Dmitri Gluhovski: Metro 2033

Huh, eikä vielä matkapäivityksestä tietoakaan. Muttamutta: Jos joku haluaa lukea kirjan, joka on pitkä, ahdistava ja enimmäkseen tylsä, niin minulla on suositus - tämä Metro 2033. 

Kirjan nimi: Metro 2033
Kirjoittaja: Dmitri Gluhovski
Kustantaja: LIKE
Julkaistu:Alkuperäinen 2007, Suomessa 2010

Sivuja: 591

Mistä minulle:Kirjaston uutuudet -hyllystä

Tässä kirjassa oli jotain samaa kuin blogissani ensimmäisenä esittelemässäni Richard Mathesonin Olen legendassa. Nyt maailman (?), tai ainakin Moskovan, on kuitenkin tuhonnut ydinsota. Osa ihmisitä onnistui pelastautumaan pakenemalla Moskovan jättimäiseen metrotunneliverkostoon ja salpaamalla ovet kiinni perässään. Sodasta on kulunut jo ehkä noin 50 vuotta, ja sukupolvi, joka ei ole koskaan käynyt edelleen myrkyllisen maan pinnalla, on syntynyt. Itse asiassa ihmiset eivät enää edes kestä auringon valoa ja lyhyet stalkkereiden matkat maan pinnalle tehdään yöllä.  

Ihmiset asuvat käytännössä metroasemilla, ja asemien väestöt ovat muodostaneet omia pienoisvaltioitaan. Ruokana on sieniä ja niitä syöviä sikoja. Asemien kulttuurit saattavat kuitenkin olla hyvinkin erilaisia riippuen siitä, onko asema muinaisen yliopiston lähettyvillä, torin luona vai jossain aivan muualla. Matkat asemalta toiselle ovat vaarallisia, sillä metrojen sivuraiteilta saattaa ilmestyä kaikenlaista elämää uhkaavaa. Joskus vaarat ehtivät asemalle asti, ja joitakin asemia onkin blokattu verkostosta kokonaan räjäyttämällä sinne vievät käytävät. Elämä on inhimillistä, mutta välillä raadollista. 

Päähenkilö on nuori Artjom, joka on menettänyt perheensä ja elää isäpuolensa, jolla ei tosin edes ole omia lapsia, kanssa. Kun paikallaan junnaava elämä alkaa kyllästyttää, hän päättää selkeästä vaarasta huolimatta lähteä seikkailemaan asemalta toiselle ja katsastamaan maailmaa siinä muodossa kuin se ihmisten keskuudessa nyt tunnetaan.

Kirja oli periaatteessa mielenkiintoinen ja alkuasetelma on jännittävä. Jostain syystä varsinaiset tapahtumat alkoivat jossain sivun 350 paikkeilla, ja sinne saakka pääseminen oli ajoittain hieman takkuista. Niin huono, kuin arvostelun alussa alan ymmärtää, kirja ei siis suinkaan ole, mutta vähän lisää vauhtia ja loogisuutta alkuun olisi kaivannut. Loppuratkaisu oli mielenkiintoinen. Aloinkin miettiä, että ehkä alun junnaavuus aukeaisi uudella tavalla, kun sen lukisi loppuratkaisusta tietoisena. Ihan siihen lukuenergiat eivät nyt kuitenkaan riitä. 

Kirjan perusteella on luotu myös tietokonepeli (voin vain kuvitella miten kammottava se on...). Gluhovski on kirjoittanut myös jatko-osan, Metro 2034. Jatko-osien nimeäminen ei taida vaatia hirveästi mielikuvitusta jatkossakaan :).

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Huhhuh. Viime viikolla päässä pyörivät seuraavat kysymykset. Osaan olen keksinyt jo vastauksetkin:

-        Suomessa oli postilakko. Miksi ei sähköpostilakko?

-        Miten loman jälkeen voi olla melkein väsyneempi kuin ennen lomaa? (Okei. Olisi ehkä kannattanut nukkua viimeisinä öinä vähän enemmän eikä vaan ryntäillä Lontoo –holismissa paikasta toiseen)

-        Miksi minusta tuntuu, että olen koko viikon vaan rampannut sisään ja ulos ja pyyhkinyt kuraisia tassuja? (Vanhempien koira hoidossa)

-        Siis tuleeko se vikan Potterin eka osa leffaan tosiaan jo ensi viikolla? Miksi minä en ottanut Potteria lomalle mukaan? (Päädyin siihen, että pelkäsin lukevani Potteria koko loman ja unohtavani ulkomaailman.)

