Matkailu avartaa, kirjat auttavat saamaan samantapaisia kokemuksia kotonakin

maanantai 27. kesäkuuta 2011

Matt Haig: Radleyn perhe

Kuuden viikon vapaus vakityöstä on alkanut, ja mukaan lähti tietenkin aivan hervoton kasa kirjoja. En todellakaan usko ehtiväni lukemaan kaikkia, mutta mukaan piti tietysti ottaa erityyppisiä kirjoja, koska eihän sitä yhtenä päivänä voi tietää mitä seuraavien viikkojen aikana haluaa lukea... Valikoima täydentyi vielä pikkukylän vanhan tavaran myymälästä löydetyillä neljällä (toivottavasti) erinomaisella fantasiakirjalla, mutta niistä lisää myöhemmin.
Aivan ensiksi luetuksi tuli vasta ilmestynyt Radleyn perhe, josta marjis on ehtinyt jo bloggaamaan.



Kirjan nimi: Radleyn perhe
Kirjoittaja: Matt Haig
Kustantaja: Atena
Julkaistu: 2011
Sivuja: 407
Mistä minulle: Pyytämällä arvostelukappale

Kiinnostuin Radleyn perheestä jo siitä aikaa sitten saapuneen lehdistötiedotteen myötä: Vampyyreja taas vähän uudella tavalla, hyvähyvä! Kirjan idea kuulosti myös jokseenkin freesiltä: Pidättäytyjinä elävät verenimijät joiden tuskailua verenpuuteessa seurattaisiin. Keskiluokka kohtaa yliluonnollisen siis. Kirja ei ollut aivan sellainen kuin etukäteen kuvittelin ja kuten marjis, myös minä olen sitä mieltä että kirja ei käyttänyt koko idean kapasiteettia, mutta hyvä se oli silti.



Radleyn perhe ei ole perinteinen vampyyritarina. Kirjan keskittyy elämään Radleyn perheen, eli isän, äidin ja kahden lapsen ympärille. Isä ja äiti ovat pidättäytyjiä eli veren juomisesta täysin kieltäytyviä vampyyreja, lapsiraukat taas eivät edes tiedä olevansa vampyyreita. Veren puutteesta johtuen kaikki ovat vähän keskimääräistä heikompia, lapsista etenkin poika Rowan koulussa kiusattu friikki ja vanhempien kaikki energia menee keskiluokkaisuuden sujuvaan näyttelemiseen.
Lopulta tietenkin räjähtää ja perheen tytär Clara järjestää koko perheen ongelmiin. Vanhempien on tietysti paljastettava lapsilleen ikävä salaisuus. Tilannetta paikkaamaan on kutsuttava ei-pidättäytyvä vampyyri, lasten setä Will, joka toki tuo omat ongelmansa kuvioon.

Kirjaa voi lukea hauskana ja nopealukuisena viihdepläjäyksenä, millaisena se hyvin toimiikin, mutta väistämättä mieleen tulee tietenkin myös vertauskuvallisempi taso eli se, miten paljon jokainen keksiluokassa elävä oikeastaan muistuttaa toinen toistaan ja mihin tietynlaisessa muotissa eläminen johtaa. Mitä itse tekisin toisin ilman yhteiskunnan normeja? Miten paljon ihmiset tekevät asioita vain koska niin kuuluu tehdä ja miten lähellä se on sitä mitä oikeastaan haluttaisiin tehdä? Entä mihin tämä pidättäytymisten sarja johtaa? 

Kirja sopii hyvin eri puolella blogosfääriä etsittyyn kevyiden kesäkirjojen sarjaan, mutta kyllä tämä kelpaa taatusti luettavaksi vielä syksylläkin.

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Tom Henriksson ja Leo Stranius: Ekopop!

Huhhuh. Ekopoppia lukiessa olisi todellakin pitänyt kirjoittaa muistiinpanoja. Ajattelin kyllä muutaman kerran riippumatossa löhötessä muistivihkosen ja kynän noutamista, mutta tämän kirjan äärellä ajattelemisesta ei jäänyt voimia enää moisiin fyysisiin ponnisteluihin. Toivottavasti tärkeimmät pointit välittyvät silti.

Kirjoittajat: Ekopop! Ekologisen ja onnellisen elämän opas
Kirjoittaja: Tom Henriksson ja Leo Stranius
Kustantaja: Avain
Julkaistu: 2011
Sivuja: 320
Mistä minulle: Pyytämällä arvostelukappale



Tämä kirjoitus valuu oikeastaan aika kauas kirja-arvostelusta, tämä on pikemminkin kannanotto. Mutta siihen arvosteluun sopivat osat heti: En osaa vieläkään ihan päättää miten kirjaan suhtautuisin. Suosittelen silti ihan kaikkia lukemaan sen. Ja haluan silti varoittaa, että lukijalla pitää olla vähän innostusta, jotta kirjan jaksaa lukea kannesta kanteen.

