Matkailu avartaa, kirjat auttavat saamaan samantapaisia kokemuksia kotonakin

perjantai 29. huhtikuuta 2011

29. päivä: Kirja jota kaikki vihasivat mutta josta minä pidin

En oikein osaa nimetä kirjaa, jota muut olisivat vihanneet ja josta minä olisin pitänyt. Jo kirjabloggarien ja kirjablogien lukijoiden joukko on niin laaja, että aina tuntuu löytyvän melko runsaasti ihmisiä, jotka pitävät samoista kirjoista kuin minä. 

Lumiomenan innoittamana päädyin miettimään, mitä kirjoja oikein luin koulussa. Mieleen tuli joku melko mitäänsanomaton amerikkalaiskirjailija, Kalevala (liian vaikeaselkoinen), Aleksis Kiven Seitsemän veljestä (myös liian vaikeaselkoinen) ja Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija. Äidinkielenopettaja oli siis armollinen ja antoi lukea aika pitkälti mitä kukin halusi kirjaesitelmiä varten :). Tavasinkin mm. Sinuhe Egyptiläistä, Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta ja John Irwingin Kaikki isäni hotellit. Hienoja kirjoja kaikki. 

Kuva WSOY

Lumiomenan metodia käyttäen nimeän "Kirjaksi jota kaikki paitsi minä vihasivat" Havukka-ahon ajattelijan. Pidin kirjasta, samoin kuin vähän aikaa sitten lukemastani Koirankynnen leikkaajasta

torstai 28. huhtikuuta 2011

Päivä 28: Kauneimmat nimet kirjoille

Oih, tämä on taas ihana kohta :). Heti tulee monta kirjaa mieleen. Jostain syystä minä, kuten Kirjavan Kammarin Karoliinakin, pidän pitkistä nimistä.

Ehkä kaikkein kaunein (eli jos saisi valita vain yhden!) kirjan nimi on Siri Hustvedtin upealla teoksella Kaikki mitä rakastin. Kaiken lisäksi se kuulostaa paremmalta suomeksi kuin englanniksi, alkuperäisversio on siis What I Loved.

Toiseksi paras on Kazuo Ishiguron Ole luonani aina. Myös englanninkielinen Never let me go on erittäin kaunis. Myös saman kirjailijan the Remains of the Day (Pitkän päivän ilta) kuulostaa alkuperäiskielellä hyvältä.

Emily Brontën Humiseva harju, Wurthering Hights, kuulostaa hyvältä molemmilla kielillä.

Eikä Tuulen viemää, Gone with the Wind, kuulosta huonolta. Tai Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys.

Suomalaisista täytyy nostaa esiin vielä Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi. Vau, niin paljon kerrottua ja niin paljon kysymysmerkkejä yhdessä lauseessa. Juha Itkonen on myös onnistunut nimeämään kirjansa Anna minun rakastaa enemmän hienosti.

Edit: Karoliinan postauksen loppuun lukemisen jälkeen (en siis halunnut ottaa liikaa vaikutteita!) jälkeen piti tulla vielä huutamaan että apua, Kjell Westö meinasi unohtua! Missä kuljimme kerran ja Älä käy yöhön yksin ansaitsevat ehdottomasti myös paikkansa tällä listalla. 

Ajantasalle: Päivät 24-27

Day 24 – A book that you wish more people would’ve read
Huh. Jostain syystä kaikkia lempikirjojaan ei halua esitellä koko maailmalle, tai siis ainakaan suositella suoraan kaikille, koska silloin kuulee varmasti myös vastaväitteitä niiden hienoudesta. Eieiei, en halua kuulla kamalasti kritiikkiä lempikirjoistani. 

Siksi kirjat, jotka haluaisin useamman lukevan, ovat jollain tavalla yleissivistäviä. Ja eri ihmisille eri kirjoja. Tai toisaalta, oikeastaan yleistän tämän enemmän niin, että ihmisten pitäisi lukea enemmän kunnollista scifiä. Miksi? Siksi, että scifikirjat kysyvät "entä jos?", tai ehkä joskus pelottavasti "mitäs sitten kun?". Tuntuu, että useampien ihmisten olisi välillä hyvä miettiä sellaisia ikäviä asioita kuin energiaratkaisuja, huumeiden asemaa ympäri maailmaa, lääketieteen kehitystä ja niin edelleen. Monet "peruskirjat" kertovat hyviä tarinoita, kuvaavat hienosti mennyttä, mutta koska nykyisin tapahtuu paljon uuttakin, olisi välillä hyvä yrittää pohtia aikaa vaikkapa 40 vuotta nykyhetkestä eteenpäin. Valitettavasti melko suuri osa kirjoista on sijoitettu avaruusaluksille jotka tuntuvat lähinnä lentävän paikasta a paikkaan b, ja ymmärrän tämän karkottavan aika monen mielenkiinnon. Liian montaa kirjaa vaivaa myös se, että ne eivät ole kielellisesti upeimpia tai kertomuksellisesti parhaiten rakennettuja tarinoita.

Kuva Lontoon Natural History Museumista

Day 25
– A character who you can relate to the most
Vitsi. Näissä henkilöjutuissa olin huono jo aiemmin. Passaan!

Day 26
– A book that changed your opinion about something
On vaikeaa nimetä jotain yhtä kirjaa joka olisi muuttanut mielipiteeni jostain suuresta asiasta, mutta väitän, että kyllä kirjat yleisesti ovat auttaneet ymmärtämään maailmaa vähän paremmin - tai hyväksymään sen, että ei maailma minkään järjen mukaisesti toimi yksittäisen ihmisen kannalta. 

Koska se scifi -asia oli nyt tämän postauksen tärkein oivallus, tässä vielä yksi aiheeseen liittyvä kuva. Minä Cernissä.

Tämä on ehkä vähän pikkujuttu, mutta kirja Koneen ruhtinas (John Simon) muutti kyllä mielipiteeni Herlinien suvusta. Ei olle ollut niillä lapsilla helppoa ei. Eikä taida olla kaikin puolin vieläkään, eikä isä siinä lopun aikoinaan ainakaan auttanut epämääräisillä perintöjärjestelyillä. 

Day 27
– The most surprising plot twist or ending
Tähän täytyy taas tunkea ne Remekset. Niissä riittää yllättäviä käänteitä ja loppuja, kuin Kauniissa ja rohkeissa konsanaan :). 


keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Day 23 – A book you wanted to read for a long time but still haven’t

Viime postauksessa jäi vielä kesken päivä 23 - kirja jonka olen halunnut jo pitkään lukea mutta en ole vielä lukenut. Ongelma olisi helposti ratkaistavissa, jos kirjoja jotka olen jo pitkään halunnut lukea olisi vain yksi. Ei, niitä on niin monta, että tilannetta ei pysty hallitsemaan. Haluaisin lukea kaikki BBC:n sadan kirjan listalla olevat kirjat ja Keskisuomalaisen sadan kirjan listalla olevat kirjat. Haluaisin myös lukea kaikki lempikirjailijoideni kirja. Ja suuren osan muiden blogeissaan esittelemistä kirjoista, kaverien vinkkaamista kirjoista, kirjastossa vastaan tulevista kirjoista, venäläisistä klassikoista, eri kustantamoiden uutuukista ja niistä kirjoista, joista en vielä ole kuullutkaan. Tämä alustuksena siihen, miksi en vieläkän  ole lukenut edes kohta listaamaani muutamaa kirjaa.

Valitsin kuitenkin esiteltäväksi vaatimattoman viiden kirjan pinkan. Kaikki kirjat löytyvät omasta hyllystäni, joten voisin lukea ne periaatteessa ihan milloin tahansa.   

