Johanna Sinisalo: Kätketyt

Tein maanantaina aivan loistavan kirjastovisiitin. Kaikki ei kyllä mennyt ihan suunnitelmien mukaan: Tarkoituksena oli palauttaa yksi kirja ja ehkä napata mukaan pari matkaopasta (jee!), mutta lopputuloksena raahasin kotiin erittäin painavaa laukkua ja seitsemää kirjaa. En varsinaisesti onnittele itseäni tästä saavutuksesta, sillä kuten varmaan monella muullakin, niin minullakin olisi noita ostettujakin kirjoja ihan tarpeeksi ympäriinsä odottamassa lukuvuoroaan.

Mutta jos jo siinä vaiheessa, kun palauttaa sitä yhtä kirjaa, näkee, että kirjastonhoitajan takana, palautettujen joukossa on Jenny Downhamin "Ennen kuin kuolen" jota on etsiskellyt viimeisen puolen vuoden aikana jokaisella kirjastovisiitilläni (ei, en ole raaskinut varata kun hyviä kirjoja on löytynyt niin paljon muutenkin), niin eihän sitä voi olla tarkastamatta jo hyllyjen luokse päässeitä palautuksiakin. Sieltä sitten löytyi mm. Kjell Westön "Älä käy yöhön yksin", Roman Schatzin "Rakasta minut" ja tämä otsikossa mainittu Kätketyt.

Mitenkään vähättelemättä, Kätketyt on pikkuriikkinen läpyskä, vain 52 pienen pientä sivua pitkä. Minulla ei ollut kirjalle mitään ennakko-odotuksia, ja takakannen tekstikin on niukka: 

"-Muistan kirkkaasti Alexin sanat. Sä tarvitset harrastuksen.

Uusi harrastus, geokätköily, vie Annan syvemmälle metsään kuin hän olisi koskaan aavistanut." 

Sinisalo kuitenkin toimi, vaikka olen lukenut monia novellejakin pidempään kuin tätä kirjaa. Kirja on varmasti lukemista vieroksuvien koululaisten, joita äidinkielenopettaja on vaatinut laatimaan kirjaesitelmän, toiveuni. Nopea ja helppo. Juoni piti silti otteessaan. 

Lyhyesti sanottuna yksinäinen, perheetön, Porista juuri Tampereelle muuttanut Anna tapaa baarissa pojan ja saa tältä kummalliset koordinaatit, joita ei tosin ensin edes koordinaateiksi tajua (miten tämä on mahdollista!??). Vinkit vievät kätköltä toiselle. Viimeisen luona odottaa varsinainen yllätys.

Minulla on nyt muuten luettavana kaksi kirjaa: Aikaisemmin mainittu Ennen kuin kuolen ja Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Molemmat vaikuttavat hyviltä, jälkimmäinen on ollut vauhdikkuudessaan erittäin positiivinen yllätys. Niistä lisää myöhemmin.  

Jon Ronson: The Men Who Stare at Goats

Nyt meni pahemman kerran yli ymmärryksen. Ja noloa tunnustaa, mutta minun piti GOOGLETTAA jälkikäteen kirjasta kertovaa elokuvaa, jotta olisin päässyt ihan perille siitä, mistä tästä kaikesta outoudesta oli kysymys. Ja siinä vaiheessahan se riemu vasta repesikin: Olin juuri lukenut lähemmäs 280 sivua satiiria siitä, minkälaisia mielenkiintoisia modernin sodankäynnin menetelmiä jenkit ovat Lähi-Idässä käyttäneet. Jos puoletkaan tästä tositapahtumiin perustuvaksi väitetystä kirjasta on totta, niin ei kyllä ihme että maailmanrauhaa ei ole saavutettu, tai oikeastaan en enää yhtään ihmettele sitäkään, miksei taistelut ole edenneet. Niin pitkään kuin ratkaisuja haetaan tuijottamalla vuohia ja kuvittelemalla niiden sydämen ennen pitkää räjähtävän, niin mikään ei kyllä taida edetä mihinkään. Tosin tuolla tavalla saadaan varmasti porukkaa työllistettyä eikä tarvitse ostaa niitä kalliita sotatarpeita yms. vaikka niidenkin tuottaminen sitä bruttokansantuotetta tietysti nostaa. Mitenkään enempää politiikkaan kantaa ottamatta lisättäköön kuitenkin, että minä olen ehdottomasti rauhaa kannattava ihminen: Miksi käyttää sorkkarautaa, jos on avain.

