 |
| Kuva Gummerus |
Kirjan nimi: Kansalliskirja
Kirjoittaja: Turkka Hautala
Kustantaja: Gummerus
Julkaistu: 2012
Sivuja: 112
Mistä minulle: Kirjastosta
Hautalan Kansalliskirja kiinnosti jo Gummeruksen uutuusluettelon ansiosta (täytyy heti sanoa, että Gummerusen pari kertaa vuodessa kotipostilaatikosta tupsahtava kaunis, värikäs uutuusluettelo tai oikeastaan -kirjanen on herättänyt lukuhalut monta kertaa). Olen halunnut tutustua Hautalaan jo pidempään, ja itse asiassa lukemattomien kirjojen pinossa, piilotettuna eteiseen valtaisaan pinoon naulakon alle (eivät mahtuneet hyllyyn), on Salo. Ajattelin Kansalliskirjan olevan tiiviin sivumääränsä ja pienten tarinoiden ansiosta nopeampi tutustumisluettava kuin melko paksu romaani.
Ennakko-odotukseni Kansalliskirjan suhteen olivat osittan vääriä: Jostain syystä kuvittelin sen olevan alusta loppuun Mielensäpahoittajan kaltaista tykitystä, tosin nuoremman kertojan kautta. Kansalliskirjalle ei kuitenkaan voi nimetä yhtä ainutta kertojaa, vaan lukija saa välillä tarinan ulkopuolisen tarkkailijan, välillä kokijan itsensä havainnoimana.
Tarinoita kirjassa on runsaasti ja ne ovat enimmäkseen hyvin, hyvin lyhyitä. Siinä on tietenkin puolensa, mutta toisaalta osan tarinoista juoni olisi voinut kantaa vähän pidemmällkein. Toisaalta taas rehellisesti sanottuna en tajunnut ihan kaikkien juttujen jujua.
Kansalliskirja on hauska, mutta ei samalla tavalla ääneen naurattava kuin Mielensäpahoittaja.
Keksin jopa lopulta syynkin siihen, miksi Kansalliskirja jää minulle aavistuksen vieraaksi: Se sijoittuu liian länteen! Paikan nimet ovat vieraita, kieli on etäistä (eihän nyt kukaan noin puhu, paitsi, no, ehkä siellä lännessä...). Toisaalta, kertoo Kansalliskirja paljon myös siitä todellisuudesta, joka varmasti on minuakin ihan lähellä, mutta jota tavallisessa arkielämässä ei niin vaan huomioi. Ei ole ollut syytä, sama kansa, eri elämät. Tämä kirjan antama oivallus oli hyvä herätys.
Kirjan parhaat tarinat olivat Riipisen lista ja tarinan pidemmälle vievä Riipisen toinen lista. Tarinat ovat kirjan lopussa, joten aikaisemmatkin jutut hotkaisee kyllä ihan mielellään odotellessaan.
Kirjaa on luettu ja kommentoitu hyvin, hyvin monissa blogeissa.
Julkaistu: 2012
Sivuja: 112
Mistä minulle: Kirjastosta
Hautalan Kansalliskirja kiinnosti jo Gummeruksen uutuusluettelon ansiosta (täytyy heti sanoa, että Gummerusen pari kertaa vuodessa kotipostilaatikosta tupsahtava kaunis, värikäs uutuusluettelo tai oikeastaan -kirjanen on herättänyt lukuhalut monta kertaa). Olen halunnut tutustua Hautalaan jo pidempään, ja itse asiassa lukemattomien kirjojen pinossa, piilotettuna eteiseen valtaisaan pinoon naulakon alle (eivät mahtuneet hyllyyn), on Salo. Ajattelin Kansalliskirjan olevan tiiviin sivumääränsä ja pienten tarinoiden ansiosta nopeampi tutustumisluettava kuin melko paksu romaani.
Ennakko-odotukseni Kansalliskirjan suhteen olivat osittan vääriä: Jostain syystä kuvittelin sen olevan alusta loppuun Mielensäpahoittajan kaltaista tykitystä, tosin nuoremman kertojan kautta. Kansalliskirjalle ei kuitenkaan voi nimetä yhtä ainutta kertojaa, vaan lukija saa välillä tarinan ulkopuolisen tarkkailijan, välillä kokijan itsensä havainnoimana.
Tarinoita kirjassa on runsaasti ja ne ovat enimmäkseen hyvin, hyvin lyhyitä. Siinä on tietenkin puolensa, mutta toisaalta osan tarinoista juoni olisi voinut kantaa vähän pidemmällkein. Toisaalta taas rehellisesti sanottuna en tajunnut ihan kaikkien juttujen jujua.
Kansalliskirja on hauska, mutta ei samalla tavalla ääneen naurattava kuin Mielensäpahoittaja.
Keksin jopa lopulta syynkin siihen, miksi Kansalliskirja jää minulle aavistuksen vieraaksi: Se sijoittuu liian länteen! Paikan nimet ovat vieraita, kieli on etäistä (eihän nyt kukaan noin puhu, paitsi, no, ehkä siellä lännessä...). Toisaalta, kertoo Kansalliskirja paljon myös siitä todellisuudesta, joka varmasti on minuakin ihan lähellä, mutta jota tavallisessa arkielämässä ei niin vaan huomioi. Ei ole ollut syytä, sama kansa, eri elämät. Tämä kirjan antama oivallus oli hyvä herätys.
Kirjan parhaat tarinat olivat Riipisen lista ja tarinan pidemmälle vievä Riipisen toinen lista. Tarinat ovat kirjan lopussa, joten aikaisemmatkin jutut hotkaisee kyllä ihan mielellään odotellessaan.
Kirjaa on luettu ja kommentoitu hyvin, hyvin monissa blogeissa.
Se on totta, että Kansalliskirja on hyvin läntinen kirja. Minulle tuossa länsi- tai tarkemmin varmaankin lounaissuomalaisuudessa oli jotain eksoottisella tavalla tuttua (kiitos satakuntalaisen anoppini) ja tunsin kirjaa lukiessani sellaista hassua hellyyttä. :)
VastaaPoistaJuu, ei kolahtanut minuunkaan, ehkä samasta syystä: itäinen ja eteläinen ja jopa pohjoinen Suomi ovat tuttuja, länsipuolen logiikka ei näköjään aukene. Olen sinnikkäästi yrittänyt jokaista Turkka Hautalan kirjaa, samalla johtopäätöksellä.
VastaaPoistaRiipisen listat olivat kyllä riipaisevan hyviä ;)
VastaaPoistaKatja: Aa totta, lounaissuomalainen tuo varmaan oli, minulle vaan se koko länsi on vaan sellaista laajaa villiä länttä :).
VastaaPoistaArja: Oho, no nyt olen pikkuisen epäileväinen sen Salonkin kanssa. Että ehkä se ei niin kosketa, vaikka varmaan hyvä onkin. Sinä olet kyllä ollut sinnikäs!
Susa: No todellakin!
Minulla oli sama ongelma, en ihan ymmärtänyt kaikkien tarinoiden jujua. Mutta lännen kieli taas minulle tuntui kovin kotoisalta :)
VastaaPoistaTuulia: Aa no hyvä että kaikki muutkan eivät heti kaikkea tajunneet :). Jossain mietittiin, pitäisikö tämä kokoelma lukea vielä toisen kerran, mutta itse vähän epäilen aukeasisiko kaikki sittenkään.
VastaaPoista