Matkailu avartaa, kirjat auttavat saamaan samantapaisia kokemuksia kotonakin

lauantai 16. syyskuuta 2017

Testissä Blinkist - voiko faktaproosan puristaa varttiin?

Blinkist on sovellus, joka tiivistää yli 2000 faktaproosakirjan olennaisuudet noin varttiin. 

Annoin kohdennettujen mainosten hyppiä silmilleni kuukausi toisensa jälkeen. Taidan sopia kohderyhmään. Silti: Ilmainen kokeilu, pah. Viikko ilmaiseksi, pah. En uskonut, etta monisataasivuisen kirjan olennaisuudet saisi millaan tiivistettyä varttiin. 

Kun suomalainen markkinointiheppu suositteli sovellusta uutiskirjeessä, päätin antaa sille mahdollisuuden. Latasin sovelluksen, hyväksyin käyttöehdot ja käyttääkseni ilmaista kokeilu asetin viiden päivän päähän muistutuksen perua ilmaisen kokeilun, jotta seuraava visalaskuni ei kokisi mukavaa £60 lisäveloitusta. 

Sovellus toimii hyvin, aivan kuten sen kuuluukin. Käyttäjänä voin päättää, haluanko kuunnella tiivistelmän vai kenties lukea sen näytöltä. Käyttö onnistuu myös offline-tilassa. Sovellus kysyy, haluanko poistaa kuunnellut kirjat automaattisesti kuuntelun jälkeen (kyllä, kiitos).

Sisällön puolesta testijakso on pienoinen pettymys. En pääse kuuntelemaan ja lukemaan koko kirjastoa testijakson aikana. Saan vain yhden ennalta valitun kirjan kuunteluun tai lukuun päivässä. 

Silti... Olen alkanut lämmetä sovellukselle jo kahdessa päivässä. Aika moni business-kirjoista (johtaminen, markkinointi, tehokkuus, kuluttajapsykologia) on yhden tai kahden idean venyttämistä, kiertelyä ja kaartelua kahdeksi sadaksi sivuksi (ja rahakkaaksi kustannussopimukseksi). Tällaisten yhden idean ihmeiden kuuntelu vartissa on oikein tehokasta. 

Sen sijaan yritys tiivistää Daniel Golemanin Emotional Intelligence on mielestäni suoranainen häväistys, enkä usko että kaikki olenainen Tim Ferrisin Tools of Titanistakaan voi mahtua varttiin. 

Ajattelenkin Blinkistä nyt enemmän ekstrana, en korvikkeena - en haluaisi, että se vähentäisi lukemistani, vaan että se lisäisi sitä. Ehkä se onkin paras tapa laajentaa näköalaa, niin että tietää, mihin suuntaan kannattaa lähteä tarpomaan syvemmälle. Ja toisaalta, ehkä voin nyt ensimmäisenä asiana aamulla kuunnella jotain järkevää ja herätä rauhassa sen sijaan että torkuttaisin tai selaisin instagrammia. Tai jos ostaisin paremmat kuulokkeet, voisin kuunnella tiivistelmiä metrossa. Pelottavan tehokasta, kyllä. 

Blinkistin kirjasto näyttää isolta, ja erittäin moni nimeke äärimmäisen mielenkiintoiselta. Niin moni, että en ikina saisi niin montaa kirjaa luettua, etenkään jos haluan lukea yhtään proosaa.

Voi olla, että en perukaan tilaustani testiviikon päättyessä.

Miltä palvelu teistä kuulostaa? Onko teistä kukaan käyttänyt Blinkistiä? 

tiistai 29. elokuuta 2017

Geenit vai kasvatus, horjunut mieli vai pysyvä ominaisuus

Onnistuneen kirjakauppakäynnin voi määritellä monella tapaa - ja joskus se tarkoittaa sitä, että katsoa saa mutta ei ostaa.

Toissa sunnuntaina onnistuin mielestäni erinomaisesti. Kannoin yhden kirjan Kaupan ympäri, sivelin ainakin kymmentä, mutta lopulta harhautin itseni laskemaan kirjan takaisin paikalleen luomalla insta-storin alla olevasta kuvasta. 

Poistuin kaupasta onnistuneesti. Kotona huomasin ex-pomoltani tulleen viestin. 'Luin Underground Railwayn, se oli mahtava!!!'. Arvaatte varmaan, mitä tein lauantain lounastunnilla? Ja tiedätte varmaan, että ketjukirjakaupoissa on usein 'Osta kaksi, toinen puoleen hintaan' -tarjuksia? 