Ekopop on hyvin erilainen kirja verrattuna siihen, mitä yleensä luen. Sen kirjoittajat ovat hyvin erilaisia ihmisiä kuin ne, joiden kanssa päiväni vietän. Haluan kulkea samaan suuntaan kuin kirjoittajat, pelastaa maailman, mutta polku näyttää kulkevan osittain aika eri reittejä ja päättyvänkin vähän eri kohtaan. Tällaiset kirjat eivät aina ole niitä mistä pidetään, mutta silti niitä on hyvä lukea: Tulihan ajateltua ainakin nanosekunti ja ehkä jopa seuraavalla kerralla mietittyä kaupassa vielä vähän tarkemmin, mitä kärryihinsä pistää.

Vaikka Ekopop on innostuneesti ja positiivisella otteella kirjoitettu, se ei ole kevyt kirja. Ennalta ajattelin, että se sisältäisi paljon käytännöllisiä niksejä ekologisemmasta elämästä ja onnellisemmasta arjesta. Sisälsi Ekopop niitäkin, mutta myös paljon, paljon muuta. Kirja käsittelee laajasti myös päätöksentekoa, yksilöiden aktivoitumisen merkitystä, painottaa toisaalta yksilön vastuuta, toisaalta poliittisen päätöksenteon merkitystä, Suomen ympäristöliikkeen historiaa ja kirjoittajien henkilökohtaisia kokemuksia ja mielipiteitä. Ja niitähän riittää.

Kirjan perspektiivi on hyvin helsinkiläinen. Välillä melkein luulen kirjoittajien olettavan kaikkien asuvan Helsingissä, vaikka Stranius ei siellä selontekonsa mukaan lapsuuttaan olekaan viettänyt. Tämä Helsinki vs. muu maa –asetelma aiheutti minulle jo kirjan alussa vähän turhaa nikotusta. Kirjoittajien utopia tuntuisi olevan, että kaupunki olisi rakennettu tiiviisti täyteen hyvin korkeita kerrostaloja, joiden välejä somistaisivat ihastuttavat puistot jossa kaupunkilaiset voisivat rentoutua, jotta heidän ei tarvitsisi lähteä kaupungista. Aidomman luonnon kaipuu voitaisiin tyydyttää välittömästi kaupungin reunalla alkavassa luonnonvaraisessa metsässä, jossa toki kuitenkin olisi viehättäviä merkittyjä vaelluspolkuja. Metsän ääreen pääsisi luonnollisesti raideliikenteellä.

Kirja sivusi voimakkaasti minimalismiin liittyviä ajatuksia: Onni ei tule tavaroista, vaan elämyksistä. Elämyksiä voi saada myös vaikuttamisesta ja hyvän tekemisestä. Raha ei ole avain onneen.

Kirjassa oli myös vahva vasemmistolainen perspektiivi. Myönnän lukeneeni välillä melkein kateellisena, miten innostunut Leo oli työstään ja Tom opinnoistaan. Tässä kohtaa päässäni kävi myös jonkinlainen naksahdus, jonka olisi halunnut kertoa kirjoittajille: Ymmärrättekö, että vaikka esimerkiksi minä pidän kovasti työstäni ja nautin opiskeluistani, en silti tekisi niitä ilmaiseksi, valitsin alani ja työpaikkani osin hyvän palkan takia (näyttääpä tuo muuten pahalta kirjoitettuna) ja jos vaihtoehto olisi puuhastella omien projektien parissa eikä käydä töissä, saattaisin valita sen omien projektien äärellä puuhastelun? Nyt minua kuitenkin palkitaan rahamäärällä, jonka avulla pystyn jossain määrin viihdyttämään itseäni myös kohtuullisella vapaa-ajallani, ja siksi olen valinnut työssäkäynnin sen sijaan, että tekisin jatkuvati asioita, joista nautin kaikkein eniten. Uskon, että aika monella siltasuunnittelijalla, putkimiehellä ja ajoittain jopa sairaanhoitajalla tai lääkärillä on sama asenne, ja siksi kaikki ei vain koskaan tulisi sujumaan ihan yhtä ihanasti kuin Leo ja Tom rivien välissä maalailevat. Okei, tiedän että rivien väleihin vetoaminen on vähän ilkeää, mutta silti. Kaikki eivät ole jatkuvasti äärimmäisen innoissaan siitä, mitä tekevät, ja se on ihan ok.

