Matkailu avartaa, kirjat auttavat saamaan samantapaisia kokemuksia kotonakin

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

Kirjan nimi: Alkulukujen yksinäisyys (La Solitudine dei Numeri Pirmi)
Kirjoittaja: Paolo Giordano
Julkaistu: 2008/2010
Sivuja: 298 
 
Kustantaja: WSOY  
Suomentaja: Helinä Kangas
Mistä minulle: Erään Berliininsuomalaisen kotimyynnistä


Aika täydellinen kuppi kahvia ja aika täydellinen kirja. Kahvista voit lukea lisää fitterforlife -blogista.



Viimein! Luin yhden kirjan, joka on ollut niin henkilökohtaisilla kuin kansainvälisillä TBD (To Be Read) listoilla suunnilleen ilmestymisestään alkaen. Miksi? No, jo kirjan nimikin on aivan tavattoman hieno, ja sopii muuten erinomaisesti kirjailijaan, joka on fyysikko, ja ainakin suomenkielisen kirjan julkaisun aikoihin kirjoittanut väitöskirjaa hiukkasfysiikasta. 

Kirja itsessään oli oikeastaan aivan erilainen kuin odotin. En tiedä, mitä odotin, enkä tiedä, miten taas kerran oikeastaan olin onnistunut nappaamaan jonkun kirjan TBD-listalleni pelkän jonkinlaisen tuntemuksen, en niinkään minkäänlaisen sisällöllisen faktan perusteella. Älkääkä nyt todellakaan käsittäkö vääriin: En tarkoita, että kirjaa ei olisi kannattanut lukea. Kaikkea muuta


Minulla vain ei ollut aavistustakaan, että se kertoo, no, yksinäisyydestä. Vielä aika karmealla tavalla, henkilöiden fyysistä heikkoutta alleviivaten. Alice kertoo kirjan alussa, kuinka paljon inhoaa hiihtoleirejä joille isä hänet pakottaa. Jo tässä vaiheessa kirjan kerronnan taitavuus paljastuu: Itsensä voi tuntea Alicena. 



Alice kärsii, no, monesta. Hän on henkisesti hajalla, yrittää korjata tai jonkinlaisena reaktiona hajottaa itseään fyysisesti ja vaikuttaa siltä, ettei hän korjaudu koskaan.

Toinen päähenkilö on Mattia. Hänen vammainen kaksoissisarensa on kadonnut. 



Molemmat ovat henkisesti hyvin, noh, erilaisia kuin kaikki muut. He yrittävät turvautua toisiinsa, mutta vaikka heidän ongelmansa ovat jollain tavalla perimmiltään samoja, heidän suhtautumisensa ja reaktionsa niihin on niin erilainen, että he eivät voi auttaa toisiaan. 


Kirja on todella uniikki yhdistelmä jollain tavalla kevyttä, vähän jopa etäistä, sellaista utuista, kerrontaa leijuen todella, todella raskaiden aiheiden yllä.

Luin kirjan melkein yhdeltä istumalta, joka tapauksessa tämän aamupäivän aikana. Se on todella hämmentävä, ja vaikka oloni ei sen lukemisen jälkeen ole pysähtynyt tai sekava, voisin lukea sen vaikka heti uudestaan, rivi riviltä ja sana sanalta. Ehkä sitten osaisin kuvata sitä myös vähän lyhyemmillä lauseilla... Vaikka kirjan tarina on todella kantava ja mielenkiintoinen, päällimmäiseksi tästä jäi ehdottomasti upea kerronta. 



Vau.

maanantai 19. tammikuuta 2015

Kysymyslista viikonlopulta

Olen jo kauan kauan sitten valittanut siitä, miten ulkomailla ilmestyvät lehdet ovat paljon parempi kuin suomalaiset lehdet (siihen saksalaiseen Neoniin olen ehtinyt muuten jo kyllästymään moneen kertaan). Nyt siirryn uudelle tasolle: Miksi miehille kirjoitetut lehdet ovat paljon parempi kuin naisille suunnatut? Miksi ei ole lehteä Women's Quarterly, joka esittelisi maailman 20 cooleinta naista ja maailman 100 parasta asiaa?
Entä, miksi joissain kahviloissa on näin törkeän kivoja kirjahyllyjä? Onko muka oikeasti tarkoitus, että ihmiset jäisivät museokahviloihin koko päiväksi lukemaan? Epäilen. 