Ja niinhän siinä sitten kävi... Good Me Bad Me jonka olin jo kerran jättänyt klikkaamatta Kindleen, lähti mukaan. 



Kirjan nimi: Good Me Bad Me
Kirjoittaja: Ali Land
Julkaistu: 2017
Sivuja: 348
Kustantaja: Penguin Fiction





Milliellä on uusi elämä. Hän oli Annie. Viisitoista. Hän eli... Epätavallista elämää. Annien äiti oli töissä naisten turvakodeissa ja kidnappasi, kidutti, hyväksikäytti ja tappoi pikkulapsia, siis silloin kun Annie ei riittänyt. Sitten Annielle riitti, ja poliisit tulivat hakemaan äidin. 

Annie sijoitetaan perheeseen odottamaan oikeudenkäyntiä. 

Kirjan konteksti on karmea. Vaikka väkivallalla ei mässäilty ja yksityiskohdista vain vihjailtiin, sen tunnelma oli kuristava. Varsinainen teema on mielenkiintoinen - mikä ihmisessä on kasvatuksen, mikä geenien tulosta. Missä menee se pahuuden raja, mistä voi toipua, ja voiko siitä, mitä pitää normaalina, koskaan selvitä ehjänä eläen samojen normien katveessa kuin muut. 

Kiehtovan kirjasta teki teeman lisäksi sen tyyli. Silloin, kun äärimmäinen pahuus ja Millien sisäinen maailma eivät hallitse sivuja, voisi kuvitella lukevansa 'vain' kuvausta siitä, miten Notting Hillin arvotalojen sisällä pidetään kulisseja pystyssä. Perheen äiti joogaa, nettishoppaa ja turruttaa tai piristää itseään huumeilla, perheen isä on niin uppoutunut työhönsä että ei näe teinityttönsä kasvukipuja. 

Niin. Mikä on normaalia. 


perjantai 4. elokuuta 2017

Kiero juoni laiturin nokkaan

Psykologiset trillerit ovat olleet Se Juttu Gone Girlistä alkaen. Menestyksiä on riittänyt sen jälkeenkin - Nainen junassa ehkä suurimpana vanavedessä.

Pelkkä yhden tyylilajin palvominen voi olla pitkästyttävää. Jos yllättävää juonenkäännettä odottaa, se ei yllätä, ja no, yllätyksen luominen kun yllätysmomentti itsessään on jo menetetetty, on kohtuullisen mahdotonta. 

Siitä huolimatta Annoin Sinun mennä onnistui yllättämään, ainakin minut.


Kirjan nimi: Annoin Sinun Mennä
Kirjoittaja: Claire Mackintosh
Suomentaja: Päivi Pouttu-Delière
Julkaistu: 2014/2017
Sivuja: 418
Kustantaja: Gummerus
Mistä minulle: Äidin kirjahyllystä

Suosittelen: Jännityskirjalisuuden ystäville, motiivien pohtimisen ystäville, päänsisäisen elämän kuvauksen ystäville.

En suosittele: Jos et kestä kirjoja joissa lapsi kuolee, jos olet lukenut liian monta kirjaa hurjalla juonenkäänteellä.

Ennustan: Plot twist -kirjojen jatkoa, mutta entistä syvemmillä henkilöhahmoilla. Kun kirjailijat ovat menettäneet yllätysmomentin tuoman yllätyksen, yllätyksiä on pakko keksiä aivan uusista suunnista.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Kaksi Sarahia kanijumalista ja historiallisista murhista

Kirjakerhot ovat vain paranemaan päin!

Toukokuun Rooftop Book Clubissa saimme kuulla brittiläistä Sarah Winmania ja Australiasta asti matkannutta Sarah Schmidtia.

Esikoiskirjastaan 'See What I Have Done' puhunut Sarah Schmidt oikealla, haastattelija vasemmalla.


Jos Sarah Winmanin nimi on tuttu, ei ihme - hän on aiemmin julkaissut muun muassa kirjan 'When God was  a Rabbit' (suom. Kani nimeltä jumala).

