Vuoden 2017 parhaat kirjat

Vuoden parhaat kirjat - ei tänä vuonna julkaistuista, vaan niistä, joihin minä olen saanut tänä vuonna tutustua.


 
Vuoden paras:
Colson Whitehead - The Underground Railroad: Yleensä pidän kaikenlaisia historiallisia romaaneja vähän tylsinä. Nyt sukelsin orjuuteen, joka on aihe jota ei lukion siloteltujen historiantuntien jälkeen ole tullut pohdittua. Todella vahva kirja jossa niin tarina kuin henkilöhahmotkin ovat syviä.

Vuoden Chic Lit:
Se ei ole Jojo Moyesin Me Before You. Pinnalliset ja vähän nolot karikatyyrihenkilöt, ei-mikään-uusi informaatio ja todella yksinkertainen kieli tekevät Moyesista varsinaisen ajantappokirjailijan. Mielenkiintoisempaa huvitusta tarjosi Ayisha Malikin Sophie Khan - kirjat, jossapakistanilaisperheen lontoolaistytär navigoi kahden kulttuurin ja oman aikuistumisensa keskellä. 

Vuoden fakta:
The Chimp Paradox. Kirjan kansi näyttää turhan imelältä puhuen jotain tiestä menestykseen, mutta suosittelen tarttumaan tähän silti. Niin omaa kuin muidenkin käytöstä voi ymmärtää paljon paremmin, kun muistaa, että sen oikean minämme lisäksi meissä asuu pieni apina, joka meidän on osattava pitää sopivan tyytyväisenä.

Vuoden 'mukaan autiolle saarelle':
Siri Huvstedt - The Woman looking at men looking at women. Melkein jokaisessa tämän kirjan novellissa tai suorastaan artikkelissa riittäisi pohtimista ainakin viikoksi. Mikä onkaan kirjallisuuden idea tai miten mielemme toimii?

Vuoden kirjailijalöytö:
Mohsin Hamidin The Reluctant Fundamentalist on loistava, ja lisäksi kirjailija on osannut tehdä omasta elämästään niin sanotusti erittäin mielenkiintoisen setin. Law Schoolista konsultiksi ja kirjailijaksi, sitten kolmen päivän työviikko ja lisää kirjoittamista, ajatusten julkaisemista arvovaltaisissa lehdissä, useamman maan välillä asumista. Kuulostaa hyvältä.

Hyppäys Israelin yritysihmeisiin ja mielenlaatuun: Start-Up Nation

Dan Senor & Saul Singer -  Start-up Nation: The Story of Israel's Economic Miracle - 2011 - Amazon.com - 308 sivua


Luin muutama viikko sitten erittäin mielenkiintoisen Israelin Start-Up ihmeelle omistetun teoksen. Vaikka maat ovat maantieteellisesti kaukana toisistaan, on start-up skenejä silti hauskaa verrata ja miettiä, mitä Suomi voisi oppia jonkinlaiselta talous- tai ylipäänsä olemassa olemisen ihmeeltä.

Israelin lähtökohdat startu-uppien massatuotannolle tai oikeastaan yhtikäs millekään eivät ole erityisen lupaavat: Maa on ollut suomalaisesta näkökulmasta jatkuvassa sotatilassa suunnilleen 60 vuoden takaisesta perustamisestaan asti,  kokonaiset ikäluokat viettävät jopa kolme vuotta armeijan palveluksessa ja luonnovaroja ei ole. Asukkaita on noin kahdeksan miljoonaa.

 

Start-uppeja, eli kasvuhakuisia, yleensä korkeaan teknologiaan keskittyviä yrityksiä, maasta kuitenkin ilmestyy kuin sieniä sateella. Miksi? Start-Up Nation keskittyy tämän ihmeen selittämiseen. 

Loppujen lopuksi juuri maan haasteet ovat ainakin Start-Up Nationin mukaan avainasemassa yritysihmeiden ja patenttiennätysten luomisessa. Kokonaisten ikäluokkien sekoittuminen armeijassa nimittäin tarkoittaa loppujen lopuksi mahtavia verkostoitumismahdollisuuksia, korkean teknologian osaamisen viemistä myös siviilipuolelle, nuorison erinomaista vastuunottokykyä ja mieletöntä draivia isojenkin päätösten edessä.

Mielenkiintoisimpana pidin kuitenkin kirjan antamia selityksiä israelilaisten luonteenlaadusta: Koska maassa oltiin aiemmin pitkään tilanteessa jossa pommi olisi saattanut räjähtää naapurustossa ihan milloin vain, ihan jokaisesta pikkujutusta ei jaksettu stressata. Asioihin suhtaudutaan positiivisesti. Kaiken on parempi tapahtua tänään, viimeistään tällä viikolla, sillä ensi viikosta ei välttämättä tiedä. Utelias kannattaa aina olla, ja paras ratkaisu ei välttämättä tule korkea-arvoisimmalta upseerilta, eli auktoriteetit ja hierarkia usein vain jumittavat parhaan ratkaisun löytymistä.

Päällimmäisenä kirjasta jää mieleen mieletön draivi ja mietteet siitä, mitä työttömyyden kourissa kärvistelevä Suomi voisi oppia tästä asenteesta. Ehkä ainakin sen, että suomalaiset voisivat nykyistä enemmän kysyä ja rakentaa toistensa ideoita eteen päin hierarkioista ja auktoriteeteista välittämättä. Epäonnistumisista ei saa tuomita, vaan kääntää ne yhteisiksi oppimiskokemuksiksi (kyllä, klisee!). Ymmärtää, että myös jonkin asian tekemättä jättäminen on tietoinen valinta jolla on seurauksensa. Ja ennen kaikkea, hyvin suunniteltu ei ole puoliksi tehty, vaan se on yhä edelleen kokonaan tekemättä - joskus pitää vain aloittaa ja ratkoa ongelmia matkalla.

Kvartaalibloggaaja luki Nobel-Munroa: Too Much Happiness

Edellisen bloggauksen jälkeen olen vaihtanut niin työpaikkaa, maata, työkieltä kuin muutamaa muutakin... Muuttujaa. Berliinille on siis sanottu heipat ja parhaillaan mongerran muumiruotsia Tukholmassa!

Viime aikoina omaisuuttani (taas) "vähän" karsiessani ihmettelin, miten alle yhdeksän kuukautta edellisessä asunnossa asuttuani sinne oli päätynyt niin monta kirjaa. Se, miten moni niistä lähti lukemattomana eteenpäin, taas ei juuri naurattanut. Niin paljon kuin paperikirjoista pidänkin, taidan ihan tietoisesti muuttua Kindle-tyypiksi. Miten saan suomenkielistä luettavaa diilattua Kindleen on tietysti ihan kokonaan toinen kysymys. Tarinan toinen keskeinen huomio oli, että en menneen vuoden aikana ole lukenut kovinkaan paljoa.

Tänään kuitenkin viimeistelin paperisen kirjan, Alice Munron novellikokoelman Too Much Happiness. En ole lukenut Munroa aiemmin, ja itse asiassa en ole lukenut kokonaista fiktiokirjaa vähään aikaan, novellikokoelmasta puhumattakaan, joten tämä lukukokemus oli harvinaisen ihastuttava.

Kolme kivointa huomiota:
Ensinnäkin, aloitin kirjan eilen ja päätin sen jo tänään. Toiseksi, uskon jopa muistavani jotain lukemastani. Kolmanneksi, muistin taas, että oikeastaan minähän nautin jopa tämmöisten keksittyjen tarinoiden lukemisesta!

Ilahduin näistä positiivisista viboista kovin, sillä viime aikoina keskittymiskykyni tuntuu olleen samalla tasolla kultakalan kanssa ja jotkut ihan kelvollisilta vaikuttaneet fiktiokirjat ovat kuvainnollisesti lojuneet auki Kindlessä kuukausikaupalla. Ehkä juuri novellimuoto sopikin tähän fiktioblokin purkamiseen erinomaisesti.