Tämän jälkitutkinnan jälkeen kirja onnistui hauskuuttamaan, vaikka melkoisen sekavaa settiä olikin.

Onko joku nähnyt kirjaan perustuvan elokuvan Vuohia tuijottavat miehet? Itseäni alkoi nyt sekin kiinnostaa. Paremmat taustatiedot, uusi näkökulma ja silleen.

Blogin teemaeläin...

... on tässä. 

Kaverini otti projektikseen tuunata H&M kengät virkeämpään kuosiin ja niistä tuli uskomattoman upeat. Wau.

Olen lueskellut tämän viikon pikkuveljeltä lainaamaani kirjaa "The Men Who Stare at Goats". Kirja on vähän outo, kuten pikkuveljiltä saadut kirjat joskus ovat. Leikisti-isoveljeni, eli vaihtoaikojeni isoveli, taas tituuleerasi kirjasta tehtyä elokuvaa hyvinhyvin kummalliseksi. Tähän mennessä lukemani 70 sivun perusteella olen kyllä valmis pitämään kirjaakin aika outona. Tekisi suorastaan mieli kaivaa arvosteluja esiin, kun en vielä ole tajunnut edes onko kirja tai onko sen tarkoitus olla faktaa vai fiktiota vai kenties faktaa esittävää fiktiota. Huokaus.

Haruki Murakami: After Dark

Tilasin Murakameja Helsingissä käymässä olleelta mieheltäni. Kuvittelin, että Akateemisessa kirjakaupassa olisi tarjolla "kaikkea" mitä pyytää keksii, mutta tilauksestani (After Dark, Norwegian Wood ja Dance Dance Dance) minulle asti pääsi vain tämä After Dark. Myyjä oli vielä sanonut, että muut "eivät ole vielä ilmestyneet". Mitä ihmettä? Ilmestyneet missä? Akateemisen hyllyssä? Ko. teokset ovat varhaisempaa tuotantoa kuin tämä After Dark ja muita mainitsemiani teoksia ainakin Amazon myy täyttä häkää. No, tätä menoa sitä ainakin oppii olemaan tyytyväinen siihen mitä saa :).

After Dark sijoittuu yhteen yöhön. Se kertoo vuorokappalein 19-vuotiaasta Marista ja tämän siskosta hieman vanhemmasta siskosta, Erista. Eri vain nukkuu, Mari ei pysty nukkumaan. Mari viettää yötään Denny's nimisessä dinerissa/kahvilassa, ja ajautuu kertomaan elämästään kiinnostuneille. Marin ja Erin suhde on etäinen: Eri on vanhempi kaunotar, Mari huomattavasti tavallisempi tyttö. Eri jäi lukijallekin etäisesti. Teos avautuu hieman kerroksittain, kun mukaan sijoitetaan myös erikoinen tuntihotellissa kiinalaistyttöä kiusannut mies. Pidän tässäkin kirjassa Murakamin kyvystä luoda ihmeellisiä tunnelmia ja kuljettaa dialogia. Jollain tapaa minulla on tämän pienen, 200 sivuisen kirjan lukemisen jälkeen kuitenkin olo, että en huomannut kirjasta vielä kaikkea sitä, mikä siinä olisi ollut noteeraamisen arvoista.

Zadie Smith: Nimikirjoitusmies

Ensimmäinen kosketukseni Zadie Smithin teksteihin oli lukion englanninkirjan kappale jossa oli pätkiä Valkoisista hampaista. Täytyy sanoa, että ensivaikutelma aiheesta kuin aiheesta on vähän negatiivinen, jos se tapahtuu oppikirjan kautta. Luin kuitenkin Valkoiset hampaat, kun Zadie tuohon aikaan tuntui muutenkin olevan aina ja kaikkialla.