Aloitetaan pohjalta: Tuulen viemää olisi pitänyt lukea paljon nuorempana, ehkä mieluiten jo kymmenen vuotta sitten. Minulla on ystävä, joka kertoi viettäneensä vuosituhannen vaihteen lukien Tuulen viemää ja itkien. Olen vähän kade, että jollain on niin vahvoja kirjamuistoja. Siinä on tarinaa kerrottavaksi seuraaville sukupolville. Joka tapauksessa: Haluan lukea Tuulen viemää, koska uskon, että se on hieno kirja. En ole lukenut sitä, koska se näyttää todella uhkaavan, toivottoman paksulta. 

Tuulen viemän päällä lepäävät Shakespearen kootut teokset, osa 1. Vähän harmittaa, että en pelastanut antikvariaatista kaikkia osia, mutta no, koska ykköstäkään ei ole vielä luettu, menetys tuskin on kovin suuri. Shakespearen voisi siirtää vaikka yöpöydälle, tai sitten voisi vaan ottaa ja lukea näytelmän kerrallaan. 

Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaani. Huokaus. Pitäisin siitä varmasti. Klassikkohaasteen yhteydessä menin mainostamaan, että luen kirjan helmikuun loppuun mennessä. Nyt ei kyllä enää onnistu edes huhtikuun loppuun mennessä... Ehkä kesän aikana? 

Sitten vielä kahden lempikirjailijan, Donna Tarttin ja Audrey Niffeneggerin kakkosteokset. Ne ovat niin selkeästi jääneet esikoisten varjoon, että en jotenkin uskalla tarttua niihin. Pientä ystävää itse asiassa aloittelin vuosia sitten, mutta se ei vain vetäissyt mukaansa. Hankin kirjan silti itselle siltä varalta, että luen sen vielä joskus, mutta enpä ole lukenut. Her Fearful Symmetry tarttui mukaan viime kesäiseltä Sveitsin matkalta, mutta sekin on pienten epäilyjen - ja loputtoman muun lukemisen - takia jäänyt vielä koskemattomaksi.

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Haasteurakointia

Niinhän siinä kävi, että pääsiäinen meni ihan muissa merkeissä kuin blogia päivittäessä, mutta hyvä niin. Lapsuudenkodissa söin paljon mämmiä, tapasin kavereita, kävin monta kertaa savusaunassa, leikitin koiraa ja kaneja ja juoksin innoissani vaihteeksi vähän muissa maisemissa. Ja että oli muuten kuuma! 

Sain keskittyä myös lukemiseen, joten lähipäivinä onkin tiedossa taas ihan niitä perinteisiä kirjapostauksia. Sitä ennen yritän kuitenkin vähän kiriä 30-päivää -haasteen rästiin jääneitä päiviä.  

Day 21 – Favourite book from your childhood

Hmm, aika helppo. Nan Ingerin "Piglet kotona ja kilpailuissa", joka sisältää oikeastaan kolme kirjaa: "Perheeseen tuli poni", "Tyttö ja tytöllä hevonen" ja "Seuraavana ratsastaa Piglet Ek". Ruotsin 1960 -luvun lopun Suomea valovuosia edellä olleeseen (ja edelleen olevaan) hevosmaailmaan sijoittuvat tarinat tuli luettua monen monta kertaa. Kirjoihin oli toisaalta helppo samaistua, olihan päähenkilö maalla asuva tyttö jolla oli poni, toisaalta tapahtumat sijoittuivat ah-niin-ihanan-eksoottiseen Ruotsiin. Luin kirjan lapsena useamman kerran, ja muistan joitain kohtauksia siitä vieläkin aika tarkkaan.

Pari vuotta sitten keksin haluta kirjan omaksi. Paikallistin kappaleen antikka.netin kautta yhdestä Jyväskylän antikvariaatista, josta veljeni kävi sen avuliaasti noutamassa. Tähän liittyykin vähän kummallinen tarina: Veli asteli antikvariaattiin, tiedusteli kirjaa ja mistä päin sitä kannattaisi lähteä etsimään, ja hieman juro myyjä oli mulkoillen todennut "Tuossahan tuo näyttää olevan" - ja kirja oli sattumalta ollut myyjän vieressä pöydällä. Veljeni väittää, että myyjä pitää häntä taatusti omituisena ponipoikana - kuka täysijärkinen parikymppinen mies etsiskelee antikvariaateista heppakirjoja, jotka kaiken lisäksi loikoilevat sattumalta myyntipöydällä? Niin tai näin, tämä kirja oli hienoa saada hyllyyn.

Day 22 – Favourite book you own
Nyt tuntuu, että tämä haaste alkaa vähän polkea paikallaan. Onko sillä väliä, omistanko jonkun kirjan vai en? Ja kai lempikirjat yleensä hankitaan hyllyyn? Voisin vastata tähän vaikka mitä: Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimon, J.R.R Tolkienin Taru sormusten herrasta, Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin, Haruki Murakamin Norwegian Woodin... No, sitä Kafkaa rannalla minulla ei ole, mutta mitään kovin eriteltyä vastausta en tähän osaa antaa.

Day 23 – A book you wanted to read for a long time but still haven’t
Äh. Tämä vaatii oman postauksensa. Voisin kirjoittaa tästä postaussarjan. Olen tallentanut goodreads.comin profiilini to-read -hyllyyn 111 kirjaa, eikä siinä edes ole kaikki mitä haluaisin lukea. Osa kirjoista, jotka kovasti haluaisin lukea, ovat jo hyllyssäni, joiltakin kirjailijoilta olen lisännyt to-read -hyllyyn muistutuksen vuoksi vain yhden kirjan. Joten, jatketaan tästä pienen mietinnän jälkeen huomenna :).

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Päivä 20: Suosikkiromantiikkaa

Luin Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon joskus yläasteikäisenä enkä silloin suoraan sanottuna arvostanut kirjaa vielä kovin korkealle. Muutama vuosi (kolme?) sitten katsoin BBC:n YLE:llä esitetyn pitkän sarjan, jonka olisin aiemmin uskonut pitkästyttävän itseni kuoliaaksi, mutta ei. Sen jälkeen olen lukenut englanninkielistä romaani pätkissä, mutta en jostain syystä alusta loppuun. 

Kuva Wikipedia

 Paitsi kirjallisuuden merkkiteoksena, myös rakkaustarinana Ylpeys ja ennakkoluulo on mitä mielenkiintoisin ja upein :).

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Päivä 19: Kirjasta elokuvaksi

Jee, pitkästä aikaa jotain helppoa! Haaste on siis Day 19 – Favourite book turned into a movie minkä tulkitsen tarkoittavan hyvän kirjan hyvää elokuvasovitusta. 

Tätä ei tosiaan tarvinnut pitkään miettiä. Yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani on muutenkin Michael Cunninghamin Tunnit. Myös elokuversio tekee mielestäni kunniaa kirjalle. 

 Luin kirjan ensimmäisen kerran muitaakeni 14-vuotiaana. Olimme äidin kanssa lähdössä viettämään pidennettyä viikonloppua Lontooseen, ja luin Tunteja Mikkeli - Helsinki-Vantaa -pikabussissa. Ja sain koko kirjan jo bussissa luettua. Olo oli vähän hämmentynyt. 

Sittemmin, joskus vuosi sitten jos oikein muistan, luin kirjan uudestaan. Hyvä se oli vieläkin. Elokuvan olen katsonut välissä useamman kerran. Wirginia Woolfin Mrs. Dallowayta en valitettavasti ole saanut luettua, vaikka ostin sen aika pian jälkeläisensä lukemisen jälkeen hyllyyn odottamaan. 

Ensi syksyn Gumerruksen uutuuksien esitteestä huomasin, että Tunneista on tulossa uusi painos.

Elämän pienet ihmeellisyydet eli miksi tämä kuva ei näy blogissa suorana vaikka se iPhotossa oli suoristettu...