Kuten aiemmin mainitsin, Lessingin Kultaisen muistikirjan (tarkempi käsittely siellä lukupiirissä kunhan sinne ehdin!) ja Murakamin Norwegian Woodin san kuitenkin luettua.  Taas yksi uuden lempikirjailijani teos! Täytyy muuten hehkuttaa, että on aika ihanaa, kun on löytänyt lempikirjailijan, jonka teokset eivät ihan heti lopu. Kun tyyppi on vielä hengissäkin, niin toivoa uusista kirjoistakin on vielä J. Kaiken lisäksi Murakamilla on paljon vielä englanniksikin kääntämättömiä kirjoja, joten ehkä sitten pahimmassa hädässä pitää alkaa opiskella japania…

Norwegian Wood on Murakamin kansainvälinen läpimurtoteos: Eikä sitä silti ole käännetty suomeksi! Tämä kirja nosti Murakamin lukijamäärät sadoista tuhansista miljooniin. Kirjailija itse ahdistui menestyksestään niin paljon, että muutti Japanista USA:han eikä palannut kotimaahansa vuosiin.

Mutta niin, vähän vielä itse kirjan sisältöön. En tykkää kertoa juonikuvioita kovin tarkasti, mutta on varmaan mielekkäämpää lukea arvioita kun edes vähän tietää, mitä kirjassa tapahtuu. Kirjan päähenkilö on yliopisto-opintojaan suorittava poika, Toru Watanabe. Hänen elämäänsä liittyvät läheisesti henkisesti järkkynyt Naoko ja vahva, mutta myös vaikeuksia kokenut Midori. Suhdetta mutkistaa se, että Naoko on Torun edesmenneen parhaan ystävän tyttöystävä. Eräänlainen kolmiodraama oli kyseessä tässäkin. Midori ja Naoko kilpailevat tietämättään keskenään, ja Toru kokee mahdottomaksi tehdä päätöksiä. Välillä hän lohduttautuukin yhden illan suhteilla, joiden hankkimisessa hänen asuntolatoverinsa auttaa.

Norwegian Wood (ja kyllä, sen Beatlesin biisin mukaan) on rakkaustarina. Ja kolmiodraama. Mutta se ei ole silti vain rakkaustarina ja kolmiodraama. Kirjasta puuttuu kokonaan Murakamin käyttämät reaalimaailmaa murtavat yksityiskohdat, mutta siinä on silti paljon samoja elementtejä kuin kaikissa muissakin Murakamin teoksissa. Yksinäisyys ja päähenkilön tuntemukset sitä kohtaan on yksi kirjan tärkeimpiä teemoja. Naishahmot ovat kokeneet kovia ja ovat yhtä aikaa vahvoja ja haavoittuneita. Välillä kivutaan ylös japanilaisen vuoren rinnettä, jossain juodaan viskiä ja sakea ja päähenkilö kohtaa kissan tai elää sellaisen kanssa.

Kirjoissa toistuvat samankaltaiset kohtaukset tai asiat eivät kuitenkaan ole häirinneet, koska kirjojen tarinat ovat kuitenkin hyvin erilaisia. Turha varmaan kertoa, että pidin tästäkin kirjasta hyvin, hyvin paljon. Sen, olenko jo arvostelukyvytön Murakamia kohtaan, saa päättää joku muu J.

Takaisin arkeen (ja blogimaailmaan)

Heipä hei. Viimeaikaiselle blogihiljaisuudelle (ja kirjamessujen ja bloggaajatreffaajien missaukselle) oli hyvät syyt: Lontoo ja Edinburgh! Vähän yli viikon syysloma on siis nyt ohi. 

Suurimpia kirjallisia saavutuksia olivat Doris Lessingin Kultaisen muistikirjan läpikahlaaminen (oli hyvä, mutta olisi voinut jäädä arkisemmissa olosuhteissa kesken). Siitä tarkempaa keskusteua lähiaikoina lukupiirissä. Paluumatkalla hotkaisin Haruki Murakamin Norwegian Woodin.

