Tervetuloa meille - ja näin hankit asunnon Berliinistä

Tervetuloa meille! Useampi kaverini toivoi parempia kuvia asunnostamme, jonka esittelin aiemmin tässä kunnossa:

Tilanne 7.8.2013

Eilen pidettiin viralliset tuparit, joten ajankohta virtuaaliesittelyllekin on nyt sopiva (suomeksi: asunto oli kerrankin siivottuna valoisaan aikaan niin, että ehdin ottaa siitä kuvat).

Kerron samalla siitä, millainen prosessi asunnon löytäminen Berliinistä meille oli.

Makuuhuone. Kirjahyllyjä ei ole tullut hankittua, koska kirjojahan on kätevä säilyttää myös erilaisissa kasoissa lattialla. Päiväpeiton olen todennut oikeastaan yliarvostetuksi tekstiiliksi. Miksi sitä oikeastaan käytetään? Sehän on vain yksi tavara lisää tuulettaa ja ennen kaikkea muuttaa. Huomaa myös patterisa oleva lukija, joka käydään tarkistamassa kerran vuodessa.

Ihan ensiksi haluan tappaa legendan Berliinin halvoista asunnoista. Edes idässä. Tai varsinkaan idässä. 

Edullisia asuntoja voi toki vielä löytää lähiöistä, mutta henkisesti vain määräaikaisesti täällä asuvana on tietysti mukavampi nauttia ydinkeskustan tunnelmasta. Lähiöt täällä näyttävät siltä kuin, noh, lähiöt missä tahansa. 

Unohda puoli-ilmaiset vuokrat

Luin tänä kesänäkin suomalaisissa lehdissä Berliini-juttuja joissa mainittiin asumisen olevan halpaa, "kaksio ydinkeskustassa 500 e kk". Näihin väärinymmärryksiin on yleensä kaksi syytä. Juttua tehnyt toimittaja on saattanut katsoa tietyn alueen senhetkistä keskimääräistä vuokratasoa. Tämä tarkoittaa, että vuokratasossa ovat mukana myös kaikki esimerkiksi 20 (tai edes viisi) vuotta sitten tehdyt vuokrasopimukset, joiden vuosittaista vuorkahintaa on saanut kohottaa vain minmaaisen pienen prosenttimäärän per vuosi, ja tämän takia keskimäärinen vuokrataso näyttää edulliselta, vaikka se tällä hetkellä vuokrasopimusta solmiville olisi kuinka korkea. Hetkellinen markkinahinta ei siis määrää täällä jonkun alueen vuokratasoa ihan samalla tavalla kuin vaikka Suomessa. Toinen syy on saksalainen tapa ilmoittaa kylmä- ja lämmin vuokra erikseen (Kaltmiete und Warmmiete). Kylmä vuokra on vuokrahinta, joka sisältää vain itse asunnon vuokran. Vuokralaisen on kuitenkin aina pakko maksaa lämmin vuokra, joka sisältää myös asunnon lämmityksen, jätehuollon yms. Kylmässä ja lämpimässä vuokrassa on yleensä noin 100-200 euron ero. 

Näkymä olohuoneeseen. Näyttää tyhjältä, mutta olen alkanut arvostaa tyhjää tilaa todella paljon. Siivoaminen on melkein juhlaa!

Silti: Kyllä Berliinistä saa samalla rahalla paljon kivemman asunnon kuin Helsingistä (mutta: palkkataso on täällä matalampi ja palkasta ja verojen ja sairasvakuutuksen jälkeen paljon vähemmän käteen kuin Suomessa). 

Vuokra-asunnon hankkiminen Berliinissä on aivan oma taiteenlajinsa. Jälkikäteen katsottuna se on sujunut meiltä todella helposti, vaikka asunnon etsimisen hetkellä homma on tuntunut aina järjettömän isolta. 

Vuosi sitten saimme ensimmäisen Berliini-asuntomme ihan vain hyvällä tuurilla. Olin kommentoinut yhtä Berliini-aiheista blogia pitävän suomalaistytön blogiin kiitokset hänen asunnonhakuvinkeistään, ja kommenttini nähnyt suomalaismies otti minuun yhteyttä ja tarjosi asuntoaan lyhytaikaiselle vuokralle. 

Kiitin tarjouksesta ja kerroin lähteväni Berliiniin pian allekirjoittamaan työsopimustani ja etsimään asuntoa. Kävin samalla katsomassa suomalaisasuntoa ja totesin, että se olisi meille oikein hyvä paikka, jos emme saisi pitkäaikaisempaa asuntoa heti elokuun alusta lähtien.

Asunnossa on kaksi sisäänkäyntiä jonkin lakipykälän takia. Pari kaveria teki tupareihin näyttävämmän sisääntulon ruokapöydän takana olevan oven kautta. Ruotsalainen kaverini paljasti myöhemmin, että meinasi jo hetken möläyttää suomalaisen tavan järjestellä huonekalut olevan todella omituinen.