Ja jotain itse kirjasta... Munro on ehdottoman, mielettömän, todella taitava kirjoittaja. Selvästi vahva ja voimallinen, sellainen, joka sai ainakin minut samaistumana hahmoihinsa ja elämään hetken näiden nahoissa. Voisin hyvin lukea tämän kirjan uudestaan, itse asiassa taidan jopa haluta lukea sen uudestaan, koska tunnen, että Munro onnistui puristamaan jokaiseen novelliinsa enemmän kuin mitä niistä ensimmäiselä pintaraapaisulla sai irti olematta silti vaikeaselkoinen.

Ja ei, en kiistä, etteikö nimikkonovellin Too Much Happiness Berliini-Tukholma -asetelma olisi tuntunut nyt jotenkin vähän... No, ehkä minun oli tarkoitettu lukevan juuri tämä kirja juuri nyt!

Ei ihme, että nainen on saanut Nobelin.

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

Kirjan nimi: Alkulukujen yksinäisyys (La Solitudine dei Numeri Pirmi)
Kirjoittaja: Paolo Giordano
Julkaistu: 2008/2010
Sivuja: 298   
Kustantaja: WSOY  
Suomentaja: Helinä Kangas
Mistä minulle: Erään Berliininsuomalaisen kotimyynnistä

Aika täydellinen kuppi kahvia ja aika täydellinen kirja. Kahvista voit lukea lisää fitterforlife -blogista.

Viimein! Luin yhden kirjan, joka on ollut niin henkilökohtaisilla kuin kansainvälisillä TBD (To Be Read) listoilla suunnilleen ilmestymisestään alkaen. Miksi? No, jo kirjan nimikin on aivan tavattoman hieno, ja sopii muuten erinomaisesti kirjailijaan, joka on fyysikko, ja ainakin suomenkielisen kirjan julkaisun aikoihin kirjoittanut väitöskirjaa hiukkasfysiikasta. 

Kirja itsessään oli oikeastaan aivan erilainen kuin odotin. En tiedä, mitä odotin, enkä tiedä, miten taas kerran oikeastaan olin onnistunut nappaamaan jonkun kirjan TBD-listalleni pelkän jonkinlaisen tuntemuksen, en niinkään minkäänlaisen sisällöllisen faktan perusteella. Älkääkä nyt todellakaan käsittäkö vääriin: En tarkoita, että kirjaa ei olisi kannattanut lukea. Kaikkea muuta

Minulla vain ei ollut aavistustakaan, että se kertoo, no, yksinäisyydestä. Vielä aika karmealla tavalla, henkilöiden fyysistä heikkoutta alleviivaten. Alice kertoo kirjan alussa, kuinka paljon inhoaa hiihtoleirejä joille isä hänet pakottaa. Jo tässä vaiheessa kirjan kerronnan taitavuus paljastuu: Itsensä voi tuntea Alicena. 


Alice kärsii, no, monesta. Hän on henkisesti hajalla, yrittää korjata tai jonkinlaisena reaktiona hajottaa itseään fyysisesti ja vaikuttaa siltä, ettei hän korjaudu koskaan.

Toinen päähenkilö on Mattia. Hänen vammainen kaksoissisarensa on kadonnut. 


Molemmat ovat henkisesti hyvin, noh, erilaisia kuin kaikki muut. He yrittävät turvautua toisiinsa, mutta vaikka heidän ongelmansa ovat jollain tavalla perimmiltään samoja, heidän suhtautumisensa ja reaktionsa niihin on niin erilainen, että he eivät voi auttaa toisiaan. 


Kirja on todella uniikki yhdistelmä jollain tavalla kevyttä, vähän jopa etäistä, sellaista utuista, kerrontaa leijuen todella, todella raskaiden aiheiden yllä.

Luin kirjan melkein yhdeltä istumalta, joka tapauksessa tämän aamupäivän aikana. Se on todella hämmentävä, ja vaikka oloni ei sen lukemisen jälkeen ole pysähtynyt tai sekava, voisin lukea sen vaikka heti uudestaan, rivi riviltä ja sana sanalta. Ehkä sitten osaisin kuvata sitä myös vähän lyhyemmillä lauseilla... Vaikka kirjan tarina on todella kantava ja mielenkiintoinen, päällimmäiseksi tästä jäi ehdottomasti upea kerronta. 


Vau.

Uusintakierroksella: Ole luonani aina (Never let me go)

Kirjan nimi: Never let me go
Kirjoittaja: Kazuo Ishiguro
Julkaistu: 2005
Mistä minulle: Amazon.com

Harvinaista kyllä, luin kirjan toiseen kertaan! Näin ei käy kovin usein: Mailmassa on lukemattomia (hahhaa) mielenkiintoisia kirjoja, joten aika harvoin näen syytä tarttua mihinkään vanhaan suosikkiin - yleensä pidän hyvät kirjamuistot mieluusti hyvinä muistoina.

Tässä Hamburger Bahnhofin juuri päättyneessä Wall works -teoksessa on jotain samaa tunnelmaa...

Nyt innostuin kuitenkin ilmoittautumaan kansainväliseen vapaamuotoiseen lukupiiriin, jonka listalla Izhiguron Never let me go oli. Hankin kirjan Kindleen, luin sen läpi jaa... Kun lukupiirin oli tarkoitus tavata jossain Neukölnin perukoilla, löysin itseni vielä harhailemasta töistä stressaantuneena ja ympyrää pyöräillen Kreutzbergistä. Riittää, ajattelin. "Tämän pitäisi olla kiva harrastus ja vapaaehtoinen aktiviteetti, en todellakaan rynni kärttyisenä, nälkäisenä ja myöhässä johonkin, mistä en edes tunne ketään." Ja niinpä en sitten vieläkään ole käynyt Berliinin kansainvälisten naisten lukupiirissä, niin hauskalta kuin se tuntuukin...

Mutta niin, Never let me go. Se on erinomainen, ehkä yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista, toisellakin kerralla. Lukukokemus oli nyt ihan erilainen kuin ensimmäisellä kerralla, koska tiesin, mitä kirjassa tapahtuu. Osa ensimmäisen kerran viehätyksestä liittyi varmasti osaksi myös siihen, että kirja tosiaan oli rauhallisesta tahdistaan huolimatta yllätystä alusta loppuun. Nyt sen sijaan olin tippa linssissä jo ensimmäisten sivujen aikana.

Oikeastaan Never let me go sopii erinomaisesti useamman kerran luettavaksi. Se on kaunis, ihana, todella, todella surullinen kirja. Kolmas kerta tulee varmaan joskus.

Myös kirjasta tehty elokuva on muistaakseni kohtuullisen hyvä, en tosin koe mitään vetoa sen uudelleenkatsomiseen.

Barbara Demick: Suljettu Maa, elämää Pohjois-Koreassa

Kirjan nimi: Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa
Kirjoittaja: Barbara Demick
Julkaistu: 2010
Sivuja: 422 
Kustantaja: Atena  
Suomentaja: Antti Immonen
Mistä minulle: Laina mummon kirjahyllystä (!!)

Kuva Atena

Pohjois-Korea on kiinnostava. Se kun on kuin valkoinen - tai öisin oikeastaan musta - läntti kartalla, josta suodattuu ulos vain hyvin rajattu osio.

Olen lukenut jo aiemmin kaikille suosittelemani Guy Delislen Terveisiä Pjongjangista. Delislen sarjakuva keskittyy kuitenkin kuvaamaan Pohjois-Koreaa ulkopuolelta, siellä asuvan ulkomaalaisen näkökulmasta. Demick sen sijaan on haastatellut laajaa joukkoa Pohjois-Korean kansalaisia jotka ovat loikanneet maasta. Siitä välittyvä kuva ei ole enää yhtään hupaisa tai hihityttävä.

Kirjan alussa epäilin vähän sen asennetta: Demick kertoi haastateltavansa suulla, mitä hyvää maassa on. Iltainen sähköttömyys opettaa harrastamaan muita puuhia, ja nuorten kielletyt suhteet on melko helppo pitää salassa. 

