Lionel Shriver: Poikani Kevin

Kirjan nimi: Poikani Kevin
Kirjoittaja: Lionel Shriver 
Kustantaja: Avain
Julkaistu: 2003/2006 
Sivuja: 544  
Mistä minulle: Kirjamessuilta Avaimen osastolta

Lionel Shriverin Poikani Kevin on niitä kirjoja, joista kirjoittaessa tuntuu, että kaikki on jo sanottu. Lyhyesti: Kirjassa Eva, omituisen ja sittemmin koulusurman toteuttaneen Kevin -pojan äiti käy läpi tapahtumia ennen lapsensa joutumista vankilaan. Kirjaa on kuvailtu kamalan hyväksi ja hirveän hyväksi ja kuvaukset sopivatkin Poikani Keviniin aivan kirjaimellisesti. 

Kiinnostus kirjaan oli syttynyt minulla puhtaasti muiden bloggaajien innoittamana, ja pelkäsin, että keskustelujen lukeminen kirjasta etukäteen jotenkin laimentaisi lukukokemusta. Silti on ihan eri asia lukea romaani, jossa koulumurhan toteuttaneen pojan äiti käy kirjeissä läpi poikansa lapsuutta ja murhaa kuin lukea kirjasta kirjoitettuja postauksia. Vasta kirjaa lukiessä pääsin ihailemaan Shriverin taituruutta kirjoittaa noin vaikeasta aiheesta yhden ihmisen kautta tavallaan niin uskottavasti ja silti erilaisia näkökulmia mukaan tuoden. Hienoa fiktiota, kerrassaan.

Kirja vie perimmäisten kysymysten äärelle: Onko pahuus synnynnäistä, onko äidin aidon rakkauden puute ajuri hirmutekoihin ja miten vanhempien ja yhteiskunnan pitäisi suhtautua näennäisesti normaaliin, mutta epäilyttävällä tavalla omiin maailmoihinsa lukkiutuvaan lapseen?

Vaikka Kevinin äidillä Evalla olikin heikkoutensa, sympatiseerasin tätä silti kirjan hahmoista eniten. Mitä ihmettä tehdä siinä vaiheessa, jos huomaa, että ei oikein pidä lapsestaan, ja kaiken lisäksi tunne tuntuu olevan molemminpuolinen? 

Minusta Kevin on kaikista lukemieni romaanien henkilöhahmoista ehdottomasti ällöttävin ja inhottavin henkilö. Hän ei tunnu olevan minkään sairauden tai vamman vallassa (niin, pitääkö olla sairas jotta jotain vastaavaa ylipäätänsä voisi toteuttaa, vai olisiko se sairaalle itse asiassa liian pitkä ponnistus, vähän tulee Breivik mieleen...) vaan harkitusti kiusaa sekä äitiään, siskoaan, mielistelee isäänsä (joka Kevinin harmiksi ei sitä koskaan tajua) ja lopuksi lahtaa vielä kasan luokkatovereitaan? Kevinillä on ulkokohtaisesti kaikki täydellisen hyvin, mutta silti mieli on jollain tavalla niin vinksahtanut, että hän ei pysty mihinkään muuhun kuin ikävyyksien tuottamiseen läheisilleen. Kevin ei arvosta mitään eikä ketään.

Kevinin isän, Franklinin suhtautuminen lapseen tuntuu kummalliselta. Miksi tämä haluaa katsoa kaikkea Kevinin tuottamaa pahaa sormien välistä? Jos hän tunnustaa Kevinin tekevän pahaa, tunnustaisiko hän samalla itselleen epäonnistuneensa isänä vai jotain muuta? Ihmeellisintä ja uskomattominta kirjassa on mielestäni kuitenkin se, miksi Eva tuntuu kiintyvän poikaansa kunnolla vasta hirmuteon jälkeen. 

Jotenkin toivon, että tämä ei jää vuoden 2012 parhaiden lukukokemusten top 3 -listalle vaikka siellä nyt onkin. Toivottavasti löydän vielä hyviä, mutta jotenkin vähän kivempia kirjoja. Olen silti ehdottoman tyytyväinen, että luin Poikani Kevinin. Mitään vastauksia kirja ei anna, mutta herättää kyllä paljon kysymyksiä. Kirja saa kuitenkin lisäpropseja sopivasta, tasaisen ripeästä temmostaan ja yllätyksellisistä käänteistään. 

Poikani Keviniä on luettu mielettömän laajasti, siksi linkkaankin nyt vain tuoreeseen Katja/ Lumiomena -arvioon (ja sen kommenttiboksiin) ja kirjan jo lukeneille suosittelen myös Juonittelua -blogin keskustelua.