Luin teoriaa berliiniläisestä asunnonvuokrauksesta mahdollisimman paljon jo ennen matkaa. Tajusin, että homma ei välttämättä olisi ihan helppo: Toistaiseksi voimassa olevaan vuokrasopimukseen vaadittaisiin yleensä Schufa, eli paikalliset luottotiedot, joita minulle ei tietenkään ulkomaalaisena vielä ollut. Tämä karsi noin 95% kaikista mahdollisista asunnoista ulottumattomiimme. 

Mutu-tuntumalla suurin osa sinkkuihmisistä asuu täällä yhteisasunnoissa, ei yksiöissä kuten Suomessa. Asunnonhakuprojekti on näissä tapauksissa vähän erilainen. Schufaa ei yleensä vaadita, mutta haastatteluja voi olla monen monta kierrosta, kun kanssa-asujat yrittävät selvittää oletko sinä juuri se oikea henkilö heidän jaettuun asuntoonsa. 

Vieras totesi eilen, että sohvaltamme on näkymä vähän kummallisesti valkoiseen paljaaseen seinään. Syynä on videotykki.

Ensimmäiseksis vuodeksi päätin keskittyä kalustettuihin, alivuokrattaviin asuntoihin. Niitä löytää mm. Zwischenmiete- ja Studenten-WG -sivustoilta. Jälkimmäisen käyttämiseksi ei tarvitse olla opiskelija ja sieltä löytyy myös muita kuin soluasuntoja. 

"En ole turisti, ihan vaan kaveri"

Kävin Berliinin-viikkoni aikana katsomassa noin kymmentä asuntoa. Olin vuokrannut asunnon myös tuoksi viikoksi Zwischenmiete -sivuston kautta. Asuin Prenzlauer Bergissä Mallorcalle lomailemaan lähteneen näyttelijän luona, jonka huomasin hänen kirjahyllystään päätellen tehneen työkseen paljon myös kirjojen lukemista äänikirjoiksi. 

Berliiniläinen (vähän kielletty) tapa vuokrata omaa asuntoa loman ajaksi tuntemattomille tuntui ja tuntuu minusta vieläkin vähän hassulta: Asuntonsa minulle vuokrannut henkilö ei tiennyt minusta muuta kuin mitä puhelinkeskustelussa kerroin, en nähnyt häntä kertaakaan (hain avaimen hänen ystävänsä luota ja maksoin samalla viikon vuokran käteiselle) ja lähtiessäni jätin avaimen asuntoon sisälle. Kaikki meni kuitenkin oikein hyvin, tosin olin saanut ohjeen, että jos joku kysyisi minulta rappukäytävässä kuka olen, minun olisi parempi esittäytyä vuokranantajani ystävänä eikä tältä asunnon vuokranneena turistina.

Soitto, näyttö, soitto, näyttö...

Mutta siitä varsinaisesta asunnonetsinnästä: Soittelin ja lähetin sähöpostia viikon aikana useammasta kymmenestä asunnosta ja kävin katsomassa ehkä seitsemää tai kymmentä. Viikon alussa en ollut vielä varma missä päin kaupunkia haluaisin asua, mutta viikon aikana Prenzlauer Berg hurmasi minut niin, että todella koomista kyllä, sekä Berilinin toinen että tämä nykyinen eli kolmas asuntomme on vain korttelin päässä asunnonetsintäaikaisesta väliaikaisasunnostani - ja täsmälleen toisen ja kolmannen asunnon välissä. 

Näin kuitenkin viikon aikana kaikenlaista: Kadulla juoksevia rottia, viidennen kerroksen asunnon, jota olisi pitänyt lämmittää hiilillä ja josta puuttui kunnollinen jääkaappi, Alexanderplatzin lähellä olevan jättimäisen kerrostalon, josta oli komeat näkymät mutta pintaremontti vielä täysin kesken ja jossa oli poltettu sisällä, pienen kattohuoneiston jonka lattia oli kulunut melkein puhki ja toisen aivan ihanan kattohuoneiston kaari-ikkunalla jota en silloin todella suureksi pettymyksekseni kuitenkaan saanut. Monta muuta asuntoa olisin kyllä saanut, johon kiltti habitukseni ja mukana ollut työsopimus varmasti vaikuttivat. Asuntoa, johon syyskuussa loppujen lopuksi muutimme, kävin katsomassa vasta matkani toiseksi viimeisenä päivänä. Vuokrasopimus tehtiin ja vuokratakuu siirrettiin tililtä toiselle samana aamuna, kun lensin Suomeen.Vuokrasopimus alkaisi vasta syyskuussa, joten suomalaisasunto Friedrichsheinissa tuli enemmän kuin tarpeeseen elokuuksi. Alue oli aivan ihana ja viihdyin myös tuolla alueella ja asunossa mainiosti. 