Pikkuhiljaa elämä ja syyt loikata maasta alkavat avautua. Puolueen valta, jatkuva nälkä, nälänhätä, opettajat jotka saavat kyllä itse ruokaa mutta joutuvat katsomaan oppilaidensa kuolemista nälkään, lääkärit jotka joutuvat työskentelemään sairaaloissa joissa he eivät voi tehdä potilaidensa eteen käytännössä mitään... 

Kirjan mielenkiintoisinta antia ovat kuvaukset siitä, kuinka loikkarit loppujen lopuksi sulautuvat ulkomaailmaan. Äärettömästä niukkuudesta Etelä-Korean runsauteen siirtyminen ei ole helppoa eikä aina käy kivuttomasti sekään.

Kirjan paras opetus taitaa kuitenkin olla se, että loppujen lopuksi ainakin jotkut ihmiset voivat selvitä lähes mistä tahansa. Ja toisaalta, myös hyvä, normaali ja empaattinen ihminen saattaa hyväksyä kauheudet ympärillään kun ei voi niille mitään. 

Kirja on luettu myös ainakin Sonjan lukuhetkissä, Lumiomena-blogissa ja Kirjavinkeissä. 

Daniel Kahneman - Thinking fast and slow

Kirjan nimi: Thinking, fast and slow
Kirjoittajat: Daniel Kahneman 
Julkaistu: 2011
Sivuja: 511
Mistä minulle: Amazon.com

 

En ole lukenut kovin montaa kirjaa tänä vuonna, mutta painotus on ollut erittäin... Faktapitoinen. Kahnemanin Thinking, fast and slow on ollut yksi kaikkein faktapitoisimmista, ja onhan kirjoittaja saanut Nobelin, joten akateemisen tason pitäisi olla kunnossa. Thinking onkin erinomainen esimerkki kirjasta, jossa tiedettä on popularisoitu niin, että siitä tulee ymmärrettävää, mutta se on kuitenkin vielä selvästi luotettavalla tasolla! 

Kyseessä on siis ajattelun kulttiteos. Lyhyesti: Ihminen on siitä erilainen kuin muut eläimet, että me pystymme ajattelemaan metatasolla, eli tutkimaan omia ajatteluprosessejamme. Juuri siitätässä kirjassa onkin kyse - Kahneman avaa niitä prosesseja, jotka ovat ajattelumme taustalla! Hän selittää, miksi jatkamme tuhoontuomittuja projekteja, epäonnistuvia ihmissuhteita, syömme väärää ruokaa ja unohdamme asioita.

En tiedä, tekeekö omien ajatusten ymmärtäminen kriisitilanteessa tai akuutin vaaran uhatessa niiden tulkitsemisesta yhtään helpompaa (empiiristen kokeideni perusteella sanoisin nyt kuitenkin kyllä), mutta ainakin niistä lukeminen oli äärimmäisen viihdyttävää. Tämä on kuitenkin varsinaista self helpiä sanaparin hyvässä mielessä. Parhaimmillaan tai pahimmillaan se voi muuttaa jopa kuvaa omasta itsestä ja auttaa näkemään aiemmin tehtyjä päätöksiä uudessa valossa. Suorastaan alentaa omaa itseluottamusta ja uskoa omaan objektiiviseen päätöksentekokykyyn.

Kirjaa voisi referoida tolkuttoman paljon ja voisin kerätä siitä paksun nipun esimerkkejä jotka jokaisen tulisi tietää, mutta oikeastaan kehotan vain lukemaan koko kirjan.

Tämän voisi antaa erinomaisesti myös miksi tahansa lahjaksi - joululahjaksi, ylioppilaslahjaksi, valmistujaislahjaksi, synttärilahjaksi... Mielellään paperisena, sillä joihinkin kappaleisiin palaisin mielelläni nopeasti uudelleen ja uudelleen.

John Boyne: The Boy in the Striped Pyjamas (Poika raidallisessa pyjamassa)

Astetta eksoottisimmista ympyröistä hei! Viimeisen viikon aikana olen matkustanut Balille, lukenut enemmän kuin aikoihin, surffannut, syönyt hyvin - ja löytänyt aikaa bloggaamiselle! Samalla linjalla on tarkoitus jatkaa vielä jonkin aikaa. 

Kirjan nimi: The Boy in the Striped Pyjama (Poika raidallisessa pyjamassa) 
Kirjoittajat: John Boyne  
Kustantaja: Definitions   
Julkaistu: 2006    
Mistä minulle: Surffileirin kirjahyllystä

The Boy in the Striped Pyjamas, gado-gado ja kookos.

Jostain syystä vakavat kirjat sopivat mielestäni lomalle oikein hyvin. Ehkä se johtuu siitä, että lomalla maltan kerrankin keskittyä ja voin lukea pidempiäkin pätkiä yhdellä kerralla. Poika raidallisessa pyjamassa, ohut kirja, 215 sivua, oli valmis yhden keskipäivän aurinkoa paossa vietetyn aurinkotuolihetken aikana.


Kylmiä väreitä siitä silti tuli. Paljon.


Kirjan kertoja on 9-vuotias Bruno, jonka kenraali-isän työn takia koko perhe muuttaa... Keskitysleirille. Bruno ei tietenkään tiedä, mistä on kyse, mutta hänelle käy selväksi, että jotain outoa on tekeillä. Aitauksessa olevista ihmisistä ei kannata kysellä vanhemmilta liikaa, mutta Bruno ystävystyy silti samana päivänä syntyneen, "aitauksen toisella puolella asuvan", Shmuelin kanssa. 

Bruno kohtaa ymmärtää tilanteen olevan outo, ja jollain tavalla väärä, ja erinäisten tapahtumien seurauksena kauhistuu huomatessaan pahuutta löytyvän myös hänestä itsestään. 

Kirjan loppuratkaisu on tavallaan looginen, mutta totaalisen jäätävä ja äärimmäisen mieleenpainuva. Poika raidallisessa pyjamassa on minulle varmasti yksi tämän vuoden vahvimpia lukukokemuksia. Olen vähän yllättynyt, että kirja on alun perin julkaistu Random Housen lastenkirjat-divisioonassa. Jos olisin lukenut tämän lapsena, en varmaan olisi maailmantuskaltani enää saanut nukuttua.

Pokkarin sisäsivulla siteerattu Guardianin arvio summaa mielestäni kirjan erinomaisesti: "This is what fiction is supposed to do: introduce you to the minds of those you wouldn't ordnarily meet."

Kirja on nauttinut valtaisaa kirjabloggaajasuosiota, ja siitä voi lukea lisää esimerkiksi blogeista P.S. Rakastan kirjoja,  Kirjainten virrassa ja Sivujen välissä. 

Sheryl Sandberg: Lean In

Välillä henkinen insinööri iskee. Ensimmäisen kerran Lean Inin kannen nähtyäni ajattelin nimittäin sen olevan jonkinlainen Lean-johtamisfilosofialle omistautunut opas enkä vaivautunut lukemaan edes takakantta. Sitten Lean in alkoi olla kaikkialla: Lentokentillä, bestseller-hyllyissä ja Sheryl Sandbergista kirjoitettiin juttuja. Tajusin naisen olevan Googlelta Facebookille loikannut johtaja, joka toitotti, että melkein kaikki on mahdollista saada jos on valmis tekemään sen eteen töitä. Kun pääsin yli kaikista läpimenoaikohin liittyvistä assosiaatioistani, tajusin, että tässähän voi ola kyse jostain ihan oikeasti mielenkiintoisesta. 

Kun työkaverini tarjoutui lainaamaan kirjaa, otin sen ilomielin vastaan. Kirja oli juuri niin hyvä kuin uskalsin toivoa! 

Sandberg on itse ponnistanut verrattain tavallisista taustoista suurten yritysten johtoon. Noissa ympyröissä hän on usein kahdella tavalla poikkeava: Nainen ja työkavereitaan usein huomattavasti iäkkäämpi. Toisaalta hän joutuu jatkuvasti tasapainoilemaan myös vaativan työn ja perhe-elämän yhdistämisen välillä, sillä myös hänen aviomiehensä käy töissä mutta lapset odottavat kotona. Sandberg kertoo hyvin vilpittömän oloisesti siitä, kuinka hän tunsi välillä päässensä jopa Harvardiin vahingossa, tuntee välillä olevansa täysin riittämätön kotona tai töissä ja on purskahtanut esimiehensä edessä itkuun. Juuri jakamisen ja esimerkkien ansiosta Lean In on niin vaikuttava kirja.

