Steph Swainston: Kuolemattomien kaarti

Täällä on tapahtunut vaikka ja sitten mitä, mutta kerron vähän myöhemmin. Onneksi kuitenkin vaihteeksi hyviäkin uutisia :). 

Mutta sitten kirjoihin: Luin Steph Swainstonin Kuolemattomien kaartin, kun sarjan seuraava (tai siis kolmas) osakin on kohta ilmestymässä. Olisin halunnut tykätä, mutta kun ei, niin ei.

Kirjan nimi: Kuolemattomien kaarti, paitsi että takakannen mukaan Sotamme vuosi...

 Kirjoittaja: Steph Swainston

Suomentanut: Hannu Tervaharju

Kustantaja: Like
Julkaistu: 2010

Sivuja: 380
Mistä minulle: Kirjastosta

Tämä taisi olla nyt vaan jotenkin vähän liian sivistynyttä fantasiaa minulle. Ja toisaalta välillä tuntui, että koko ajan vaan rynnättiin sotimaan ympäriinsä. Kuitenkin: Päähenkilö Jant elää keskiaikaisessa maailmassa, jossa on kolme ihmisten kaltaista rotua. Ikävät hyönteiset terrorisoivat, ja vaikka Jantilla on ajatus siitä, miten kaikesta voitaisii selvitä, taistelujoukko ei ehkä ole enää niin yhteneväinen, että se kykenisi väistämään vaaraa. 

Toisaalta - onhan tässä kirjassa paljon realismia. Ainakin Naturen uutisoinnin jälkeen sisäisiin ristiriitoihin ja joukkojen tyhmyyteen on helppo yhtyä, mutta noin muuten kirja ei minua viihdyttänyt. 

Kirja on tiivis, ja siinä tapahtuu koko ajan ryminällä. En oikein saanut paikkoja tai henkilöitä haltuun.  

Toisinaan...

...ympärillä tapahtuu paljon sellaisia asioita joita ei tarvitsisi. Joita ei ymmärrä. Toiset epäreiluja ja toiset väistämättömämpiä. Eikä niille itse silti voi yhtään mitään. Sureminen ei ole sama asia kuin myötätunto, eikä ensimmäinen välttämättä auta yhtään ketään. 

Etukäteenkään ei kannata murehtia mitään, koska silloinhan saattaa murehtia turhaan, tai pahimmassa tapauksessa joutuu suremaan kahdesti.  


Näissä tunnelmissa halusin hetkeksi irrottaa ajatukset jonnekin ihan muualle. One day oli päässyt naulakon alla olevan kirjakasan päällimmäiseksi, ja sieltä se kirkui vähän turhan nuhjaantuneena uutena ostetuksi ja ei-luetuksi kirjaksi. On se sentään saanut jo matkustaa Kaliforniaan, tutustua sandiegolaiseen hiekkarantaan ja vakuuttaa minut ensimmäisellä 27 sivullaan kirjailijan älykkyydestä. Tänään löysin samaiselta sivulta kirjanmerkkinä Las Vegasin hotellista napatun muistivihon sivun.

"Living in her University town felt like staying on at a party that everyone else had left, ..." s. 20

Sopivasti varjoon jäänyt parveke ja jääkaappiin jemmattu shandy. Hmm, miksi muut valmistajat ei purkita noita valmiiksi? Jos joku ehdotta ihan vaan oluen ja spriten sekoittamista, niin totean heti, että on käytössä, mutta valmiiksi purkitetut shandyt säilyvät paljon paremmin jääkaapissa vain minun käyttööni. 

Mitä One Dayhin tulee, niin ensimmäisten 50 sivun jälkeen olen aika vakuuttunut. Ei, tämä ei ole liian imelää enkä ole vähään aikaan lukenut minkään kirjan jokaista lausetta näin tarkkaan. Haluan tietää miten tässä käy. Kirjeen kohtalosta lukiessani teki mieli repiä hiuksia ja kysyä miksi, voi miksi, ja miten, voi miten olisi käynyt jos... 

