, ei tarvitse jännittää, mutta erinäisissä virastoissa on kyllä saanut ravata viime aikoina ihan tarpeekseen. Joten, tässä se tulee, step by step, 1-12, maasta työpaikan jo saaneen näkökulmasta.



1. Asunnon etsiminen Tukholmasta
Oikeastaan onneksi en tiennyt tästä mitään etukäteen. Asunnon löytämisen Tukholmasta pitäisi olla kuulemani mukaan suunnilleen yhtä helppoa kuin neulan löytäminen heinäsuovasta. Olin tavattoman onnekas ja sain asunnon entisen työkaverini kautta, sähkösopimus, netti jne included. Huonekalut jouduin kuitenkin ostamaan itse, ja tähänkin sain tietysti sisällytettyä pientä draaman kaarta, kun Ikeasta tilaamani jättikuorma ei saapunutkaan sovittuna aikana kotiini, itse asiassa siitä ei kuulunut yhtään mitään. Selvitystyön jälkeen selvisi, että tavaroita ei edes yritetty toimittaa minulle puuttuvan ruotsalaisen puhelinnumeron takia - ei sillä niin väliä, että tästä ei varoitettu etukäteen ja firmalla oli kyllä niin ovikoodi kuin saksalainen puhelinnumeronikin. Värvää siis vaikka ruotsalainen kaveri avuksi tässä vaiheessa.

Mutta se asunnon etsiminen: Kuulin kauhutarinoita asunnon saamisen mahdottomuudesta, uhasta nukkua toimiston lattialla ja todennäköisyydestä joutua muuttamaan ainakin Uppsalaan asti vasta jälkikäteen.

Jos et ole yhtä onnekas, suosittelen yhtä seuraavista vaihtoehdoista: a) Osta asunto. Jos sinulta löytyy 15%:n omarahoitusosuus ja aiot viipyä kaupungiss pidempään, suosittelen tätä vaihtoehtoa kohtuullisen sokeasti. Kaupungin vuokramarkkinat ovat äärimmäisen vääristyneet, väriltään harmaat/tummanharmaat/täysin pimeät, ja vaikka onnistuisit saamaan alivuokralaissopimuksen, joudut aina pelkäämään poismuuttamista. Vakituisen, virallisen vuokrasopimuksen saamista virallisista vuokra-asunnoista taas joutuu helposti odottamaan vuosia. Ruotsin erikoinen vuokrasäännöstely tekee tilanteesta todella erikoisen, jos haluat lukea lisää, googleta. b) Surffaa sivua blocket.se vuokra-asunnon löytämisen toivossa. Viritä kaikki mahdolliset filtterit ja ota asunnon vuokranantajaan yhteyttä sillä sekunnilla kun saat hälytyksen sopivasta vuokra-asunnosta, ei tunnin tai todellakaan vuorokauden päästä. c) Ota yhteyttä kaikkiin serkuntutunkaverinnaapurinkaimoihin ja kerro haluavasi vuokrata asunto. Käytä myös facebook-ryhmiä kuten Suomalaiset Tuhkolmassa.

Osoitteen saamisen jälkeen voit aloittaa piruettisi byrokratian rattaissa. Kirjoitan aiheesta maahan toistaiseksi muuttaneen, työssäkäyvän henkilön kokemuksesta - esim. vaihto-opiskelijoille on omat systeeminsä.



2. Kun sinulla on osoite, marssi Skatteverketiin. Oma suosikkini on Kungsholmenin toimisto, koska siellä saa hoidettua kaikki asiansa ja se on kaiken lisäksi lähellä. Skatteverkenissä haluat hakea ruotsalaista sosiaaliturvatunnusta (Identifikationsnummer), jota ilman ei onnistu mikään pankkitilin avaamisesta kotivakuutuksen ottamiseen. Skatteverkeniin mennessä mukana kannattaa olla tietenkin vuokrasopimus (tai kaikki sen tiedot päässä, mukaanlukien asunnon virallinen moderni neljänumeroinen numero ja vuokranantajan puhelinnumero), passi, todistus sivilisäädystä jos olet naimisissa/eronnut (orginaali) ja kirja jota lukea odotellessa. Jos haluat viihdyttää itseäsi tällä prosessilla vähän pidempään, älä ota mukaan todistetta sivilisäädystä vaan tuo se vasta myöhemmin.