Sandbergin kirja ja hänen työelämässä kohtaamansa ongelmat kertovat paljon paitsi naisten asemasta amerikkalaisessa työkulttuurissa, paljon myös amerikkalaisesta työkulttuurista. Sen neuvot ja lähestymistapa pitää varmasti osata lokalisoida. Jollain tavalla toivoisin, että tasa-arvoisessa Suomessa tämän kaltaista opasta ja neuvoja ei edes tarvittaisi. Suosittelen sen lukemista silti: Vaikka perheen ja ympärivuorokautisen työn yhdistäminen ei olisikaan ajankohtaista, ovat Sandbergin muistutukset silti siitä, että parhaistakin johtajista voi tuntua välillä siltä, kuin he olisivat päässeensä asemaansa varkain ja vähn vahingossa, silti jotenkin lohdullisia.

Jos Lean in ei jo ole jonkinlainen naisten ja työssäkäynnin kulttikirja, se ansaitsee ehdottomasti tulla nostetuksi sellaiseksi! Kirjan lukeminen ei kyllä tee pahaa miehillekään - ei siksi, että heidän pitäisi ottaa kirja jonkinlaisena oppituntina naisten kohtelusta työelämässä, vaan enemmänkin jonkinlaisena itsetuntobuustina, ainakin jos välillä tuntuu, että on ihan väärässä paikassa ja päässyt asemaansa onnenkantamoisilla ja vahingossa. Pientä itsetuntoboostia tarvitsee välillä jokainen, tietenkin muistutuksella siitä, että omat työt pitää aina hoitaa niin hyvin kuin mahdollista. Turhan vaatimattomaksi ei silti kannata heittäytyä. 

Kannattaa lukea Lauran laajempi kirjoitus aiheesta hänen blogistaan My post-University life!

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

Kirjan nimi: Merkintöjä Jerusalemista

Kirjoittaja: Guy Delisle
Kustantaja: WSOY
Julkaistu: 2012

Sivuja: 333

Mistä minulle: Kirjastosta
Muuta: Sarjakuva

Olen tunnustautunut Delislen faniksi jo aikaisemmin kolme häneltä suomeksi julkaistua sarjakuva-albumia luettuani. 

Kuva WSOY

Merkintöjä Jerusalemista on konseptiltaan periaatteessa aivan samanlainen kuin Shenzhen, Pjongjang ja Merkintöjä Burmasta. Delisle kertoo omakohtaisesti kokemuksistaa vieraassa maassa asumisesta. Hän raottaa kulttuuria ja politiikkaa omien arkikokemustensa kautta, pieniä tiedonmurusia pudotellen, mutta ilman hitustakaan opettajamaisesta otteesta tai saarnaamisesta. 

Tällä kertaa Delisle on matkalla koti-isänä, kahden lapsensa ja Lääkärit ilman rajoja -järjestössä työskentelevän vaimonsa kanssa. 

Jerusalem ja Länsiranta näyttäytyvät Delislen kirjassa vielä sekavampina ja tavallaan kiinnostavampina  paikkoina kuin olen aiemmin ajatellut. En ollut ennen kirjan lukemista tajunnut, miten monimutkainen yhdistelmä eri kulttuurisia ryhmiä ja kirkkokuntia alue on. Alueen jännitteet eivät tosiaan johdu vain kahdesta maasta, vaan paljon monimutkaisemmasta nipusta historiallisia tapahtumia ja ryhmiä. On päivänsä raamatun lukemiseen käyttäviä ääriortodokseja, juutalaisia, islaminuskoisia ja vaikka ketä muita. On Gaza, siirtokuntia ja historiallinen Jerusalem. Israel määrittää Jerusalemin ja Tel Avivin roolit toisin kuin suuri osa muuta maailmaa. Mitään täydellistä katsausta alueen kokonaistilanteeseen kirjasta ei todellakaan saa, eikä se tietenkään ole tarkoituskaan, mutta nyt minäkin alan ymmärtää, miksi asiat ovat alueella kuten ne ovat. 

Vaikka kirja on taattua Delisleä, oli siinä silti jotain uutta aiempiin sarjakuviin verrattuna. Piirrosjälki ja ruudut olivat ehkä aavistuksen aiempaa yksinkertaisempia. Tarinat olivat hieman totuttua lyhyempiä, tai ainakin ne tuntuivat siltä, mikä tosin saattoi johtua Delislenkin mainitsemasta vähäisestä piirtämisestä Jerusalemin-vuoden aikana. Tämä teki lukemisesta ehkä vähän silppuista. 

Merkintöjä Jerusalemista on kuitenkin aivan ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, ja pidin siitä ihan yhtä paljon kuin Delislen aiemmistakin kirjoista. Miehellä on mahtava kyky ottaa lukija keskelle omaa arkeaan ja juurruttaa lukijan mieleen enemmän tietoa kuin vuosien uutiset samasta aiheesta ovat tuoneet. Toivon, että Delisle päätyy matkustamaan ympäri maailmaa tulevaisuudessakin ja sivistää lukijoitaan siinä samalla.

Kirjamarkkinoinnin jättinäytös: Gillian Flynn - Kiltti tyttö

Jos joku ei ole vielä huomannut, vuoden 2013 parhaaksi kirjaksi povaamani  Gillian Flynnin Gone Girl on nyt julkaistu suomeksi nimellä Kiltti tyttö. Koska olen jo lukenut englanninkielisen version, olen seurannut kirjan Suomessa saamaa etukäteisnostetta harvinaisen kiinnostuneena.

Kirja ON mielestäni erinomainen, mutta minun käy sitä kaiken markkinointirummutuksen keskellä melkein sääliksi. Mikä kirja voi yllättää lukijansa positiivisesti enää näin ison etukäteishypen jälkeen? 

Lisäksi olen vähän harmissani niiden puolesta, jotka eivät saa lukea kirjaa rauhassa tietämättä jotain sen teemoista. Minä tiesin kirjaan tarttuessani vain, että se on jonkinlainen jännäri ja tyttö katoaa. 

Silti: Jos jollain on kesälomakirja edelleen hakusessa, sanon vieläkin, että nappaa tämä. Mutta älä vilkuile takakanteen. Älä lue mainostekstejä. Anna tarinan viedä ilman ennakko-odotuksia. 

Mainoksia kirjasta on tupsahtanut sähköpostiini ainakin Readberrystä, Elisa kirjalta ja Adlibrikselta. Lisäksi kiitos WSOY:lle suomenkielisestä kirjasta. Harkitsen kirjan lukemista toiseen kertaan, ihan vaan juonen rakentamisen oppitunnin kannalta. 


Ai ja miksi kaikki tämä lisämainostus, varsinkin kyseenalaistavan NYT:n jutun jälkeen? Koska kirja, kustantamo ja jälleenmyyjät mielestäni välillä ansaitsevat lisäapua. 

Timothy Ferriss: 4 tunnin työviikko

Kirjan nimi: 4 tunnin työviikko 
Kirjoittaja: Timothy Ferriss 
Sivuja: 335 
Julkaistu: 2007/2008  
Mistä minulle: Kaveri lainasi

Kuva: http://fourhourworkweek.com/

Ennakoasenne: Kiinnostuneen uteliaan ärtynyt

Taas kaverilta lainaan saatu kirja - ja hyvä niin! Teos 4 tunnin työviikko on kiinnostanut minua yhtä pitkään kuin olen tiennyt sen olemassaolosta. Kirja on saavuttanut jonkinlaisen kulttiaseman lukuisten lifestyle design -kirjojen joukossa.