Miten Susanna Clarkelta on voinut tulla kirja, josta minä en ole kuullut? Milloin löydän aikaa lukea tämänkin? Onko joku muu lukenut? Kaiken lisäksi The Ladies of Grace Adieu and Other Stories on näköjään julkaistu jo 2006.

lauantai 17. tammikuuta 2015

Kaupankäyntiä venälälisittäin (Nikolai Gogol: Kuolleet sielut)

Kirjan nimi: Kuolleet sielut
Kirjoittaja: Nikolai Gogol
Julkaistu: 1842
Sivuja: 298
 
Kustantaja: Otava  
Suomentaja: Samuli Suomalainen
Mistä minulle: Antikvariaattiostos


Vaarallista lauantaiaamun elämää, eli kuvasuunnittelua läikkyvillä aineilla valkoisella päiväpeitolla. Törkeän hyvän suklaa-inkiväärismoothien resepti fitterforlife.
 Lauantaiaamu, voi ihanaa! Olen ehdottomasti aamuihminen, ja kiireettömät (tai no, Pilates odottaa tunnin päästä, joten kyllä tässä joku takaraja on...) aamut jolloin saa väkertää smoothieita, keittää kahvia ja asetella esineitä instagram-tyyliin sopivasti ovat jonkinlaista superluksusta, varsinkin kun Berliinissä kajastaa nätti valo. 

Luin Gogolin Kuolleet sielut nyt ensimmäistä kertaa venäläiset klassikot -intoni vallassa. Ja voi pojat ja tytöt, kyllä se oli hyvä! Minua jotenkin hämmentää, että 1800-luvun puolivälissä, siis huh, yli 150 vuotta sitten kirjoitettu kirja voi olla vieläkin näin hyvä.

Juoni on oikeastaan aika lyhyesti kuvattu: Päähenkilö Tšitšikov matkustelee ympäri Venäjää ja ostaa tai yrittää ostaa kuolleita sieluja. Myyjiä tämä tietysti hämmentää, eikä aina ihan vähää. 

Oikeastaan ei ole ihme että pidin Kuolleista sieluita niin paljon: Kirjan takakannessa Googlia nimitetään muun muassa venäläisen kirjallisuuden absurdin ja surrealistisen perinteen aloittajaksi

Lisäpisteitä Kuolleet sielut saa suoraan sanottuna myös siitä, että sitä ei ole pilattu pituudella. Vaikka nyt olisi jo miten Kindlejen ja sähkökirjojen aika (tai ehkä juuri siksi, että sähkökirjani ovat Kindlessä, jonka kanssa kopiosuojausasiat ovat aika kikkailua ja usein aika synkän harmaata aluetta jos niihin lähtee, ei tietenkään sillä että minä moisia harrastaisin mutta internetistä olen lukenut ;)), reissuun lähtiessä käsimatkatavaroihin valikoin Kindlen lisäksi aina ohuen pokkarin joka vie laukusta vain vähän tilaa, en hillitöntä tiiliskiveä. 


torstai 15. tammikuuta 2015

Uusintakierroksella: Ole luonani aina (Never let me go)

Kirjan nimi: Never let me go
Kirjoittaja: Kazuo Ishiguro
Julkaistu: 2005

Mistä minulle: Amazon.com


Harvinaista kyllä, luin kirjan toiseen kertaan! Näin ei käy kovin usein: Mailmassa on lukemattomia (hahhaa) mielenkiintoisia kirjoja, joten aika harvoin näen syytä tarttua mihinkään vanhaan suosikkiin - yleensä pidän hyvät kirjamuistot mieluusti hyvinä muistoina.

Tässä Hamburger Bahnhofin juuri päättyneessä Wall works -teoksessa on jotain samaa tunnelmaa...