Kotimatkalla matkalaukut olivat pelottavan täynnä, brittiläiset kirjakaupat lumosivat aika lailla :). 

Lähiaikoina tiedossa siis hypyt vielä postausten muodossa Lontooseen ja Edinburghiin ja Murakamin analysointia. Tässä kuitenkin jo muutama matkakuva lämmikkeeksi:

 

Hannu Rajaniemi: The Quantum Thief

Kirjan nimi: The Quantum Thief
Kirjoittaja: Hannu Rajaniemi
Kustantaja: Gollancz
Julkaistu: Syyskuu 2010
Sivuja: 330 (pehmeäkantinen versio)
Mistä minulle: Amazon.co.uk

Noniin, tässä se tulee, varsinkin Teresitan iloksi :). Ympäri englanninkielistä scifi -maailmaa hehkutettu, suomalaisen Hannu Rajaniemen englanniksi kirjoittama teos oli jättimäisten ennakko-odotusten kohde. Syynä tähän oli kustannussopimuksen syntyminen pelkästään kirjan yhden luvun perusteella. Kustannussopimus ei syntynyt yhdelle, ei kahdelle, vaan kolmelle kirjalle eli kokonaiselle trilogialle. Kirja kuuluu genrensä puolesta niin kutsuttuun kovaan scifiin eli se käsittää kovan luokan tiedettä, viittauksia fysiikkaan ja siinä on ainakin yksi avaruusalus. Tämä avaruusaluksia vai ei -luokittelu ei taida olla kovin virallinen, mutta karkeasti yleistäen kovan scifin kirjoissa on avaruusaluksia, muissa yleensä ei :).

Ja millainen kirja sitten oli... No ihan tosi hyvä. En ole lukenut kovaan scifiin kuuluvia teoksia kovinkaan monta, ja ne jotka olen lukenut, ovat usein vieneet avaruusalusten tekniset ominaisuudet henkilöiden syvyyteen panostamisen edelle. Nyt ei kuitenkaan kärsitty tästä ongelmasta.

Kirja alkaa todella, todella vauhdikkasti. Päähenkilö Jean le Flambeur on dilemma-vankilassa, josta hän yrittää selviytyä peliteoriaa avuksi käyttäen. Hetken päästä mukaan hyppää Perhonen, avaruusalus jolla on persoona, ja Mieli, joka tarjoaa vapautumismahdollisuutta eräänlaista vaihtokauppaa vastaan. Kirjan maailmassa kuolemalla on eri merkitys kuin mitä se meille tarkoittaa, kaikkea voi kopioida, mielensä voi avata muille, muistoja lähettää ja identiteetti saa aivan uuden, määrittelemättömän merkityksen. Identiteetin ja sen rajojen käsittely olikin mielestäni ehdottomasti kirjan pääteemoja, vaikka siinä paikasta toiseen seikkailtiinkin.

Kirjan lukeminen oli hidasta, sillä välillä tuntui, että jokainen lause piti yrittää tarkalleen ymmärtää jotta käsittäisi seuraavan merkityksen. Monta asiaa piti myös suoranaisesti kuvitella silmiensä eteen, jotta ne käsittäisi. Ennakko-odotukset ja reaalimaailmaan perustuvat oletukset hävisivät matkan varrella ja tarinan piti antaa vain kulkea eteenpäin. Jossain vaiheessa mieleen tulivatkin jo lukion filosofiankurssin keskustelut aiheesta "mistä tiedetään että ruokala on tänäänkin siellä missä eilen...". Kuoleman ja identiteetin lisäksi muisti, muistot, ympäristö ja aika olivat vähän muuta kuin oikeassa maailmassa.

Päähenkilö oli erikoinen, mieleen tuli flirtti James Bond jonka menneisyys on vähän hämärän peitossa. Avaruusalus Perhosesta tuli mieleen ihmeauto KIT (olikohan tuo edes sen nimi?). Naishenkilötkin oli hyvin kuvattu, tosin aika miehisestä näkökulmasta, mikä tietysti on ihan luonnollista kun kirjailija on mies.

Kirja siis täytti kaikki ennakko-odotukset. Teos kestää, taitaa suorastaan vaatia, useamman lukemiskerran. Tutustun varmaan aikanaan myös suomenkieliseen versioon ja pohdin, mitä kaikkea englanninkielisestä versiosta jäi ymmärtämättä :D. Joka tapauksessa, suosittelen.