Isaac Asimov: Säätiö

Kuva WSOY, kansi Marja-Leena Sorvall

Kirjan nimi: Säätiö, alkup. Foundation
Kirjoittaja: Isaac Asimov

Suomentanut: Tuulikki Lahti

Kustantaja: WSOY Pokkari
Julkaistu: 1951/1976/2009 (Alkup./Ensimmäinen suomennos/ko.painos)
Sivuja: 336
Mistä minulle: Kirjastosta

Säätiö kuuluu ehdottomasi scifikirjallisuuden klassikoihin. Oikeasti se on moniosainen sarja, mutta minä päätin lähteä kevyesti sarjan jonkinlaisesta avausosasta liikkeelle. Jonkinlaisesta, koska itse asiassa Säätiö ei ole lopullisen Säätiö -sarjan ensimmäiseksi kirjaksi tarkoitettu osa, jos tarkastellaan kirjailijan itsensä Wikipediaan merkittyjä suosituksia. No, säännöt ja suositukset sikseen, minä en moisiin ollut ymmärtänyt ennen kirjaan tarttumista tutustua. 

Lyhyesti tarina menee näin: On olemassa Imperiumi, jossa asuu miljardeja ihmisiä. Psykohistoriallista matematiikka taitava Hari Seldon ennustaa, että sitä kohtaa noin sadan vuoden päästä tuhansia vuosia pitkä synkkä aika. Hän on kuitenkin keksinyt perustaa Säätiön, noin aluksi 100 000 hengen yhteisön, joka alkaa tallettaa ihmisyhteisön tietoja jättimäiseksi ensyklopediaksi. Näin parin sukupolven päästä koittava pimennyksen aikaa voitaisiin lyhentää, kun kaikkea ei tarvitsisi keksiä ihan alusta. 

Säätiö muuttaa omalle planeetalleen, kauas galaksin keskustasta. Sitä ei hemmotella luonnonvaroilla tai ylimääräisillä oikeuksilla, vaan se ennemminkin unohdetaan oman onnensa nojaan. 

Ajan kuluessa Imperiumin jäsenet ja hallitsijat eivät tietenkään enää ihan tarkkaan muista, mitä merkitystä galaksin laitamilla sijaitsevan pikkuplaneetan ihmisyhteisöllä oikein on - säätiöläiset kun eivät tunnu tekevän mitään tuottavaa. 

Jostain syystä olin rinnastanut Säätiön kevyesti Stanislaw Lemin Solarikseen. Säätiö oli paitsi ihan erilainen, kuitenkin onneksi myös helppolukuisempi ja loogisemmin etenevä tarina, vaikka siinä iso aikahyppäys olikin. 

Säätiö herätti monenlaisia ajtuksia: Miten olisi, jos maailmamme kohtaisi jostain ei-nyt-tarkemmin spekuloitavasta syystä jättimäinen virtapiikki, joka tuhoaisi vaikka tietoliikenneyhteydet ja kovalevyt kaikkialta.... Olisiko maailman tähänastisia saavutuksia missään turvassa? Miten paljon tietoa menetettäisiin? Kauanko menisi, kunnes infra ja osaaminen saataisiin nykyiselle tasolle?

Toinen mielenkiintoinen teema on liikaa helppoutta, liikaa sirkushuveja -aihe: Etenevätkö kukoistavat yhteiskunnat jossain vaiheessa aina siihen pisteeseen, että niitä ei enää kiinnosta kehittyminen ja kilvoittelu? Antiikin Rooma taitaa olla tiettävästi yksi selkeimpiä liian mukavuuden aiheuttamista kulttuurien romahduksesta, mutta ei taatustin ainut. Onko niukkuus ja tietynlainen puute aina kehityksen pakollinen moottori?

Mielenkiintoista. Nyt sitten ongelmana on tietysti vain, että jos tai kun sarjaa haluaa lukea eteenpäin, pitäisikö nyt aloittaa uudelleen alusta eli hypätä kirjailijan suosittelemaan ensimmäiseen teokseen vai jatkaa pokkana tästä eteen päin... Ehkä otan taas "ken ensin eteen sattuu" -taktiikan käyttöön. Säätiötä ei varmasti turhaan nimitetä klassikoksi, ja myös kielen ja tarinan sujuvuuden suhteen se oli ehdottomasti hyvä lukukokemus. 

Sijoitan kirjan scifi-haastessa luokkaan 2, aikuisten science fiction.

Tuokokuun luetut

Kuukausikoosteen aika!

Tuokokuussa luin loppuun seitsemän kirjaa.  Niitä yhdistämään on helppo keksiä muutama, minulle vähän oudompi yhteinen määritelmä. Avainsanat voisivat olla faktaproosa, matkailu ja äänikirjat. Peräti 4/7 kirjasta oli suomalaisia. Kesken jäi ja virallisesti luovutin Jeff Longin kirjan Vuosi nolla kanssa. Vaikutti jo alkuun vähän liian paksulta, googlettelin arvioita parin kymmenen sivun jälkeen ja palautin kirjastoon. Luen scifi-haasteeseen jonkun scifimmän (ja paremman) dystopian. Saa suositella!