Onko Tunnit teille tuttu elokuvana, kirjana tai molempina?

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Päivä 18: Kirja johon petyin

Kun lukee paljon, tai no, jonkin verran, tietysti myös pettymyksiä sattuu matkaan. Yksi suurimmista oli jo alussa yliarvostetuimpana kirjana esittelemäni Ruusun nimi, johon olin ladannut todella paljon odotuksia ja joka ei sitten ollutkaan millään tavalla viihdyttävä, hyvä jos edes luettava.

Amelie Nothombin tuotannosta olen pitänyt pääasiassa paljon, mutta jostain syystä Samuraisyleily oli surkea itsekeskeinen viritelmä kaiken hienouden keskellä.

Muistan myös Ian Rankinin dekkarin (englanniksi nimi oli Hide and Seek, luin kyllä suomeksi) aiheuttaneen pettymyksen: Yleensä pidän kaikenlaisista thrillereistä ja dekkareista, mutta Rankin oli pettymys. Ehkä en siksi niitä ole vähään aikaan kamalasti lukenutkaan?

Erlend Loe ja Terry Pratchet taitavat olla kirjailijoita, jotka eivät saa minulta ansaitsemaansa arvostusta. En tiedä mikä on kun ei iske...

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Ei tässä lehmiä olla ja päivä 17: Lempilainaus lempikirjasta

Day 17: Favourite quote from your favourite book

Tarkoituksena ei varmaan ole vieläkään varsinaisen kaikkien aikojen lempikirjan paljastaminen. Valitsenkin nyt joitain lempilainauksiani Haruki Murakamin kirjoista. Lainaukset ovat englanniksi, koska etsin ne goodreads.com:sta.

Omaelämänkerrallisessa juoksemiseen keskittyvässä kirjassaan Murakami esittää hienosti ajatuksen siitä, että niillä korteilla pelataan jotka on saatu ja asiat voi ottaa kuten haluaa:

"Pain is inevitable. Suffering is optional."
- Haruki Murakami, What I Talk About When I Talk About Running
Aika kuluu. Sitä on välillä hyvä miettiä hetki:
"Unfortunately, the clock is ticking, the hours are going by. The past increases, the future recedes. Possibilities decreasing, regrets mounting."  
- Haruki Murakami, mutta mistä kirjasta, enpä tiedä.

Toisaalta, ei ole hienoa olla ikuisesti nuori, eikä kovin mahdollistakaan:
"Only the Dead stay seventeen forever."
- Haruki Murakami, Norwegian Wood
 Nykyisin liian moni kieltäytyy seuraamasta uutisia ja olemasta kiinnostunut ympäröivästä maailmasta koska "se on niin masentava". Joopa joo. Vain raukkikset sulkevat silmänsä, siitä olen täsmälleen samaa mieltä:
"Closing your eyes isn't going to change anything. Nothing's going to disappear just because you can't see what's going on. In fact, things will even be worse the next time you open your eyes. That's the kind of world we live in. Keep your eyes wide open. Only a coward closes his eyes. Closing your eyes and plugging up your ears won't make time stand still."
- Haruki Murakami, Kafka on the Shore

Jos elämä tuntuu välillä kovin dramaattiselta, kannattaa muistaa tämä:
"That’s how stories happen — with a turning point, an unexpected twist. There’s only one kind of happiness, but misfortune comes in all shapes and sizes. It’s like Tolstoy said. Happiness is an allegory, unhappiness a story."
- Haruki Murakami, Kafka on the Shore

Silmät tekisi tämän ennenaikaisesti alkaneen liskojen yön jälkeen ehkä sulkea neljäksi vuodeksi, mutta ei tässä lehmiä olla.

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Päivä 15 ja 16: Lempimieshahmo ja lempinaishahmo

Huh. Myönnän, että nyt lyö täydellisen tyhjää. En osaa nimetä kumpaakaan. Tästä saa melkein kirjallisen kriisin aikaan...

torstai 14. huhtikuuta 2011

Nyt ihmetyttää

Sitten vielä ulkohaasteellinen postaus: Minä olen syvästi hämmästynyt.

Päätin jo pari päivää sitten hyödyntää iPadiani yhden opiskelukirjan hankkimisessa. Amazonin Kindle -kirjojahan pystyy ostamaan yhden ohjelman latauksen jälkeen muutamalla klikkauksella suoraan iPadiin.

Olin bongannut tarvitsemani opiskelukirjan amazon.co.uk:sta hintaan 37 puntaa. Kindle -versiona se maksoi vain 27 puntaa. Tarkastelut tein läppärillä.

Mutta miten kävi siinä vaiheessa, kun suuntasin Amazonin Kindle -kauppaan iPadin kautta? Paljastui, että Brittiamazonin eli amazon.co.uk:n kirjoja ei pysty lainkaan ostamaan Suomeen! Siis sähköisiä kirjoja! Sen sijaan samaa kirjaa myytiin amazon.comissa, siis USA:ssa, hintaan 77 dollaria. Sieltä sen olisi voinut ostaa.

Arvatkaa miten kävi? Tilasin kirjan amazon.co.uk:sta paperisena. Tilanne ihmetyttää minua nyt kuitenkin ihan älyttömästi: Miten on mahdollista, että sähkökirjoja ei voi ostaa EU:n sisältä, vaan vain USA:sta? Eikö tavaran, pääoman ja ihmisten pitänyt liikkua EU:n sisällä vapaasti? Entä kun teen näitä tilauksia USA:sta, jos ostaisin jonkun oikein kalliin kirjan, saisinko siihen jotenkin tullit päälle (tämän en kyllä usko olevan mahdollista)?

Entä, miten ihmeessä sama Kindle -kirja voi maksaa toisessa maassa 27 puntaa ja toisessa 77 dollaria?

Ostin jenkki-Amazonista kuitenkin yhden Lonelyplanetin matkaoppaan ensi kesän reissua varten. Se sujui erittäin helposti ja miellyttävästi, joten edullisia peruskirjoja tulen taatusti ostamaan iPadiin jatkossakin.


Tietääkö teistä joku selityksiä näille kummallisille ilmiöille?

Päivä 14: Lempikirjailijan lempikirja

 Day 14 – Favourite book of your favourite writer.

Paitsi viime vuoden paras kirja, on Kafka Rannalla ainakin vielä myös lempikirjani Haruki Murakamilta. Esittelin kirjaa jo jonkin verran täällä


Yksi syy siihen, että juuri Kafka rannalla kohosi lempikirjaksi, on että luin sen suomeksi. Murakamia on suomennettu vasta niukasti (Kafka rannala, Sputnik - rakastettuni, Suuri lammasseikkailu ja tänä vuonna Mistä puhun kun puhun juoksemisesta). Olen siis lukenut suurimman osan tuotannosta englanniksi. Hard boiled wonderland and the end of the world oli myös loistava, mutta koin että en saanut siitä ihan yhtä paljon irti kuin Kafkasta rannalla. Se vaatisi selkästi toisen lukukerran. Norwegian Wood oli myös omalla tavallaan aivan upea, mutta paljon vähemmän surrealistinen ja maaginen kuin Kafka rannalla ja jää siksi sen taakse. Suuren lammasseikkailun haluaisin myös lukea uudestaan (vaikka luinkin sen suomeksi), jotta pääsisin pintatarinaa syvemmälle.

Lisäksi ensimmäinen maistuu aina parhaalta, ainakin usein. Taivaalta putoilevien kalojen kaltaiset yksityiskohdat yllättivät eniten ensimmisellä kerralla.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Päivä 13: Lempikirjailija

Tätä ei tarvinnut miettiä pitkään. 

Day 13 – Your favourite writer

Ja yllättyneitä olivat he kaikki...