Myöhemmin luin myös Kauneudesta, josta pidin itse asiassa Valkoisia hampaita enemmä. Kun kirjakaupasta löytyi viime talvena kirjailijan toinen teos, Nimikirjoitusmies naurettavaan 3 euron hintaan kovakantisena, lähti sekin kotihyllyyn. Lukuvuoron se kyllä sai vasta nyt.

Nimikirjoitusmies sijoittuu Valkoisten hampaiden tapaan vähemmistön keskuteen, nyt Lontoon juutalaisyhteisöön. Kirjan päähenkilö on Alex-Li Tandem, josta kasvaa nimikirjoitusmies eli nimikirjoitusten myyjä. Mukana seikkailevat myös samassa lähiössä kasvaneet Mark ja Adam. Nimikirjoitusten myynti ei tietysti ole mikään helppo tapa elää ja Alexkin kaupittelee sekä oikeita että ei-aivan-aitoja signeerauksia. Jättipottia varten hän kuitenkin joutuu käyttämään vielä epäeettisempiä keinoja joista omatunto ja ympäristö alkavatkin vähän kolkuttaa.

Henkilöt olivat Smithin muiden teosten tapaan "vähän kummallisia", eivät siis missään tapauksessa täydellisiä vaan herttaisen viallisia ihmisiä. Kirjaa ei voi sanoa tapahtumarikkaaksi. Jollain tapaa ihmisten väliset suhteet, niiden konfliktit ja muutokset kuljettivat tarinaa eteenpäin. 

Pakko sanoa, että pidin Kauneudesta, ja muistaaksen myös Valkoisista hampaista, paljon enemmän kuin tästä. Luettavaa, laadukasta luettavaa, Nimikirjoitusmieskin oli, mutta se jokin siitä minulle puuttui. Mieleen tuli vähän Auster, jota jonkun muun blogin keskustelussa luonnehdittiin vähän liian hajuttomaksi ja mauttomaksi: Olisiko Smithin toista julkaisua hiottu vähän liian pitkälle? Muutaman kerran teos kyllä nauratti, mutta tarina ei ollut varsinaisesti ahnehdittava. Ihan kiitettävään tahtiin sivut kyllä silti kääntyilivät, syynä ehkä sekin että luin kirjan aika pitkinä pätkinä eikä hidas eteneminen tällöin niin haitannut.

Hyvät kirjat vs. hyvä kirjallisuus

INAhdus on kirjoittanut huonoista kirjoista, ja saanut mahtavat kommenttirimpsut lukijoiden kommentteja huonoimmista koskaan luetuista kirjoista, kannattaa katsoa täältä. Aihe jäi minulle pyörimään niin pitkäksi aikaa mieleen, että piti tehdä siihen nyt oikein oma postauksensa vähän eri kantilta. 

Kaikilla on tietysti mielipiteensä hyvistä ja huonoista kirjoista. Niistä lukiessa olen pistänyt merkille, että oikeastaan ihmiset puhuvat ristiin kahdesta eri asiasta: Huonoista kirjoista ja huonosta kirjallisuudesta. Joillekin ihmisille nuo voivat tietysti tarkoittaa samaa asiaa, mutta luulen, että useimmille eivät. Yritän selkeyttää: Huonoakin kirjallisuutta edustava kirja voi olla hyvä, ja jollain tapaa hyvää kirjallisuutta edustava toisen mielestä huono. Ei varmaan vielä ihan seljennyt, joten yritän selittää.

Mielestäni kirjat voi asetella vastakkain sarjoissa hyvä kirja vs. hyvä kirjallisuus. Kirja voi kuulua toiseen tai molempiin näistä luokista tai voi olla pääsemättä mukaan ollenkaan. Hyvä kirjallisuus –luokan kirjat on yleensä määritelty siten, että poikkeamia tässä luokassa on vähemmän kuin hyvä kirja –luokassa.