Luetut

Toukokuun luetuissa erikoista oli se, että oikeastaan vain Hockingin ja Miévillen kirjat olivat perinteisiä fiktioromaaneja, eikä niistäkin kumpikaan ihan perinteisimmästä päästä. 

Amanda Hocking: Torn 
Merja Mähkä: Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois. 543 päivän reppumatka
Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu 
China Miéville: Toiset 
Santeri Niittyaro: Aallon etsijän päiväkirja 
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike (äänikirja)
Jouni Hynynen: Rakkaudella, Hynynen  (äänikirja)

Muuta

Kirjojen lisäksi pohdin Tuomas Kyrön brändinrakennusta Imagen jutun valossa, vastailin kolme kertaa yhteentoista kysymykseen ja haastoin muita, koostin maalis- ja huhtikuun luetut (heh) ja julkaisin vähän aiemmin luetusta kirjasta Prezi -esittelyn.  

Ja parasta oli...

Kirjoista melen jäi kutkuttavien matkakirjojen lisäksi etenkin Amy Chuan Tiikeriäidin taistelulaulu, joka oli jännittävä matka kahteen kulttuuriin. Jos lapset haluavat jossain vaiheessa lyödä rahoiksi, he voisivat hyvin kirjoittaa saman tarinan omasta näkökulmastaan... 

Googlen tuomaa

Tässä(kin) kuussa googlettelijoita on kiinnostanut etenkin Minna Canthin Työmiehen vaimo. Jostain syystä epäilen asialla olleen muutaman koululaisen... Hakusanana on nimittäin käytetty paitsi "minna canth työmiehen vaimo" ja "työmiehen vaimo" myös "työmiehen vaimo juoni". Totta kai hakusanavalikoima laajenee vielä tästäkin: Heti oikeita hakutuloksia haluavat ovat näpytelleet "minna canth työmiehen vaimo juoni". 


Joku on harhautunut blogiin myös etsiessään "lenkkareita saksasta". Tästä en ole varmaan kertonut aikaisemmin, mutta: Olen tilannut, suosittelen Sport Redleriä. Asicsen Gel Kanyot saa sieltä tulematta ihan ryöstetyksi, tosin Lahden Kärkkäisellä oli vielä vuosi sitten melkein yhtä edullista eli jos haluaa sovitella, ja asuu Lahdessa, voi ne ostaa sieltäkin.

Fables, Legends in Exile

 Kirjan nimi:  Fables, Legends in Exile

Kirjoittaja:  Bill Willingham, Medina, Leialoha, Hamilton

Kustantaja: Vertigo
Julkaistu: 2002
Sivuja: 119
Mistä minulle: Kirjastosta 

Nyt se sarjakuvainnostus alkaa tarttua toden totta minuunkin. Pienet, ainakin kahdesta suunnasta leijailevat signaalit Fablesin upeudesta valtasivat minut niin, että kun näin kirjaston palautushyllyssä sekä sarjan ykkös- että kakkososat, suunnilleen hyökkäsin niiden kimppuun. Heikoilla signaaleilla tarkoitan Sallan ja Booksyn jatkuvaa pientä vihjailua: Jos laitatte ko. blogeissa hakusanaksi "Fables", tuloksia tulee Sallalla monta sivullista, Booksyllakin useampi. Joka tapauksessa, noin se mielipidevaikuttaminen sujuu...

Legends in Exileen tartuttuani olin haltioissani. Vaikka olin lukenut sarjakuvista mainintoja sieltä täältä, en silti ollut painanut mieleen edes sitä, mistä ne kertovat. 

Fables on satuhahmojen New Yorkiin sijoittuva salainen yhteisö. Fablesin, eräänlaisen valtion valtion sisällä, jäseniä ovat niin Pinokkio, Prinssi Hurmaava, Iso paha susi ja moni muu.  

Draama lähtee pyörimään, kun Rose Redin (kuka tämä onkaan suomeksi?)  kotoa löytyy bileiden jälkeen verinen kaaos. Onko Rose Red murhattu vai onko kyse jostain muusta? Mikä on motiivi?

Siinä, missä Guy Delislen sarjakuvat tarjosivat todella mielenkiintoisia tarinoita sarjakuvamuotoisesti esitettyinä, mutta eivät yksittäisissä ruuduissa juuri katselemista, ovat taas Fablesin ruudut täynnä pieniä yksityiskohtia. Tätä sarjakuvaa ei todella pidä vain lukea, voisin oikeastaan jo nyt vain katsoa ruudut vielä uudelleen. Mainiota. 

