Hyvää Halloweenia! Luettuna: John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen

Nyt koen olevani ns. ajan hermolla: En ole mikään Halloween -vouhottaja (vaikka iloitsinkin kovasti jonkun naapurirapun portaille kovertamista kurpitsalyhdyistä, jee!) mutta kauhukirja sopii kyllä taatusti kaikista vuoden päivistä parhaiten juuri tähän. Jossain vaiheessa mietin Book Chick Cityn tapaan vähän pidempiaikaistakin kauhuteemaa lokakuulle, mutta uskokaa tai älkää, minun hermoni olisivat taatusti pettäneet ennen lukijoiden hermoja, joten hautaan ajatuksen hyvin pitkäksi aikaa. Eli tässä todennäköisesti vuoden ainut kauhukirjani, olkaa hyvä.

Ohuita sivuja ja aika pientä pränttiä. Tässä riitti luettavaa pitkäksi aikaa, varsinkin kun kirja ei sopinut iltalukemiseksi.

 

Kirjan nimi: Ystävät hämärän jälkeen

Kirjoittaja: John Ajvide Lindqvist

Kustantaja: Gummerus

Julkaistu: Ruotsiksi (Låt den rätte komma in) 2004

Sivuja: 607

Mistä minulle: Facebookissa John Ajvide Lindqvististä tykkäämällä (Gummerus taisi promota silloin Lindqvistin kirjaa Kuinka kuolleita käsitellään)

John Ajvide Lindqvistin esikoinen Ystävät hämärän jälkeen joutui odottamaan lukuvuoroaan 14 kuukautta saapumisensa jälkeen, katsokaa vaikka täältä. Lukuinnon veivät silloin kirjan saamat kauhistuttavat kommentit (siis että se on oikeasti kamala). Nyt se nousi lukupinon päällimmäiseksi, kun huomasin, että kirjasta USA:ssa tehty elokuva on saapumassa lähivuokraamoon. Sittemmin sain kommentteja, joiden mukaan kirjasta alun perin Ruotsissa tehty versio on itse asiassa paljon parempi. Nyt kirjan luettuani voin kertoa, että en kyllä taatusti halua katsoa yhtäkään siihen perustuvaa elokuvaa, ellen sitten joskus halua kokeilla miltä tuntuu valvoa kolme yötä peräkkäin vain siksi, että pelottaa nukkua. 

Edellisestä varmaan selvisi, että tämän kirjan lajityyppi on kauhu. Piste. Ei mikään halpa pelottelukauhu (en kyllä kai sellaista ole lukenutkaan), vaan vakavia asioita käsittelevän suureen tarinaan nivottu kauhu. 

Lyhyesti juoni menee näin: 12 vuotias Oskar on vakavasti koulukiusattu. Hän purkaa tuskaansa fantasioimalla pahuudesta kiusaajiaan kohtaan. Oskar on myös äärimmäisen kiinnostunut kaikenlaisista väkivaltarikoksista ja kerää aktiivisesti niihin liittyviä lehtileikkeitä. 

Naapurissa asuva hento tyttönen Eli alkaa kuitenkin viedä Oskarin huomion. Eli on kyllä aika omituinen, kulkee ulkona avojaloin, ruoka ei kelpaa ja päivisin häntä ei näy. Tyttö herättää Oskarin epäilykset - onko Eli lainkaan ihminen?

Samaan aikaan uneliaan, joskin ehkä hieman huonomaineisen tukholmalaislähiön Blackebergin lähimetsissä tapahtuu kummia. Lahdattu ruumis saa asukkaat uskomaan julman rituaalimurhaajan olevan liikkeellä.

Kuva omalta kuvaajalta. Pian on pimeyttä rakastavien aika herätä...

 Kirja sekoittaa paljon eri tavoin kamalia elementtejä: Vampirismia, tappokohtauksia, pedofiliaa, koulukiusausta, isättä elävän pojan yksinäisyyden sekä lähiössä tylsistyneiden poikien tuskaa.


Oskar on surkeudessaan ja inhottavista kuvitelmistaan huolimatta sympatiat keräävä hahmo. Koulukiusauksen kammottavuus ja jatkuvan pelon luova ilmapiiri saa ymmärtämään Oskarin käyttäytymistä. Hänen pitkiä iltapäiviään kotona on kuvattu myös jotenkin pysäyttävällä tavalla: Melkein koin olevani ruotsalaisessa 80 -luvun lähiöasunnossa, joka on periaatteessa tilava ja valoisa, mutta toisaalta ikkunoista näkyvät vain toisten samanlaisten betonielementtitalojen seinät. Ihan näin tarkkaa miljöökuvausta kirjassa ei ole, mutta Lindqvist osasi luoda tapahtumapaikat rivien väleissä.

Vaikka kauhun kai pitäisi virallisesti olla jotenkin määrittelemätöntä pelkoa, tässä kirjassa tuodaan esiin elementit joita pelätään: Vampyyri ja koulukiusaajat. Toisaalta yksin joutuminen. Vaikka alussa kirjoitin, että en varmaan nukkuisi kolmeen yöhön kirjasta tehtyjen elokuvien katsomisen jälkeen, luulen, että elokuvissa pelottavia ovat ennemminkin eri tavoilla hirveät, ällöttävät ja kuvottavat kohtaukset kuin varsinainen kauhu itsessään. 

Mihin kauhua sitten tarvitaan? Olen kuullut perusteluja, joiden mukaan kauhukirjat ovat vähän kuten huvipuistolaitteet: Turvallinen tapa pelätä. Minä en lue kauhua pelätäkseni, vaan koen, että kauhun kautta pystytään käsittelemään sellaisia vaikeita asioita, joita muuten olisi vaikeaa käsitellä. Kauhu tuo niihin lisäväriä, toisen tason tai ehkä jotenkin jopa etäännyttää niin, että kamalista asioista pystyy lukemaan. Ja joitain elementtejä ehkä jopa ymmärtämään, vaikka ei hyväksymään.

Kirja on erinomaisen hyvä. En silti usko lukevani sitä enää uudestaan: Yksi kierros erittäin uskottavista tapoista, vampyyriksi muuttumisen tuskasta ja kiusaajien kidutuksesta riittää. Silti, kirja on ainakin parhaassa viidesosassa kaikesta siitä, mitä olen koskana lukenut. 

Olen lukenut Lindqvistiltä aiemmin kirjan Kuinka kuolleita käsitellään, mutta Ystävät hämärän jälkeen hakkaa sen mennen tullen niin kauhuelementeissä kuin vakavien asioiden käsittelyssäkin. Kirjailijan uusin "Kultatukka, tähtönen" kiinnostaisi myös, mutta voi olla, että sitä pitää säästellä seuraavaan Halloweeniin saakka...

Loppuun vielä Neil Gaimanin pyyntö: Antakaa tänään kauhukirjoja lahjaksi! Monelle saattaa tulla jo kiire, mutta ensi vuonna vaikka sitten :).