Nyt innostuin kuitenkin ilmoittautumaan kansainväliseen vapaamuotoiseen lukupiiriin, jonka listalla Izhiguron Never let me go oli. Hankin kirjan Kindleen, luin sen läpi jaa... Kun lukupiirin oli tarkoitus tavata jossain Neukölnin perukoilla, löysin itseni vielä harhailemasta töistä stressaantuneena ja ympyrää pyöräillen Kreutzbergistä. Riittää, ajattelin. "Tämän pitäisi olla kiva harrastus ja vapaaehtoinen aktiviteetti, en todellakaan rynni kärttyisenä, nälkäisenä ja myöhässä johonkin, mistä en edes tunne ketään." Ja niinpä en sitten vieläkään ole käynyt Berliinin kansainvälisten naisten lukupiirissä, niin hauskalta kuin se tuntuukin...

Mutta niin, Never let me go. Se on erinomainen, ehkä yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista, toisellakin kerralla. Lukukokemus oli nyt ihan erilainen kuin ensimmäisellä kerralla, koska tiesin, mitä kirjassa tapahtuu. Osa ensimmäisen kerran viehätyksestä liittyi varmasti osaksi myös siihen, että kirja tosiaan oli rauhallisesta tahdistaan huolimatta yllätystä alusta loppuun. Nyt sen sijaan olin tippa linssissä jo ensimmäisten sivujen aikana.

Oikeastaan Never let me go sopii erinomaisesti useamman kerran luettavaksi. Se on kaunis, ihana, todella, todella surullinen kirja. Kolmas kerta tulee varmaan joskus.


Myös kirjasta tehty elokuva on muistaakseni kohtuullisen hyvä, en tosin koe mitään vetoa sen uudelleenkatsomiseen.

Barbara Demick: Suljettu Maa, elämää Pohjois-Koreassa

Kirjan nimi: Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa
Kirjoittaja: Barbara Demick
Julkaistu: 2010
Sivuja: 422 

Kustantaja: Atena  
Suomentaja: Antti Immonen
Mistä minulle: Laina mummon kirjahyllystä
(!!)

Kuva Atena


Pohjois-Korea on kiinnostava. Se kun on kuin valkoinen - tai öisin oikeastaan musta - läntti kartalla, josta suodattuu ulos vain hyvin rajattu osio.

Olen lukenut jo aiemmin kaikille suosittelemani Guy Delislen Terveisiä Pjongjangista. Delislen sarjakuva keskittyy kuitenkin kuvaamaan Pohjois-Koreaa ulkopuolelta, siellä asuvan ulkomaalaisen näkökulmasta. Demick sen sijaan on haastatellut laajaa joukkoa Pohjois-Korean kansalaisia jotka ovat loikanneet maasta. Siitä välittyvä kuva ei ole enää yhtään hupaisa tai hihityttävä.

Kirjan alussa epäilin vähän sen asennetta: Demick kertoi haastateltavansa suulla, mitä hyvää maassa on. Iltainen sähköttömyys opettaa harrastamaan muita puuhia, ja nuorten kielletyt suhteet on melko helppo pitää salassa. 

Pikkuhiljaa elämä ja syyt loikata maasta alkavat avautua. Puolueen valta, jatkuva nälkä, nälänhätä, opettajat jotka saavat kyllä itse ruokaa mutta joutuvat katsomaan oppilaidensa kuolemista nälkään, lääkärit jotka joutuvat työskentelemään sairaaloissa joissa he eivät voi tehdä potilaidensa eteen käytännössä mitään... 

Kirjan mielenkiintoisinta antia ovat kuvaukset siitä, kuinka loikkarit loppujen lopuksi sulautuvat ulkomaailmaan. Äärettömästä niukkuudesta Etelä-Korean runsauteen siirtyminen ei ole helppoa eikä aina käy kivuttomasti sekään.

Kirjan paras opetus taitaa kuitenkin olla se, että loppujen lopuksi ainakin jotkut ihmiset voivat selvitä lähes mistä tahansa. Ja toisaalta, myös hyvä, normaali ja empaattinen ihminen saattaa hyväksyä kauheudet ympärillään kun ei voi niille mitään

Kirja on luettu myös ainakin Sonjan lukuhetkissä, Lumiomena-blogissa ja Kirjavinkeissä

maanantai 12. tammikuuta 2015

Hyvää syntymäpäivää Haruki Murakami!