3. Skatteverketistä saat paperit ruotsalaiseen sosiaaliturvajärjestelmään liittymistä varten sekä laskun, jolla voit maksaa 400 kruunun laskun Identifikationskortin saamiseksi. Jos olet maassa töissä, haluat saada ID-kortin. 

3. Odota ID-numeron saamista. Kun olet saanut kirjeen jossa on ID-numerosi (noin kaksi viikkoa hakemisen jälkeen), voit marssia avamaan pankkitilin. Itse yritin avata pankkitiliä ilman ID-numeroa sekä Nordeassa että SEB:ssä, mutta kumpikin tyssäsi prosessin. Tajua pankissa, että kun sinulla on ID-numero, saat kyllä pankkitilin ja pankkikortin (yllätys-yllätys: odota että se tulee kotiin), mutta et todellakaan vielä saa verkkopankkitunnuksia - niitä varten tarvitset varsinaisen ID-kortin, jota varten siis ensiksi maksat 400 kruunun laskun. Maksa siis 400 kruunun ID-korttimaksu vaikka käteisellä.

4. Yritä mennä Skatteverkkeniin tekemään ID-korttihakemusta. Tajua, että yhdeksän vuotta vanhalla ei-biometrisellä passillasi ID-kortin hakeminen kestää 8-10 viikkoa. Ota virkailijan suosituksesta hakea uutta biometristä passia vaari, sillä sitten ID-kortin saaminen kestäisi vain viikon-pari.

5. Ole fiksu ja googleta vielä Skatteverkenissä ollessasi mitä papereita passin hakemiseen suurlähetystössä tarvitaan - mm. mystinen virkatodistus jonka saa vain Skatteverkenistä joten pyydä tätä mystistä erittäin tärkeää paperia mieluiten heti. 

6. Hae uutta passia suurlähetystössä, pikana ihan vaan siksi että haluat viimein saada tämän kaiken paperisodan päätökseen. Maksa itsesi kipeäksi.

7. Vieraile taas suurlähetystössä, nyt saadaksesi uuden passin käsiisi. Totea, että näytät kuvassa  gangsterilta mutta onneksi tätä tarvitsee katsella pahimmillaankin vain viisi vuotta.

8. Marssi Skatteverkeniin. Reitin pitäisi olla tässä vaiheessa jo aika tuttu. Anna heidän mitata pituutesi ja näytä tulevan ID-kortin kuvassa vielä pahemmalta gangsterilta.



9. Odota, odota ja odota, kiitä suomalaisen debit-credit korttisi olemassaoloa (ei ruotsalaisia verkkpankkitunnuksia vieläkään) ja totea, että jos valtiot tarvitsevat säästöjä, niin näissä prosesseissa voisi ehkä olla vielä muutama oikaistava mutka. Konsultoin mielelläni.

10. Hämmenny jossain välissä kun sinut ujutetaan ruostalaiseen eläkemaksusysteemiin - ota vastuu ja vapaus sijoittaa rahasi melkein miten lystäät. Hämmenny vielä enemmän, kun tajuat kyenneesi keskustelemaan aiheesta ruotsiksi neljäkymmentä minuuttia eläke-esittelijäsi kanssa.

11. Hämmenny jatkuvasti siitä, miten monta vakuutusta/sopimusta/velvoitetta sinulla olikaan edellisessä asuinmaassasi ja käy tarvittaessa ärhäkkää sähköpostiviestittelyä niiden purkamiseksi.

12. Myönnä, että tämäkin prosessi on ainakin kerryttänyt paprivarantojasi ja tehnyt sinusta taas vähän kärsivällisemmän ihmisen.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Hyppäys Israelin yritysihmeisiin ja mielenlaatuun: Start-Up Nation

Dan Senor & Saul Singer -  Start-up Nation: The Story of Israel's Economic Miracle - 2011 - Amazon.com - 308 sivua


Luin muutama viikko sitten erittäin mielenkiintoisen Israelin Start-Up ihmeelle omistetun teoksen. Vaikka maat ovat maantieteellisesti kaukana toisistaan, on start-up skenejä silti hauskaa verrata ja miettiä, mitä Suomi voisi oppia jonkinlaiselta talous- tai ylipäänsä olemassa olemisen ihmeeltä.