Kirjamessut 2011: Untuvikon kokemukset ja muistilista vuodelle 2012

Ensimmäiset kirjamessut ovat nyt takanapäin! Vaikka täältä Venäjän rajamailta lähteminen vaatii aina omat järjestelynsä, kaikki oli ehdottomasti vaivan arvoista. Suosittelen messukäyntiä ehdottomasti kaikille kirjoista, lukemisesta tai vaikka vain yhteiskunnallisista aiheista vähääkään kiinnostuneille. Tapahtumakattaus on loistava, ja esillä olleesta kirjamäärästä tekee pakostakin löytöjä vaikka tarkoituksena ei olisi ostaa yhtään kirjaa. 

Tosi mukavan lisämausteen omalle messukäynnilleni toi monen muun kirjabloggaajan tapaaminen Avain -kustantamon järjestämässä blogikokoontumisessa. Tilaisuudessa pääsin tutustumaan myös kahteen kirjailijaan. Kanadalainen Annabel Lyon kertoi (esikoisestaan?) Aleksanterin opettajasta ja belgialaisen Annelies Verbeke toisesta kirjastaan, Kalanpelastajasta.

Seuraavassa melko perusteellinen (=tolkuttoman pitkä) kertomus messupäivästäni, loppuun keräsin vielä puolihumoristisen muistilistan vuodelle 2012 joten malttamattomimmat voivat hypätä suoraan sinne :).

Messukeskuksessa olimme hyvissä ajoin pian kymmenen jälkeen. Ensimmäinen messuohjelmasta ympyröity ohjelma, Alivaltiosihteerien Joukossa virallisuus tiivistyy alkoi jo 10.30. Tässä vaiheessa paljastettakoon, että sain lopulta houkuteltua myös mieheni mukaan messuille mikä (hyvällä tavalla) vähän vaikutti ohjelmavalintoihin. Samalla sain myös järkkäritasoisia kuvia, kiitos niistä :). 

Vaikka en varsinaisesti Alivaltiosihteeri -fani olekaan ollut, kolmikon esitykset uudesta kirjasta jaksoivat kyllä hymyilyttää. Viimeistään lopuksi erilaisin tehokeinoin esitetyt palindromit alkoivat naurattaa. Ehdottomasti hyvä alku päivälle siis :).

Tässä esitetään luultavasti palindromin hienointa lausuntamuotoa, eli ryhmälausuntaa tehokeinolla.

 Alivaltiosihteereiden jälkeen kiertelimme messualuetta. Katsottavaa oli paljon, "perinteisten" kustantamojen osastojen lisäksi Messukeskuksesta löytyi myös antikvariaattinen puoli, Viini & Hyvä elämä - messut sekä musiikkimessut. Minä keskityin kuitenkin koko päivän tiukasti kirjoihin.

Päivän saalis oli onneksi kuitenkin aika hillitty.

Päivän saalis oli hyvä. Kirjoja olisi voinut ostaa vaikka miten paljon, mutta onnistuin pitäytymään viidessä, tai oikeastaan kuudessa, todella mielenkiintoisessa kirjassa: Siri Hustvedt: Lumous, Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär, Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian, Lionel Shriver: Poikani Kevin ja erikoisen hyvänä löytönä Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa. Joka kerta kun puhutaan hyvistä dekkareista KPN nousee jossain vaiheessa esille ja pian alkaa hämmästely siitä, enkö todella ole lukenut kyseistä dekkareiden klassikkoa. No en. Se ei vaan ikina ole sattunut kohdalle. Tässä Suuren Suomalaisen Kirjakerhon painoksessa on myös ("käännä vain kirja ympäri")  Roald Dahlin novellikokoelma Joku Kaltaisesi. Sille ei ole suuria odotuksia, mutta jos Dahlin nimi kuulostaa ärsyttävän tutulta, kannattaa käydä katsomassa tämä Wikipedia -sivu niin miehen uran monipuolisuus selviää. 

Myös antikkapuolella pengottavaa olisi ollut vaikka miten paljon.

11.30 kuuntelimme paneelikeskustelun Uhkakuvia nyt ja huomenna jossa Kirsi Luukkanen haastatteli Risto Isomäkeä, Jukka Niskasta, Antti Tuomaista ja ohjelmasta poiketen jälkikäteen muisteltuna "jotain kolmatta" kirjailijaa. Keskustelu polveili siitä, miten kirjailijat romaaneihinsa uhkakuvat valitsevat aina lyhyesti siihen, mitä he uskovat todella tulevaisuudessa tapahtuvan. Keskustelun aikana koin, että neljä haastateltavaa oli ehkä jo melkein liikaa tämänkaltaiseen keskusteluun jossa kaikilla oli paljon sanottavaa.

Kello 12.00 suuntasimme takaisin Aleksis Kivi -lavalle Don Rosan haastattelua katsomaan. Mies oli promoamassa joulumarkkinoille ehtivän kirjasarjansa ensimmäistä osaa. Rosan haastattelu oli hauskaa kuultavaa selityksineen siitä, miksi vaimo joutuu Suomen vierailujen ajaksi jäämään kotiin ja kertomuksineen lopullisiin sarjakuviin eksyvästä suuresta virhemäärästä. 

Don Rosaa haastattelivat Riku Perälä (vas.) ja Jukka Heiskanen.

Pienen kiertelyn jälkeen yhdeltä kuuntelimme Pertti "Fingerpori" Jarlaa Arktisen Banaanin osastolla. Jarla tuntuu melkein tutulta maaliskuussa Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä olleen laajan jutun jälkeen, mutta paljon hauskaa uuttakin haastattelussa tuli esille. Niin, ja nyt melkein tekisi mieli sanoa, että lähettäkää hyvät ihmiset ihmeessä kaikki mahdolliset Fingerpori -ideanne Jarlalle, mies tuntuu olevan jatkuvasti niiden tarpeessa! Pari minuuttia Jarlan jälkeen osastolle saapuneen Roman Schatzin ihmetystä seuratessa ja haastatelijan erinomaisia organisointitaitoja ihaillessa tuli esiin myös se, että näin jättimäisen kokonaisuuden suunnittelu ja sen osasenakin oleminen mahtaa vaatia melkoisia organisointitaitoja. Schatz sai kuitenkin omistuskirjoitukset jaettuaan jatkaa matkaansa seuraavaan paikkaan, ja Jarlan haastattelu lipui äärimmäisen sujuvasti eteenpäin vaikka haastattelijakin vaihtui välillä. 

Vaikka pieniä sekaantumisia tapahtuisikin, The Show Must Go On: Schatz singeerasi ja kiisi seuraavaan määränpäähän.

 Messupäivä päättyi Avaimen organisoimaan bloggaajien tapaamiseen. Alussaki mainitut kirjailijat Annabel Lyon (Aleksanterin opettaja) ja Annelies Verbeke (Kalanpelastaja) kertoivat kirjojensa tarinasta, niiden kirjoitusprosessista (Lyon suunnitteli ensin tarkasti, kirjoitti sitten, Verbeke kirjoitti alun luvut, sitten ihan lopun ja sitten tarinan keskelle) ja kysyttyäni napakasti myös siitä, miksi minun ne pitäisi lukea. Perustelut olivat sen verran hyvät ja kirjailijat niin sympaattisia että en yksinkertaisesti voi olla tarttumatta heidän kirjoihinsa. Suosittelen lukemaan haastattelusta tarkemmin vaikka Katjan Lumiomena -blogista. Salla on kirjoittanut erikseen myös Lyonista. Joka tapauksessa, kirjailijoiden mietteitä oli äärimmäisen kiinnostavaa kuulla! Kirjat tulivat kirjailijoiden kautta jotenkin tosiksi ja läheisiksi.