Kiitokset lempikirjailijalleni yhdestä kaikkien aikojen lempilainauksestani.

Lue monta muuta hyvää lohkaisua Murakamin kymmenen lainauksen joukosta tai Goodreadsin hillittömästä kokoelmasta.

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

2015 tartun hyviin kirjoihin ja esittelen pitkästi vain parhaat

Uudenvuodenlupaustoimistosta päivää! Niitä on sellainen lista, että lähimmät kaverini pyörittelivät jo aika huvittuneina päätään, mutta keskitytään täällä vain niihin kirjoihin liittyviin. 

Tänä vuonna... En ainakaan ota stressiä siitä, että minun pitäisi blogata kaikesta minkä olen lukenut. Ei ei ei. Jos kirjasta ei ole mitään sanomista, voin jättää koko kirjan blogissa mainitsematta. Vähän tosin jo harmittelen sitä, että en ole pitänyt lukemieni kirjojen listaa päivitettynä vuoden 2013 jälkeen käytännössä ollenkaan - olihan siellä muutama helmikin joukossa, kuten Sheryl Sandbergin Lean In ja ranskalaisystävysten kirjoittama How to be Parisian.


Aion jatkaa vuonna 2015 hyväksi todetulla kirjasnobbailulinjalla: Vain sellaisia teoksia, jotka kelpuuttaisin yksi kerrallaan to-be-read 100-listalleni! Niiden pitää olla jo lähtökohtaisesti ihan maatajärisyttäviä, joko upeita lukupaketteja kuten odotan Diana Gabaldonin Muukalaisen olevan (pliis, älkää horjuttako mielikuvaani!) tai faktaproosaa joka tuo minulle jotain ihan uutta ajateltavaa (Who owns the future odottaa jo Kindlessä). 

Mitä siis jää pois? Epämääräinen tauhka, josta jää vähän tyhjä olo, kuten itse asiassa vasta lukemani If I stay tai jo aiemmin bloggaamani Veronica Rothin Divergent. Seuraava osa odottaisi jo Kindlessä, mutta... Blaah. Olen tainnut kasvaa aikauiseksi? 

Näistä siis jalostuu lukulupaus vuodelle 2015:
Tartun vain kirjoihin, joiden uskon olevan parempia kuin kolme edellistä lukemaani kirjaa keskimäärin. 

Saataisiinko tästä joku kaava... En siis aio uskoa liikaa muiden suosituksia enkä varsinkaan lue ihan kivoja kirjoja, koska olen oppinut, että ihan kiva ei riitä, kun superkivoja on enemmän kuin ehtii lukemaan. 




Ai ja mitä tällä listalla ihan käytännössä voisi tulla olemaan? No ainakin: 

Finlandia-voittaja Jussi Valtonen He eivät tiedä mitä tekevät 
...koska takakansi on ihan tolkuttoman kiinostava, ex-kuinka-purjehtijaksi-tullaan -Noora suositteli ja se voitti vielä Finlandiankin.

Anna Karenina
...koska venäläiset klassikot ovat oikeasti hyviä. Ja muutama vuosi sitten minulle paljastui vahingosa, miten tämä kirja päättyy, kun joku Hesarin kulttuuritoimittaja ilmeisesti piti sitä jonkinlaisena yleissivistyksenä ja spoilasi jotain ihan muuta aihetta käsitelleessä artikkelissa. No, se loppu teki kirjasta minulle vain kiinnostavamman. 

Cosa Nostra: Sisilian mafian historia
...koska takakansi tässäkin oli niin hyvä, ja tämmöisestä vähän marginaaliaiheesta olisi mielenkiintoista tietää lisää.
 
Amerikan psyko
...koska yleissivistys.
 
Hannu Rajaniemi Kausaalienkeli
...koska Kvanttivaras ja Fraktaaliruhtinas ovat kaikessa sekavuudessaan nerokkaita, ja oikeastaan yksi Hannu Rajaniemen Optio-haastattelu sai minut aikoinaan kiinnostumaan scifistä.