Väliaikaisasunnoista omaan asuntoon

Tänä kesänä asunnon etsiminen oli taas vähän erilainen projekti. Vuokrasopimustamme asunto numero kahteen oli pidennetty jo muutaman kerran, ja puhetta vielä ainakin yhdesä lisäpidennyksestä oli, mutta vuokranantajamme työasiat järjestyivätkin niin, että hän palasi Berliiniin ja tarvitse asuntoa itse. 

Me päätimme etsiä vuokra-asunnon, jossa voisimme asua niin kauan kuin haluaisimme. Tällä kertaa meillä oli kaksi kriteeriä: emme halunnee maksaa täällä vuokra-asunnoista usein pyydettävää välityspalkkiota (Provision) joka on yleensä 2,38 kertaa kuukauden "kylmävuokran" verran ja asunnossa olisi oltava keittiö. Jälkimmäinen johtuu siitä, että vuokra-asunnoissa ei täällä pääsääntöisesti ole edes liettä keittiönkaapeista, jääkaapista tai tiskikoneesta puhumattakaan. Yleensä vuokralaiset hankkivat, kuljettavat ja asennuttavat ne itse, ja sama kuvio toistuu tietenkin käänteisessä järjestyksessä asunnosta pois muutettaessa. Berliinin valtava vuokratarjonta supistui kohdallamme johonkin noin 10-20 % kokonaisuudesta. 

Yksi kiva asunto meillä jäi välistä puuttuvien paperien (lausunto edelliseltä vuokranantajalta siitä, että kaikki vuokrat on maksettu, todistus luottotiedoista, kolmen edellisen kuukauden palkkakuitit ja passikopiot)  ja liian aikaisen vuokrakauden alun takia, muutaman hyläsimme näytössä käytyämme itse, mutta jo viikon sisällä asunnon etsimisen aloittamisesta löysimme nykyisen asuntomme. Pyysin näyttöä parin tunnin sisällä siitä kun asunto oli tullut nettiin, kävimme katsomässä tätä seuraavana päivänä ja kerroimme halauvamme asunnon - vaikka sitten kuukausi edellisen asuntomme kanssa päällekkäin. 

Kirjalliseen hakemukseen ja liitteisiin panostimme oikein huolella. Toimitimme vaadittujen virallisten asiakirjojen lisäksi jopa pienois-CV:n josta selvisivät mm. koulutus, työhistoria ja harrastukset. Olimme saaneet vinkin vapaamuotoisen CV:n laatimisesta saksalaiselta tuttavaltamme, ja koska asuntoa välittänyt isännöitsijä korosta haluavansa löytää "asuntoon ja taloon sopivat vuokralaiset" halusimme tehdä kaikkemme silläkin saralla. 

Kun kuulimme asunnon olevan meidän, melkein 20 sivua pitkä vuokrasopimus käytiin isännöitsijän kanssa läpi. Aikaa kului tasan tunti. Asuntoa luovutettaessa käytiin läpi kodinkoneiden merkit, mallit, asunnon varustetaso jne. 

Tämäkin vuokra-asunto on todella paljas verrattuna Suomen asuntoihimme. Olemme joutuneet hankkimaan niin vaatekaapit kuin kaiken säilytys- tai laskutilan kylpyhuoneeseen itse.

Asuntoasia tuntuu siis olevan kulttuurieroja täynnä. Vaikka jotkut asiat maiden välillä ovat vain erilaisia, on minun sanottava, että arvostan Suomen asunnonvuokrauskulttuuria valmiine keittiöineen ja upotettuine kaapistoineen yhä Saksan paljaita seiniä enemmän.

BePe eli Berliiniperjantai: Katutaidetta, kirsikkapuita ja miestenpäivä

Oikeastaan minun oli tarkoitus blogata jo vähän aikaan sitten lukemastani Lauren Oliverin Deliriumista, mutta postaus jäi odottamaan kuvaa. 

Sen sijaan palaan pitkästä aikaa kevyesti Berliiniperjantaisiin tunnelmiin ja kerron, mitä täällä on viime aikoina tapahtunut. 

Ensinnäkin, muistatteko tämän pari postausta aiemmin nähdyn taideteoksen? Se on vain korttelin päässä kotoani.

Viikko sitten sen ääressä seisoi mies kahvimuki toisessa ja iso tussi toisessa kädessä. Pariisiin kaipaava tyttö sai taas silmät!

 Näyttää taas paljon paremmalta, eikö?

Lisäksi kirsikkapuut ovat kukkineet täällä kovasti. 

Kukkiviin puihin minulla liittyy pieni hämmennys. Täällä on paljon sekä näitä vaaleanpunaisia puita joita olen pitänyt kirsikkapuina, että niitä "kotoisia valkoisia" kirsikkapuita jotka kukkivat myös samaan aikaan. Erään teorian mukaan nämä pinkit puut ovat japaninkirsikkapuita - kannatan teoriaa, näyttäväthän Japanin kukkivat kirsikkapuut -kuvat aina ihan samalta - mutta eräs toinen henkilö tyrmäsi teorian täysin. Onko teillä parempaa kirsikkapuu-tietoutta?