Avaimen Anna-Riikka Carlson kertoi lyhyesti kustannusalan kuulumisia - jotka ainakin näin alan ulkopuoliselle olivat äärimmäisen kiinnostavia - ja nostatti uudelleen juhlatunnelmaa torstaina kirjablogien saaman Rakkaudesta kirjaan -palkinnon johdosta. Ainakin minulle jäi sellainen olo, että toivon kuulevani lähiaikoina, tai no, seuraavan vuoden sisään vähän uudenlaisia avauksia sähkökirjoihin liittyen. Minäkin olen aiheesta kamalasti paasannut, eikä asia tietenkään ole yksinkertainen. Anna-Riikan puheenvuorosta tuli joka tapauksessa selväksi, että Suomen kustantamoissa asia on noteerattu ja otetaan tosissaan, mutta hidasteina olevissa solmuissa riittää vielä ratkomista.  

Kiitos Avaimelle hyvän tapahtuman järjestämisestä! En ole koskaan aiemmin mihinkään blogitapaamiseen päässyt, joten kirjamessujen yhteydessä järjestetty kokoontuminen oli ihana kädenojennus myös näin kauempaa tuleville. 

Niin ja kirjamessut kokonaisuudessaan: Ehdottomasti uudestaan, ja seuraavalla kerralla toivottavasti kahdeksi päiväksi! Sunnuntainakin olisi ollut supermielenkiintoista ohjelmaa, mutta kaikkea ei aina voi saada yhdellä kertaa.

Sitten vielä lopuksi ne vinkit:

En ollut käynyt kirjamessuilla koskaan ennen lauantaita. Koska naistenlehdissäkin aina jaetaan asiantuntevia kommentteja alennusmyynneistä selviämiseen, ajattelin jakaa jo näin ajoissa ensi vuoden varalle vinkkejä messu-untuvikoille. 

• Jos olet kiinnostunut kirjamessuilla järjestettävästä ohjelmasta (kirjailijahaastattelut, paneelikeskustelut eri teemoista jne), valmistaudu huolella aikatauluttamalla päivää. Varaudu pettymyksiin: Kaikkea ei kuitenkaan ehdi nähdä. Virallisen messuohjelman pläräämisen lisäksi kannattaa selvittää myös kustantamojen omilla osastoillaan järjestämä ohjelma. 
• Jos olet yleisen kiertelyn lisäksi kiinnostunut ohjelmasta ja yleisestä sosialisoinnista, yksi päivä ei riitä mihinkään. Oikeasti. 
• Jos samaan aikaan tilassa on muutakin mielenkiintoista kuin kirjamessut (nyt myös Viini & Hyvä elämä ja Musiikki) se yksi päivää ei todellakaan riitä mihinkään. Usko jo. 
• Ainakin lauantaina porukkaa oli mielettömän paljon. Kahta henkeä suuremmissa joukkueissa ympäriinsä liikkuminen on melko tuhoontuomittu yritys, ainakin jos messuhumussa ei kulje laput silmillä päättäväisesti kohteesta A päämäärään B. 
• Vesipullo olisi kannattanut hankkia jo ennen kuin jano iski, nimimerkillä jälkikäteen jomotusta nestehukasta.
• Treenaa käsien ja hartioiden lihaksia niin, että jaksat kantaa painavia kirjakasseja koko päivän
• Koska et kuitenkaan ole treenannut tarpeeksi, varaa seuraavaksi päiväksi Mobilatia/IcePoweria tai vastaavaa. Hartiat kiittävät.
• Koroista pitäville suosittelen (muuallekin kuin messupäiviin) korkokenkiin sopivia geelipohjallisia. Olipa outoa kun illalla päkiät eivät huutaneetkaan hoosiannaa, vaikka jalat kannattelivat koko päivän oman painon lisäksi myös niitä kirjakasseja.

Blogionnea ja pian myös kirjamessuhuumaa!

Wuhuu!

Harva montaa kirjablogia seuraava on varmaankaan välttynyt tältä hienolta uutiselta, eli että kirjablogisteista viidelle myönnettiin Rakkaudesta kirjaan tunnustuspalkinto. Hienoa! Hyvät tuomarit! Hyvä kirjablogeille palkinto -asian ehdottaja!

Opuscolo - kirjasta kirjaan -blogissa käydään mielenkiintoisia keskusteluja siitä, mitä pitää palkita tai pitääkö palkita ja miksi pitää palkita. Kuten Opuscolon keskustelussakin toin esille, palkinnot ovat minusta antamisen arvoisia ennen kaikkea siksi, että ne tuovat näkyvyyttä ja eräänlaisia esimerkkejä. Palkinnon päätarkoitus ei varmaan ole arvottaa kirjablogeja keskenään, vaan nostaa esiin blogistaniasta loistavia esimerkkejä niille, jotka eivät kirjablogimaailmaa vielä tunne ja tottakai antaa tunnustusta näille hienoille yksilöille! Uskon että kirjablogeilla on vielä paljon piilevää lukijakuntaa, eli ihmisiä, jotka eivät vain vielä tiedä että oikeastaan lukisivat kirjablogeja tosi mielellään. Aika harvalla varmaan on ainakaan kotona mahdollista pistää pystyyn kunnon kirjallisuuspiiri milloin tahansa mistä tahansa kirjasta, mutta netissä se onnistuu etenkin uudempien kirjojen kohdalla vallan hyvin, ja vanhemmankin kirjan on yleensä aina joku muukin lukenut tai ainakin haluaa lukea.

Vielä havainnollistamista blogipalkinnon hyödyllisyydestä: Sallan lukupäiväkirja on ihan ensimmäinen kirjablogi jota olen koskaan lukenut. Ajauduin sinne muistaakseni ensimmäisen kerran jotenkin ihan vahingossa, mutta jos joku olisi palkinnut kirjablogit jo aiemmin (tai Helsingin Sanomat olisi uutisoinut niistä yhtä hienosti kuin tästä palkinnosta), niin olisin varmaan alkanut lukea muitakin kirjablogeja aktiivisesti jo aiemmin. Palkinto myös tutustutti minut kahteen ihan uuteen blogiin, Bokbabbeliin ja Jäljen ääneen (loistava nimi muuten) on ehdottomasti heti kiidettävä tutustumaan. 

Ja katsos, tästä blogissa aiemminkin käytetystä  kuvasta on vielä... Kaikki lukematta!

Kirjamessumania alkaa muuten levitä tännekin: Pääsen messuille pian elämäni ensimmäisen kerran! Yritän kuitenkin kovasti pitää yllä olevan kuvan kuvatekstissä olevan pointin mielessäni ja tavallaan toivon, että en palaisi kotiin ihan kamalan korkean kirjapinon kanssa...