Tässä myös liikuttava kuva aiheesta. Mielestäni se ansaitsee kuitenkin tulla klikatuksi isommaksi. 

Kirja voi olla mielestäni hyvä mutta tunnustan, että se on huonoa kirjallisuutta. ”Hyvä kirja” –sanaparin määritelmä riippuu siis mielestäni siitä, puhutaanko jonkun mielestä hyvästä kirjasta vai hyvästä kirjallisuudesta. Esimerkiksi Confessions of a shopaholic oli mielestäni hyvä kirja, mutta myönnän kyllä avoimesti, että ei se mielestäni hyvää kirjallisuutta edusta. Volter Kilven Alastalon salissa (ei, en todellakaan ole lukenut!) on mielestäni saavuttanut aseman hyvän kirjallisuuden edustajana, mutta hyvänä kirjana en ole kyllä kenenkään kuullut sitä pitävän. Tavallaan ääripäät ovat viihteellinen mutta huono kirja ja korkeakirjallinen mutta luettavaksi kelpaamaton kirja. Ja väliin pitää sanoa, että ei, oikeasti kyllä Alastalon salissa ja Seitsemän veljestä ei tulisi sijaita horisontaalisesti noin samalla tasolla.

Asiallisissa sanomalehdissä keskitytään erityisesti luokkaan ”hyvä kirjallisuus” ja kirjan arvio tehdään tämän luokan kriteereillä. Kriitikoilla on laaja kuva kirjallisuuden kentästä ja heidän tekemissään arviot ovat usein objektiivisempia kuin vähemmän lukeneilla Maija Meikäläisillä. Kriitikko pystyy sanomaan, ovatko jossain kirjassa esitetyt ideat aidosti uusia ja raikkaita vai juuri nyt kierrossa olevia kliseitä tai onko kirja lähes kopio 100 vuotta vanhasta klassikosta.

Sen sijaan luokan hyvä kirja –arviot taas tekee jokainen lukija hyvin subjektiivisesti riippuen kokemuksistaan ja tavoitteistaan. Esimerkiksi juuri vanhoja kliseitä kierrättävä kirja voi olla vähän lukeneelle ”uusi”, turvallisuutta hakevalle ”lohduttavan tuttu” ja niin edelleen. Jos motiivina taas on kevyt eskapismi, Twilight –sarja voi toimia mainiosti. Toisaalta, kyllä sarjan hyvä kirjallisuus -kirjatkin voivat olla hyviä kirjoja: Huomatkaa ellipsien leikkauskohta. Nämä kirjat ovat ansainneet asemansa laatukirjallisuuden edustajina ja ovat mielestäni myös erittäin viihdyttäviä. 

Mitä teidän ellipsienne leikkauskohtaan ja äärilaitoihin sijoittuu?

Uuskumma ja Darwin

Aiemmin mainitun Uuskummaa? viimeisest sivut käännettiin eilen. Sivut olivat kääntelemisen arvoisia. Mielessä pyörii vieläkin yksi toissapäivänä luettu novelli, Margo Lanaganin Kun siskoni laulettiin pikeen.

Tänään luin kirjastosta hädissään siepatun ("voi olla, että tämä ei enää koskaan satu kohdalle" -ilmiö) Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhurin. Ensimmäinen yllätys: Ai että tämä onkin suomalainen kirja! Ei todellakaan sillä, että se olisi jotenkin huono juttu. Herra Darwinin puutarhuri on vähän kummallinen mutta hieno kirja. 

A

Darwinin puutarhurin alla seuraava kirja

Tapahtumat sijoittuvat herra Darwinin asuinkylään britteihin Kentiin. Herra Darwin on kyläläisten mielestä vähän outo, eikä tämän puutarhurikaan vaikuta ihan normaalilta. Kyläläisissä elää jumalanpelko, mutta Darwin ja tämän puutarhuri ovat toista maata. Tiede on uusi juttu ja se ei oikein sovi Jumalan luomaan maailmaan.