Suhtauduin kirjaan aluksi hieman ristiriitaisesti: Toisaalta kiinnostuneen uteliaasti, toisaalta hieman ärtyneesti. 4 tunnin työviikon kirjoittaja, Tim Ferriss, on kirjansa jälkeen tehnyt myös kaksi muuta näyttävää kirjaprojektia. 4 Hour Body ja 4 Hour Chef ja niihin liittyneen materiaalin lukeminen muualta ovat antaneet kirjailijasta rohkean, hyperaktiivisen ja myös hieman ylimielisen kuvan.

 4 tunnin työviikon sanoma on lyhyesti seuraava: Älä alistu orjaksi, vaan ole oman onnesi seppä! Hyvällä yritysidealla ja ennen kaikkea sen fiksulla automatisoinnilla voit heittää hyvästit 8-16 tai 9-17 elämälle ja alkaa tehdä asioita, jotka sinua oikeasti kiinnostavat. Voit maustaa elämääsi myös kaukana kotoa vietetyillä "minieläkkeillä" joilla voit etsiä aina uutta suuntaa elämällesi, oppia uusien taitojen mestariksi ja tutustua vieraisiin kulttuureihin. Ferriss vakuuttaa ja selittää, että myös palkolliset voivat hioa työtaktiikkaansa ja vapautua vahtaavan pomon ikeestä. Hänen mukaansa 4 tunnin elämäntyylistä nauttimiseen ei ole pakko liittää perheen ja ystäväpiirin luota katoamista, vaan sitä voi toteuttaa myös omissa ympyröissään. Myös yksityiselämään liittyviä velvoitteita voi kätevästi ulkoistaa esimerkiksi assistenteille Intiaan.

Elämästä ei pidä tehdä ikuista lomaa vaan aktiivista itsensä kehittämistä

Vierastan kirjan esittämää kuvaa siitä, että työelämä olisi vain yritysten tekemää henkistä riistoa yksilöitä kohtaan ja että "sen oikean itsensä henkisesti tyydyttävän työn" tulisi olla eri osa elämää kuin työ, josta rahat elämiseen saadaan. 

4 tunnin työviikko ei kuitenkaan olisi 4 tunnin työviikko, jos se esittäisi ratkaisuja perinteisen 40 tunnin työviikon ja muun elämän tasapainottamiseen. Ja toisaalta hyvä niin, koska tuolloin Ferriss tuskin pääsisi yhtä syvälle elämäntyylinsä esittelyyn kuin hän sen nyt tekee.

Toisin kuin kirjan kansikuva antaa ymmärtää, 4 tunnin työviikossa  ei ole kyse ikuiselle lomalle tai täydelliselle ennenaikaiselle eläkkeelle heittäytymisestä. Sen sijaan Ferrissin filosofiaan kuuluu "minieläkkeiden" viettäminen, johon kuuluu uusien asioiden oppiminen ja asioiden aikaansaaminen. Hän suosittelee esimerkiksi matkustamaan (riittävän) hitaasti jossain maanosassa ja jäämään pidemmäksi ajaksi, kuten kuudeksi kuukaudeksi sinne, missä elämä vaikuttaa mukavalta. Hän itse on viettänyt aikaa esimerkiksi Berliinissä (ei tietenkään huono valinta) ja Buenos Airesissa. 

Samalla kun automatisoitu yrityskone, jota hoidetaan neljän tunnin viikkopanoksella, suoltaa rahaa tilalle, voi itse keskittyä paikallisen kielen opiskeluun, jonkin fyysisemmän taidon kehittämiseen kuten tanssiin tai itsepuolustukseen ja vaikkapa kirjojen lukemiseen. 

Loppujen lopuksi Ferrisin ideat eivät kuulosta kovin huonoilta

En silti missään tapauksessa nyökytellyt kaikkien Ferrisin ajatusten tai tarjoamien ratkaisumallien kohdalla. Vaikka koko neljän tunnin filosofiaa ei halua omaksua tai ei olisi Ferrisin tarkoitusperistä aina muuten samaa mieltä, kirjasta saa silti taatusti monia hyviä oivalluksia. Esimerkiksi:

• Pareton periaatetta (20/80 -sääntö) kerrattiin paljon: 20 % asiakkaista tuo 80 % tuloista, 20 % käytetystä työajasta tuo 80 % tuloksista jne. Mitä jos leikkaisi 80 % tekemisestään pois? Työtehtävä, johon käytetään paljon aikaa, ei automaattisesti ole tärkeä. Asioita kannattaa muutenkin opetella aina ja kaikkialla tekemää fiksummin. 
• Kannattaa miettiä, mistä tulee onnelliseksi, mistä nauttii, ja tehdä enemmän sellaisia asioita.
• Paljon rahaa tai tavaraa ei ole sama kuin onni, vapaus on nykyisin usein suurempaa luksusta.  
• Lekottelu ei ole elämän tarkoitus, vaikka sekin on välillä tärkeää ja jopa välttämätöntä, että voisi edes keksiä, mitä haluaa oikeasti tehdä. Uuden oppiminen ja uteliaisuus maailmaa kohtaan ovat kuitenkin useimmille ne oikeasti nautittavat jutut. 

Mikä Ferrisissä ja hänen jutuissan jäi sitten vielä vähän ärsyttämään? No, vaikka kirjailijan nimi olisi peitetty, olisi kilometrin päähän silti paistanut se, että kirjan on kirjoittanut nuori amerikkalainen mies. Jonkinlainen pinnallisuus ihmissuhteisiin paistaa kirjasta. Ihmisten motiivit pysyä kotona tai muuten ns. tutuissa ympyröissä tuntuvat olevan hänelle käsitetasolla tuttuja, mutta eivät mitään omakohtaista tai ymmärrettävää.

4 tunnin työviikko saa pysyä bestsellerlistoilla

Suosittelen 4 tunnin työviikon lukemista kovasti, oikeastaan kaikille. Jos ei ole innokas elämäntyyliin heittäytymisestä, loppupuolen luvut voivat olla vähän puuduttavia. Mutta hei, fiksumpaahan voisi olla opetella lukemaan tämän tyylisiä kirjoja vain osittain. 20 % sivuista, 80 % asiasta. Olisi pätenyt tässäkin.

Vuoden 2013 paras on tässä - Gillian Flynn: Gone Girl

Kuva Gillian Flynnin kotisivut

Kirjan nimi: Gone Girl 
Kirjoittaja: Gillian Flynn 
Sivuja: 412 
Kustantaja: Crown Publishing Group  
Julkaistu: 2012 
Mistä minulle: Amazon.com

Anteeksi, olen itsevarmalla asenteella liikkeellä. Mutta luulen, että olen jo lukenut parhaan kirjan, jonka vuonna 2013 tulen lukemaan. Se on selvästi Gilliane Flynnin Gone Girl. Kirja on jo ollut iso hitti Amerikassa, ja oletan, että se vielä suomennetaan. Kirja kannattaa kyllä lukea jo ennen sitä. Amazon.com kuvaa kirjaa näin: THE ADDICTIVE No.1 US BESTSELLER THAT EVERYONE IS TALKING ABOUT eikä kyllä ole väärässä. Siis: Jos olet yhtään dekkareiden ja jännitysromaanien ystävä, kiidä jo lukemaan!

Teille ei-vielä-ihan-vakuuttuneille juoni lyhyesti: Amy ja Nick rakastuvat, viettävät upeaa New York -elämää, joutuvat muuttamaan maalle ja eräänä päivänä Amy katoaa. Silitysrauta on päällä ja ulko-ovi auki. Mitä on tapahtunut? Flynn aloittaa kirjan viemällä lukijan menneisyyteen niin Amyn kuin Nickinkin kertomusten kautta.

En tiennyt kirjasta kovin paljon ennen lukemista. Olin nähnyt siellä mainintoja ja kehuja siellä täällä, noteerannut Minnan ja Norkun ylistävät arviot ja ladannut sen Kindleen odottamaan suuren Amerikanmatkan alkamista. Tiesin kirjan olevan hyvä, mutta hämmästyin silti, millä tavalla. En halua paljastaa liikaa. Tämä on niitä kirjoja, jotka olisivat parhaita, kun ei tietäisi niistä yhtään mitään.