Ilkka Remes: Teräsleijona

Kirjan nimi: Teräsleijona

Kirjoittaja: Ilkka Remes

Kustantaja: WSOY

Julkaistu: 2011

Sivuja: 468

Mistä minulle: Ostamalla

Venäläiset ovat ostaneet merkittävät määrät maata Suomelle puolustuksellisesti strategisilta alueilta. Imatralla on murtauduttu järjestelmällisesti venäläisten asuntoihin. Muukalaisvastaiset mielipiteet ovat koventuneet. Huoltajuuskiistan osapuolina eivät enää ole isä ja äiti vaan Suomi ja Venäjä. Kuulostaako tutulta? No niin minustakin. Vaikuttaa siltä, kuin Remes olisi ottanut toukokuussa 2011 suomalaisen sanomalehden käsiinsä ja kirjoittanut kirjan tuttua Remes -kaavaa käyttäen. En silti, moiti, kotiläksyt on tehty ja ilmeisesti useampaan kertaan. 

Lyhyesti:

Päähenkilönä seikkailee jo edellisessä kirjassa tutuksi tullut Riku Tanner. Huoltajuuskiista Rikun ja venäläisen ex-vaimon Katjan kanssa äityy pahaksi, eikä asiaa tunnu auttavan se, että Leo tulee Rikun mielestä liiankin hyvin toimeen Katjan uuden kumppanin, Hansin kanssa. Samaan aikaan itärajalla tapahtuu kummia, ja äänekäs joukko suomen kansaa tuntuu hokevan Suomi suomalaisille -mantraa. 

Vaikka juonenkäänteet tihenevät loppua kohden ja onnistuvat yllättämään, ei Teräsleijona minusta ole ihan parasta Remestä. Plussaa kuitenkin ajankohtaisuudesta. Niin, ja ahmaisinhan taas suurimman osan kirjasta yhtenä päivänä, joten ei tätä vetämättömästä juonesta voi syyttää.

Löydätkö seuraavan lempikirjasi?

Olen jo vähän aikaa halunnut (taas) säätää blogin ulkoasua, joten muutosprosessi saattaa vielä jatkua... Itse asiassa ihastuin bloggerin tarjoamiin uusiin dynaamisiin malleihin (katso vaikka http://www.aamuvirkkuyksisarvinen.blogspot.com/view/magazine), mutta kyseiset mallit näyttävät hävittävän sivupalkin linkin, mikä tietysti taas on korvaamaton menetys. Pohdinnat jatkuvat.

Kuva ei liity mihinkään, mutta kuvat ovat kivoja.

Sain eilen Ilkka Remeksen Teräsleijonan päätökseen. Vauhti oli taas kova ja Remes ajankohtaisempi kuin koskaan, mutta siitä lisää lähiaikoina. Siihen saakka voitte vaikka tutkia, löytyisikö tämän hauskan kaavion avulla teidän seuraava lempikirjanne. 

Mukavaa viikon alkua!

Jari Tervo: Layla

Kirjan nimi: Layla

Kirjoittaja: Jari Tervo

Kustantaja: WSOY

Julkaistu: 2011

Sivuja: 362

Mistä minulle: Ostamalla

Olen lukenut Jari Tervolta aiemmin vain yhden kirjan. Sen minuun tekemä vaikutus oli sitä luokkaa, että en osaa enää nimetä sitä edes Tervon Wikipedia -sivun tutkimisen jälkeen. En listannut Laylaa syksyn luettavien joukkoon kirjasyksyn kiinnostavimpia uutuuksia nimetessäni. Pikkuhiljaa kohu (ja näkyvät tv-mainokset) kirjan ympärillä kuitenkin nousi sellaisiin sfääreihin, että kun äitikin ilmoitti haluavansa lukea Laylan, marssin kirjakauppaan. Kerron heti, että en turhaan. 

Jari Tervon Laylaa pakottaa ajattelemaan ainakin kansainvälistä ihmiskauppaa, salakuljetusta, prostituutiota, naisen asemaa, muukalaisvihaa ja kurdien kulttuuria. Kirjan ensimmäinen lause on varmasti tullut jo monelle tutuksi:

Minut kihlattiin kehdossa. 

Layla -nimisen kurditytön ei ollut tarvinnut elämänsä aikana juuri tehdä päätöksiä: Perhe ja yhteisö valitsivat hänelle aviomiehen pian syntymän jälkeen. Päivät täyttyivät taloustöistä. Ulos ei juuri ollut menemistä tai vieraille puhumista. Kasvatus oli tietenkin tiukka, naisen rooli yhteisössä tehtiin selväksi - vastaan ei juuri kannata sanoa, oikeastaan mielipidettä ei kannata edes olla jos haluaa elää edes jonkin mittapuun mukaan siedettävästi. 

Hääyö ei sujunut tuoreen aviomiehen odotusten mukaan: Layla ei vuotanut tippaakaan verta. Laylan pakomatka kauas aviomiehestä, isästä, veljestä, itse asiassa koko kurdiyhteisöstä alkaa. Monien, elävästi kuvattujen vaiheiden kautta se päättyy asuntoon Liisankadulle Helsinkiin.

Tervo osaa kertoa kamalista, todellisista asioista joilta on helppo ummistaa silmänsä. Tervo tuo tapahtumat lähelle lukijaa. Kieli on sujuvaa luettavaa. Tarinan edetessä mukaan hyppää yhä uusia mielenkiintoisia henkilöhahmoja joilla kullakin on omat motiivinsa ja ongelmansa, historia, aivan kuten Laylallakin. 

Tämän kirjan luettuaan varmaan tomppelimpikin ymmärtää, miksi seksin ostaminen, ei myyminen, on laitonta. Ihmiskauppa tekee sieluista mekaanisia olentoja ja levittää orjakulttuuria. Myyjillä ei aina ole vaihtoehtoja. Sorretun rangaistun rankaiseminen ei ole ratkaisu. Toisaalta myös ihmisarvo joidenkin silmissä tuntuu mysteerisesti muuttuvan EU:n rajan kohdalla. 

Tervoa on kritisoitu runsaasti kirjassa olevista virheistä ja negatiivisen leiman liittämisestä kurdikulttuuriin. Esimerkiksi Husein Muhammed on kritisoinut Tervoa tämän tekemistä virheistä, mutta käytännössä nämä eivät turkin kieltä ja kurdia tuntematonta häirinneet. En kuitenkaan katso Tervon syyllistyneen sellaisiin yleistämisiin, että uskoisin kaikkien kurdien nyt olevan pahoja ja toimivan vain kansansa kulttuuriperimän mukaan. Kuvittelisin, että kukaan muukaan Laylaan tarttuva ei lue sitä ensisijaisesti yleistyksenä kurdeista.

Tarina on syvällinen alusta loppuun mutta saa edetessään yhä uusia sävyjä ja merkityksiä.   