Se, mitä olisin kirjalta kaivannut, olisi ollut joidenkin asioiden tarkempi asettaminen perspektiiviin ja mittasuhteiden huomiointi. Olen ehkä tässä(kin) vähän insinööri, mutta jos ihmisille annetaan ohjeita, mielestäni niiden olisi syytä olla vaikuttavia ohjeita. Vaikka Tom selvästi haluaa elää ekologisesti, lentelee hän kirjan alkuosan maailman puolelta toiselle (tai siltä se ainakin vaikuttaa, välillä ollaan kaverin luona Bostonissa, välillä muistaakseni jossain päin Aasiaa). Tarkoitan siis sitä, että vaikka esimerkiksi yksityisautoilua jatkuvasti parjataan, voisi olla syytä muistuttaa, että yhdellä vuosittaisella edestakaisella lennolla Suomesta johonkin voi olla ihan samankokoiset tai paljon suuremmat hiilidioksidipäästöt kuin hurjalla määrällä kaksin autoilluilla kilometreillä vuodessa. Tämä ”autoilu on kamalinta, mitä voi tehdä” –näkökulma kalahteli (se koira tietysti älähtää johon kalikka kalahtaa jne…) minuun vähän turhankin voimakkaasti, mutta nuo ehdotukset tyyliin ”päästökiintiöt joilla saa ajaa kerran kuukaudessa mökille” saivat verenpaineeni ajoittain nousemaan. Sen sijaan, että esimerkiksi mökkeilyä ei olisi suorastaan tuomittu, olisi voinut nostaa esiin myös parannusehdotuksia: Mökkiin ei perinteisiä sähköjä ja juoksevaa vettä vaan aurinkopaneelit ja kompostoiva käymälä, vuokramökkien hyödyntäminen jne. Lisäksi haluaisin nyt tässä mökkeilyn puolustuspuheenvuorossani nostaa esiin sen, että siellä mökillä kuitenkin yleensä on aika paljon vähemmän mahdollisuuksia huomaamattomaan energiantuhlaukseen kuin kaupungissa: Ainakin tämän Aalto -yliopiston tutkimuksen mukaan.

Hyviäkin juttuja löytyi: Esimerkiksi lihansyöntiä kannustettiin vähentämään, minkä henkilökohtaisesti näen yhtenä helpoimmin toteutettavista edistysaskeleista ihan kenelle tahansa. Lisäisin tosin myös maitotuotteet vielä selkeämmin harvennettava –listaan.

Kirjasta kuitenkin välittyy sekä Leon että Tomin innostus vaikuttamiseen ja luonnonsuojeluun. Tomin kanta luonnonsuojeluun paljastuu kirjan myöhemmässä vaiheessa huomattavasti Leon asennetta teknologiamyönteisemmäksi.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat herätellä itseään ja mahdollisesti saada myös käytännöllisiä vinkkejä. Suosittelisin tätä kovasti myös jokaisella lukiolaiselle, koska tästä opuksesta saa taatusti poimittua paljon sitä yo-tutkintolautakunnan arvostamaa kypsää ja kriittistä ajattelua. Kirjaa ei ole somistettu kuvilla ja tarina on paikoin melko runsasta ja polveilevaa, että omaa innostusta kirjan lukemiseen täytyy kuitenkin riittää.

Maailma on nykyisin todella täynnä ristiriitaisia viestejä, mutta tästä kirjasta pystyi taas poimimaan jotain omaan maailmankatsomukseensa. Kuten K-blogin Jennikin vasta totesi, hyvän kirjan ei aina tarvitse olla mukava.


perjantai 17. kesäkuuta 2011

Sara Gruen: Vettä elefanteille

Olen yrittänyt pitää vähän kirjanostolakkoa, tai siis vältellä kirjakauppoja, divaria, amazon -alkuisia www-osoitteita, mutta lankesin ostamaan Vettä elefanteille. Selitys on kyllä hyvä: Kävin katsomassa leffan, luin Sannan arvostelun kirjasta ja ajattelin että tätä tuskin riittävän monena kappaleena kirjastossakaan on... No, ehkä tämä selittely riittää.