Jokainen paikalla oleva kirjallisuusammattilainen oli haltioissaan Winmanin kesällä ilmestyvästään kirjasta Tin Man.  Inspiraationa on hänen edesmenneen isoäitinsä rakkaustarina, joka ei koskaan saanut arvoistaan päätöstä. Kirjan kuvailtiin saavan lukijan tuntemaan hyvin, hyvin paljon, vaikka kirjan sivuille on tunteita siroiteltu vain hyvin varovaisesti. 'Jos haluat saada lukijan itkemään, älä valuta kyyneleitä sivuille', Winman kertoi. 'Jokaiselle hahmolle voi antaa luvan murtua kerran, mutta sen on tapahduttava kohdassa, jossa henkilön murtuminen ei ole ilmeistä'. Winman kertoi ammentavansa paljon ohjeita kirjoittamiseen näyttelijänammatistaan. 

Schmidt kertoi samalla viikolla ilmestyneestä esikoisestaan 'See What I Have Done'. Jo ensimmäisen kymmenen minuutin aikana oli selvää, että Schmidt voisi helposti olla menestyvä stand up koomikko -siitä huolimatta, että hän kertoi 1800-luvulla tapahtuneeseen kaksoismurhaan perustuvasta kirjastaan. Schmidtiä olisi voinut kuunnella tuntikausia, vaikka sen kummemmin historialliset romaanit, erittäin epämiellyttävät henkilöhahmot tai murhat eivät yleensä saa minua innostumaan kirjasta.

Jo pelkästään See What I Have Donen syntytarina oli niin kummallinen, tai niin kirjallinen, että se sai yleisön selkäpiin karmimaan.

Schmidt kertoi vierailleensa antikvariaatissa ja ajautuneensa real crimes osastolle. 'Even though I am not really... Well, no one is really a fan of crime.' Hän selasi ilman lopullista vastausta jääneestä rikkaan pariskunnan kaksoismurhasta kertovaa pamflettia. 'Not that interesting, happened 1892, I thought'. Seuraavana yönä murhaajaksi epäilty tytär Lizzie tuli Schmidtin uniin. Kun sama toistui, hän päätti kirjoittaa tapauksesta. Alkusysäyksen antanutta pamflettia ei antikvariaatista enää viikko ensivisiitin jälkeen löytynyt.

Schmidt kertoi kirjoitusprosessistaan tarkoin - siitä, kuinka hän ei yritä esiintyä minään salapoliisina, vaan halusi ensisijaisesti kirjoittaa tositapahtumasta innoituksen saanutta proosaa. Hän kertoi kuitenkin tehneensä taustatutkimusta, tosin 'Well I am lazy to do research. I did just what was absolutely necessary'. Vierailu oikeiden murhien tapahtumapaikalla, nykyään majatalona toimivassa talossa Yhdysvalloissa, oli eittämättä auttanut oman tarinan luomisessa.

Ensin haastatellun Schmidtin puheenvuoron jälkeen olin niin innostunut kirjasta, että käytännössä vain odotin kirjan kimppuun pääsyä. Siitä lisää myöhemmin.


Rakastatko chic litiä mutta et romantiikkaa?

Luckiest Girl Alive
Jessica Knoll
2015 Simon & Schuster
Työpaikan epäviralliselta kirjanvaihtopisteeltä



Muistuttaa: Paholainen pukeutuu Pradaan, Gone girl, Poikani Kevin.

Kenelle: Kevyttä luettavaa raskaiden aiheiden parissa etsivälle. Pidät chic litistä, mutta et romantiikasta.

Kenelle ei: Hyvän tuulen kirjaa hakevalle

Mitä saatoin oppia: Millaista on olla töissä naistenlehdessä. Miten tylsältä amerikkalaiseen ylempään keskiluokkaan naiminen voi olla.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Kirjat ovat taas cool

Nyt se on virallista. Kirjat ovat cool. Ovat tietysti aina olleet, mutta... Nyt ne ovat taas mainstreamissa.



Vihjeitä tästä on tipahdellut kyllä jo hyvän aikaa. Ensin Emma Watson perusti lukupiirin, sitten Iso-Britanniassa raportoitiin kirjamyynnin kasvaneen 2017 ja lopulta... Elle järjesti julkaisemiseen keskittyvän tapahtuman (goodie bag oli muuten aika omaa luokkaansa - kirjan lisäksi siellä oli kaikenlaista kivaa aina superfoodista silmänrajauskynää). Eipä siinä, myös Glamour-lehti järjesti kirjatapahtuman - yhdessä kustantamon kanssa. Ja premium-luokan ilmaisjakelulehti, Stylist, muka järjestää oman lukupiirin, eli jakaa kirjasuosituksia ja pyytää käyttämään ajatustenjakoon hashtagia #stylistmagazine .