No, joka tapauksessa, pienen sateen ja tuulen perusteella kukkien terälehdet ovat alkaneet irtoilla, ja voi olla, että kauniista puista ei enää nautita kauaa. 

Eilen täälläkin oli vapaapäivä, helatorstai. Kummallista kyllä, siinä missä helatorstai ei Suomessa mielestäni ole minkäänlainen juhlimispäivä (vaikka vapaa onkin), täällä se tarkoittaa paikallisille taas täyttä törpöttelyä. Siinä, missä Suomessa yleensäkin aatot tuntuvat menevän monilla alkoholinhuuruisissa tunnelmissa ja itse juhlapäivä krapulassa, täällä paikalliset juhlivat aina innokkaimmin varsinaisena juhlapäivänä. Esimerkiksi vappuna varsinaiset bileet todella olivat 1.5, mikä tarkoitti esimerkiksi joillain työpaikoilla isoa määrää hieman huonovointisia ihmisiä. 

Oman teoriani mukaan helatorstaistakin olisi luultavasti tullut Suomessa biletyspyhä, ellei suurimmalla osalla juhlakansaa olisi vielä morkkis vapusta. 

Joka tapauksessa: Helatorstaina saksalaiset ovat vieneet juhlimisen vielä astetta eteen päin. Koska Saksassa vietetään äitienpäivää muttei isänpäivää (en meinaa uskoa tätä ihan vieläkään, toivon todella olevani väärässä), ovat miehet lanseeranneet helatorstaista miestenpäivän. Se tarkoittaa suunilleen tätä: 

Kaupunki näyttää siis olevan täynnä miehiä, jotka viettävät polttareitaan - ainut vaan, että kukaan ei oikeasti ole menossa naimisiin. Jännittävää kuulla, miltä työpaikoilla tänään mahtaa näyttää. 

Meillä sen sijaan nautittiin ylimääräisestä vapaapäivästä (rehellisesti sanottuna konsepti ei vaan ollut auennut etukäteen miehelleni) ja herkullisesta aamupalasta. Uskomatonta, ihan kotinurkilta löytyi taas yksi erinomainen aamiaispaikka. Osasin Zuckerfeehen itse asiassa kaverini suosituksesta, ja meillä kävi onni, kun saimme pöydän ilman varausta. 

 Muuten kävelimme pitkästä aikaa melko päämäärätiedottomasti ympäri kaupunkia ja ihmettelimme ja ihailimme Berliiniläistä elämäntyyliä. Suurin osa ihmisistä ei tunnu haluavan saada vapaa-ajallaan mitään erityistä aikaan, mutta toisaalta, onkos sitä pakko. Kukaan ei asu omakotitalossa jossa olisi korjattavaa tai hoidettava piha tai muuta vastaavaa ja ihmiset löytääkin kesäviikonloppuisin lähinnä hengaamassa puistoista. 

 
 Tämä tietokoneliikeen ulko-ovessa eilen nähty kyltti tiivistääkin paljon berliiniläisten asenteesta.
 

Myöhäinen BePe: Talvi tuli Berliiniin

Talvi on ollut hyvän aikaa täälläkin! Sen huomaa ainakin seuraavista seikoista:

• Metrot putoilevat muuten melko säntillisesti noudattamistaan aikatauluista: Eilen odotin yleensä 3 minuutin välein menevää vuoroa 11 min enkä mahtunut ensimmäiseen tulleeseen junaan. Seuraavassakin tunnelma oli kuin Tokiossa (näin ainakin luulisin)
• Kauppaan ilmestyy myyntiin puisia tyllikkäitä kelkkoja. Ihmettelin aluksi niiden käyttötarkoitusta, mäenlaskuun sopivia paikkoja kun ei ole mailla halmeilla, mutta asia on sittemmin saanut selityksen. Kelkkoja voi paikallisten mielestä käyttää mihin tahansa ja niitä on kaikkialla.

Pieni odottaja kotikadulla. Huom. taaemman kelkan lukitseminen polkupyörän lukolla :).

• Kotiin saapuu - onneksi edes täsmällisesti ennalta ilmoitettuna aikana - patterien kulutuksen lukija. Kyseisenä aikana pitää olla kotona avaamassa ovia. 

• Jalkakäytävät ovat täynnä höttöistä lunta, koska niiden auraaminen on, noh, erittäin hidasta. 
• Paikalliset alkavat käyttää takkeja jotka sopisivat naparetkeilyyn. Jalkoja saattavat silti suojata vain legginsit.
• Brittiläinen työkaverisi vaihtaa kengät ballerinoista Uggeihin. Suoraan.
• Italialainen työkaverisi nimittää sinua sankarikseen, kun kävelet lumessa 10 cm korollisilla saappailla ja mulkoilee äkäisenä omia käytännöllisiä talvikenkiään
• Club Matesta tulee myyntiin jouluversio
• Paikalliset sekoavat kuumista kastanjoista
• Koskaan ei ole huono aika Glühweinille
• Havuja ja joulukuusia on myynnissä kaikkialla

• S-Bahnissa matkustaa poni. Lue lisää täältä. Vitsikkään spekulaation mukaan tämä liittyy ensimmäiseen mainitsemaani kohtaan: Jos S-Bahn ei kulkisi, voisi aina ratsastaa kotiin. 
  