- Edit 21.12. Koska tämä teksti näyttää keräävän edelleen kovasti katseluita, mainittakoon, että romaanin ennakkohehkutuksesta bloggasin jo täällä. 

Mikhail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Pieni ihminen, suuret kysymykset. Aiemmin mietin, miten sitä sitten töissä ollessa ehtii tekemään yhtään mitään (vastaus: ei oikein ehdikään). Työt häiritsevät vapaa-aikaa jatkuvasti, seuraava suuri kysymys kuuluu että miten ihmeessä kukaan, jolla on lapsia, ehtii tekemään iltaisin yhtään mitään, kun minusta tuntuu jo nyt että olen jatkuvasti joko heräämässä tai käymässä nukkumaan. 

Salla kyseli jo hyväntahtoisesti kommenttiboksissa, missä Saatana saapuu Moskovaan oikein viipyy. No, vähän keskenhän se uhkasi liian monen muun kirjan kerjätessä huomiota jäädä, mutta tässä tulee! 

Syitä juuri tähän kirjaan tarttumiseen minulla oli kolme: 

1. Hauska nimi

2. Kuuluu "pakko joskus lukea" -sarjaan

3. Vuosi sitten tekemässäni Facebookin "mikä klassikko sinä olet?" testissä sain vastaukseksi Saatana saapuu Moskovaan. Ei voinut enää mitään, kirjaan piti tarttua kun se hyppäsi kirjastossa eteen.

Kirja kulljettaa kolmea erilaista juonikuviota. Yhdessä Saatana saapuu Moskovaan (olisinkin ollut vähän pettynyt, jos tätä ei olisi tapahtunut), toisessa kerrotaan Margaritan ja Mestarin rakkaustarinaa ja kolmannessa mennään Pontius Pilatuksen ajassa (tämä yllätti minut kyllä täysin). Venäläisen alkuteoksen nimi on Master i Margarita. Mielenkiintoinen ratkaisu, että kirjan suomenkieliseksi nimeksi on nostettu ihan toinen juonilinja kuin mitä kirjailija itse on ajatellut. 

Tämä arvostelu perustukoon nyt täysin siihen, miten hyvin FB testi onnistui minut ja venäläisklassikon yhdistäessään. Yhteistä meissä on:

• Vauhdikkuus. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita todellakin riittää. Ruumiinosien katkeilu on tuttua molemmille, tosin siinä missä kirjassa nirhautui kaula poikki, minä olen erikoistunut enemmän ihan vaan veitsellä, saksilla tms. täysin vahingossa ja onnettoman kohelluksen seurauksena aiheutettuihin haavoihin
• Hienoinen sekavuus. Hyvä tarina ja mielenkiintoinen matka voivat olla tärkeämpiä kuin suorin mahdollinen reitti määränpäähän
• Kummastakaan on vakea saada kokonaiskuvaa, kun jutut hyppii eri paikkojen, ihmisten ja tapahtumien välillä. Eikö sitä oikein osata päättää, mihin halutaan keskittyä?!?
• Draamaa riittää
• Magia on pop. 

Valitettavasti minä en osaa taikoa rahaa, en edes hienoja vaatteita, ja nämä hahmomuunnokset kissan ja ihmisen välillä ovat vielä vähän hakusessa. Loppuyhteenvetona ja mielestäni suurena kunnianosoituksena kirjalle sanoisin, että tämän ottaisin ja suosittelisin ketä tahansa ottamaan autiolle saarelle mukaan. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita kirjassa riitti, juoni ei todellakaan ollut liian suoraviivainen enkä uskalla kuvitella saavani kirjasta kaikkea mahdollista irti vielä joskus koittavalla toisellakaan lukukerralla. Klassikko mikä klassikko. Ja ihanan venäläinen!