Kirjan nimi:Vettä elefanteille
Kirjoittaja: Sara Gruen
Kustantaja: Bazar
Julkaistu: 2011 (Pokkari)
Sivuja: 366
Mistä minulle: Suomalaisesta kirjakaupasta



Pidin leffasta valtavasti, ja kirjaa oli kiva lukea, kun kaikille tapahtumille oli valmis ympäristö. Yksi kaverini on itse asiassa niin fanaattinen tämän leffa ensin, kirja sitten -asetelman kanssa, että vaikka hän on Twilight -sarjasta ainakin yhtä innostunut kuin minäkin, hän ei ole vieläkään lukenut viimeistä kirjaa, koska viimeiseen kirjaan perustuvat elokuvat eivät ole vielä ilmestyneet... 

Kirjan juoni on varmaan monelle tuttu: Loppukokeita vaille valmiin eläinlääkäri Jakob Jankowskin vanhemmat kuolevat, Jakobille paljastuu että hän jää puille paljaille ja hän hyppää ensimmäiseen ohikulkevaan junaan. Sattumalta se on sirkusjuna. 

Paikka hierarkisessa sirkusmaailmassa, jossa menestys tai edes raha ei tule ilmaiseksi, ei ole saavutettavissa helposti. Melkein eläinlääkäri -status auttaa kuitenkin merkittävästi. 

Sattuman kautta sirkukseen tulee Rosie -norsu, jonka kouluttaminen valahtaa Jacobille. Norsunumeron päätähtenä on sirkuksessa arvovaltaisen Augustin vaimo Marlena. Että Jacobin elämä ei olisi liian helppoa, hän rakastuu Marlenaan.
Vettä elefanteille oli ihana elokuvana, mutta kirjana se oli vielä parempi. Vaikka elokuva oli hyvä, tietysti siinä oli oiottu ja dramatisoitu joitain kohtauksia vielä lisää. Jollain tavalla elokuvasta kurjuus välittyi selvemmin kuin kirjasta: Rahanpuute ei kuulosta niin kurjalta sanana luettuna kuin miltä se näyttää valkokankaalle heiastettuna. Gruen onnistuu kuitenkin onnistuu herättämään tapahtumat harvinaisen hyvin eloon. 

Suosittelen tätä jokaiselle, eikä kirjan takakanteen painettu "Jos luet vain kirjan vuodessa, lue tämä" -ole mitenkään liioiteltu. Jostain syystä tämä toi minulle mieleen samanlaisen lukukokemuksen kuin Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo, vaikka aihe onkin aivan erilainen.

maanantai 6. kesäkuuta 2011

Fiksu Annamari Sipilä

Luetteko säännöllisesti sunnuntaihesarista Annamari Sipilän kolumnit? Jos viimeinen, kirja-aiheinen kolumni on lukematta, siihen pääsee tutustumaan täällä.  Ihailen Sipilän nasevuutta ja kykyä rakentaa siltoja aiheesta toiseen.

Pitäisiköhän uusin kolumni leikata vaikka pieneksi vinkiksi ruokapöydälle (tai vessaan, tai ulko-oveen)? Päälle voisi liimata vaikka post-itin jossa lukisi "Lahjoja saa antaa muulloinkin kuin jouluna, synttärinä ja erityisinä vuosipäivinä".

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Oli tosi mukavaa lukea edellisen postauksen runsaita kommentteja! Luettu on näköjään vaikka sitten missä ja aika moni muistaa tarkkaan paitsi eriskummalliset paikat, myös sen, mitä niissä on luettu. 
Leppoisa helatorstai auttoi minua päättämään pitkään keskeen olleen Supisen nuortenkirjan. 


Kirjan nimi: Liha tottelee kuria
Kirjoittaja: Miina Supinen
Kustantaja: Wsoy
Julkaistu: 2007
Sivuja: 336
Mistä minulle: Kirjastosta nuortenosastolta





Innostuin lukemaan Liha tottelee kuria luettuani monta ihan positiivissävytteistä arvostelua muista blogeista. Kun kirja kirjastossa tuli vastaan, ei sitä voinut jättää hyllylle, ja pääsihän se vihdoin luetuksi vaikka kirjaston uusimisraja ja omatunto kolkuttelevatkin kirjan pitkästä luen kohta -pinossa lepuuttamisesta...
Kirja esittelee ulkoisesti idyllisen Silolan perheen. Äiti Katariina on menestyvä omaa firmaa pyörittävä sisutussuunnittelija, isä Launo ylistetty kapellimestari, kaunis tytär Astra opiskelee yliopistossa biologiaa, vähän kärttyisä poika Silmu hakee elämänsä tarkoitusta bodaamisesta ja pikkutyttö Pelagia (huom, geellä) vain on. 
Perhesuhteet eivät tietenkään ole niin hyviä kuin ulospäin näytellään, menestys ei ole tullut ilmaiseksi eivätkä lapsetkaan ole ihan niin tasapainoisia kuin äiti toivoisi. Kapellimestari-isä on hömelö, tyttären seksimaku raju ja poika alkaa käyttää steroideja kun lihakset eivät enää muuten kylliksi kasva.