  

  Hyvää joulun odotusta, palaan blogiin pian taas kirjan kanssa :).  

MiniBePe ja pikanen kuukauden tilinpäätös: Lokakuu

Brunssielämää

Viikonloppuna eloni oli niin onnellista, että luonani oli käymässä ystävä, jonka sain nyhdettyä sunnuntaiaamuna ihmisten aikaan brunssille. 

Paikka oli tietysti valittu huolella viikkoja etukäteen. Joidenkin ravintoloiden ja kahviloiden turmaksi henkilökohtaisella ranking-listallani meinaa koitua ylisuuri ennakkohehkutus. Näin oli käymäisillään myös Prenzlauer Bergin helmeksi mainostetun Anna Blumen brunssin kanssa. Erittäin kiva varsinkin loistavassa seurassa, mutta ei nyt niiiiiiiin ihmeellinen. Moni oli kuitenkin minua vakuuttuneempi ja valmis aamupalastamaan jopa hyytävässä ulkoilmassa. Kunnon pohjoismaalaisina ja lämpimiin sisätiloihin tottuneina jonotimme ystäväni kanssa mieluummin 20 minuuttia pöytää sisältä.

Berliinin brunssitarjonta on mainiota, mutta yksi asia minua kevyesti ärsyttää joka kerta: Halvoilta vaikuttaviin brunsseihin ei käytännössä koskaan kuulu mitään juotavaa, joten esimerkiksi 8 euron ruokalaskun päälle saa helposti pulittaa vielä ainakin pari euroa kahvista ja helposti saman verran vedestä, mehuista nyt puhumattakaan. 

Brunssi sai kuitenkin yllättäviä lisäpisteitä: Saimme pöydän, josta oli suora näkymä mielettömän viihdyttävään kirjojenvaihtopisteeseen. Pölkkyjen luona kävi jatkuva kuhina, kun ihmiset toivat ja veivät kirjoja tai pysähtyivät vain hetkeksi tutkimaan puunrunkoihin kaiverrettujen laatikoiden sisältöä.

Kirjaelämää

Lokakuussa luin vain hyviä kirjoja. Rajaniemen The Fractal Prince suorastaan vaatii uusintalukemista, ja saman kohtalon jakanevat Itärannan Teemestarin kirja ja Timosen Aika mennyt palaa. Lisäksi luin mutta toistaiseksi bloggaamatta jäi Italo Calvinon Kosmokomiikka, josta voin jo nyt mainita mieleen jääneen erityisen tiiviisti kohdan, jossa tyypit räpistelivät maan ja kuun vetovoiman välissä. Keksin niin monta tosielämän esimerkkiä samankaltaisesta tilanteesta...

Harvasta (sorisori) päivitystahdista huolimatta blogissa on ravannut melko paljon porukkaa ja hauskoja hakusanojakin löytyy. "Nainen lukee scifiä" mätsää ihan hyvin blogin sisältöön, mutta "miika nousiainen vaimo" sai minut jo vähän kohottamaan kulmakarvoja.  "E-kirjojen hinta suomessa" puhututtaa kuukaudesta toiseen. Olisi kuitenkin kiva tietää, miksi blogiini on tultu kuukauden sisällä viidesti sanarimpsulla "välillä ajattelen että". Toivottavasti henkilö on jo tallentanut blogin kirjanmerkkeihinsä tai etsiytyy blogiin kuukauden suosituimmalla hakusanalla "aamuvirkku yksisarvinen".

BePe: Pyöräilyn uudet ulottuvuudet

Nyt on pitkästä aikaa Berliiniperjantain aika! Tällä kertaa kerron omia ajatuksiani pyöräilystä ja sen järjestämisestä kaupungissa, jossa pyöräily on hyväksytty suunnilleen tasavertaiseksi liikkumismuodoksi autoilun kanssa.

Aika pian Berliiniin muuton jälkeen tajusin tarvitsevani pyörän. Pystyin polkemaan ensimmäiseltä asunnoltamme töihin samassa tai lyhyemmässä ajassa kuin mitä jouduin käyttämään tungoksessa julkisissa. Tällä hetkellä hurautan töihin noin neljässä minuutissa, ja ainut järkevä vaihtoehto pyöräilylle olisi kävely.