Kjell Westön Kangastus 38
...koska kaikki lukemani Westöt ovat olleet todella, todella hyviä
 
John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen
...koska katso Kjell Westö, mutta tässä Kjell Westö = John Ajvide Lindqvist

Coco Chanelin elämänkerta
...koska kiinnostaa. Näitä on monta, mutta pitää vaan valita jokin.
 
Gustave Flaubert: Rouva Bovary
Alexandre Dumas: Monte Kriston Kreivi the Count of Monte Cristo
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä
...koska minulla on nyt joku juttu ranskalaiseen kirjallisuuteen ja se vaikuttaa niin vieraalta.

Anne Frankin päiväkirja
...koska asun kolmatta vuotta Berliinissä enkä ole lukenut  tätä ja se tuntuu tavallaan jo vähän rikolliselta. Aiaiai...

Dante Alighieri: Jumalainen näytelmä
...koska minulla on seinällä Helvetin kuvitukeksi tehty taulu.

Voltaire, Dumas, Stendhal, Verlaine, Queneau, Darrieussecq
...koska se ranskalaisuus. Ja olisi kiva lukea jotain tosi syvällistä. 

Yllättävän syvällistä, yllättävän vähän uutuuksia. 

Vaikka alussa väitin, että tänä vuonna en suosituksia aiokaan kuunnella, olisi kiva kuulla, mitä vuonna 2014 lukemaasi kirjaa suosittelisit minulle vuodelle 2015!

tiistai 6. tammikuuta 2015

Kun kirjat jäivät nurkkaan - tämä oli lukuvuosi 2014

Kuten varmasti olet huomannut, mennyt vuosi on ollut minulle blogin kannalta hiljainen mutta elävässä elämässä, siis offline, sitäkin vauhdikkaampi. Sen ajan, minkä aikaisemmin kulutin lukemiseen, käytin tänä vuonna lähinnä urheiluun, työntekoon ja privaattielämän setvimiseen. Kirjoihin tartuin harvoin ja lukemistani kirjoista bloggasin vielä harvemmin. 

Tilanne ei kuitenkaan ole lukuharrastuksen kannalta uusi: Kirjat ovat siitä kivoja, että ne voi ihan vaan unohtaa nurkkaan tai Kindleen eivätkä ne sieltä huutele tai valita. Oikeastaan, ne eivät edes katso syyttävästi. Muuttaessa ne kyllä painavat kuin synti, ja varsinkin viidennestä kerroksesta toisen hissittömän talon viidenteen kerrokseen kahta Ikea-kassia kantaessa tekisi mieli hurrata sähkökirjan keksijöille. 


Lukemattomuuteni ei kuitenkaan ole mikään uusi ilmiö. Muistelen, että lukioaikana luin pakollisten äidinkielten kirjojen lisäksi ehkä korkeintaan kaksikymmentä muuta teosta.

En siis todellakaan voi kerskua vuonna 2014 lukeneeni sataa kirjaa tai kahlanneeni läpi vuoden kiinnostavimpia kotimaisia. En silti väitä, että minulla ei olisi ollut aikaa lukemiselle: Prioriteetit ja kiinnostukset vain olivat toisaalla.

Mutta sitten, kun aloin taas tarttua kirjoihin, ote oli ihan uusi. Kriittinen

Mitä vähemmän käytin lukemiseen aikaa, sitä enemmän lukemaltani kirjalta odotin. Halusin hyötyä jokaisesta lukemastani minuutista, tai ainakin viihtyä täysillä, en vain viettää aikaa. Jätin yhdentekeviltä tuntuvia kirjoja kesken, mutta toisaalta kohdatessani jotain mielestäni loistavaa, kuten Balin-lomalla lukemani Poika raidallisessa pyjamassa tai Eläinten syömisestä (tai syömättömyydestä, heh...) hullaannuin niistä täysillä.