Älyttömän hieno kirja, todella, todella hieno. Tervo todella onnistui ja jään odottamaan mielenkiinnolla hänen tulevaa tuotantoaan. 

Tunnustan!

Kiitos Liisa, Mari A., Maija ja Sonja!

Blogi sisällöllä, se on kirjablogeista usein helppo todeta :).

Tunnustuksen sääntöjen mukaisesti olen kiittänyt antajia, mutta nyt sitten niihin edellytettyyn kahdeksaan tunnustukseen.

1. Haaveilen netittömästä illasta joka viikko, koska silloin tulisi varmaan rentouduttua perusteellisemmin kuin normaalina arki-iltana jolloin tulee vähän väliä tarkastettua netistä ihan äkkiä sitä ja tätä. Suuri kysymys kuuluukin: Miksi en ole tällaista "luksusta" vielä ole lanseerannut?

2. Minua ärsyttää Helsingin Sanomien Helsinki -keskeisyys. Ok, tiedän, että se on Helsingin sanomat, mutta kun Riikka Venäläinen vastavalittuna päätoimittajana tätä vielä erikseen korosti, tuli vähän semmoinen "pitäkää keskeisyytenne, ja lehtenne siinä samalla". Ei minua haittaa, että Helsingin asioista kirjoitetaan, minua haittaa se, että välillä ko. lehteä lukiessa kokee, että Suomea pk-seudun ulkopuolella ei olisikaan.

3. Kävin tänään kirjastossa. Tarkoitus oli vain hakea kolme varattua kirjaa, mutta jotenkin kirjoja tarttui mukaan kahdeksan. Syytän tästä paikalliskirjaston juonikkaita kirjastonhoitajia, jotka olivat asetelleet "uutuudet" ja "lukuvinkkejä" -hyllyt taas ihan liian minua ajatellen (oikeasti yritän sanoa mokomille juonittelijoille KIITOS, teette hyvää työtä!). 

4. Odotan kovasti Huxleyn Uusi uljas maailma -kirjan lukemista nyt kun se pääsi kirjastosta kotiin.

5. En pysty nimeämään yhtään kirjallisuuden lajia, josta en pitäisi. Tai no, runot ovat vähän mysteerejä (mitä runoilijat niillä joskus haluavat oikein sanoa?) ja kauhu ei aina uppoa.

6. Kirjoittaminen kiinnostaa yhä enemmän. En vain osaa raivat sille aikaa lukemisen ja muiden harrastusten joukosta.

7. Juuri nyt harmittelen, että syksyksi ei tullut suunniteltua minkäänlaista lomaa.

8. Ensimmäinen lukemani kokonainen, oikea kirja oli Merja Jalon Nummelan ponitalli -sarjan Vaara Raudikkotiellä. Lainasin sen kyläkouluumme tehdystä pikkukirjastosta (kirjasto taisi käsittää yhden hyllyn). Sittemmin Nummelan ponitalli -kirjoja tuli luettua aika monta, mutta hämmästyin silti, kun Wikipedia kertoi sarjassa olevan jo 70 osaa. Uusimmat neljä (kyllä, 4!!) ovat ilmestyneet 2011.

Laitan palkinnon eteenpäin Kirjapedolle, Emilielle, Liinalle ja Ioannalle. Tunnustuksia odotellessa...

En tiedä mistä kohta 8 tuli yht äkkiä mieleen, mutta nyt minua kiinnostaisikin tietää mitkä olivat teidän ensimmäiset alusta loppuun lukemanne kirjat?

Vuoden paras? - Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Kirjan nimi: Enkelten verta

Kirjoittaja: Johanna Sinisalo

Kustantaja: Teos

Julkaistu: 2011

Sivuja: 274

Mistä minulle: Kirjastosta, varaamalla

 

Ymmärsin varata Sinisalon uutuuden "Enkelten verta" ajoissa ja taisin saada sen heti, kun se oli saatettu kirjastossa lainauskuntoon. Luin alle 300 -sivuisen kirjan tiiviisti viikonlopun aikana. 

Kirja sijoittuu 2010 -luvun jälkipuoliskolle. Mehiläisten joukkokatominen, pesäautio, on ravistellut Yhdysvaltoja. Mehiläisten katoaminen ei tietenkään tarkoita vain ikävien pörrääjien häipymistä, vaan käytännössä maanosan ruokatuotannon tuhoutumista. Ruokaa ei enää riitä ihmisille, saati sitten rehua lihakarjalle. Kirjan suomalainen päähenkilö, lähinnä harrastuksenaan mehiläisiä kasvattava Orvo löytää selittämättömästä syystä hylättyjä pesiä myös omalta tarhaltaan. 

Kirjan takakansi laittaa Einsteinin väitettä siitä, että jos mehiläiset häviävät maailmasta, ihmislajilla on noin neljä vuotta elinaikaa jäljellä. 

Mehiläisten katoamisten takia koittava ekokatastrofi on kirjan päällimmäinen, pikku hiljaa avautuva teema. Silti kirja kertoo paljosta muustakin: tuotantoeläinten käsittelystä, lapsesta jonka äiti hylkäsi, miehestä jolla on sairas suhde isäänsä, miehestä jonka poika kuoli, ihmisen vastuusta valinnoistaan ja eettisistä peruskysymyksistä - jos voisimme hypätä toiseen maailmaan, tekisimmekö sen. Uskomatonta kyllä, Sinisalo sitoo kirjan kaikki ainekset saumattomasti yhteen.

Spekulatiiviisen fiktion elementti on vahvasti läsnä ja keskeinen osa tarinaa. En silti usko sen häiritsevä lajityyppiä vierastavaakaan lukijaa.

Vaikka kirjan pääpeloke on väistämättä lähestyvä sota ruuan loppumisesta, pakottaa se lukijan miettimään jo tätä hetkeä ja länsimaisen elämäntavan paradoksaalisuutta ja itsekkyyttä. Miksi sivistysvaltioissa teollinen lihateollisuus on niin julmaa ja miksi nykyisillä, luontoa kestämättömästi kuluttavilla raiteilla on pysytty näin pitkään. Kun yli 300 gramman viikkoannos lihaa on oikeasti havaittu ihmiselle haitalliseksi, miksi ihmeessä edes yhtä kasvisruokapäivää viikossa ei saada kaikkiin kouluihin? Miksi eläimiä kohdellaan julmasti? Miksi päivittäisestä lihasta on muutamassa kymmenessä vuodessa tehty perusoikeus kaikille?  Miksi liha ei voi olla niin kallista, että eläimiä kasvatettaisiin vähemmän ja kohdeltaisiin paremmin? Miten turkistarhaus voi olla vieläkin Suomessa laillinen elinkeino? Miksi muuten tupakkaa myydään vieläkin päivittäistavarakaupoissa? Kirja ei silti ole mikään tunteisiin vetoava törkypaketti, vaan enemmänkin kysyy, miksi faktoihin ei vastata faktoilla.