Pyörän hankkiminen

Ensimmäinen haaste oli tietysti pyörän hankkiminen. Koska olin kuullut, että pyörävarkaudet ovat iso ongelma Berliinissäkin, en halunnut sijoittaa montaa satasta hienoon pyörään. Moni suositteli menemään sunnuntaina Mauerparkiin, jossa vähän hämärän näköiset miehet myisivät 50 eurolla mitä erilaisempia pyöriä. Ei kuitenkaan tarvitse olla Einstein aistiakseen, että pyörien entisillä omistajilla on vain käynyt huono tuuri. En halua tukea moista toimintaa. Pulitin vähän rupuisesta, mutta toistaiseksi toimivasta (nippusidettä on tosin jo tarvittu takalokasuojan korjaamiseen) pyörästäni liikkeessä satasen ja paksusta lukosta vitosen päälle. 

Lamputta ei pärjää kukaan

Varustelua ei tietenkään voinut jättää siihen: Myöhemmin hankin vielä kypärän ja etu- ja takavalon. Suomessa käytin etulamppua kun muistin (tosin yleensä aina pimeällä), täällä olen joskus taluttanut pyörää pätkiä kotiin hämärässä kun etulamppua ei vielä ollut. Poliisia oikeasti kiinnostaa pyörien valaistus, ja myönnän kyllä, että muiden pyöräilijöiden näkyvyys on täällä ihan toista luokkaa kuin Suomessa.

Tyhjät tiet

Yllä olevasssa kuvassa näkee erinomaisesti yhden Berliinin ihmeellisyyksistä: Kun olin jonain aamuna suuntaamassa töihin vähän aikaisemmin (kahdeksaksi tai puoli yhdeksäksi), kaikki tiet olivat aivan tyhjiä.  Joskus aamuisin voisi melkein kuvitella, että ihmisillä on ulkonaliikkumiskielto, mutta ei, elämä vaan alkaa vasta vähän myöhemmin.

Kuten kuvasta näkyy, kaistoja on ruhtinaallisesti. Joskus pyörille on oma kaista jalkakäytävän yhteydessä, joskus maalattuna ajoradalle, joskus taas kirjoittamaton sääntö on, että oikeaa ajokaistaa ajavat vain polkupyöräilijät ja kääntyjät. Ajaminen on joka tapauksessa yllättävän vaarattoman oloista.

Berliinin tiet ovat aina aika rauhallisia, siitä osakiitokset voi varmaan antaa erinomaiselle julkisen liikenteen verkostolle, hippihenkisille (ja köyhille) ihmisille ja toisaalta sillekin, että autopaikkoja ei oikein ole.

Polkupyörät omalla kaistallaan. Huom. hienot kääntyvien polkupyörien taskut joihin voi jäädä turvallisesti odottamaan valojen vaihtumista.

Vaara korvien välissä

Joskus polkupyöräilijät tuntuvat olevan isompi uhka itselleen kuin autot. Kaikki eivät tunnu aina varsinkaan rauhallisempina aikoina välittävän liikennevaloista, vaan hinku tien toiselle puolelle on kova vaikka autot odottaisivat rinnalla kiltisti punaisten vaihtumista vihreiksi. Kaikenlaista "sujahdanpa tästä nyt tuohon kaistojen väliin että pääsen nopeasti eteenpäin" -sompailua näkee päivittäin, mikä itsestäni on vähän käsittämätöntä. Kun autoilijat noudattavat kiltisti liikennesääntöjä ja liikkuvat ennustettavasti, voisivat pyöräilijät mielestäni harrastaa kauttaaltaan samaa ennustamattoman sujahtelun sijasta. 

Berliinin pyöräilyolosuhteita halutaan parantaa jatkuvasti, ja muistan syyskuun alussa kuulleeni, että katujen varsien autopaikkoja on päätetty vähennettävän entisestään, jotta uusille pyöräkaistoille saadaan tilaa. Minua tämä ei tietysti haittaa, mutta iso arvovalintahan asia kaupungilta on. Rahakkaat autonomistajat saavat siis pulittaa suuria summia harvinaisista autopaikoista tai muuttaa suosiolla pois keskusta-alueelta, jolleivat halua käydä jokailtaista kissa-hiirileikkiä viimeisistä autopaikoista. Lappuliisoja ja -lasseja täällä nimittäin näkee lähes päivittäin. 

Pyöräily oikeaksi liikkumisvaihtoehdoksi?

Suomessa vastaavan pyöräverkoston rakentaminen voisi olla moniin kaupunkeihin hyvinkin mahdollista. Tällöin jalankulkijat ja pyöräilijät pitäisi kuitenkin opettaa kulkemaan tiukasti omilla kaistoillaan. Pyöräilijöiden pitäisi oppia, että pyöräkaistaa käytetään vain yhteen suuntaan etenemiseen (eli aina pyöräillään kadun oikealla puolella olevalla kaistalla, pyörät eivät koskaan kohtaa pyöräkaistoilla). Autojen joukossa pyöräilevien pitäisi kertoa ympäröivälle liikenteelle näkyvästi mihin ovat matkalla ja toisaalta autojen pitäisi hyväksyä pyörät välillä samaa vauhtia ja turvaväliä edellyttäviksi liikennevälineiksi.