Saanko esitellä, Haruki Murakami!

 Kuva esquire.com

Murakami on syntynyt Kiotossa 1949, kasvanut Kobessa, opiskellut Tokiossa ja college -opintojensa päättämisen jälkeen omistanut jazz -baarin seitsemän vuotta. Uskon, että jazz -baarin pitäjänä saa ainekset moneen kirjaan. Nykyisin mies juoksee ultramatkoja ja urheilee thriatloneja.

Murakamin ensimmäinen teos julkaistiin Japanissa 1979 ja englaniksi yhdeksän vuotta myöhemmin nimellä Hear the Wind Sing. Tämän jälkeen Murakami on ollut hyvin tuottelias ja julkaissut 11 fiktioromaania, paljon novelleja sekä esseitä ja faktaa. Olen lukenut näistä Suuren lammasseikkailun, Hard-Boiled Wonderland and the End of the World, Norwegian Wood (miksi sitä ei ole suomennettu?), Sputnik, rakastettuni, Kafka rannalla ja After Dark sekä omaelämänkerrallisen What I Talk about When I Talk about Running. Japanissa Murakami nousi Norwegian Woodin jälkeen niin hurjaan superjulkkiksen asemaan, että hän päätti jättää koko maan, matkusti Euroopan läpi ja asettui Yhdysvaltoihin. 

Oman kirjoitustyönsä lisäksi Murakami on kääntänyt mm. F. Scot Fitzgeraldia ja John Irvingiä japaniksi. 

Miksi Murakami, johon tutustuin vasta puolitoista vuotta sitten, nousi lempikirjailijakseni? Jokainen kirja on ollut loistava. Ei hyvä, vaan omalla tavallaan loistava. Kirjat ovat hyvin erilaisia, osa hyvin surrealistisia ja osa paljon lähemmäs reaalimaailmaa sijoittuvia. Jokainen tarina kuitenkin yllättää ja on erittäin hyvin kirjoitettu. Mitäpä tässä muuta sanomaan; Lukekaa itse!

Tunnustan kyllä lisäksi, että aikuisiällä en ole lukenut miltään kirjailijalta kovin montaa teosta. Irving on hyvää mutta ei tämmöinen "halolla päähän" -ilmiö; Saman voisin sanoa toisesta japanilaisesta, Kazuo Ishigurosta; Ja oikeastaan Zadie Smithista; Ja Amelie Nothombista; Audrey Niffenegger ja Donna Tartt ovat kirjoittaneet loistavat esikoiset mutta vähän latteat kakkoset; Sujata Massey ja Ilkka Remes ovat kevyitä; Dostojevski on hyvä mutta liian raskas lempikirjailijaksi; Harry Potterit ja Twilightit ovat hyviä mutta kaikki samassa maailmassa. 

Riittivätkö perustelut?

Paluu ruotuun, kirjahaasteen päivät 11-12

30 - päivää -haasteesta on lipsuttu täysin inhimmillisistä syistä:
- En alkuun keksinyt kirjaa 11
- Olen lukenut kehityspsykologian tenttiin, ja se hauskuus jatkuu ensi viikolle
- Olen varannut kesälomamatkan, jippijei! Matkan ajatteleminen/suunnittelu/fiilistely on vienyt viime päivinä suurimman osan aivokapasiteetistani.

Nyt kuitenkin palataan ruotuun.


Day 11 – A book you hated - Kirja jota vihasin





Cecelia Ahernin kirjat (P.S. Rakastan sinua ja Ihmemaa) olisin voinut jättää väliin. Huomio, annoin kirjailijalle sentään mahdollisuuden kahden kokonaisen kirjan verran! Tykkään kyllä hömpästäkin, mutta nämä kirjat olivat niin imeliä ja ainakin suomeksi käännettyinä karmaisevaa kieltä.




Kuva Bookplus

"Lässyn lässyn lässyn ja kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan..."

Katja Kallion Sooloilua oli muuten, jos mahdollista, vielä kamalampi. Ja tässä kohtaa ei voi syyttää edes käännöstä.





Day 12 – A book you used to love but don’t anymore - Kirja jota rakastin mutta en rakasta enää

Pidin Nicholas Evansin Hevoskuiskaajasta paljon kun luin sen (ehkä 14-vuotiaana?), mutta en usko että pitäisin enää. Pieneen hevostyttöön kirja teki tietysti suuren vaikutuksen, ja haluaisin kyllä seikkailla joskus syvässä Amerikassa vastaavanlaisia paikkoja tutkimassa. Kirjan rakastaminen on tässä kyllä liian vahva sana tässä.

Kuva Wikipedia

Kirjasta tehtyä elokuvaa en muistaakseni ole nähnyt, tai olen nähnyt pätkiä tai jotain vastaavaa.

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Ian McEwan: Sementtipuutarha

Kirjan nimi: Sementtipuutarha
Kirjoittaja: Ian McEwan
Kustantaja: Otava (kuuluu "Otavan kirjasto" -sarjaan)
Julkaistu:1978 (ensimmäisen kerran)/1980 (ensimmäisen kerran suomeksi)/2009 (tämä painos)
Sivuja: 135
Mistä minulle: Kirjastosta, etsin jotain Ian McEwanilta



Tässäpä taas kirjailija, johon tartuin lukuisten blogimainintojen innoittamana. Ajattelin, että aloitan kuitenkin pinnalla olleiden kirjojen sijaan vanhimmasta. Se on myös houkuttelevan ohut. 

Sementtipuutarha kertoo teini-ikäisen Jackin elämästä ja etenkin perhe-elämästä. Alkulause on mielestäni harvinaisen hieno: "En tappanut isääni, mutta joskus minusta tuntui että autoin häntä matkaan."
Oikeastaan tässäkin kirjassa takakannessa kerrotaan minun mielestäni enemmän kuin olisi tarpeen. Tai ehkä voisin vain jättää takakannet lukematta kun olen niin yllätysten perään... Joka tapauksessa, kuten takakansikin kertoo, isän jälkeen myös Jackin ja tämän sisarusten Julien, Suen ja Tomin äiti kuolee. Sisarusparvi yrittää kuitenkin pitää perhettä epätoivoisesti ja omituisin lieveilmiön koossa. 
Jack tuntui olevan aika hukassa itsensä ja koko maailman kanssa. Hän lopetti peseytymisen, parranajon. Päivien kulkua ei kuvailtu erityisen tarkkaan, mutta hitaasti ne vaikuttivat kuluvan. Kärpästen surraamisen melkein kuuli. Jackin pään sisäisiä liikkeitä ei kuvattu erityisen tarkasti, vaan ne kuvastuivat enemmän teoista, tai tekemättä jättämisestä. Suhde isään oli ollut vaikea, äitiin parempi, mutta vanhempi sisko Julie tuntui tietävän aina enemmän ja jättävän Jackin pimentoon. 
Kirjassa nämä, hmm, edellä mainitut lieveilmiöt, olivat sellaisia, joista en niin välittänyt lukea. Myös usein toistuvat kuvailut, tai pikemminkin maininnat, päähenkilön masturboinnista olivat mielestäni turhia. Muuten kaikki kunnia McEwanille: Hän kertoo hienosti yhden perheen yhden aikajanan pätkän yhden ihmisen kautta. Kieli on oikein hyvää, tarina on tiivis. En haltioitunut kirjasta, mutta hyvä se oli. Oikein hyvä. Menen etsimään uudestaankin jotain Ewanilta.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Päivä 10: Lempiklassikko

Mietin jo hetken, että voi ei, viimeistään tähän loppuu minun haasteputkeni kun en vaan keksi mitään sanomista. Älkääkä ajatelko, että en pitäisi klassikoista, en vaan heti keksinyt, mikä olisi lempiklassikkoni. Mutta pälkähtipähän sitten! 