Niin ne ajat muuttuu.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Rooftop Book Club - Stranger in Fiction

Kaksi bestseller-kirjailijaa, Headline-kustantamon hulppean toimiston ylin kerros Thames-näköallalla ja viiniä - ei hullumpi paikka kiitää ystävää tapaamaan keskiviikkona töiden jälkeen.


Kustantamon valitsemat kirjailijat pääsevät keskustelemaan juontajan johdolla kirjoihinsa liittyävästä teemasta, ja tietysti antamaan vähän esimakua teoksistaan kiinnostuneelle yleisölle. Nyt aiheena oli Stranger in Fiction, erilaiset juonitwistit ja epäluotettavat kertojat. Tunnetuimpia viimeaikaisia lajityypin edustajia ovat Gone Girl ja Girl on the Train. 

Nyt estradille päästettiin Adele Parks (uusin The Stranger in my Home) ja Sabine Durrant (uusin Lie with Me). En tiedä ovatko kustantamon kaikki kirjailijat yhtä nokkelia, hauskoja ja ajatuksiaan sujuvasti jakavia, mutta olin vaikuttunut tunnin moderoidun keskustelun tasosta. Välillä keskustelu oli kevyttä ja hauskaa, välillä syleiltiin ihmisyyden syvimpiä kysymyksiä rakkaudesta pahuuteen. 

Myös kirjoitusprosessista ja kirjojen teemojen hahmottelusta keskusteltiin ilahduttavan paljon. Molemmat kirjailijat ovat innokkaita suunnittelijoita. Parks eläytyy hahmoihinsa kirjoitusprosessin aikana vähän liikaakin. Kirjojen nimeäminen oikein on äärimmäisen tärkeää - Park kertoo, ettei halua joutua chic littiä odottavan käsiin kun hänen oikea kohderyhmänsä on domestic fictionia odottava kansa. Durrant kertoo sanojen Me ja Lie olevan nyt boikotissa, kun hyllyt pullistelevat melkein samannimisiä kirjoja. 

Keskustelu ei-sympaattisista ja epäluotettavista kertojista jatkui pitkään. Durrant kertoi, kuinka tärkeää on yrittää saada lukija pitämään ainakin hetkittäin epäluotettavasta kertojasta, tämä ei voi olla läpeensä kuvottava. Parks kertoi hauskan jutun saamastaan kritiikistä kun lukija ei ollut ihan tainnut hahmottaa kertojan ja kirjailijan eroa ("En tulisi virtsaamaan päällesi vaikka näkisin sinut palamassa toisella puolella tietä"). Toisaalta Parks pohti paljon sitä, miten paljon häneä itseään ja lähipiiriä joutuu pakosta kirjoihin aina tarinoista luonteenpiirteisiin.


Kirjailijat onnistuivat keskustelemaan ja viittaamaan kirjoihinsa juuri niin, että niistä sai jotain irti, mutta samalla ne halusi rynnätä kotiin lukemaan. 

Siis: Jatkoon! Seuraavan kuukauden liput hankintaan. Ainut suositus järjestäjille olisikin mahdollistaa seuraavan tapahtuman lipun ostaminen jo suoraan edellisestä... 

PS. Harmittaako, että et päässyt mukaan? Lukaise Rooftob Book Clubin highlightit Twitteristä:
https://twitter.com/rooftopbookclub



tiistai 17. tammikuuta 2017

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

Kävin 1,5 vuotta sitten Islannissa kaveriporukan ratsastusretkellä. Päivät ratsastimme pitkin sateisia  maita ja mantuja, illat kuivateltiin ratsastuskenkiä hiustenkuivaajalla. Heittelemme vieläkin ilmaan "Seuraavaksi se Islannin läpiratsastus!" vitsejä. Pieni osa minusta pelkää, että kyseessä ei ehkä ole ihan pelkkä vitsi...

Siksi Satu Rämön Islantilainen voittaa aina olikin mieluisa tuliainen yhdelä ratsastusretken osanottajista.

Kirjasta käy selväksi ainakin seuraava:
  • Turistit tunnistaa siitä, että vain heillä on säänkestävät vaatteet Reykjavikin keskustassa
  • Islantilainen luonteenlaatu on uskomaton sekoitus ylioptimismia, sähläämistä ja asioiden aikaansaamista - vauhti on usein tärkeämpi kuin suunta
  • Björkiltä ei kannata mennä pyytämään nimikirjoitusta.
  • Jäätelöbaarit ovat auki pitkään, kirjakaupat vielä pidempään
  • Islantilaisten perhesiteet ovat vähintäänkin mielenkiintoisia
  • Islanti on islantilaisten mielestä maailman paras maa, piste.

