Matkailu avartaa, kirjat auttavat saamaan samantapaisia kokemuksia kotonakin

tiistai 30. huhtikuuta 2013

J.G. Ballard: Kuivunut maailma

Kirjan nimi: Kuivunut maailma (The Drought) 
Kirjoittaja: J.G. Ballard 
Suomentaja: Matti Rosvall  
Sivuja: 224 
Kustantaja: Jalava 
Julkaistu: alkuperäinen 1965, ko. painos 2012 
Mistä minulle: Kustantajalta


Kuivunut maailma kuuluu Jalavan "Saturnus SciFi" -sarjaan, jossa julkaistaan tieteisklassikoita 1950-1990 luvulta. Ainakin Kuivunut maailma on uskomattoman ajaton.

Palasin Kuivuneen maailman aikana jatkuvasti mielessäni kahteen aiemmin lukemaani kirjaan. Tässä on kirja, jossa fuusioituvat Richard Mathesonin Olen legenda ja Emmi Itärannan Teemestarin kirja. Olen legendan kanssa Kuivunut maailma jakaa jonkinlaisen kuumuuden ja lopun ajan tunnelman, kaupunkimaisen ympäristön ja jotain muuta määrittelemätöntä. Teemestarin kirjan kanssa yhteinen on tietenkin kantava teema, vesi. Kuivuneen maailman lopussa esitellään teetä nauttiva pariskunta, joka on jonkinlainen yltäkylläisyyden symboli.

Kirja on siis täynnä lopun ajan tunnelmaa - ei mikään hyvän mielen kirja, mutta ajatuksia se herättää. Kirjan esittelemään kuivuneeseen maailmaan on päädytty, kun ihmiset ovat kaataneet tarpeeksi jätteitä mereen. Tällöin meren pintaan on syntynyt kalvo, jonka estää veden haihtumisen. Siksi myös sateet ovat loppuneet maapallolla ja niin joet kuin järvetkin kuivuneet

Kuivuuden takia ihmisyhteisöt ovat joutuneet jatkuvaan poikkeustilaan, jonka loppua ei näy. Kuten arvata saattaa, käyttäytymisnormit murtuvat ja jokaisen ensimmäinen ajatus alkaa olla oma selviytyminen, se, mistä saa ruokaa ja vettä. Kirja ei tosiaan ole mikään positiivisuuden ilotulitus, mutta ei se mitään.

On omalla tavallaan huvittavaa, että kirjan dystopia-ainekset eivät ole muuttuneet ainakaan vähemmän ajankohtaisiksi viimeksi kuluneiden vuosikymmenten aikana. Lähitulevaisuuteen sijoittuvan scifin kirjoittamisen sanotaan olevan erityisen hankalaa, kun tiede kehittyy niin huimaa vauhtia. Onko kuitenkin niin, että uhkakuvat vanhenevat hitaammin kuin positiivisia mahdollisuuksia kuvaavat teokset? 

Jalava on julkaissut 2011 myös J.G. Ballardin Uponneen maailman. Kirja kuulostaa Kuivuneen maailman veroiselta. 

ydennän Kuvuneella maailmalla "virallisesti" vuodelle 2012  sijoittunutta scifi-haastetta dystopia-kagegoriassa

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Kas tässä oudoin lukemani kirja pitkään aikaan... Takeshi Kaiko: Kesän pimeys

Kirjan nimi: Kesän pimeys 
Kirjoittaja: Takeshi Kaiko 
Suomentaja: Kai Nieminen 
Sivuja: 218 
Kustantaja: Keltainen kirjasto 
Julkaistu: alkup. 1972/ ko. 1977 
Mistä minulle: Joululahja pikkuveljeltä 2011


Yritin tehdä lukemisesta kaikin mahdollisin tavoin vähän mukavampaa. Kuvasta puuttuvat keksit.
Anteeksi A, tämän kirjan lukeminen "hieman kesti". Enkä ehtinyt antaa sitä sinulle luettavaksi yhteisellä lomallamme, mutta noh, kesällä sitten. 