Ruuduista vasta vilkaisun jälkeen löytyvät yksityiskohdat olivat hienoja, mutta pidin myös kirjan dialogista. Tähän minulla piti olla hieno esimerkkikuvakin, se vaan ei suostu kääntymään oikein päin... 


Fablesit ovat ihan erilaisia sarjakuvia kuin ne, joita olen aikaisemmin lukenut. Piirrosjälki on pikkutarkkaa, mutta hahmot näyttävät sellaisilta Andy Warhool -tyylisiltä, vai mites päin se menikään... Joka tapauksessa, joitain näistä kuvista voisi ripustaa vaikka seinälleen. 


Sarjakuvien lukemisessa minulla on vielä opettelua, nyt nimittäin huomaan vielä ahmivani tarinaa upeiden kuvien kustannuksella. En halua vielä edes ajatella, miten monta juttua minulla on mennyt niin kuvissa kuin tarinassakin ohi.

 

Jouni Hynynen: Rakkaudella, Hynynen. Äänikirja kirjailijan itsensä lukemana

Kirjan nimi: Rakkaudella, Hynynen. Äänikirja kirjailijan itsensä lukemana
Kirjoittaja: Jouni Hynynen

Lukija: Jouni Hynynen
Kustantaja: Like Vox
Julkaistu: 2008
Pituus: 4 CD
Mistä minulle: Kirjastosta 

Taas piti löytää automatkalle sekä miehelle että minulle kelpaavaa kuunneltavaa. Kun kirjaston äänikirjahyllystä löytyi Kotiteollisuus -keulakuva Jouni Hynysen itsensä lukemana tämä Rakkaudella, Hynynen -teos, valinta oli helppo. 

Hynynen on blogini suurin, yksittäinen äkillinen liikenteentuottaja. Kun olin kuuntelemassa hänen luentoaan Lappeenrannan pääkirjastossa vuosi sitten maaliskuussa ja linkkasin blogipostauksen miehelle itselleen josta se pääsi hetkeksi Kotiteollisuuden etusivulle, blogiini vyöryi ensin äkkiä tuhat ja hieman pidemmän ajan kuluessa vielä toiset tuhat henkeä kyseisen linkin kautta. Ja se on kuulkaa jotain pienelle kirjablogille se... 

No joka tapauksessa. Rakkaudella, Hynynen sisältää miehen kolumnimaisia ajatuksia niin naisista, lapsista, perhe-elämästä, tästä ajasta kuin ihan vaan ahdistavista ajatuksistakin. Mies totesi, että Hynysen jutut ovat kuin Mielensäpahoittajalla ennen koko Kyrön Mielensäpahoittajan keksimistä. Toden totta! Hynynen pahoittaa mielensä jatkuvasti, ja kyllähän Kyrön habitus on itse asiassa paljon lähempänä Hynystä kuin tavallista kadunmiestä. Salaliittoteorian paikka?  Kyrön on kuitenkin ymmärtänyt kitkeä teksteistään kirosanat ja tarinoista sellaiset nimet kuin  Snoopypöksyjä ja erotiikkaa, Tamponeja lainaamassa, Pieru on taikuutta, Tekosyitä ryyppäämiselle ja Ylös, ulos ja vittu kun vituttaa!. 

Hauskaa näitä oli kuunnella. Ekstrapisteet vielä erittäin onnistuneista kirjan arvosteupoiminnoista CD-paketin sisäkanteen:

"Olen pettynyt, sillä odotin kokonaisuudelta jotain älykkäämpää." -Jenni Kinnunen, Vaasan Ylioppilaslehti

"Vaarana tässä on se, että joku ottaa nämä Hynysen jutut tosissaan." - Tiina Kauppinen, Uusi Nainen

EDIT: Tarkoituksena ei ole todellakaan julkaista montaa postausta päivässä. Tämäkin oli ajastettu tai ainakin tarkoitus ajastaa huomiselle, mutta inhimmillinen tai tekninen virhe on tapahtunut. Huomatkaa siis myös toinen päivän postaus alla...