Day 10 – Favourite classic book

Itsestäänselvä valinta on J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten Herrasta. 

Kuva WSOY

Taru Sormusten Herrasta tarjoaa yksinkertaisesti toisen, huolellisesti rakennetun maailman. Tarina on pitkä mutta tavallaan monipolvinen, ei vain eteenpäin kulkeva vaan jotenkin  aaltoileva. Tähän kirjaan jaksaa upota. Alkuperäinen englanti on kaunista. Kirjassa on seikkailua, ystävyyttä, pelkoa, hyvä ja paha, lojaaliutta, rehtiyttä.... Tunnustan, että olen lukenut sen kokonaisuudessaan silti vain kerran. Luen kyllä taatusti uudestaan.

Elokuvat director's cut -versioina olen sen sijaan nähnyt ainakin kolme, ehkä viisi tai kuusi kertaa. Ne ansaitsisivat kyllä jonkinlaisen "paras elokuvasovitus kirjasta" -palkinnon. Vaikka paljon on jätetty pois, kaikki tärkein on mukana ja Uuden-Seelannin maisemat täydentävät tarinaa.

Kuva Iltalehti

Ykkössijasta kamppaili myös Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläinen, mutta Tolkien voitti tällä kertaa. Pidän valtavasti myös kirjasta Hobitti - Sinne ja takaisin, josta ollaan viimein tekemässä myös elokuvaa.

Mary E. Pearson: Kuka on Jenna Fox?

Kirjan nimi: Kuka on Jenna Fox?
Kirjoittaja: Mary E. Pearson
Kustantaja: WSOY
Julkaistu: 2008/2010
Sivuja: 277
Mistä minulle: Kirjaston "Nuoret aikuiset" -hyllystä



Kerron kirjasta alkuun vain korkeintaan sen mitä takakannessa, tämän postauksen välissä on tarkempaa pohdintaa, joka kannattaa ehkä jättää väliin jos kirjan haluaa vielä itse lukea ja yllättyä sen käänteistä. Lopussa vielä pieni analyysi, tähdet erottavat juonipaljastuksia sisältävän osan muusta arviosta.
Kirjan päähenkilö on 17 vuotias Jenna. Hän herää vuoden kestäneestä komasta ja alkaa toipua hitaasti auto-onnettomuudesta. Outoa kyllä, muisti on suurimmaksi osaksi kadonnut. Perhe on myös juuri muuttanut, eikä ystäviä ole. Isä käy kotona harvoin ja Jenna elää äitinsä ja isoäitinsä kanssa. Isoäitinsä vinkistä hän alkaa katsoa kotivideoita aiemmasta elämästään ja etsiä johtolankoja menneisyydestä. 

Muisti palaa pätkittäin. Mieleen tulevat muistot ovat aina kirkkaita, olipa kyse sitten tapahtumista jotka sattuivat viisi vuotta, viisitoista vuotta tai viisi päivää ennen onnettomuutta. 

Kirja sijoittuu lähitulevaisuuteen ja on scifiä. Kirja on kerronnallisesti yksinkertainen. Pienistä puutteistaan huolimatta se on hyvä niin nuorten kuin aikuistenkin kirjana ja herättää taatusti ajatuksia niissä, jotka ovat niitä valmiita käsittelemään. 

Varo, alempana juonpaljastuksia...

********************************************************************************






Vahingossa Jenna siis huomaa, että ei olekaan ehkä aivan yhtä ihminen kuin muut ympärillään. Itse asiassa 90 % hänestä on keinotekoista. Geeniteknologia on kyllä ollut jo kauan pitkälle kehittynyttä, mutta lakisääteisesti korkeintaan 49 % ihmisestä saa olla keinotekoisesti korvattua.

Koska Jennan isä omistaa geeniteknologian parissa toimivan firman, Jennan uudelleen rakentaminen pelkästään pienestä kappaleesta aivoja ja selkäydinjatketta kuitenkin ihmeen kaupalla onnistui. Mieli onnistuttiin säilyttämään bitteinä varmuuskopiossa. Koska Jenna ei päässyt vuoteen kouluun, vanhemmat päättivät hyvää hyvyyttään ladata bitteihin mukaan myös hieman tulevien vuosien oppimääriä. 

Kirjan takakansi mainitsee teemoiksi identiteetin haurauden, geeniteknologian kehityksen ja ihmisyyden rajat. Ne kaikki nousevatkin todella selvästi esiin. Ei voi olla miettimättä, miten lähellä kuvatun tapainen tilanne on, ja kun se on mahdollinen, mitä sitten tehdään. Säädetäänkö laki, jonka mukaan elimet saavat kestää vain nykyisen ihmiselämän mittasuhteissa siedettävän ajan? Entä ne, jotka onnistuvat kiertämään sääntöä? Missä vaiheessa ihminen ei enää ole ihminen? Elävän ihmisen kaikki soluthan uudistuvat tai uusiutuvat jatkuvasti. Missä vaiheessa elinten tai solujen korvaamista voidaan sitten sanoa keinotekoiseksi? 

Toisaalta myös Jennan vanhempien tekoa voi ymmärtää. Mitäpä vanhemmat eivät olisi valmiita tekemään lapsensa eteen? Toisaalta taas Jenna muistaa kammottavan tyhjyyden, jossa leijaili vuoden, ja haluaa lopettaa ystäviensä kärsimyksen. 






****************************Spoilaus päättyy********************************

Hieno kirja, kertakaikkiaan. Lähitulevaisuuteen sijoittuvaa scifiä on vaikeaa kirjoittaa, kun tiede edistyy nopeasti, mutta nyt on onnistuttu osumaan tavallaan helposti ymmärrettävän, kaikkia koskettavaan ja paljon mietityttävään aiheeseen. Mielestäni juuri tälläisten entä jos -tilanteiden esiin nostaminen on scifin hienous. 

 Löysin tästä myös jotain samaa kuin Jenny Downhamin kirjasta Ennen kuin kuolen. Ehkä se oli samantapainen päähenkilön käyttö: Aika saman ikäinen, molemmissa itse itseään kriisitilanteessa kuvaava. Tilanne ei koske vain nuorta itseään eikä ole itse aiheutettu. Vanhemmat ovat ymmällään.

Suosittelen tätä kirjaa ihan kaikille.

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Päivä yhdeksän: Kirja, josta en ajatellut pitäväni mutta jota rakastan

Day 09 – A book you thought you wouldn’t like but ended up loving
Minun ja pottereiden myöhäisestä ihastuksesta kerroin aiemmin täällä. Kirjoitin mm. seuraavaa:

"Pidän fantasiasta, pidän taikuudesta, haluaisin osata taikoa, haluaisin oman kotitontun... Samat olosuhteet ovat vallinneet vuosia, joten onkin oikeastaan todella kummallista, että tykästyin Harryn, Ronin ja Hermionen seikkailuihin vasta kesällä 2008. Muistan ottaneeni ensimmäisen kirjan, Viisasten kiven, mukaan hääreissulle Tampereelle. Paikalle saavuttiin vuorokautta etukäteen tarkoituksena hummailla kaupungilla, mutta Suomen kesä päätti toisin. Kadut olivat täynnä vettä ja kun sateenvarjokaan ei enää pitänyt ryöppyjä, peiton alle kaivautuminen ja Tylypahkan kutsukirjeen toimitusprosessin seuraaminen kiinnostivat äkkiä paljon kaupunkia enemmän."

En rakasta pottereita, mutta kyllä ne olivat ehdottomasti lukemisen arvoisia ja luen ne varmasti vielä uudelleen. Minkään muun kirjan kohdalla ei kuitenkaan ole tapahtunut samankaltaista mielipiteen muutosta (paitsi niiden muutama päivä sitten kuvaamieni Twilightien...) kuin pottereiden. Joskus kirja näköjään vaan vaatii aikansa. 