Israelin lähtökohdat startu-uppien massatuotannolle tai oikeastaan yhtikäs millekään eivät ole erityisen lupaavat: Maa on ollut suomalaisesta näkökulmasta jatkuvassa sotatilassa suunnilleen 60 vuoden takaisesta perustamisestaan asti,  kokonaiset ikäluokat viettävät jopa kolme vuotta armeijan palveluksessa ja luonnovaroja ei ole. Asukkaita on noin kahdeksan miljoonaa.



Start-uppeja, eli kasvuhakuisia, yleensä korkeaan teknologiaan keskittyviä yrityksiä, maasta kuitenkin ilmestyy kuin sieniä sateella. Miksi? Start-Up Nation keskittyy tämän ihmeen selittämiseen. 

Loppujen lopuksi juuri maan haasteet ovat ainakin Start-Up Nationin mukaan avainasemassa yritysihmeiden ja patenttiennätysten luomisessa. Kokonaisten ikäluokkien sekoittuminen armeijassa nimittäin tarkoittaa loppujen lopuksi mahtavia verkostoitumismahdollisuuksia, korkean teknologian osaamisen viemistä myös siviilipuolelle, nuorison erinomaista vastuunottokykyä ja mieletöntä draivia isojenkin päätösten edessä.

Mielenkiintoisimpana pidin kuitenkin kirjan antamia selityksiä israelilaisten luonteenlaadusta: Koska maassa oltiin aiemmin pitkään tilanteessa jossa pommi olisi saattanut räjähtää naapurustossa ihan milloin vain, ihan jokaisesta pikkujutusta ei jaksettu stressata. Asioihin suhtaudutaan positiivisesti. Kaiken on parempi tapahtua tänään, viimeistään tällä viikolla, sillä ensi viikosta ei välttämättä tiedä. Utelias kannattaa aina olla, ja paras ratkaisu ei välttämättä tule korkea-arvoisimmalta upseerilta, eli auktoriteetit ja hierarkia usein vain jumittavat parhaan ratkaisun löytymistä.

Päällimmäisenä kirjasta jää mieleen mieletön draivi ja mietteet siitä, mitä työttömyyden kourissa kärvistelevä Suomi voisi oppia tästä asenteesta. Ehkä ainakin sen, että suomalaiset voisivat nykyistä enemmän kysyä ja rakentaa toistensa ideoita eteen päin hierarkioista ja auktoriteeteista välittämättä. Epäonnistumisista ei saa tuomita, vaan kääntää ne yhteisiksi oppimiskokemuksiksi (kyllä, klisee!). Ymmärtää, että myös jonkin asian tekemättä jättäminen on tietoinen valinta jolla on seurauksensa. Ja ennen kaikkea, hyvin suunniteltu ei ole puoliksi tehty, vaan se on yhä edelleen kokonaan tekemättä - joskus pitää vain aloittaa ja ratkoa ongelmia matkalla.

lauantai 18. heinäkuuta 2015

Kvartaalibloggaaja luki Nobel-Munroa: Too Much Happiness

Edellisen bloggauksen jälkeen olen vaihtanut niin työpaikkaa, maata, työkieltä kuin muutamaa muutakin... Muuttujaa. Berliinille on siis sanottu heipat ja parhaillaan mongerran muumiruotsia Tukholmassa!



Viime aikoina omaisuuttani (taas) "vähän" karsiessani ihmettelin, miten alle yhdeksän kuukautta edellisessä asunnossa asuttuani sinne oli päätynyt niin monta kirjaa. Se, miten moni niistä lähti lukemattomana eteenpäin, taas ei juuri naurattanut. Niin paljon kuin paperikirjoista pidänkin, taidan ihan tietoisesti muuttua Kindle-tyypiksi. Miten saan suomenkielistä luettavaa diilattua Kindleen on tietysti ihan kokonaan toinen kysymys. Tarinan toinen keskeinen huomio oli, että en menneen vuoden aikana ole lukenut kovinkaan paljoa.

Tänään kuitenkin viimeistelin paperisen kirjan, Alice Munron novellikokoelman Too Much Happiness. En ole lukenut Munroa aiemmin, ja itse asiassa en ole lukenut kokonaista fiktiokirjaa vähään aikaan, novellikokoelmasta puhumattakaan, joten tämä lukukokemus oli harvinaisen ihastuttava.