Kirja on siis rankka karikatyyri. Siinä on kuitenkin vähän venyttämisen makua: Tarinan, jota ei nyt niin tarkalleen ollut, olisi voinut kertoa kiinnostavammin lyhyemmässä sivumäärässä. Kirja on kuitenkin sinällään ihan mielenkiintoinen kuvaus perheestä jossa tunteita lakaistaan maton alle. 

Jotkut kärjistykset ja pienet asiavirheet vähän tökkäsivät silmään: Jos Silmua ei lihaskasvun vauhti enää tyydyttänyt, olisi kannattanut lisätä palautusjuomaan proteiinia (niiden mainitun malton eli hiilihydraattien ja kreatiinin eli pienempinä määrinä käytetyn lisäravinteen) lisäksi ennen kuin alkoi tökkiä piikkejä kankkuunsa, Astran toiminta vaikuttaa uskomattoman huolettoman vastuuttomalta ja juomaan repsahtavan äidin juomisella ei näytä olevan koskaan ikäviä seurauksia: Ei edes krapulaa. 

Ihan lukemisen arvoinen siis, pidin Supisen aika suoraviivaisesta kirjoitustyylistä mutta toivon, että hänen muut kirjansa ovat vähän toisenlaisia. Ehkä hauskaniminen Apatosauruksen maa miellyttää vähän enemmän.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Kirja ja paikka -assosiaatiot

Kesken on:

Marian Keyes: This Charming Man. Oudon sekava, olen kahlannut sinnikkäästi puoliväliin, mutta pakko luovuttaa. 

Miina Supinen: Liha tottelee kuria. Puoliväli ylitetty, kirja vähän teini, mutta ihan hyvä. Kohta loppuun.

Haruki Murakami: After the Quake. Novelleja joita voi nauttia herkutellen.

Tom Henriksson ja Leo Stranius: Ekopop. Mielenkiintoista, tästä pian lisää. Ainakin Inahdus on yllätys ylläytys jo ehtinyt lukemaan ja kertoo kirjasta täällä.

Kuva ei liity aiheeseen.

Koska mitään uutta kirjaraportoitavaa ei siis (taaskaan...) ole, halusin tulla kyselemään teiltä jostain ihan muusta. Oikeastaan edellisen postauksen lukunurkka -asia tarjoaakin tähän oivan aasinsillan. 

Assosioitteko te vahvasti, vielä vuosia jonkin lukukokemuksen jälkeen, kirjoja siihen paikkaan missä olette ne lukeneet? Minä nimittäin pystyn vetämään yhtäsuuruusmerkkejä seuraavien välille:

Fjodor Dostojevski, Rikos ja Rangaistus, II osa (kirja oli siis jaettu kahtia) = Lentokone Kölniin

Mika Waltari, Sinuhe Egyptiläinen = Passintarkastusjono Välimerellä seilaavaan risteilylaivaan

Doris Lessing, Kultainen muistikirja = Lontoolaisen B&B:n sänky

Haruki Murakami, Kafka rannalla = Joululoma, vanhempien tuvan (eli olohuoneen) nojatuoli

Michael Chabon, Kesämaa = Sama kuin edellinen

Stepahnie Meyer, Twilight = Kaverin työkaverin pietarilaisasunnon sohva ja Pietari - Vainikkala -juna

Ilkka Remes, Pyörre = Karibianristeilijän parveke (ei ollut muuten hyvä paikka lukea Estonian uppoamisesta)

Haruki Murakami, Norwegian Wood = Lentokone Lontoo - Riika

Fjodor Dostojevski, Peluri = Aitta ja vähän viileät lakanat

Muistan siis mielestäni suorastaan kummallisen hyvin joitain kaukaisiakin hetkiä kun muistelen kirjoja, joita olen jossakin erityisessä paikassa lukenut. Toisaalta taas edellisistä kirjoista muistan hyvin vahvasti paikat joissa niitä olen lukenut ja tunnelman jonka useimmiten hieman epätavallinen paikka ja kirja ovat luoneet. Tavallisessa, arkisessa lukunurkassa tämmöisiä tunnelmien ristiaallokoita ei taas oikein synny, sillon pelkkä kirja vie tai on viemättä.