Suorimmin kantaa ottavat tekstit löytyvät Orvon pojan Eeron blogikirjoituksista. Blogiin kirjoitettuja kommentteja voisi pitää Sinisalon erinomaisena ja äärimmäistä kekseliäisyyttä vaatineena kirjoitustyönä, jollei Sinisalo paljastaisi niiden olevan osittain autenttisia, vastaaviin keskusteluihin kirjoitettuja kommentteja. Uskon sen ihan liian hyvin.

Mikä tämän kaiken maailmantuskan herätti? Kirjaa olisi kiva pitää ihan vaan viihdyttävänä, äärimmäisen taitavasti kirjoitettuna spekulatiivisena fiktiona, mutta jokainen ympäröivää maailmaa vähänkään seurannut tietää, että kirjasta on suurelta osin fiktio aika kaukana.  Lisäksi mehiläisyhdyskuntien romahtamisia on jo tapahtunut. 

Lähitulevaisuuteen sijoittuvaa spekulatiivista fiktiota tai scifiä on äärimmäisen vaikeaa kirjoittaa, mutta Sinisalo onnistuu siinä pelottavan hyvin. Hän vaikuttaa tehneen kovaa työtä taustojen tutkimisessa ja luettelee kirjan lopussa myös käyttämiään lähteitä.

Lopuksi: "Johanna Sinisalo on iskussa" ei ole takakannelta turhanpäiväistä liioittelua. Kirjan lukemisen jälkeen tekisi toisaalta mieli hypätä itsekin edes päänsä sisällä toiseen maailmaan ja surffata vaikka tyhjänpäiväisestä muotiblogista toiseen, toisaalta tekisi mieli huutaa miksi kukaan ei tee mitään.

Olipa kerran arvostelukappale

Kirjablogista toiseen vyöryi jo loppukesästä suuri arvostelukappalekeskustelu jonka yksi mielenkiintoinen viestiketju löytyy Ilsen blogista. Kyse on siis siitä, tuleeko kirjabloggaajien ilmoittaa postausten tai bloginsa yhteydessä lukeneensa ja arvostelleensa kustantamoilta ilmaiseksi saatuja arvostelukappaleita. Olen seurannut aiheen ympärillä käytyjä keskusteluja mielenkiinnolla, mutta en ole juuri ottanut niihin kantaa. Marjis (kiitos!) iski kuitenkin pisteen tai ainakin puolipisteen pitkään velloneelle keskustelulle ottamalla yhteyttä Kuluttajavirastoon ja kysymällä heidän näkemystään asiaan.

Totuus on tuolla jossain.

Aika moni pidempään blogiani seurannut on varmaan huomannut, että ilmoitan joka kirjan alkuperän sen muiden perustietojen yhteydessä jo postauksen alussa. Vaikka en koe tarpeelliseksi puolustella ratkaisuani, haluan nyt valottaa oman toimintatapani taustoja vähän perusteellisemmin.

Perusperiaatteeni on suunnilleen tämä: Koska kirjabloggaus on pohjimmiltaan subjektiivinen arvostelulaji, koen tarpeelliseksi antaa lukijalle mahdollisuuden päättää jokaisen postauksen kohdalla, onko kirjan saantitapa vaikuttanut sen arvioon. En ole ammattimainen kriitikko, en aina osaa verrata kirjan tasoa laajempaan kulttuuriseen kenttään. En pysty olemaan objektiivinen enkä aina määrittämään missä subjektiivisuuteni raja menee tai mistä mielipiteeni johtuu.

Itse näen omalla kohdallani arvostelukappaleiden vaikutuksen postaukseen näin:
Heitän varmaan kaiken kirjabloggariuskottavuuteni romukoppaan (mutta menköön, etsiskelen sitä sieltä sitten myöhemmin...), mutta tunnustan,  että arvostelukappaleen saaminen vaikuttaa minun kohdallani kirja-arvioon. Kun luen arvostelukappaletta, luen sitä yleensä tavallista huolellisemmin. Etsin kirjasta ihan sananmukaisesti arvosteltavaa. Postauksen yritän tehdä aina melko huolellisesti: En voi kuvitella, että kirjoittaisin arvostelukappaleesta yhtä ylimalkaisesti kuin vaikka Lumen tajusta elokuussa. Joistakin kirjoista olen silti innostunut lähes lapsenomaisen kritiikittömästi: Esimerkiksi Tarinoita tuonpuoleisista sai minulta erittäin hihkuvan arvostelun. Sama kirja on sittemmin kiertänyt kahdella erittäin innostuneella ja yhdellä semi-innostuneella muulla lukijalla (PS. Kirjan hevosjuttua pidetään yleisesti parhaana).

Tietenkin pyydän arvostelukappaleita vain sellaisista kirjoista, joista jo ennalta luulen pitäväni - enhän minä mikään masokisti ole! Sen sijaan ostan vain sellaisia kirjoja, joista varmasti pidän, joita en ehkä saa mitenkään muuten (antikvariaatissa vastaan tuleva englanninkielinen kirjallisuus) tai jonka lähipiirissä lukee taatusti usempi henkilö. Arvostelukappaleiden tilaamisen sijaan olen viime aikoina lisännyt kirjaston varaussysteemin käyttöä jo ihan siksi, että en halua säilyttää kotonani älytöntä määrää kirjoja. Olen päättänyt pyrkiä siihen, että hyllyssä olisi vain lukemattomia kirjoja tai sellaisia kirjoja, jotka varmasti haluan lukea toistamiseen.

Sitten vielä se itselleni tärkein. Jostain syystä minusta vain tuntuisi vähän väärältä jättää kertomatta arvostelukappaleista. Kirjoista bloggaaminen on minulle taloudellista etua tavoittelematonta toimintaa, haluan pitää omat periaatteeni läpinäkyvinä ja siksi mieluummin kerron joka kirjan kohdalla - oli se sitten jonkun mielestä tönkkä tai ei - mistä kirja on tullut kuin poden pienintäkään huonoa omaatuntoa siitä, että toimin ehkä omien normieni mukaan väärin. Koen kuitenkin arvostelukappaleiden tavallaan olevan minulle henkilökohtainen etu: En varmasti olisi lukenut nän paljon uutuuksia, tai ainakaan saanut niitä omaan hyllyyni, ainakaan ilmaiseksi suoraan eteisen lattialle, jos en olisi saanut niitä arvostelukappaleina kustantajilta.

Jossain blogissa jossain kommentissa (anteeksi, en vaan enää löytänyt lähdettä) mainittiin, että ainakaan kaikki kustantamot eivät pidä siitä, että blogissa kerrotaan kirjan olevan arvostelukappale. Ymmärrän reaktion kustantamon kannalta toisaalta hyvin - se, että on ostanut kirjan omilla rahoillaan ja pitää siitä, olisi vielä parempaa mainosta - mutta koska bloggaan kirjoista miellyttääksen ensisijaisesti itseäni ja toissijaisesti lukijoita, en halua yrittää erityisesti miellyttää kustantamoita. Jättäydyn mieluummin vaikka arvostelukappaleitta. Monissa ulkomaisissa blogeissa on jo vakiinunut käytäntö, että niissä luetaan vain uusia arvostelukappaleita, ja siitä kerrotaan ihan avoimesti. Uskon, että kehitys menee Suomessa joidenkin blogien kohdalla pikku hiljaa samaan suuntaan, ja siksi toivoisin, että kustantamot eivät pitäisi arvostelukappaleesta kertomista pahana asiana. Tärkeintä on, että lukemisesta, kirjoista ja kirjailijoista lietsotaan yleisesti yhä enemmän ja enemmän keskustelua!