Välillä tuntuu, että luen paljon kirjoja, joista en niin hirveästi pidä. Ehkä odotan uutta Potter/Twilight -ilmiötä. Loistokirjojen löytämisen toivossa lukee vaikka useammankin vähän valjumman opuksen :).  

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Päivä kahdeksan: Yliarvostetuin kirja

Noniin. Day 08 – Most overrated book. Tiedän, että tämän päivän mielipiteestäni on varmasti moni kovin eri mieltä, mutta ei se mitään. 

Minun mielestäni kaikkien aikojen yliarvostetuin kirja on Umberto Econ Ruusun nimi. Tämän statuksen kirja saavuttaa seuraavilla meriiteillä:

- Se on mielettömän arvostettu. Ennen kuin luin Ruusun nimen, uskoin sen olevan todella, todella, todella hyvä
- Se on mielettömän tylsä. Sivulla Sinne ja takaisin kerrotaan aivan tarpeeksi kirjan sisällöstä: 
Versio 1: Munkit heiluvat. Sulkakynät rapisevat. Yksi seksikohtaus.
Versio 2: Kirjastossa syttyy tulipalo.
Lisäisin mukaan vielä omani, versio 3: Munkkeja kuolee omituisilla tavoilla. Tämä versio tosin antaa kirjasta ihan liian mielenkiintoisen kuvan. 

Pahinta on, että olisin todella halunnut pitää tästä kirjasta. Sitä suositteli mm. paljon lukenut sveitsiläinen gast- eli host -isäni, mutta ei. Pidän mysteereistä ja dekkareista. Kaiken lisäksi pidän historiastakin. Silti, ei. Se vaan oli niiiiiiiin tylsä. Luin kirjasta ensin monta sataa sivua Miamin lentokentällä tylsyyskuoleman partaalla lentoa odottaessa (muuta lukemista ei ollut, ja tasainen Starbucks -lattejen nouto piti verensokerin korkealla ja minut hereillä). Sitten kirja jäi yli vuodeksi hyllyyn ja lopulta pinnistelin sen loppuun.

Samaan aikaan lentokentällä mieheni muuten luki eilen mainostettuun aliarvostetuimpaan kirjajoukkoon kuuluvaa teosta. Minä olin jo lukenut sen. Olin kateellinen. 

Ehkä tämä on vain todiste siitä, että aina erinomaisista aineksista rakennettu täsmälleen oikeanlaiselle kohteelle suunnattu teoskaan ei toimi. Jotain puuttui. Tai siis oli aivan liikaa. Sulkakyniä. Hrrr...



        


torstai 7. huhtikuuta 2011

Päivä seitsemän: Vähiten arvostettu kirja

Day 7: Most underrated book

Minulla ei valitettavasti ole paljastaa mitään salaperäistä helmeä, johon ette olisi jo törmänneet. Sen sijaan valitsen tähän kohtaan Ilkka Remeksen kirjat. Varsinkin totisemmat, tai ahkerammat lukijat pitävät usein Remeksen tuotantoa vain suunnilleen kirjallisesti vähän jälkeenjääneille (=suurimmalle osalle Suomen kansaa) sopivana. Etenkin varhaisempi tuotanto eli kirjat Pääkallokehrääjä, Karjalan lunnaat, Pedon syleily, Ruttokellot ja Uhrilento ovat mielestäni enemmän kuin maineensa arvoista.

Kuva wsoy.fi

Kirjojen kieli ei ehkä ole Pulkkiseen verrattavan rikasta (kyllä, piikki!) ja dialogikin on sangen suoraviivaista, mutta kukaan tuskin voi kiistää Remeksen kirjojen taustatyön huolellisuutta. Siksi kirjoista tarttuu usein paljon mielenkiintoista nippelitietoa mukaan. Juonikuviot on harkittu tarkoin ja välillä eri juonilinjojen yhteen saattaminen onnistuu todella yllättämään. Mielestäni mitätön ansio ei ole sekään, että Remes saa vähän lukevat lukemaan edes jotain. Kaiken lisäksi hän on tehnyt laatutyötä nuorille, etenkin pojille suunnatun kirjallisuuden parissa. 

Myyntiluvut ovat vuodesta toiseen huikeita, ja mies välttelee julkisuutta kuin ruttoa. Maine, kunnia ja raha eivät siis aina kulje käsi kädessä, eikä mahtavia myyntilukuja saadakseen tarvitse välttämättä mielistellä toimittajia.

Päivä kuusi: Kirja, joka tekee minut surulliseksi

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan ja niin edelleen.... Pieni koiravieras on vienyt bloggaajasta mehut iltaisin normaalia aikaisemmin (myös 5:30 herätykset saattavat liittyä asiaan) ja nukahdin haastepostaus mielessä. Haastepostauksia on muuten tosi kiva kirjoittaa. Kun seuraavan päivän haasteen lukee heti edellisen kirjoitettuaan, tulee sitä pyöriteltyä pitkään mielessä.

Mutta nyt asiaan: Day 06 – A book that makes you sad. Vaikka kävin jo eilen ann.m:n blogissa irvailemassa, että Nuoren Wertherin kärsimykset todella ovat tehneet minut surulliseksi, valitsin omaksi vastauksekseni nyt kuitenkin ihan toisen kirjan. 


 Jenny Downham: Ennen kuin kuolen

 Olen blogannut kirjasta jo aiemmin täällä. Tiivistetysti sanottuna kirja kertoo 16 vuotiaasta Tessasta, joka on sairastanut neljä viime vuotta leukemiaa ja tietää kuolevansa pian. 

Kirjan surullisuus minulle tulee sanoja syvemmältä siitä, että ymmärrän, muistan ja tiedän tätä tapahtuvan oikeasti jatkuvasti. Ikina ei tiedä sairastuuko itse tai sairastuuko joku läheinen, ja kamalaa se olisi oli sitten 16 tai 50. Vastaan voi taistella mutta se ei välttämättä auta. Vihjailin haasteen edellisessä osassa "kirja joka tekee minut iloiseksi", jotain siitä, miten Liisasta ihmemaassa välittyy maailman järjettömyys. Tästä se vasta välittyykin. Ja epäreiluus. Voit olla hyvä ihminen, voit olla nuori ihminen, voit silti saada tappavan sairauden. Tai joku hyvä läheisesti voi saada. 

Vaikka usein sanotaankin, että pitäisi pelätä enemmän surkeaa elämää kuin kuolemaa, niin kyllä tästä kirjasta välittyy silti kuoleman kamaluus niin, että sen odotustakin osaa pelätä. 

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Päivä viisi: Kirja, joka tekee minut iloiseksi

Päivitystahti on blogihaasteen ansiosta hurja! Huomaattehan myös aiemmin tänään julkaistut kommentit Riikka Pulkkisen toiseen kirjaan Totta. 

Viidennen päivän käsky alkuperäisessä muodossan kuuluu siis: Day 05 – A book that makes you happy. Happyhan on sekä onnellinen että iloinen, mutta koska maailma on vielä sen verran epätäydellinen paikka, että en ole löytänyt kirjaa, joka tekisi minut onnelliseksi, keskityn iloisuuteen. 



Iloiseksi tekevän kirjankin miettimiseen meni hetki. Sitten muistin: Liisan seikkailut ihmemaassa, tottakai! Minun hyllystäni löytyvän painoksen (1995) nimi on kuitenkin Alicen seikkailut ihmemaassa, mutta ei anneta sen häiritä. Johtuisikohan alkuperäisen nimen jääminen käännökseen jääviyssyistä eli siitä, että ko. laitoksen suomentajan nimi on Alice Martin?