Santeri Niittyaro: Aallon etsijän päiväkirja

Kuva Like.fi

Kirjan nimi: Aallon etsijän päiväkirja
Kirjoittaja: Santeri Niittyaro
Kustantaja: LIKE
Julkaistu: 2012
Sivuja: 254
Mistä minulle: Kirjastosta 

Aallon etsijän päiväkirjasta oli helppo kiinnostua - kun siitä vaan kuuli. Ennakkomarkkinointina minun suuntaani toimi hienosti Helsingin Sanomien Ihmiset -sivulla 19.2 julkaistu juttu kirjoittajasta, Santeri Niittyarosta.

Aallon etsijän päiväkirjassa jo hetken työelämässäkin ollut Niittyaro kertoo, kuinka hän rakastuu surffaukseen (= lainelautailuun), kuinka se vie häntä ympäri maailmaa ja miksi hän uhraa sen takia arkisen elämän aina muutamaksi kuukaudeksi tai vuodeksi kerrallaan.  Niittyaro tekee välillä töitä Norjassa rakennustyömailla ja surffaa illat, toisinaan Portugalissa kaikki päivät. Asuinpaikaksi riittää pakettiauto, ja aaltojen koko ja muoto on jokapäiväisessä elämässä paljon oleellisempi asia kuin pörssikurssien suunta.

Kerron tähän alkuun heti jotain, joka mielestäni voisi olla suuri salaisuus, jos sitä ei HS:n jutussa olisi suoraan mainittu: Niittyaron viimeinen surffimatka päättyy traagisesti. Hänen päänsä kopsahtaa atolliriuttaan ja sanoo poks. Myöhemmin selviää, että poksaus on aiheuttanut aivovamman, jonka takia jaksaminen ja keskittymiskyky huononevat niin, että elämä muuttuu aivan toisenlaiseksi kuin se ennen oli.

No, ei mennä vielä kirjan loppuun.

Vaikka kirja kertoo paljon surffauksesta (hyvä), se voisi kertoa saman kaltaisen tarinan niin, että pääosassa olisi jokin muu kiinnostuksen kohde. Oikeasti Niittyaro kertoo todella elävästi nuoren ihmisen halusta paeta tylsää arkielämää, tai oikeastaan siitä, kun ymmärtää löytäneensä ainakin hetkeksi vaihtoehdon tasaiselle, vielä ehkä jopa vähän tylsälle elämälle jota ehtii viettämään sitten joskus. Kaikki on kuitenkin jatkuvasti pienestä kiinni: Jos eräs naishenkilö olisi ollut yhtenä kesänä kiinnostuneempi, paluu Norjaan olisi varmaan unohtunut ja tarina jäänyt elämättä.

Kirjan alkuosassa Niittyaro kertoo matka- ja surffimuistoistaan vähän mutu-tuntumalla, sittemmin hän on pitänyt päiväkirjaa, jonka muistiinpanoista tarinat muuttuvat tarkemmiksi. Molemmat tavat kertoa toimivat kirjassa hyvin.

Ensin matkustetaan Norjan ja Portugalin väliä poiketen Suomessakin, sitten muutetaan Tyynelle valtamerelle.

Surffisanasto (joka tosin on selitetty kirjan lopussa) voi tuntua lajille vieraista ylivuotavaiselta, mutta uskon, että kuka tahansa voi silti nauttia kirjasta. Kuten jo aiemmin mainitsin, se ei ole vain tarina surffaamisesta, vaan jostain ihan muusta. Nuoren ihmisen, ehkä ennen kaikkea nuoren miehen, halusta etsiä itseään ja nauttia yksittäisistä hetkistä jatkuvan puurtamisen sijaan.

Minä pidi kirjassa ennen kaikkea surffaamisesta. Se, että tiesin kirjan loppuvan harrastuksen aiheuttamaan aivovammaan, toi siihen kauttaaltaan tietynlaisen haikean sävyn.

Niittyaro on osannut nivoa kokemuksensa hienosti yhtenäiseksi tarinaksi. Kirja ei käsittele vain tekemistä, vaan myös ajatuksia. Kirjan Tyynellä valtamerellä, pienellä saarella lähetyskoulussa vietetty osa oli todella mielenkiintoinen muistakin näkökulmista kuin kertomuksena surffauksesta tai pakomatkana arjesta. Yhteisön säännöt ovat tiukat - esimerkiksi sapattina ei surffata - ja kaikkien niiden noudattaminen ei tunnu aivan välttämättömältä.

Niittyaro kertoo lyhyesti myös elämästään aivovamman saamisen jälkeen: Helppoa se ei ole, mutta onneksi ei aivan lohdutontakaan. Sympaattiselle kirjoittajalle voi toivoa vain kaikkea hyvää. Minä valitsen tulevaisuudessakin spottini hiekkapohjaisina.