Kirjablogit ovat blogimaailmassa vielä verrattain pieniä toimijoita. Siksi, jos minä olisin kustantamossa töissä ja haluaisin potentiaaliselle menestyskirjalle mahdollisimman paljon huomiota, hyödyntäisin paljon luettuja lifestyle -bloggaajia paljon nykyistä enemmän. Esimerkiksi Rokkirekki -blogin Laura vaikuttaa tämän postauksen perusteella olevan lukijanaisia, ja joissain yhteyksissä Suomen luetuimmaksi blogiksi mainittu Mungolife -blogin Anna (joka muuten tuskin jättäisi heikomman kirjan heikkouksia pimentoon ;)) on myös ainakin kausittain hyvin aktiivinen lukija. Aiemmassa blogissaan Anna valotti kirjamakuaan laajemminkin, viimeksi hän on vannonut rakkautta David Baldaccille. Lähestymällä potentiaalisia lukijoita vähän kiertotietä voisi tavoittaa myös sellaisia lukijoita, jotka eivät esimerkiksi uutuuskirjoja muuten aktiivisesti seuraa.

Kaikesta edellisestä huolimatta minua ei haittaa vaikka kaikki bloggaajat eivät joka kirjan hankintatapaa blogissaan ilmoitakaan. Luen arvosteluja silti oikein mielläni :).

Onnittelut teille jotka olette jaksaneet lukea loppuun, olette ansainneet loppukevennyksen! Arvostelukappalekeskustelu on nimittäin kohonnut suuressa maailmassa ihan uusiin sfääreihin. Lyhyesti: Maailmalla arvostelukappaleiksi vaikutusvaltaisimmille lukijoille lähetetään jo kirjojen editoimattomia draft -versioita. Näitä on tietenkin aina vain hyvin rajallinen määrä, niitä ei periaatteessa voi ostaa mistään, ja toisaalta juuri nämä kirjathan ovat lähimpänä kirjailijan alkuperäistä näkemystä kirjasta. Näistä etukäteispainoksista on kuitenkin alettu käydä vilkasta mustan pörssin kauppaa (josta kirjailija tai kustantaja ei luonnollisesti hyödy mitenkään), ja nyt the Guardian on nostanut tässä jutussa aiheen esiin: Esimerkkinä kenenkäs muun kuin Hannu Rajaniemen the Quantum Thief (suom. Kvanttivaras).

Ennakkopainoksia odotellessa...

Marian Keyes: Enkelit

Kirjan nimi: Enkelit (Angels)

Kirjoittaja: Marian Keyes

Kustantaja: Tammi

Julkaistu: 2005/2002

Sivuja: 400

Mistä minulle: Kirjastosta

Muuta: Suomennos on tehty lyhentäen

Kuva: Tammi.fi

Muutaman raskaamman tai ainakin totisemman kirjan jälkeen kaipasin kunnon hömppää. Kirjaston hömppähylly on aina melkein tyhjä, ja ilman sen kummempia etukäteissuunnitelmia palautushyllystä tarttui käteen Marian Keyesin Enkelit. Jo kirjaa lukiessa minua häiritsi se, minkä Kuuleeko kukaan? kirjaa lukiessani kesällä huomasin: Keyes suomennetaan syystä tai toisesta lyhentäen. Nyt sitten olin bongailevinani ehkä lyhennettyjä kohtia tai pois jätettyjä asioita koko kirjan ajan. 

Keyesin tyylissä minulla ei silti ole valittamista. Juoni on aluksi kepeä, mutta kirjan edetessä myös synkempää taustatarinaa aletaan kertoa lukijoille. Se avautuu ja syvenee vähä vähältä.

Kepeä tarina menee suunnilleen näin: Lakiasioiden parissa alipalkattuna työskentelevä Maggie tajuaa, että hänen yhdeksän vuoden avioliittonsa on lopullisesti pilalla. Kun työpaikkakin häviää alta, aina aiemmin elämässään pärjännyt Maggie ei saa raavittua elämänsä sirpaleita edes vanhempien luona lepäillessä kasaan.

Olemattoman suostuttelun jälkeen matka parhaan ystävän, Emilyn luo Los Angelesiin alkaa houkutella. Vaikka aurinko tuntuu aina paistavan, kauniita ihmisiä ja juhlia riittää, paljastuu Emilyn elämä yhä aloittelevana käfsikirjoittajana raadolliseksi. 

Los Angelesin ja kaupungin pintaliidon kuvaaminen toi mielestäni kirjaan tosi mukavan uuden puolen verrattuna muihin Keyesin kirjoihin. Ehkä sen takia kirja pysyi alun alavireisyydestään huolimatta jollain tavalla hilpeänä yllättävän pitkälle. Toisaalta, kun samassa kaupungissa pääsi itse käymään viime kesänä, samoista paikoista lukeminen toi ehkä minullekin lomatunnelman takaisin. 

Joka tapauksessa: Enkelit on mielestäni lajityyppinsä erittäin hyvä edustaja vaikka vähän erilainen Keyesin muihin kirjoihin verrattuna. Suomennos -asia kalvaa mieltä kyllä vieläkin, melkein tekisi mieli lukea sama kirja joskus englanniksikin...  

Ruusuja!

Ruusuja!

Opuscolo - kirjasta kirjaan lahjoitti minulle kauniita ruusuja, kiitos!

Kysymykset ovat yhtä lukuunottamatta äärimmisen vaikeita enkä osaa antaa niihin yhdellä sanalla täydellistä vastausta, mutta tässä tulee:

Lempiruoka: Hmph, pidän hyvästä ruuasta (kukapa ei?) mutta siis skaala on laaja. Muun muassa savustettu (suomalainen kirjo)lohi, fondue ja raclette ovat ehdottomasti lempiruokia. Lihansyönnin kanssa olen yrittänyt suunnata jostain kuulemani erinomaisen lausahduksen "pihvin syöminen ilman viiniä on eläinrääkkäystä" suuntaan, eli harvemmin mutta parempaa, mutta pihvikin siis kelpaa... Töissä valikoituu melkein aina kasvisvaihtoehto, kotiinkin olen keksinyt jo muutaman molemmille kelpaavan kasvisruuan. Sushista, hyvästä pastasta, pitsasta jne pidän tietysi myös.