Joka tapauksessa: Liisan seikkailut ihmemaassa kuvaa maailman juuri niin järjettömänä ja irrationaalisena paikkana kuin miltä se välillä (usein) tuntuukin. Se tekee melkein onnelliseksi, siis se, kun ymmärtää, että ainakin jonkun muunkin mielestä maailma on välillä aika kummallinen paikka. Kirjaa lukiessa suupielet nousevat pakostakin ylöspäin. 

Liisan seikkailuja ihmemaassa voi lukea vaikka vain pienen pätkän päivänsä pelastaakseen. Auttaa yleensä, ainakin vähän :).

Riikka Pulkkinen: Totta

Kirja, josta on varmaan jo sanottu kaikki mahdollinen. Totta. 

En erityisesti pitänyt Riikka Pulkkisen esikoisesta Raja. Mielestäni siinä oli jotain vähän... Semmoista MeNaiset -jatkismaisuutta. En ole lukenut MeNaisten jatkiksia, ja luin tai kuulin tämän vertauksen jokun muun suusta, mutta mielestäni se oli osuva.



Riikka Pulkkisen Totta kuuluukin niihin harvoihin uutuuksiin, joihin olen tarttunut siksi, että tuntuu että pitää. Kyllä minä halusinkin, olin lukenut kirjasta niin monta arvostelua ja jo niiden pohjalta kutonut "en varmaan pidä" -asenteen. Piti päästä testaamaan, tuntuisiko kirjaa lukiessakin vielä samalta.

Totta ei ole huono kirja. En silti ihan ymmärrä, miksi kirja pääsi Finlandia -ehdokkaaksi.
Helsingin Sanomien arvostelussa kirjaa kuvattiin ilmaisultaan kauniiksi.
Ymmärrän, että joku voi pitää kirjan kielestä: Pulkkisella on omanlaisensa tyyli. Minuun se ei vetoa, vaan lukiessa sanavalinnat ja varsinkin kuvailut ja vertaukset särähtävät korvaan. 

Tarina taas... Jos piti Rajasta, pitää varmasti tästäkin. Kirjoissa on paljon, mielestäni vähän liikaakin samaa. Rakenteessa on paljon samaa. Molemmissa on ei-sallittu suhde, jossa mies on paljon vanhempi ja tällä lapsi(a). Molemmissa ollaan välillä mökillä.

Suurin syy siihen, miksi en pidä kummastakaan Pulkkisen kirjasta, on se, että jostain syystä niiden henkilöt ärsyttävät minua. En osaa samaistua niihin, mielestäni henkilöt toimivat typerästi ja aiheuttavat itse itselleen ongelmia. Tapahtumat ovat arkisia ja liian... No, voisivat ihan hyvin olla totta. 

Kirja ei siis ole huono, en kadu että luin sen, mutta en kyllä pitänytkään siitä. Olen melkein valmis lupaamaan, että en hanki Pulkkisen mahdollista kolmatta kirjaa käsiini.

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Päivä neljä: Lempisarjan lempikirja

Päivän teema: Day 04 – Favourite book of your favourite series

Esittelin eilen Twilight -sarjan lemikirjasarjakseni. Vaikka osia on vain neljä, ei ole silti helppoa valita lempiosaa. Kamppailu käydään tällä kertaa ensimmäisen osan (Twilight) ja viimeisen eli neljännen (Breaking Dawn) välillä. Voittaja on... Breaking Dawn. 
Viimeinen osa sitoo hienosti kaikkien aiempien osien välillä mystisetkin (tai no joo, perusluonteeltaan kummalliset) tapahtumat niin fiksusti yhteen kuin sen vain voi tehdä. Lisäksi kirjassa tapahtuu jatkuvasti paljon yllättävää, mitä en edellisien osien perusteella olisi osannut arvata. Breaking Dawn on selvästi huipennus, ei lätsähtävä loppu.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Päivä kolme: Lempikirjasarja


Kuten ehkä olette huomanneet, olen vääntänyt blogin ulkoasua keväisempään suuntaan. Pidin kovasti vanhasta pohjasta, mutta se alkoi näyttää vähän synkältä auringon paistaessa. Säätäminen ei ole vielä ihan valmista ja tausta näyttää mielestäni nyt vähän lumipalloiselta, joten muutoksia seuraavien päivien kuluessa voi vielä tulla.  

Jatketaan kuitenkin kirjahaasteella. Päivän teema on  "Day 03 – Your favourite series" eli lempikirjasarja. 

Kovin montaa kirjasarjaa en voi väittää alusta loppuun lukeneeni, varsinkaan aikuisiällä. En tiedä, voisiko Tolkienin Tarua Sormusten Herrasta pitää kirjasarjana. Ehkä ei, ne on kuitenkin julkaistu yksissä kansissa. Toisaalta myös eri kirjoina. Joka tapauksessa, jätin nyt Tolkienin pois tästä kisasta, joten kultamistalista jäivät mittelemään käytännössä Harry Potterit ja Twilight -saaga. 

Ja voittaja on.... Twilight! Mutta miksi?


 Huomio huomio, porukasta puuttuu tietenkin ensimmäinen kirja eli Twilight. Kuvanottohetkellä, ja itse asiassa nytkin,  kaverilla lainassa. 

Twilight ansaitsee tulla mainituksi parhaaksi lukemakseni kirjasarjaksi, koska sarjan ensimmäinen osa "Twilight" oli kirja, joka todella herätti minut satunnaisesta lukijasta uudestaan innostuneeksi lukijaksi. Tiemme kohtasivat pahimman huuman aikoihin, eli leffan ilmestymisen jälkeen keväällä 2009. En nähnyt huumaa aloittanutta elokuvaa teatterissa, koska pidin sitä ainoastaan mauttomille pikkuisille teinitytöille suunnattuna hömppänä. 

Kaveri, jonka mielipiteitä olen aina arvostanut, suositteli kuitenkin elokuvaa ja kirjaa aivan liekehtivällä innostuksella (Terveisiä vaan, S :)). Tuossa vaiheessa tosin mietin, oliko Amerikassa ramppaaminen alkanut mädättää rouvan aivoja vai miten ihmeessä yli parikymppinen voisi olla  niin innoissaan niin typerältä ja niin ällöromanttiselta kuulostavasta elokuvasta ja kirjasta, jossa kaiken lisäksi vielä olisi jotain vampyyreita. 

Vahvoista ennakkoluuloistani huolimatta ostin kuitenkin ensimmäisen kirjan ja aloin lukea. Pahaksi onneksensa minulle tuli ihan samoihin aikoihin käymään kaveri Saksasta, jonka kanssa olimme menossa tutkimaan Pietaria. Majoituspaikaksi järjestyi saksalaiskaverin työkaverin asunto. 
Muistan lukeneeni matkalla junassa Pietariin. Muistan lukeneeni illalla kämpässä Pietarissa kun jalkoja pakotti ja ikkunasta näkyi Neva. Muistan harmitelleeni, kuinka iltaisin olin rättiväsynyt ja vain nukahdin sänkyyn, vaikka olisin halunnut lukea. Luin matkalla takaisin Pietarista Suomeen. Ja muistan, että passintarkastuksen jälkeen sain läimäistä kirjan kiinni ja huokaista. Huhhuh. Ihan kuin olisi horroksesta herännyt. Kaveri vielä kysyi että oliko kirja hyvä, ja piti selittää että olihan se, nyt on vuorossa paluu tähän maailmaan. Seuraavan kirjan ostoa lykkäsinkin sitten kaverin maasta poistumiseen saakka. 