Kerron silti, että kirja on psykologinen trilleri. Se ei kuitenkaan ole pelottava (ellei sitten pelkää univelkaa, kuten Minnakin varoitti) vaan vetävä. Flynn laittaa lukijalle hirttosilmukan kaulaan ja alkaa taluttaa perässään. Silmukka ei kiristy niin, että tuntuisi pahalta, mutta kirjailijan kannoilla kävelee silti juuri sitä tahtia, kuin hän haluaa tarinaa kuljettaa.

Gone Girlin on sanottu olevan myös tarina avioliitosta, jossa kaikki menee kaamealla tavalla pieleen. Se on tarina myös asioista X, Y ja Z, mutta sori, haluan keskustella X:stä, Y:stä ja Z:sta vain kirjan jo lukeneiden kanssa. 

Kun kirja loppui, olin harmissani. Pidän Flynniä nyt suunnilleen kirjallisena nerona, ja ilahduin todella paljon huomatessani, että hänen aiemmat kirjansa Dark Places ja Sharp Objects ovat saaneet ainakin Amazon.com:ssa vielä paremmat tähtiarviot kuin Gone Girl. Ensimmäinen on kuitenkin aina paras, joten tuskin ne minun mittapuullani enää tämän yli pääsevät. 

Italo Calvino: Kosmokomiikkaa

Kirjan nimi: Kosmokomiikkaa (Le Cosmicomiche)

Kirjoittaja: Italo Calvino

Kustantaja: Tammi

Julkaistu: alkup. 1965
Suomentanut: Liisa Ryömä

Sivuja: 159
Mistä minulle: Ostos jostain pokkarialesta

Tämä on taas niitä kirjoja, joista ei oikein tiedä, onko se lintu vai kala. Vai jotain siltä väliltä. Italo Calvino on kirjoittanut paljon hienolla tavalla omituisia kirjoja, joissa sattuu ja tapahtuu sellaista, mitä ei koskaan näe.

Kosmokomiikkan tarinoissa päähenkilöt ovat matemaattisia yhtälöitä. Myös yksinkertaiset solurakenteet ovat edustettuina.

Miljöö ei ole sen suppeampi kuin maailmankaikkeus: Milloin kiidetään galaksien välillä, milloin taas siirrytään maailman alussa vedestä maalle.

Lempikohtaukseni kirjassa on sen alkupuolella, kun henkilöt käyvät arkipäiväisesti retkillä lähellä mollottavassa kuussa. Erään kerran kuu alkaa kuitenkin etääntyä, ja erään henkilön yrittäessä hypätä kuusta maahan hän jää leijailemaan hämmentävään välitilaan maan ja kuun välille. Tässä kohtauksessa on todellakin moniulotteista arkielämän symboliikkaa.

Kuten edellisestä voi ehkä päätellä, Calvinon kirja oli yllättävä ja ennen kaikkea hämmästyttävä. En ole valmis nostamaan tätä millekään suosikkilistallen, sen verran äimistyneeksi jäin, mutta pidän kirjan taatusti itselläni toista lukukertaa varten. Kosmokomiikkaan todella vinksahtaneiden kannattaa ehdottomasti lukea myös suomeksikin julkaistu Koko kosmokomiikka.  

Kosmokomiikasta on blogannut myös ainakin Mikko Kirjavinkeissä, mutta kuulisin mielelläni muidenkin mielipiteitä kirjasta! 

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Ei ehkä kannata lähteä jakamaan vuoden paras -palkintoja vielä lokakuussa, mutta luin juuri yhden kirjan, joka on on miten tahansa arvotettuna korkealla kisassa! 

Kirjan nimi: Teemestarin kirja

Kirjoittaja: Emmi Itäranta

Kustantaja: Teos

Julkaistu: 2012

Sivuja: 266
Mistä minulle:Pyydetty tuliainen

Onnekseni toiveeni muutamasta tuliaisesta kuultiin, ja vanhempani toivat taannoisen vierialunsa yhteydessä aimo kasan kirjoja, myös Teemestarin kirjan.

Blogikirjoitusten ja juoniselostusten perusteella kirja kuulosti minusta etukäteen vähän kummalliselta: Dystopia tulevaisuuden Pohjois-Suomesta, jossa vesi on loppu ja päähenkilö on teemestariksi opiskeleva teemestarin tytär. Itäranta on kutonut näistä aineksista romaanin, jossa myös nämä kummalliset osaset sopivat ihmeellisellä tavalla toisiinsa.  

Miljöö on Pohjois-Suomessa, ajassa, jolloin Jäämeren öljyvarannoista kamppailu on jo surullinen osa historiaa, napajäätiköt ovat sulaneet käytännössä kokonaan ja merivedet ovat vallanneet huomattavia osia nykyisistä manneralueista. Hyönteiset vaivaavat paljon enemmän kuin nykyisin ja etenkin tavallisen kansan aineellinen elintaso on pudonnut murto-osaan siitä, mitä se nyt on. Entisaikojen tavarat muistetaan huonolaatuisina, mutta kirjoitettu historia on kadonnut tavallisten ihmisten ulottuvilta käytännössä kokonaan entisajan ja nykyajan väliin sijoittuvalla hämärän aikakaudella. 

Kirjan tapahtumille leimaavinta on kuitenkin se, että vedestä on pulaa. Sitä ei enää saa vapaasti. 

Tuona aikana täysi-ikäistyvä teemestarin tytär, Noria, on isänsä opissa saavuttaakseen teemestarin arvonimen. Hänen on määrä olla veden vartija ja palvelija. Lisäksi hän hallitsee tuntikausien teeseremonioiden etiketin.

Kuten jo alusta saattoi päätellä, pidin kirjasta hyvin, hyvin paljon. Se on tyyni muistutus siitä, mihin maailma on liukumassa. Silti se on samalla upeasti kirjoitettu tarina, jossa on japanilaisen teeseremonian tyyneyttä, minusta juuri oikealla temmolla etenevä tarina ja minusta aivan täydellistä tekstiä. Itäranta kirjoittaa juuri kuten minä haluaisin osata kirjoittaa. Kieli on kaunista, virtaavaa ja sujuvaa ilman sellaisia kliseitä tai kömpelyyttä jotka saavat minulle lukijana vain ällöttävän, ylivellovan tai nolon olon. 

Teemestarin kirja ei silti todellakaan ole mikään hyvän mielen romaani, vaan tunnelma on alusta lopuun mielestäni melko haikea.  Toivo paremmasta välähtää silti aina välillä henkilöiden ajatuksissa.

Vaikka Itäranta ei itse asiassa kuvaillut esimerkiksi tapahtumaympäristöjä erityisen yksityiskohtaisesti, ainakin minulle tapahtumapaikat piirtyivät tarinan edetessä kuin vahingossa silmien eteen. Itäranta on myös kuvitellut maailman hyvin järjestelmällisesti vedettömäksi ja pysyi minusta muutenkin oikealla tavalla läpi tarinan johtopäätöstensä takana. Pidin kovasti myös siitä, miten kirjan tapahtuma-aika oli kuvattu yksinkertaiseksi mutta toisaalta silti myös teknologisesti edistyneeksi: Autot korvattiin helivaunuilla ja viestintä tapahtui paperin sijaan (paperi on kalista) viestimillä, joiden tiliin kirjauduttiin omalla sormenjäljelllä. Myös kirjan henkilöt olivat mielestäni uskottavia ja samaistuttavia. Kirjan syvin tarina löytyi mielestäni juuri henkilöiden toiminnasta ja heidän moraalisista pohdinnoistaan. 

Olisi ollut todella sääli, jos Teemestarin kirja olisi jäänyt lukematta. 

Kirjasta enemmän ja vähemmän pitivät myös seuraavat bloggajaat: Linnea (+), Suketus (- --> edit +!), Vinttikamarissa (+), Ilselä (+/-), Puolisilmä/Johnny (+), Elma Ilona (+/-), Upotus (-), Maria/Sinisen linnan kirjasto (+), Booksy (+), Katja (+), Morre (- mutta 3 1/2 *), Raija (+). 