Kolme kivointa huomiota:
Ensinnäkin, aloitin kirjan eilen ja päätin sen jo tänään. Toiseksi, uskon jopa muistavani jotain lukemastani. Kolmanneksi, muistin taas, että oikeastaan minähän nautin jopa tämmöisten keksittyjen tarinoiden lukemisesta!

Ilahduin näistä positiivisista viboista kovin, sillä viime aikoina keskittymiskykyni tuntuu olleen samalla tasolla kultakalan kanssa ja jotkut ihan kelvollisilta vaikuttaneet fiktiokirjat ovat kuvainnollisesti lojuneet auki Kindlessä kuukausikaupalla. Ehkä juuri novellimuoto sopikin tähän fiktioblokin purkamiseen erinomaisesti.

Ja jotain itse kirjasta... Munro on ehdottoman, mielettömän, todella taitava kirjoittaja. Selvästi vahva ja voimallinen, sellainen, joka sai ainakin minut samaistumana hahmoihinsa ja elämään hetken näiden nahoissa. Voisin hyvin lukea tämän kirjan uudestaan, itse asiassa taidan jopa haluta lukea sen uudestaan, koska tunnen, että Munro onnistui puristamaan jokaiseen novelliinsa enemmän kuin mitä niistä ensimmäiselä pintaraapaisulla sai irti olematta silti vaikeaselkoinen.

Ja ei, en kiistä, etteikö nimikkonovellin Too Much Happiness Berliini-Tukholma -asetelma olisi tuntunut nyt jotenkin vähän... No, ehkä minun oli tarkoitettu lukevan juuri tämä kirja juuri nyt!

Ei ihme, että nainen on saanut Nobelin.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Kolmen kuukauden helmet: Parasta faktaproosaa ja vaikeita novelleja

Blogissa ei pitäisi koskaan valitella poissaoloa ja selitellä että kyllä se tästä. 

Mutta noh... Kyllä se tästä! 

Lukenut olen edelleen, aika faktapainotteisesti tosin. Tässä summattuna viimeisen kolmen kuukauden helmet. 

Shannon Ablesin blogiin The Simple Luxurious Life perustuvaa kirjaa Choosing the Simple Luxurious Life voin vain suositella, ja vielä ihan hirvittävän paljon. Kirja putoaa jonkinlaiseen self-help, itsensälöytämis ja self-developing -kategoriaan, ja on varmaan antoisinta luettavaa suunnilleen kaksikymppisille. Luulen, että itsensä löytäneille se on aikamoista itsestäänselvyyksien toistelua ja pieni toisto kirjan loppupuolella tuntui kyllä intensiivisesti luettuna jo muutenkin, mutta suosittelen silti. Kirjasta voi lukea vähän enemmän englanninkielisen blogini Fitter for Life puolella. 


Sarah Thorntonin Seven days in the Art World kertoo bisneksestä taidehuutokauppojen takana. Taidemaailmaa kuvataan erilaisten toimijoiden kautta, ja bisneksen jonkinlainen sattumallisuus tulee hyvin ilmi. Thornton itse on arvostettu taidemaailman toimija. Tosi mielenkiintoista luettavaa, vaikka fiktiota! Tästäkin kirjasta voi lukea lyhyen bloggauksen Fitter for Lifesta.

 
Cal Newportin So Good They Can't Ignore You käsittelee mielenkiintoisella tavalla uraan ja ammatinvalintaan liittyviä kysymyksiä. Newport perustelee hyvillä esimerkeillä, miksi ihmisten ei itse asiassa pitäisi ammatinvalinnan yhteydessä stressasta sellaisella omituisella käsitteellä kuin "kutsumuksensa seuraaminen", valita ammattiaan sen mukaan mikä kiinnostaa paljon, vaan ennemminkin vain valita jokin ala jossa kehittyy hyväksi. Kun itseään alkaa kehittää jollain tietyllä allalla, siitä yleensä kiinnostuu enemmän ja enemmän, ja kun asiassa kehittyy hyväksi, saa enemmän ja enemmän vapauksia määritellä tekemisiään. 