Kirjan parasta antia on se, että se ei kerro Islannista vain ihaillen ja kaunistellen. Rämön kuvaukset ovat mielenkiintoisia etenkin siksi, että ne on kirjoitettu selvästä suomalaisnäkökulmasta.

Lukisin mielelläni vastaavanlaisia "vierailla mailla suomalaisen näkökulmasta" opuksia lisääkin - suosituksia saa laittaa!









Viimeinen kuva: Salla Jokinen Photography



sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Äskettäin luettua - kansainvälisiä menestyskirjoja, sosiopaatteja ja ihmismielen ihmeellisyyksiä



L.S. Hilton: Maestra
Jos Fifty Shades of Grey oli sinun juttusi, on tämäkin. Kuvittele, että mukaan olisi sotkettu aimo annos Gone Girliä. Ei välttämättä kirjallisesti laadukkaimmin viettämiäni tunteja, mutta tiedänpä, mitä 'The International Phenomenon' ja 'The Number One Bestseller' kannessa voivat tarkoittaa.

M.E. Thomas: Confessions of a Sociopath
Salanimellä M.E. Thomas kirjoittava oikeustieteen professori on itse sosiopaatti, ja tietää mistä kirjoittaa. Äärimmäisen mielenkiintoista luettavaa. Vie eettisten kysymysten äärelle ja pohtii, onko oikein leimata sosiopaatit jo heidän luonteenpiirteidensä perusteella, vaan vain jos he todella tekevät jotain moraalitonta. Kirjailijalla ei ole julkista sosiopaatin leimaa, mutta hän esittää selkeästi, mitä hyötyä ja haittaa luonteenpiirteistä on hänelle ollut. 

David Brooks: The Social Animal, A story of How Success Happens
Aivan erilainen 'No 1 International Bestseller' kuin ensin mainittu Maestro. The Social Animal on popularisoitua psyokologiaa, sosiologiaa ja antropologiaa ja esittää, miten helposti meistä tulee ympäristömme tuotteita. Erityisen mielenkiintoista on kerronta siitä, miten aivomomme ja sisäinen motivaatiomme ovat linkittyneitä ja vaikuttavat, noh, koko elämään ja sen koettuun laatuun. Taas yksi kirja, jonka lukemista suosittelisin ihan kaikille. 

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Ei mikään hyvän tuulen trio

Joululomalla tahkottu:
Oneiron (Laura Lindstedt), Kudottujen kujien kaupunki (Emmi Itäranta) ja Taivaalta tippuvat asiat (Selja Ahava). Kesken jäi Tankkien kesä (Sirpa Kähkönen).

Luettu trio ei ollut mikään hyvän tuulen tuoja, mutta tulipahan luettua.

Oneiron jäi kyllä mieleen. Lukisinko uudestaan? En.

Vaikka laskeuduin viime aikoina lukemastani faktakirjallisuudesta varovasti Taivaalta tippuvan asian (miksi se muuttui tyyliltään niin vahvasti puolivälissä kirjaa?) ja Kudottujen kujien kaupungin (fantasiahenkeä riitti - Itärannan tyylii pysyi samana kuin Teemestarin kirjassa, joka mielestäni kuitenkin päihitti Kudottujen kujien kaupungin) kautta Oneironiin, oli kontrastia ehkä silti vähän turhan paljon. Kysyin Oneironia lukiessani itseltäni "Mitä järkeä tässä on" enemmän kuin kahdesti, mutta luin kirjan jouluisissa tunnelmissa silti loppuun.

Kirjan henkilöistä ei tarvitse pitää, mutta nyt varsinkin anoreksiaan itsensä tappava juutalaisnainen tuntui aikamoiselta ensimmäisen maailman ongelmissa rypijältä. Kiukustuin, ensin kirjalle, sitten itselleni. Miksi menettää pulttinsa ajan tuhlaamisesta, itsehän olin kirjani valinnut.

Aloitin vielä Sirpa Kähkösen Tankkien kesää, mutta lyhyet kappaleet, hyppivä kerronta ja ensimmäisen sadan sivun jälkeen olo, että olin lukemassa kelloa vastaan enkä omaksi huvikseni, karkotti minut the Crownin ääreen. Myös aiemmin aloittamani The Name of the Wind tuntui huutelevan Kindlestä.

Taidan ensi kerralla pysyä suomalaisissa klassikoissa tai lukea jotain, mikä kuulostaa vain kivalta, ei vain palkitulta.