EDIT: Kirjan on lukenut myös mm. Jenni, jonka postauksen luettuani aloin miettiä, pitäisikö Sinun jälkeesi Maxille kuitenkin antaa vielä toinen mahdollisuus.         

Lisäksi osallistun teemestarin kirjalla scifi-haasteeseen. Sijoitan sen kategoriaan 10. Apokalyptinen / Dystopia / Utopia.

Hannu Rajaniemi: The Fractal Prince (Fraktaaliruhtinas)

Kirjan nimi: The Fractal Prince

Kirjoittaja: Hannu Rajaniemi

Kustantaja: Gollancz

Julkaistu: 27.9.2012

Sivuja: 311
Mistä minulle: Amazon.com, Kindle-kirja

Huhhuh. Siinä oikeastaan ensimmäiset tunnelmat Hannu Rajaniemen toisen kirjan, The Fractal Princen lukemisen jälkeen. Itse asiassa kirjan lukemisesta on kulunut jo viikko, ja toivoin, että keksisin lukukokemusta haudutellessa jotain kirjan arvoista, nerokasta sanottavaa. Valitettavasti näin ei kuitenkaan käynyt, mutta yritän kuvailla miltä kirja yhden lukukerran perusteella vaikutti. 

The Fractal Prince on vielä ällistyttävämpi kuin Rajaniemen esikoinen, the Quantum Thief (suom. Kvanttivaras). Fraktaaliruhtinaana suomeksi julkaistava teos jatkaa Kvanttivarkaassa alkanutta tarinaa. 

Juoni lyhyesti: Edellisenkin kirjan päähenkilö, varas Jean le Flambeur, on päässyt pakenemaan vankilasta. Flambeur ei kuitenkaan ole lopullisesti vapaa, vaan hänen on vielä voitettava vapautensa lopullisesti takaisin. Se vaatii Fraktaaliruhtinaan mieleen murtautumista. 

Vankilasta pakenemisella ei tarkoiteta tässä yhteydessä tunneleiden kaivamista tai vartijoiden kolkkaamista sorkkaraudalla. Vapauskin voidaan määritellä monella tapaa: Fyysinen vapaus ei ole kaikki, vaan lisäksi voi olla vapaa henkisesti, vapaa kuolemasta, vapaa kuolemattomuudesta.

Vaikka maa ja Mars mainitaan jo kirjan esittelyteksteissä, kirja on silti monella tavalla ihan omassa ulottuvuudessaan. Nykyisen maailmankaikkeuden säännöt eivät päde, ja tarina on muutenkin äärimmäisen kerroksellinen ja erikoinen. Kirja on täynnä tekniikkaa, joka voi olla tai olla olematta täällä sadan tai tuhannen vuoden päästä. Ihmismielen toimintaa käsitellään kirjassa syvällisellä tasolla. Kirja tuntuu kovalta scifiltä ja pelottavalta dystopialta. Kumma kyllä, se ei silti mielestäni tehnyt kirjan yleistunnelmasta synkkää. Olisin halunnut keksiä itse yhden Amazon.comin arvostelijan luonnehdinnan kirjasta, "A Thousand and One Night meets Inception", sillä se on täydellisen osuva.

Aivonsa nyrjäyttänyttä blondia lohduttaa onneksi edes vähän se, että Amazon-kommenteista ja twiittauksista päätellen moni muukin toteaa, että ei ensimmäisen lukukerran jälkeen ymmärtänyt kirjasta ihan (tai läheskään...) kaikkea. Kollektiivinen näkemys kirjasta on kuitenkin erinomaisen positiivinen, suorastaan ylistävä. Onko tämä joukkoharha vai onko kirja taas hengästyttävä mestariteos? Kallistun jälkimmäiseen. On mielestäni virkistävää, kun jonkin luvun lukemisen jälkeen voi hetkeksi pysähtyä miettimään, millaisessa ympäristössä juuri äsken liikuttiin, ja todeta, että tätä täytyy miettiä enemmän seuraavalla kierroksella.

Vaikka Rajaniemi on äärimmäisen taitava kirjoittaja, välillä tuli mieleen, olisiko kirjan kerrontatekniikkaa voinut välillä aavistuksen yksinkertaistaa: Jos oikein ymmärsin, yhdenkin hahmon tarinaa kertoi välillä hahmo itse ja välillä jokin ulkopuolinen taho.

Lyhyesti: Suosittelen The Fractal Princeä kaikille Kvanttivarkaasta pitäneille, suosittelen sitä kaikille, jotka kaipaavat haastavaa lukemista, suosittelen kaikille, jotka haluavat tietää, miltä tuntuu lukea asioista, joita ei heti osaa edes kuvitella. 


Osallistun kirjalla myös Scifi-haasteeseen. Kirjan sijoittaminen mihinkään tiukkaan kategoriaan on vaikeaa, mutta laitan sen nyt sarjaan 9. Aikamatkustus / Vaihtoehtohistoria / Rinnakkaisuniversumi. Määrittely ei ehkä ole osuvin, mutta kyllä tässä jo niin korkealentoisissa tunnelmissa ollaan, että sijoittaisin tapahtumat jo johonkin rinnakkaisuniversumiin. 

Paulo Coelho: Alkemisti

Kirjan nimi: Alkemisti
Kirjoittaja: Paulo Coelho

Kustantaja: Bazar

Julkaistu:1988

Sivuja: 183
Mistä minulle: Lahja

Tartuin Alkemistiin vähän vastahakoisesti. Sain sen ajat sitten, ehkä viime jouluna joululahjaksi pikkuveljeltäni. Veli tiesi Coelho -antipatiani (joihin ei muuten ole mitään tarkkaa syytä), ja antoi fikusti myös erään tuntemattoman japanilaiskirjailijan teoksen sovitteluksi mukaan. 

Coelhoon päätin tarttua nyt paitsi siksi, että se oli yksi vähäisistä jäljellä olevista lukemattomista (Eeeh, kun olisikin määrällisesti "lukemattomista" eikä niistä, joista en ole lukenut.. Kielitieteilijät, mistä tämä vitsikäs kaksimerkityksinen "lukematon" mahtaa olla peräisin?) kirjoista, myös siksi, että että jopa mieheni luki sen kohtuullisen tyytyväisenä ennen minua. Hyvä mahdollisuus keskustella kirjasta ihan oikeasti piti tietysti päästä hyödyntämään ennen kuin toisen muistikuvat tarinasta katoaisivat. 

Kirjan lukeminen alkoi ennakkoluulojen vallassa, sillä jo takakanteen painettu Kun haluat jotain, koko maailmankaikkeus auttaa sinua saavuttamaan sen aiheutti pientä allergista aivastelua ja nuhaa. Maailmankaikkeus kuuluu minusta luokkaan sanat, joita fiktiivisiä tarinoita kirjoittavista korkeintaan scifi -kirjailijat saavat käyttää - ja hekin ymmärtävät onneksi yleensä olla käyttämättä. 

Maailmaa näkemään lampaita paimentamalla

Alkemistin päähenkilö on espanjalainen lammaspaimen. Oikeasti isä olisi halunnut hänestä papin, mutta poika totesi haluavansa nähdä maailmaa ja alkoi vahtia lampaita. Tuskin tulisi muuten enää kovin monelle välivuoden viettäjälle mieleen. Poikaa keksii haluavansa nähdä pyramidit ja joutuu keksimään uusia keinoja haaveensa toteuttamiseksi. Samalla olisi tietysti hienoa oppia alkemiaa. Koska halpalentoja tai edes ryhmämatkabusseja ei seudulla ole eikä pojalla tarkemmin ottaen ole juuri rahaakaan, vaatii eteen päin puskeminen kuukausien ja taas kuukausien määrätietoista työtä. 