Kirja pääsi Berliiniin jo ensimmäisessä muuttokuormassa, minkä olisi voinut kuvitella suoneen kirjalle hyvän mahdollisuuden tulla luetuksi jo aiemmin, varsinkin kun tunnetusti yleensä kovasti tykkään japanilaisesta kirjallisuudesta, mutta... En ole koskaan aiemmin lukenut kirjan liepeestä yhtä ei-kannustavaa, rehellistä ja nerokasta kääntäjän puhetta kuin Kesän pimeydestä.  Siksi kaikki kommenttini Kesän pimeydestä saavatkin nojata Kai Niemisen kommentteihin. Olkaa hyvät:

"Aluksi en tahtonut saada otetta Kesän pimeydestä. Teksti lojui pöydälläni (ja lattiallani, ja matkalaukussani, ja sänkyni vieressä) kuukausitolkulla. Olin aloittanut käännös(/luku)työn päättäväisenä, mutta liuskan, parin (tai ihan vaan muutaman sivun) jälkeen käännös (lukeminen) edistyi (tökkäsi) tuskin rivinkään viikkovauhdilla (ja Emiratesin erinomainen viihdejärjestelmä satoine kanavineen, elokuvineen ja aivan turhine tosi TV-ohjelmineen voitti mielenkiintoisuudellaan). Luin kirjan (katsoin sarjan ja elokuvan) kerran toisensa jälkeen, yritin löytää siitä rakenteellisia tukipisteitä, yritin löytää tulkinnallisia johtolankoja rivien välistä, mutta turhaan. Kirja kiehtoi minua, mutta en saanut siitä kyllin kiinteää otetta jotta olisin voinut kääntää (lukea) sen. Sitten, varsin turhauduttuani, Kesän pimeys sai otteen minusta (tai minä sain kerättyä tarpeeksi voimia hyökätä kirjan kimppuun. Ja kahvia, ja keksejä, ja hyvää jogurttijuomaa. Ja yleensä kyllä haluaisin, että minä saisin otteen kirjasta eikä toisin päin). Teksti löi minua silmille: rivien välissä ei ollut mitään, rakenne ei kaivannut tukipisteitä (niinpä: älä turhaan etsi sitä, mitä ei ole, tai saat etsiä vaikka äärettömiin). Teksti alkoi sykkiä elävänä, tuoksua elämältä, maistua elävältä. Aloin kääntää (lukea)

Kesän pimeys on ankara kirja (monessakin mielessä: se tuntuu rankaisevan lukijaa tyhmyydestä ja liiallisesta merkitysten etsimisestä). Se on kertomus vieraantuneisuudesta, juurettomuudesta. Kaksi japanilaista, mies ja nainen, kohtaavat Euroopassa ensi kertaa kymmeneen vuoteen . He uusivat vanhan rakkaussuhteensa, elävät muutaman kiihkeän kuukauden yrittäen epätoivoisesti saada aikaan ihmissuhteen, saada kosketuksen elämään. Molemmat ovat herkkiä, aistivia, intohimoisia; molemmat ovat lohduttoman yksinäisiä, haavoittuvia, tuskaisia. Molempia ahdistaa tietoisuus siitä, että kaikesta heidän tiedostaan, sivistyksestään, kokeneisuudestaan huolimatta heidän sisällään on tyhjiö. (eikö kuulosta ihan Murakamin romaanilta? Vaan eipä ole. Ehkä heillä on sama alkuasetelmatietokanta, tai jopa jokin juoniammennin, mutta tapa, jolla he tarinan kertovat, on tyystin erilainen). Kesän pimeys on on kertomus siitä miten he yrittävät täyttää tuota tyhjiötä: ruoalla, juomalla, erotiikalla (kertominen on välillä vähän liiankin suoraviivaista ja yksityiskohtaista minun makuuni). Se on kertomus siitä miten tyhjiö alun perin syntyi. Se on kertomus aineellisen hyvinvoinnin aieuttamasta pahoinvoinnista, laumauttavasta ahdistuksesta, rauhattomuudesta, omia pelkojaan pakenevista ihmisistä (miettikää, jo 70-luvulla! Mitä, jos kirjailija kertoisi saman tarinan nyt uudestaan?). Se on kertomus lasin ja betonin maailmasta, väkivallan, sodan maailmasta, itsensä kadottaneen ihmisen tuskasta. Ja se on pelottavan tosi."

Ei siis mitään mukavaa luettavaa, mutta vaikeassa kaameudessaan suorastaan raikasta.
Kai Niemisen käännös Kesän pimeydestä voitti myös kirjallisuuden valtionpalkinnon vuonna 1978. En ihmettele. 