Viikonloppu meni muuten hyvin. Tai no, hyvin ja hyvin, mutta ainakin psykantehtävät on nyt tehty, The Quantum Thief melkein luettu (on hyvä, tarkemmin lähipäivinä!), saksantehtävä on startattu Doris Lessingin Kultainen muistikirja on lainattu lukupiiriä varten. Saksantehtävää varten olen katsonut elokuvaa Baader Mainhof Komplex, jossa tissejä vilisee yhtä usein kuin pommeja räjähtää ja se on muuten tuossa elokuvassa paljon. Ennakko-odotukset olivat vähän toisenlaiset, mutta ainakin tulee saksalainen kapinallisuus tutuksi. Kultaisesta muistikirjasta luin kirjastossa jo ekat 24 sivua, ja vaikuttaa kyllä siltä, että Nobelia ei ole ihan väärään osoitteeseen myönnetty. Kirja on kyllä järkyttävä tiiliskivi (paksu ja laajat sivut), mutta onneksi lukupiirin keskustelun alkamiseen on vielä reilusti aikaa. 

Samaisella kirjastoreissulla tuli muuten taas yksi pakko lainata -opus vastaan: John Ajvide Lindqvistin Kuinka kuolleita käsitellään. En ole muuten vieläkään lukenut samaisen herran FB-fanituksesta saamaani pokkaria, taisin vähän pelästyä kun joku kertoi sen raakuuksista. Raaka se varmaan onkin. Luin 50 sivua siitä, kuinka kuolleita käsitellään jo kirjastossa ennen lopullista lainauspäätöstä, ja huh. Vaikeita käsiteltäviä nuo kuolleet, ainakin herätessään. Yksi kuva sairaalasängyllä heräävästä kuolleesta on nyt niin vahvasti mielessä, että en taida haluta lukea kirjaa pimeällä yksin kotona. Menee siis minulla täyteen horror -sarjaan, mutta vaikuttaa ehdottoman hyvältä!

Blogiuudistuksia vielä: Tein uuden välilehden, luetut 2010. Listaan, ja varmaan myös linkitän, siihen kaikki tänä vuonna lukemani teokset, ja jatkossa harkitsen myös jonkinlaisen 1-10 arvosteluasteikon mukaanottoa.

Näillä mennään...

...seurana ylhäinen yksinäisyys koko viikonlopun ajan. Psykologian perusopinnot vievät odotettua enemmän aikaa, ja kun tehokkaita tunteja ei kaikkien muiden harrastusten (ja työnteon) jälkeen arkipäivisin juuri jää, omin viikonlopun kokonaan itselleni. Mies lähti seikkailemaan omiin viikonloppumenoihinsa, minä julistin, että sunnuntai-iltaan mennessä olen saanut laadittua biologisen psykologian toiset pikkutehtävät valmiiksi, aloitettua esseen, luettua koko tenttialueen ja vielä tehtyä saksan itseopiskelukurssin kolmannen tehtävän. Ja niin, krhm, ajattelin kyllä silti aloittaa rennosti (oli rankka viikko jne) ja elättelen toiveita tuon Hannu Rajaniemen hehkutetun esikoisen, The Quantum Thief:in, läpilukemisesta. Teresitan etukäteiskommentointeja löytyy täältä ja omiani täältä. Katsotaan siis sunnuntaina, mikä on tilanne!

Kazuo Ishiguro: Silmissä siintävät vuoret

Luin sitten kirjan, josta en osaa sanoa jälkikäteen juuri mitään. 

Brittiläistyneen Ishiguron romaani sijoittuu henkisesti Japanin ja Iso-Britannian välimaastoon, englantilaistuneen japanilaisen luomaan maailmaan. Kirjan päähenkilöllä, Etsukolla, ei niin sanotusti mene kaikki ihan putkeen: jo kirjan alussa Keikon, tyttären, kerrotaan kuolleen jokin aika sitten oman käden kautta. Toinen tytär, Niki, tulee tapaamaan äitään, mutta ei ole ollut edes hautajaisissa. Niki onkin jollain tapaa etäisissä väleissä äitiinsä. Kirja perustuu hetkien kuvaukseen, ajantaju hämärtyy ja kaikki on epämääräistä seittiä.

Jostain syystä Ishiguron tyyli tuntui tässä kirjassa vielä orginellimmalta kuin aiemmin. Kirja liikkui niin vahvasti minämuotoisen kerronnan kautta eteenpäin ja tyyli oli niin hetkessä elävä, että jälkikäteen ajateltuna tarinan kulusta on vaikeaa saada kiinni. Pidin Ishiguron Me orvot ja Never let me go -teoksista enemmän kuin tästä. Ehkä kaipasin taas enemmän suurta tarinaa kuin niukkaeleistä, läheltä kuvattua etäännyttävää kerrontaa.