BePe: Sitä tietää berliiniläistyneensä, kun...

Kaksi viikkoa sitten aloittamani Berliiniperjantai saa jatkoa. Keräsin yhteen havaintoja ensimmäisen kaupungissa vietetyn kuukauden varrelta. Haluan kuitenkin heti sanoa, että Berliinejä tuntuu välillä olevan yhtä monia kuin kaupunginosiakin: Elämä esimerkiksi porvarillisessa Charlottenburgissa vaikuttaa aika erilaiselta kuin meidän ensimmäisessä asuinpaikassamme Friedrichshainissa. Toisaalta kaupungin sielu tuntuu välillä muuttuvan saman kaupunginosan sisälläkin vahvasti kadulta toiselle. Siinä, missä työkaverini kertoi muuttaneensa Friedrichshainista jatkuvia bileitä ja punkkareita pakoon, minä voin kertoa meidän ensimmäisen kotikatumme olevan paljon rauhallisempi kuin hyvämaineisen alueen Lappeenrannassa - mopopojat nimittäin puuttuvat kokonaan ja kadulla tuntuu asuvan vain lapsiperheitä.

Tässä niitä tulee, Berliini-havaintoja kuluneelta kuukaudelta. 

Tiedät berliiniläistyneesi, kun: 

...hanavesi ei enää maistu pahalta.

...alkuun töhrityn näköisistä seinistä alkaa erottaa taidetta.

...ei kiirehdi viikonloppuaamuna mihinkään ja parin tunnin brunssilla istuminen tuntuu normaalilta.

...3 e kepab ei tunnu erityisen halvalta.

...pöyristyt, jos kepaberiassa ei ole tarjolla kasvisvaihtoehtoa eli falafelia.

...et halua maksaa (naisenakaan) hiusten leikkuusta yli 11 euroa. Tippaat kuitenkin kampaajaa vapaaehtoisesti.

Näyteikkunoita suojaava pelti voi olla koristeltu näinkin kivasti.

...juot vapaaehtoisesti kylmän mate-teen makuista alkoholitonta virvoitusjuomaa.

...et enää etsi kaupassa (turhaan) siideriä, vaan tartut 2,5 % vahvuisiin maustettuihin oluihin.

...hienot laukkusi jäävät käyttämättä, kun raahaat mukanasi vain pientä tavaramäärää, ja sitäkin rupsahtaneessa kangaskassissa.

...rupsahtaneet tennarit ovat eniten käyttämäsi kengät.

...muistat maanantaisin varoa lasinsiruja pyörätiellä.

...sinulle on selvinnyt, miten omistajiensa perässä/edellä/vieressä kaduilla vapaana jolkottavat koirat on koulutettu.

...jos käyt töissä, tiedät, että päivä päättyy varmasti ennemmin kello seitsemän kuin neljä.

...tiedät, että tarjoilijat saavat niin huonoa palkkaa, että ravintoloissa kuuluu tipata vaikka se ei Saksassa muuten tapana olekaan.

...et enää kauhistu avatessasi TV:n ja kuullessasi tutun näyttelijän puhuvan yht äkkiä saksaa. 

...ostat joka toinen keskiviikko kaupungin tapahtumat listaavan lehden.

Matejuoma check, kangaskassi vasta viikonloppukäytössä eikä rähjäisyys vielä tarpeeksi uskottava.

...totut siihen, että TV-kuva on vähän epätarkka, jos kovin moni naapurisi katsoo kanssasi samaan aikaan TV:tä.

...elokuvan tai TV-sarjan hankkiminen ei tarkoita sinun eikä kenenkään muun kohdalla surffausretkeä merirosvolahteen tai vastaavaan muuhun sivustoon, sillä se paitsi on erittäin laitonta, myös tarpeetonta, kun lähivuokraamosta voi noutaa haluamansa pläjäyksen yhden euron hintaan. 

Osan kohdista huomaan täyttäväni, osaa en. Elokuvien ystävänä iloitsen superhalvasta videovuokrauksesta (mikä on ton saakelin duppauksenkin takia ihan tarpeellista), mutta tennarit eivät kyllä ole vielä yleisen rupsahdusstandardin mukaiset. Hanavesi on tosi pahaa ja olen ärsyttänyt itseäni kannattamalla hiilihapotettua vettä kaupasta kotiin, muttan onneksi seuraavassa asunnossa pitäisi olla soda streamer ja filtteri hanavedelle. Tuo koirien koulutus varmaan pysyy pisimpään mielenkiintoisena salaisuutena: Kuoleeko koiranpentuja jatkuvasti autojen alle, ovatko sakslaiset taitavia kouluttajia vai paikalliset koirat lauhkeita lampaita?

BePe eli Berliiniperjantai: The Artist ulkoilmaelokuvissa

Mietin jossain vaiheessa kesää, perustaisinko Berliini-juttuja varten oman bloginsa vai ripottelisinko kuulumisia yleisesti sinne tänne. Nyt, kun arki on alkanut asettua aloilleen ja jokaisen työpäivän jälkeen ei ole enää puolikuollut, asiaa pystyi miettimään vähän tarkemminkin. 