Olen tyytyväinen itseeni, kun sain viimein taklattua Kesän pimeyden. Vaikka omalta mukavuusalueelta poikkeaminen on ikävää, niin olen silti sitä mieltä, että välillä on hyvä lukea vähän vaativampiakin kirjoja. Juoksutermein: Jos yleensä hölkkäilen 50 minuuttia mukavuusalueella, teen satunnaisen pitkän lenkin tai juoksen vähän 400 metrin intervalleja, niin tämä oli minulle 45 minuuttia kisavauhtia.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Back in Business

Luulin, että talvi vaanii vielä nurkan takana, kunnes huomasin puissa olevat lehdet ja kukkivat kirsikkapuut.

Viimeiseen kahteen kuukauteen on mahtunut lyhyesti sanottuna aika paljon menoa. USA:n reissun jälkeen olen käynyt kolmesti Suomessa ja saanut passiin hienot leimat niin Yhdistyneistä Arabiemiirikunnista kuin Omanistakin. 

Katamaraaniajelulla Omanin rannikolla

Samaan aikaan kotiin on tulvinut loistavia kirjoja niin kavereilta, arvostelukappaleina (tai niiksi ainakin luulen ilman saatetta saapuneita kirjoja, toiseen lähikontaktia oli ottanut joko toiveikas varas tai utelias naapuri) kuin Helsinki-Vantaan ärrältäkin.

Berliini on muuttunut taas upeaksi kesäkaupungiksi. Dubain huumaavasta lämmöstä arkeen palaaminen tuntui vähän oudolta, kun vielä illallakin lentokoneesta ulos astuessa tervehti yli 20 C lämmin ilma. Lenkillä on voinut käydä kesävaatteissa ja kadut ovat taas täynnä ihmisiä.

Öljynporauslauttoja toisensa perään

Olen edelleen vähän hengästyneen innoissani niin reissuista, Berliinistä kuin tulevasta kesästäkin. Tällä hetkellä bloggausideoita on enemmän kuin aikaa, mutta esittelen niin Persianlahdella tehdyn risteilyn kuin postausvuoroaan odottavat kirjatkin heti kun ehdin.

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Mennään eikä meinata

Minulla olisi esittää mahtavia kuvia uusista kirjahankinnoistani ja -lainoistani, jos vain olisin ehtinyt napata kasoista kuvan päivänvalossa.

Palasin tiistaina pääsiäisloman jälkeen Suomesta Berliiniin. Lento oli airberlinin epäinhimmillinen (=halpa) aamulento, boarding  5.55. Lentokentän pokkarikauppakaan ei ollut vielä tuohon aikaan auki.


Täydensin kirjavarastoa hätäpäissäni lentoaseman R-kioskilla. Ostin Roope Lipastin Rajanaapurin ja Venla Hiidensalon Mediahuoran. Muutoinkin kirjatilanne on nyt erinomainen: Kavereilta lainassa ovat  Adler-Olsonin Mercy, Timothy Ferrisin legendaarinen 4 tunnin työviikko ja Marketta Hornin Neljän dollarin päivä (pitääkin kysyä kaverilta, keräileekö hän sattumoisin kirjoja, joiden nimissä on numero neljä). Kolmas kaveri suositteli Daniel Kahnemanin Thinking, fast and slow:ia. Imaisin kirjan jo Kindleen, aloitin ja istuin lattialla sohvan viereen jähmettyneenä kirjaa lukemassa kunnes minun oli rynnättävä puoli tuntia myöhemmin joogaan. Ymmärrettävää tai ei, en ole aloittanut kirjan lukemista sen jälkeen uudestaan vaan säästelen sitä pidempää lukupätkää varten. Tämän lisäksi olen kommentointihiljaisuudestani huolimatta imenyt jatkuvasti vaikutteita muista blogeista ja aloitan tutustumisen Sirpa Kähkösen tuotantoon kirjoista Mustat morsiamet ja Rautayöt.

Vaikka olen lähdössä ensi viikoksi lomalle - kyllä, taas - minun on jo silti parempi myöntää itselleni, että en ehdi lukemaan edes puolia noista kirjoista, jotka kaikki haluaisin lukea NYT HETI. Lomasta on tulossa täydellinen yhdistelmä vieraita kulttuureita, narikkaan heitettyjä aivoja, kuumuutta, mahtavaa seuraa ja hyvää ruokaa.

Lupaan palata runsaskuvallisen reissupostauksen ja toivottavasti myös muutaman kirjabloggauksen kanssa. Jos ihme tapahtuu, ajastan loman ajaksi muutamat haastevastaukset ja Berliinijuttuja, mutta en pidättelisi hengitystäni näitä odotellessa. 

Moimoi!