En osaa olla lukemattomuudestani kovin huolissani: Innostuin taas loppuvuodesta, ja kun lukemisen makuun on päässyt, siitä ei pääse yli eikä ohi. Vähän sama on juuri nyt tapahtumassa bloggaamisen kanssa. Pääni pursuaa uusia ideoita, joista kaikki eivät liity kirjoihin. Haluan kuitenkin pitää Aamuvirkun yksisarvisen suomenkielisenä kirjablogina, jossa silloin tällöin väläytellään Berliini-katsauksia. Siksi bloggaan jatkossa myös englanniksi kaikesta mahdollisesta mielenkiintoisesta osoitteessa http://fitterforlife.wordpress.com . Tervetuloa matkaan sielläkin!

PS. Ei tarvitse pelätä, että tämä blogi olisi hiljenemässä: Seuraava postaus on jo ajastettu!

torstai 1. tammikuuta 2015

Norwegian Wood II eli Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Erinomaista vuotta 2015! 

Ennen kuin kerron, mitkä kirjat olivat minulle vuoden 2014 huippuhetkiä ja mitä haluan erityisesti tänä vuonna lukea, postaan vielä yhdestä viime vuoden suosikeistani. 

Kirjan nimi: Värittömän miehen vaellusvuodet  
Kirjoittajat: Haruki Murakami
Julkaistu: 2013, suom 2014    
Sivuja: 330 Kustantaja: Tammi  
Suomentaja: Raija Porrasmaa
Mistä minulle: Kaukolaina kirjastosta Suomi-lomalla 



Huomaatteko muuten? Minulla on aivan mieletön lukuvauhti päällä! Syksyn aikana en oikein ole osannut arkielämssäni tarttua kirjaan, vaan lukeminen on rajoittunut lähinnä matkusteluun, eli matkustamisen hetkiin silloin kun on pitänyt tappaa aikaa. Ja matkustellessakin olen liian usein vain torkkunut. Luulen, että myös suomeksi lukeminen on vauhdittanut lukuintoani joululomalla. Ja tietysti huolella valitut kirjat!

Melkein jännitin Murakamin Värittömän miehen vaellusvuoteen tarttumista. 1Q84 on nimittän vieläkin kesken, ruhtinaalliset, krhm, kolme vuotta aloittamisen jälkeen vaikka vieläkin väitän pitäväni kirjasta. Olen kyllä jatkanut sitä aina silloin tällöin muutaman sivun verran, mutta kun kirjat 1 ja 2 käsittävä nide on niin tolkuttoman paksukin, ei se pääse koskaan esimerkiksi lomille mukaan. 

Värittömän miehen vaellusvuosien päähenkilö Tsukuru Tazaki on melkein kuin kuka tahansa Murakamin päähenkilöistä: Yksinäinen mies, joka viettää yksinkertaista ja askeettista elämää. Tsukuru on kyllä Murakamin peruspäähenkilöä vanhempi, jo 36-vuotias. Kirjassa katsastetaan lyhyesti hänen opiskeluaikansa, mutta oikeastaan kirja keskittyy lapsuusajan ystäväpiirin käsittämättömän rikkoutumisen selvittämiseen

Tsukurulla oli kiinteä osa viiden ystävyksen joukkoa, kunnes hänet yht'äkkiä suljettiin sen ulkopuolelle. Tapaus ei koskaan saanut selitystä ja se kalvaa vielä aikuisenkin Tsukurun mieltä. Hän alkaa selvittää tapahtumaa, ja päätyy käymään jopa Suomeen sen perässä. 

Värittömän miehen vaellusvuodet oli - kuten otsikostakin voi päätellä - yllättävän Norwegian Wood -tyylinen lukukokemus. Ei murakamimaisen maagisia elementtejä mutta hyvin tutun tuntuisia henkilöhahmoja. Silti Murakamit tuntuvat aina raikkailta, eikä uutuus päässyt kyllästyttämään vaikka ei yllättämäänkään. Sanoisin, että Murakami on niitä kirjailijoita, joita luetaan matkan eikä lopputuloksen vuoksi. Nautin tekstistä, joka muuten tuntui kirjan alkupuolella kevyesti erilaiselta kuin aikaisemmin lukemissani Murakameissa. Mietin, mahtoiko sillä, että tämä kirja on suomennettu suoraan japanista (kiitos Raija Porrasmaalle luultavasti oivallisesta työstä) vaikuttaa asiaan.