Pari seuraavaa kirjaa luin intensiiviseen tahtiin, viimeistä vetkutin. Ei tuntunut kivalta että se loppuisi. 
Näistä kirjoista en tykkää puhua ihmisten kanssa jotka eivät niistä pidä ja luulen että ne ovat aika monelle sellaisia pitää tai ei pidä -kirjoja. Mutta minä en ihmettele, että niistä niin moni pitää. Nämä ovat muuten myös niitä harvoja kirjoja, jotka olen lukenut aikuisiällä ihan kaksi kertaa. Ja ensimmäiset kirjat, jotka olen lukenut vapaaehtoisesti englanniksi. 

Ehkä tässä oli selitystä tarpeeksi. Huomiseen!

lauantai 2. huhtikuuta 2011

Päivä kaksi: Kirja, jonka olen lukenut yli kolme kertaa

Day 02 – A book that you’ve read more than 3 times

Onneksi haasteet eivät vaikeudu joka päivä näin paljon. Olen nyt kaksi päivää pinnistellyt ja yrittänyt muistaa, olenko lukenut jonkun kirjan yli kolme kertaa. Vastaus on: Aikuisiällä en. Vaikka olen lukenut monta niin hyvää kirjaa, että ne todellakin olisivat ansainneet tulla luetuiksi monen monta kirjaa, totuus on kuitenkin se, että minusta tuntuu jatkuvasti, että en ehdi lukea kaikkia niitä kirjoja jotka haluaisin lukea edes yhtä kertaa. Näin siis suuren maakuntakirjaston, divareiden ja Amazonin äärellä.

Toista oli pikkupaikkakunnalla ala-asteikäisenä. En vielä lukenut aikuisten kirjoja, eikä pikkukylän kirjaston, saati sitten kirjastoauton, tarjonta ollut kovin laaja. Silloin piti lukea sama kirja monta kertaa jo siksikin, että ei ollut uutta lukemista. 

Siksi monta kertaa luetut kirjat löytyvätkin nyt lapsuudesta. Aika harvaa kirjaa luin silloinkaan yli kolmea kertaa, mutta muistelen lukeneeni Raili Mannisen Sammaliston ratsutila -sarjan ainakin viisi kertaa.  Sammalisto-sarjaan kuuluvat Kyllä sä pärjäät, Sunny (1991), Täysillä joka sekunti (1992) ja Varsalaitumet jäävät (1993).

Kirjat ovat siis -kuten sarjan nimestä voi päätellä- hevoskirjoja. Päähenkilö on kirjojen alussa juuri 18 (vai apua, oliko se 20? Luulen kuitenkin, että 18) täyttänyt Sunny. Muistan, että ensimmäinen kirja alkaa kappaleella, jossa Sunny ajaa autoa ("upouusi ajokortti taskussaan" tms.) jonka perässä on traileri jossa on oma hevonen. Matka käy kohti vasta saatua oppisopimuspaikkaa hevosenhoitajaksi. Viimeiset kolme vuotta Sunny oli kierrellyt punkkariporukassa pitkin Eurooppaa mutta oli viimein rauhoittunut ja alkanut miettiä mitä oikeastaan haluaa aikuisena tehdä.

Kirjat oli, ainakin silloin kun ne luin, kirjoitettu mielestäni todella realistisesti. Lama-aika välittyi kirjoista, tai oikeastaan viimeisen kirjan loppu oli hyvin lama-ajan tapahtumilla värittynyt. Sunnyn elämä hevosenhoitajana ei ollut mitään ruusuilla tanssimista eikä hevosalasta annettu muutenkaan yli-ihanaa kuvaa kuten ei toki pidäkään. Kirjat etenivät ajallisesti selkeästi ja myös Sunnyn ja sittemmin poikaystävän Mattsin suhteen eteneminen kuvattiin aika fiksusti. 

En siis oikein tiedä, mikä näissä kirjoissa niin kolahti, mutta nuorena ne olivat kova juttu :). En tiedä, uskallanko näihin enää tarttua, että illuusio ei rikkoudu. 

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Päivä yksi: Viime vuoden paras kirja

Käsittelin viime vuoden mielenkiintoisimpia kirjakokemuksia jo tammikuussa postauksessa Kirjallinen 2010, mutta yhtä ainoaa parasta kirjaa en siellä ole nimennyt. Tuntuu melkein julmalta alkaa valita yhtä parasta kokonaisen vuoden kirjasaldosta. Ihan kuin ne muut olisivat olleet muka jotenkin huonoja... No, valintoja on tehtävä, yritetään siis. 

Viime vuoden paras kirja oli Haruki Murakamin Kafka rannalla. Jollain tapaa vähän hassua, että se oli myös ensimmäinen vuonna 2010 lukemani kirja. 

Kuva Wikipedia.

Millä ansiolla vuoden 2010 paras kirja -titteli nyt sitten oikein saatiin? Noh. Jokainen pidempään blogia lukenut tietää, että Murakameja on tullut hehkutettua siellä ja täällä. Ja tämä nyt sattumalta oli ensimmäinen ko. kirjailijan teos, jonka olen lukenut. 

Muistan vielä lukutilanteenkin aika tarkkaan: Oli vielä joululoman loppu, diplomityötä olisi pitänyt pakertaa (ja pakersinkin!) mutta ajoittain, siis iltaisin, päivien ikäviä realiteetteja (loma=diplomityö, kyllä se oli vähän kurjaa...) pääsi pakenemaan Japaniin, maahan, joka oli Murakamin kuvaamana ihan toisenlainen kuin mitä siitä aiemmin oli kuullut. Istuin lapsuudenkodin nurkkatuolissa ja luin, ja luin, ja luin. Olin lukenut monta kirjaa joululomalla tätä ennen, mutta silti tiesin heti, että tässä on sitä jotain minulle.

Jollain tavalla kirjan tyyli vie samalla lähelle, mutta kuitenkin pakottaa katsomaan vähän jonkinlaisen sumun läpi. Outoa, kyllä. Tapahtumia ei missään tapauksessa voi ennustaa, koska rationaalisuus tai realistisuus ei ole niitä sanoja, joita tästä juonesta ja kirjasta voisi käyttää. Yleensä pitkät kirjat alkavat jossain vaiheessa mielestäni vähän käydä paikallaan, mutta tässä tapahtui aina sopivasti jotain uutta ja kummallista. 

Murakamin kirjat eivät myöskään ole koskaan päävireeltään mitenkään pirteitä. Niitä hallitsee yksinäisyys ja vähän sellainen sattuman riepottelevuus. Lukiessa ymmärtää olevansa suuressa maailmassa. Yksinäinen voi olla, vaikka ympärillä olisi kuinka paljon ihmisiä. Silti ei toisaalta varmasti ole ainut yksinäinen maailmassa.

Kirja on myös niin täynnä fiksuja oivalluksia, että en ymmärrä miten ne on saatu yksien kansien väliin ilman että se tuntuu klisekokoelmalta. 

"Closing your eyes isn't going to change anything. Nothing's going to disappear just because you can't see what's going on. In fact, things will even be worse the next time you open your eyes. That's the kind of world we live in. Keep your eyes wide open. Only a coward closes his eyes. Closing your eyes and plugging up your ears won't make time stand still."  


"That’s how stories happen — with a turning point, an unexpected twist. There’s only one kind of happiness, but misfortune comes in all shapes and sizes. It’s like Tolstoy said. Happiness is an allegory, unhappiness a story."

Riittäisikö tämä selitykseksi? Kafka rannalla oli mielestäni monella bloggaajalla ainakin tulossa kirjahyllyyn ja joskus lukuvuoroon, toivottavasti se pääseekin mahdollisimman monen lukemaksi :). 

Perässä vuoden 2010 paras kirja -valinnassa tulevat Kazuo Ishiguron Never let me go (Ole luonani aina), Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, Richard Mathesonin Olen legenda ja Hannu Rajaniemen The Quantum Thief. Eli olihan noita :).