Yksinkertaistin Newportin ajatuksia tuossa kovasti, mutta allekirjoitan niistä silti suurimman osan. En muutenkaan usko liian tarkkaan urasuunnitteluun oikeastaan kahdesta syystä. 1. Et voi nuorena tietää, mitkä asiat sinua tarkalleen kiinnostavat kymmenen vuoden päästä 2. Et voi tietää, miten maailma ympärilläsi muuttuu. Itse asiassa Choosin the Simple Luxurious Life -kirjan kirjoittaja antoi tästä erinomaisen esimerkin: Jos Neil Amstrong olisi aikanaan päättänyt haluavansa johonkin tiettyyn ammattiin, hänestä tuskin koskaan olisi tullut astronauttia, koska kyseistä "tehtävää" ei hänen lukioiaikanaan vielä varsinaisesti ollut keksitty. Oma ammatinvalintani on kulkenut vähän samalla tavalla; Nykyisiä tehtäviäni ei vielä varsinaisesti lukioaikoinani ollut olemassa. 


Painvaa fiktiopuolta on edustanut Jorge Luis Borgesin Labyrinths. Siinä onkin riittänyt mietittävää ihan hetkeksi. Novellit menevät taatusti uusintalukuun. 



sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

Kirjan nimi: Alkulukujen yksinäisyys (La Solitudine dei Numeri Pirmi)
Kirjoittaja: Paolo Giordano
Julkaistu: 2008/2010
Sivuja: 298 
 
Kustantaja: WSOY  
Suomentaja: Helinä Kangas
Mistä minulle: Erään Berliininsuomalaisen kotimyynnistä


Aika täydellinen kuppi kahvia ja aika täydellinen kirja. Kahvista voit lukea lisää fitterforlife -blogista.



Viimein! Luin yhden kirjan, joka on ollut niin henkilökohtaisilla kuin kansainvälisillä TBD (To Be Read) listoilla suunnilleen ilmestymisestään alkaen. Miksi? No, jo kirjan nimikin on aivan tavattoman hieno, ja sopii muuten erinomaisesti kirjailijaan, joka on fyysikko, ja ainakin suomenkielisen kirjan julkaisun aikoihin kirjoittanut väitöskirjaa hiukkasfysiikasta. 

Kirja itsessään oli oikeastaan aivan erilainen kuin odotin. En tiedä, mitä odotin, enkä tiedä, miten taas kerran oikeastaan olin onnistunut nappaamaan jonkun kirjan TBD-listalleni pelkän jonkinlaisen tuntemuksen, en niinkään minkäänlaisen sisällöllisen faktan perusteella. Älkääkä nyt todellakaan käsittäkö vääriin: En tarkoita, että kirjaa ei olisi kannattanut lukea. Kaikkea muuta


Minulla vain ei ollut aavistustakaan, että se kertoo, no, yksinäisyydestä. Vielä aika karmealla tavalla, henkilöiden fyysistä heikkoutta alleviivaten. Alice kertoo kirjan alussa, kuinka paljon inhoaa hiihtoleirejä joille isä hänet pakottaa. Jo tässä vaiheessa kirjan kerronnan taitavuus paljastuu: Itsensä voi tuntea Alicena. 



Alice kärsii, no, monesta. Hän on henkisesti hajalla, yrittää korjata tai jonkinlaisena reaktiona hajottaa itseään fyysisesti ja vaikuttaa siltä, ettei hän korjaudu koskaan.

Toinen päähenkilö on Mattia. Hänen vammainen kaksoissisarensa on kadonnut. 



Molemmat ovat henkisesti hyvin, noh, erilaisia kuin kaikki muut. He yrittävät turvautua toisiinsa, mutta vaikka heidän ongelmansa ovat jollain tavalla perimmiltään samoja, heidän suhtautumisensa ja reaktionsa niihin on niin erilainen, että he eivät voi auttaa toisiaan. 


Kirja on todella uniikki yhdistelmä jollain tavalla kevyttä, vähän jopa etäistä, sellaista utuista, kerrontaa leijuen todella, todella raskaiden aiheiden yllä.

Luin kirjan melkein yhdeltä istumalta, joka tapauksessa tämän aamupäivän aikana. Se on todella hämmentävä, ja vaikka oloni ei sen lukemisen jälkeen ole pysähtynyt tai sekava, voisin lukea sen vaikka heti uudestaan, rivi riviltä ja sana sanalta. Ehkä sitten osaisin kuvata sitä myös vähän lyhyemmillä lauseilla... Vaikka kirjan tarina on todella kantava ja mielenkiintoinen, päällimmäiseksi tästä jäi ehdottomasti upea kerronta. 



Vau.