Matkalla poika tapaa erilaisia ihmisiä ja joutuu erilaisiin tilanteisiin. Pojalla on kaikessa tekemisissään hyvin korkealaatuinen ote, ja niinpä hän saa jopa kristallikauppiaan liikeen Tangerissa kukoistamaan ennennäkemättömällä tavalla, vaikka on vain tienaamassa matkarahoja pyramideille. Toisaalta poika tietää, että aavikon yli ei noin vain marssita, vaan matkaa on tehtävä karavaanissa ja pitkällä matkalla on etu tulla monenlaisten ihmisten kanssa toimeen. Loppujen lopuksi se aarre, jota lähti etsimään, voi kuitenkin löytyä hyvinkin läheltä sitä paikkaa, josta lähti liikkeelle. Pitää osata vain kuunnella ja katsoa. Matkalla voi kuitenkin löytää myös muita aarteita, jotka ovat kivaa ekstraa.

Tekopyhää soopaa vai älykkäitä opetuksia? 

Alkemistin lukemisen jälkeen fiilikset siitä ovat edelleen aavistuksen ristiriitaiset. Toisaalta siinä oli juuri niitä vähän tekopyhiä "viisauksia" niin symbolisesti kuin "ovelasti" dialogiin upotettunakin, toisaalta taas pidin tarinan koko pointista eli siitä, että kannattaa tehdä sitä mistä pitää, suhtautua sopivan vakavasti myös matkalla haaveensa toteuttamiseen kohtaamiinsa tehtäviin ja kuunnella tarpeeksi itseään, mutta toisaalta taas olla kiva myös muille ihmisille. Niillekin, joista ei aina ihan aluksi pidä. Pääasia kuitenkin, että on haaveita, jotain, mitä kohti mennä, joka antaa tarkoituksen joka päivälle ja tehtävälle. 

Loppujen lopuksi...

Kirjan luettuani ymmärsin yhden Coelhon suosion salaisuuksista. Paitsi, että tarina oli ihan mukava ja täynnä viisauksia tai "viisauksia", kirja on ohut ja erittäin helppolukuinen. Sen varmasti jaksaa lukea moni, joka ei muuten kirjoihin niin usein tartu. Mitään elämän suuntaa muuttavaa tai oikeastaan muutenkaan uutta Coelho ei mielestäni kerro, mutta hän on osannut kääriä paljon kivaan pakettiin.

Kaikesta nuivistelustani huolimatta voisin lukea kirjan vielä uudestaan.

Haruki Murakami: After the Quake

Kirjan nimi: After the Quake
Kirjoittaja: Haruki Murakami
Kustantaja: Vintage

Julkaistu: 2001/2002

Sivuja: 132
Mistä minulle: amazon.co.uk

 Aloittelin Murakamin kirjoittamaa järistyksen jälkeen -novellikokoelmaa jo kauan sitten, muistaakseni viime kesänä. Kuusi lyhyttä tarinaa nivoo yhteen Kobessa 1995 tapahtunut maanjäristys. 

Tarinat eivät liity muuten toisiinsa, osa niistä on hyvin surrealistisia (tarina, jossa esiintyy jättimäinen sammakko), toiset taas eivät niinkään (tarina, jossa vaimo katoaa). 

Vaikka kokoelman nimi on after the quake, osa tarinoista tapahtuu pääosin ennen maanjäristystä, osa sen aikana, osa jälkeen. On selvää, että järistys, josta en tosin itse muista mitään, on ollut japanilaisille jonkinlainen, vaikkakin kamala, yhdistävä kokemus. 

Tarinat ovat siinä mielessä epämurakamimaisia, että niissä ei juuri juoda viskiä, ei paljoakaan kuunnella jatsia ja kissatkin taisivat puuttua tyystin. Silti niissä on se sama tunnusomainen erikoinen japanilais-amerikkalainen henki, jonka varmaan vain Murakami tavoittaa: Kiireettömyys ja ulkopuolisen maailman vilinä ja muutos yhdistyvät. Jokainen lause tuntuu tarkkaan harkitulta ja tekstiä lukisi mielellään vaikka siinä ei tapahtuisi yhtikäs mitään. 

Tein muuten pari viikkoa sitten kirpputoripöydän ääressä mielenkiintoisen havainnon. Myös saksankieliset Murakamit, tai ainakin se pöydän ääressä selaamani, on käännetty englannin kautta. Mielenkiintoista. Kivijalkakirjakaupassa käydessäni huomasin myös, että 1Q84 hallitsi ainakin jonkin sortin bestseller -listaa. Kyseessä saattoi tosin olla vain kyseisen, vähän nuorekkaalla ja enää vain lievästi boheemilla alueella sijaitsevan kirjakaupan oma lista, mutta silti - kyllä tässä hyvähenkisellä alueella selvästi asutaan :).

Daniel Kehlmann: Maine

"Kirjallinen taidonnäyte" Die Welt

"Olisivat lisänneet siihen, että myös hauska, fiksu ja helppo lukea" Aamuvirkku yksisarvinen

Kirjan nimi: Maine

Kirjoittaja: Daniel Kehlmann
Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto)

Julkaistu: 2009/2011

Sivuja: 175
Mistä minulle: Kirjasto

Kuva tammi.fi

Jos olisin lukenut Maineen ennen Globalia -äänestystä, se olisi taatusti ollut suosikkilistallani, kirja oli yllättävän tyrmäävä lukukokemus!

Lainasin Maineen, koska se oli asetettu kirjastossa houkuttelevasti esille. Ajattelin jo vähän jatkuvaa myös maailmanvalloitus -haastetta, ja tietenkin tämän vuoden Ikkunat auki Eurooppaan -haastetta.  

Maine on oikeastaan kokoelma novelleja, mutta toisaalta novellit muodostavat niin yhtenäisen tai oikeastaan eri suunnista katsellun tarinan, että voidaan hyvin puhua romaanista. Aiheena ovat identiteetti, yksityisyys ja modernin viestintätekniikan vaikutus näihin. Samat henkilöt saavat eri novelleissa tai kappaleissa erilaisia rooleja. 

Kirjan takakanteen on tosiaan painettu Die Weltin kommentti "Kirjallisesta taidonnäytteestä". Valitettavasti tuon kaltaiset kommentit - varsinkin vakavalta saksalaiselta lehdeltä - saavat minut yleensä joko haukottelemaan tai kiertämään kirjan raskassoutuisuuden pelossa mahdollisimman kaukaa. Nyt otin kuitenkin lähinnä pienen sivumäärän ja jännältä kuulostavan aiheen kannustamina riskin. Ja kyllä kannatti!
 
Kirja alkaa novellilla Ääniä, jossa päähenkilö saa vahingossa kuuluisan näyttelijän puhelinnumeron omaksi numerokseen. Karmaisevalla tavalla paras ja hauskin novelli on kuitenkin mielestäni Rosalie lähtee kuolemaan, jossa parantumattomasti sairas Rosalie lähtee kohti Sveitsiä eutanasia mielessään. Toisaalta myös Kuinka minä valehtelin ja kuolin oli yhtä hyvä kuin jo nimi antoi odottaa. 


Vaikka kirja on monitasoinen ja siitä voisi uusilla lukukerroilla löytää yhä uusia kerroksia, se ei silti tyrmää huvitustakaan etsivää lukijaa vahvasta intertekstuaalisuudesta huolimatta. 


Siinä se. On ihan mahtavaa löytää uusi kirjailija jolla on potentiaalia suureksi suosikiksi. Aion taatusti lukea myös Kehlmannin läpimurtoteoksen Maailman mittaajat. Pikaisen googletuksen perusteella sen ainekset, valistuksen ajan tiedemiehet ja maagisen realismin piirteet, kuulostavat todella houkuttelevalta yhdistelmältä. Jos kirjailijan taso on vakaa, voin  pahimmassa hädässä sitten alkaa lukea niitä saksankielisiä, vielä suomentamattomia teoksia.


Vaikka kirjan ovat lukeneet ja siitä postanneet minua ennen ainakin Hanna, Minna, anni M., Maria/Sinisen linnan kirjasto ja Noora. Maine näyttä keränneen myös huomattavan paljon lehtikritiikkejä. Tunnustan silti, että kirjan kirjastossa bongatessani en muistanut siitä koskana kuulleenikaan. Kesällä blogeja tosin tulikin seurattua vähemmän kuin muulloin, ehkä siinä syy.