Täkäläisillä reippaahkon pituisilla työpäivillä ja oman muun tekemisen takia kokonaan toisen blogin ylläpitäminen alkoi tuntua jo ajatuksena vähän ylimitoitetulta ponnistukselta. Koen kuitenkin Aamuvirkun Yksisarvisen profiloituneen selvästi kirjablogiksi, ja en tätä brändiä (no nyt kuulostaa hienolta...) halua tärvätä. 

Päätin ratkaista asian lanseeraamalla tänne uuden osion: Berliiniperjantain eli BePen. Päivä-Teema -nimeämistapa saattaa olla Karoliinan Kirjavasta Kammarista lainattu, kiitos vaan ideasta :). BePekään ei tule keskittymään henkilökohtaisiin kuulumisiini, mutta valotan kerran viikossa tai harvemmin jotain Berliinin mielenkiintoista, mieluiten tietysti kirjoihin tai kulttuuriin liippaavaa puolta. 

Alkuselitykset selätetty! Ne, jotka haluavat asian pysyvän vastaisestikin tiukasti kirjoissa, vältelköön siis BePe -tunnistetta kuin ruttoa ja pysyköön perjantaisin muualla. Kiitos. 

Kuten nohevimmat saattavat jo otsikosta päätellä, ensimmäinen aihe on ulkoilmaelokuvat. En tiedä, onko vastaavia laitoksia Suomessa paljonkin, ainakaan Lappeenrannassa niitä ei näkynyt. Täällä Berliinissä niitä on koko joukko, ja kotikaupunginosassamme Friedrichshainissakin yksi, Freiluftkino Friedrichshain. 

Minusta ajatus elokuvan katsomisesta ulkoilmassa vaikutti niin viehkeältä, että suostuttelin miehen mukaan viime lauantaina. Pelkäsin vähän idean vastaanottoa, koska lauantai-iltana elokuvateatterissa pyöri viime vuonna viisi Oscaria voittanut, mustavalkoinen mykkäelokuva The Artist. 

Elokuvajuliste

Voi siis olla, että kaikki liaan korkeakulttuurilta kuulostava pelottaa toisinaan hieman minuakin. Ymmärsin kuitenkin käyttää elokuvaelämystä myydessäni sellaisia avainsanajoukkoja kuin "ainakaan siinä ei puhuta saksaa" ja "ainakaan sitä ei ole dupattu". Vaikka duppaus ei ymmärtämisen puolesta minua (miestä kyllä) enää kohtuuttomasti haittaa, esimerkiksi eilen televisiossa nähty saksankielinen Robert Pattison kirpaisi kyllä vähän ikävällä tavalla. 

The Artist kertoo ajasta elokuvien muuttuessa hiljaisista puhutuiksi ja yhden vanhan ajan tähden kilvoittelusta muutoksen aikana. Tietysti myös iso rakkasutarina on mukana. 

Typeristä ennakkoluuloistani huolimatta elokuva oli aivan loistava. En muista, milloin olisin viimeksi nähnyt noin mukaansa tempaavan, iloisen, surullisen, hauskan ja hienon elokuvan. Hurmaavin näyttelijä oli tietenkin miespääosan koira, joka on taatusti opiskellut jossain eläinnäyttelijöiden yliopistossa tohtoriksi saakka. 

Jalat penkille ja mainokset käyntiin: Niitä riittikin taas 30 minuuttia

Ulkoilma toi elokuvaan taatusti oman säväyksensä: 6,5 euron sopuhintaisella (aikuisten alentamattomalla!) lipulla sai varata tuolin tai vaikka kaksi pehmusteineen, nauttia omia eväitä jos niitä oli ottanut mukaan, käyttää siistejä vessoja ja tietenkin nauttia elokuvasta ensin pimenevässä illassa ja sitten tähtitaivaan alla.

Ilma kylmeni ihan samaa tahtia kuin auringon säteet katosivat, joten kadehdin muutamaan otteeseen jokaisella aiemmin paikassa käyneellä mukana ollutta huopaa. 

Saksalaiseen tapaan omat eväät unohtaneille oli tietenkin tarjolla kahvio, josta sai ostaa mm. popcornia, pientä syötävää, limsoja, olutta ja viiniä. Hintataso oli berliiniläiseen tapaan kohtuullinen: Esimerkiksi viinipullon olisi saanut 10 eurolla.

Kaupungissa vieraileville, saksaa taitamattomille voin mykkäelokuvien lisäksi suositella Freiluftkino Kreutzbergia: Siellä elokuvat saattaa nähdä myös tekstitettyinä.

Elokuvan päättyessä steppaaminen tuntui ihan mahdolliselta uudelta harrastukselta, nyt hurmos on jo vähän haihtunut. Silti: Jos katsot vain yhden elokuvan vuodessa, katso the Artist!