Lempimakeinen: Tämä on helpompaa jos kerron mistä EN pidä. En pidä 1. englantilaisista viinikumeista 2. kovista hedelmäkarkeista 3. hedelmäaakkosista tai salmiakkiaakkosista. Jos muita karkkeja ei ole, nämäkin kuitenkin kelpaavat. Jos kuitenkin pitäisi valita vaan yksi karkki loppuelämäksi, se olisi edelliseen vastaukseen liittyen ehkä hieman yllättäen punamusta sirkusaakkonen. Jos pitää valita tämän hetken lempikarkki kun kaikkia karkkeja saa syödä, niin se on Malacon MUST Dark Shot -salmiakki. Suklaasta tykkään myös, kuohuviinin kanssa valkoisesta, kahvin kanssa ja muutenkin tummasta. Pidän kyllä myös kaikista maustetuista maitosuklaista (Fazerin Marianne, Lontoonrae jne) mutta niitä tulee syötyä helposti ihan liikaa joten en niitä edes osta. Tämän hetken lempisuklaa on helppo valita, se on Maraboun Lemon & Ginger -suklaa. Oikeastaan en olisi halunnut kertoa tätä, koska nyt ehkä käy vielä useammin kuten perjantaina kävi: Kyseistä suklaata ei ollut jäljellä Prismassa eikä S-marketissa. Lohdutukseksi ostettu Hazelnut & Nougat oli kyllä ihan kelvollista mutta ei silti ulotu lähellekään Lemon & Gingerin tasoa. Nyt pitää vaan toivoa, että valmistuslinja ei ole mennyt rikki tai muuta vastaavaa. Kaikki chilisuklaat ovat myös hyviä.

Lempilukeminen: Tämä on näitä "valitse kaunein lehti tästä puusta" -juttuja. Aika moni on varmaan jo blogista lukenut, että kaikenlainen lukeminen. Tai siis että erinomaisia teoksia löytyy kaikenlaisista genreistä. Lempilukeminen on tilanneriippuvaista, yhtä lempikirjaa en taida vaan osata mainita. Siis: Tyhmä kysymys! Mielestäni on myös aivan väärin rinnastaa lempikirja -kysymys kysymykseen "mitkä kirjat ottaisit autiolle saarelle mukaan" (pääsisikö sieltä muuten pois?), siihen on helpompi vastata (ainakin jos sieltä pääsisi myös pois). Autiolle saarelle ottaisin sellaisia monimutkaisia kirjoja kuten Hal Duncanin Vellum ja Ink (jälkimmäitä en ole vielä lukenut, ensimmäiselle uusintalukemisesta ei olisi haittaa), Gene Wolfen Books of the New Sun -kirjat (en ole lukenut), Hannu Rajaniemen the Quantum Thiefin uusintakierrokselle ja ehkä Jane Austenin kootut.

Lempipaikka käsitöille: Tämä on se helppo. Sohva. Sohvalla voi neuloa, tosin viime talvena sain siitä järkyttävän hartiajumin.

Lempielokuvani: Ei järjestyksessä Inception, Taru sormusten herrasta (kaikki osat), Twilightit, Mies ilman menneisyyttä, Kill Bill 1 ja 2, Amélie, Tunnit. Harry Pottereita ja James Bondeja on myös kiva katsoa. Ja välillä kertakäyttöhömppää.

Olen ehkä vähän huolissani siitä, että lempimakeisesta tuli noi pitkästi juttua, mutta asia nyt lienee kaikille selvä :).

Lahjoitan kimpun intopiukealle työmuurahaiselle Comments -blogiin. Blogin pitäjä tuntuu lukevan kausittaisen ahkerasti myös laadukasta proosaa, eikä ainakaan minua haittaisi vaikka kirjoittaisi siitä joskus laajemminkin *vinkvink* :).

Kuukauden tilinpäätös: Syyskuu

Kuukausi on taas ohi, mutta olenpahan seitsemää erittäin hyvää lukukokemusta rikkaampi. Luetuthan olivat siis:

Anne Leinonen ja Miina Supinen: Rautasydän
David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista 
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha
Tauno Tiusanen: Narutettu sukupolvi
Dmitri Gluhovski: Metro 2034 
Jarkko Tontti: Sali 
Mika Waltari: Vieras mies tuli taloon ja Fine van Brooklyn 

Vaikka aikaisemmin ajattelin, että olisi vähän hassua nostaa esiin jonkinlainen kuukauden voittaja, niin oikeastaan hetken miettiminen on selkiyttänyt ajatuksia. Nyt, aivan kuun lopussa, vahvimmalta lukukokemukselta tuntuu  Pasi Ilmari Jääskeläisen novellikokoelma Missä junat kääntyvät. Vaikka hullaannuin kovasti myös Tarinoita tuonpuoleisista -kirjasta, Jääskeläisen novelleihin uskon palaavani vielä monta kertaa.

Nyt minulla on kesken harvinaisen monta kirjaa: Tulen ja jään laulu (Song of Ice and Fire) -sarjan ensimmäinen osa Game of Thrones, jota luen yleensä iltaisin sängyssä. Luen siis yleensä noin 10 sivua kerralla ennen kuin nukahdan, mutta koska olen katsonut kirjan perusteelta tehtyä sarjaa pidemmälle kuin olen lukenut kirjaa, se ei haittaa. Kirja on siksikin rauhoittaavaa sänkylukemista, että sitä ei ole pakko lukea eteenpäin jotta tietäisi, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ovela nukahtamissuunnitelma, eikö?

Toisena kirjana menossa on John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen. Sain Facebook -tykkäyksellä ansaitun ja pitkään hyllyssä lojuneen kirjan aloitettua, kun huomasin, että kirjan perusteella tehty amerikkalainen elokuvaversio on pian, itse asiassa muistaakseni jo viime tai tällä viikolla, tulossa vuokrattavaksi. Jo vähän yli 100 sivun perusteella on kuitenkin selvää, että tässä Lindqvistissä tapahtumat ovat sen verran kamalia, että elokuvana en niitä pysty katsomaan. Odotan kuitenkin jo kovasti, että saan luettua kirjan loppuun ja pääsen kertomaan siitä teille.

Kolmas kirja on akuuttiin hömpäntarpeeseen lainattu Marian Keyesin Enkelit. Kyllä, Keyesiä suomeksi vaikka niin kesällä petyin lyhentäen suomentamiseen... Kirjaston hömppä- eli romantiikka -osasto oli kuitenkin niin tyhjä että valinnanvaraa ei kamalasti ollut ja tähän oli tartuttava. Ensimmäisen 100 sivun perusteella hyvä valinta kuitenkin tämäkin.

Jotta hyllyssä pitkään lojuneet kirjat eivät vieläkään tulisi luetuksi (kyllä, K-blogin Riittävätkö oman hyllyn kirjat? -keskustelu ON mielenkiintoinen...), Suomalaisesta Kirjakaupasta tuli eilen mukaan Jari Tervon uutukainen Layla, Johanna Sinisalon Enkelten verta oli saatu kirjastossa lainauskuntoon ja Vladimir Nabokovn Lolita jonka olen tosi pitkään halunnut lukea huusi "En ehkä enää ole täällä ensi kerralla kun tulet käymään" ja hyppäsi kirjaston esittelyhyllystä syliini.

Siinä siis varmaan aika pitkälti ensi kuun sisältö. Niin, ja uusi Remeshän ilmestyy torstaina... Senkin luen varmasti lokakuussa, kunhan se perhepiirissä ehtii tähän talouteen asti.