Kirja on pienen pieni, vain 176 sivua pitkä ja äärimmäisen harkitun ja hiotun oloinen kokonaisuus joka ei huuda mutta sanoo paljon. Carlson onnistuu synnyttämään todella vahvoja kuvia muutaman sanan kuvailulla. Hän tarvitsee paljon kuvailuun vähän, vaikka tässä:

"O Sapientia lauletaan kun jouluun on kahdeksan päivää, mutta Sarah ei malta odottaa vaan hyörii huushollissa kuin pannumyssy rullat alla, Hannah Hamilton ajattelee ja katsoo silmälasiensa yli, kumartuu, ompelee pellavakankaaseen vihreällä langalla varsipistoja lehtiruodeiksi ja laakapistoilla lehtien lavat, punaisella langalla linnunsilämnpistoja kukkasiksi."

Kirjassa oli monta lausetta, joiden lukemisen jälkeen ajattelin, että tässä oli sitä jotain. Kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen, mutta tämän jälkeen kaipaan itse jotain väljemmin ilmaistua tarinaa.

Palkintotunnustuksia ja vähän Uuskummaa

Jee jee, sain INAhduksen Inalta näin hienon tunnustuksen! Kiitos! Eteenpäin tämä lähtee Teresitalle, Commentsille, Suklaasydämelle, Eriqoulle,  Donnalle, Emilielle ja Karoliinalle (huomatkaa erityisesti blogien genrerajat ylittävä mix!). Täytyy sanoa, että olen jo vähän sekaisin kelle kaikille tämä haaste on jo mennyt, joten tyydyn nyt kuuden nimeämiseen :).

Editedit: Niin, aamuvirkut yksisarviset eivät ole enää virkeitä kymmeneltä illalla, joten lisättäköön nyt aamulla, että nämä tunnustuksen saaneet henkilöt ovat siis myös haastettuja paljastamaan seitsemän asiaa itsestään!

Justhan minä kirjoitin seitsemän asiaa itsestäni, nyt sitten muka pitäisi keksiä lisää. Ehkä ne ekat seitsemän meni alkuesittäytymisen piikkiin, joten tässä tulee:

1) Olin koko opiskeluajan käytännössä hyvin epäaktiivinen lukija. Luin ehkä 10 kirjaa vuodessa, kun ei muka ollut aikaa eikä intoa. En voi kyllä väittää että muut asiat eivät silloin olisi vieneet aikaa ja intoa, mutta sisimmässäni olin aina lukija.

2) En pidä siivoamisesta ja inhoan sotkua. Toisaalta pidän kuitenkin siivoojan palkkaamista rahanhukkana (okei, asun kaksiossa jossa on toinenkin asukas...). Hieno yhdistelmä joka tapauksessa.

3) Olen blogin nimen mukaisesti aika aamuvirkku. Herään mielelläni kuudelta. En halua rynnätä suoraan töihin, vaan aamublogittelu ja -liikunta on pop. Iltaisin simahdankin aika ajoissa.

4) Sängyssä lukeminen ei sovi minulle, nukahdan alta kahden sivun.

5) Ala-asteikäisenä kirjastoauto oli huippujuttu. Oikeaan kirjastoon pääseminen oli luksusta, kun sieltä löytyi aina niin paljon lukemattomia kirjoja.

6) Löysin Jane Austenin vasta 22-vuotiaana, kun ylpeys ja ennakkoluulo esitettiin joululomalla sinä tosi pitkänä tv-versiona. Aiemmin olin pitänyt Austenia pitkäveteisenä ja ällönä. Kirjoja lukiessa huomasin, että tapahtumat etenee oikein vauhdilla tv-sarjaan verrattuna.

7) Innostun uusista jutuista (ja kirjoista) tosi helposti ja kovasti.

Muuten voin sanoa lähinnä että terveiset kaniheräämö Tessalasta. Toinen vänkyräleuka vähensi syömistä sen verran radikaalisti, että kiikutin sen eläinlääkäriin ja tuomio oli ennusteen mukaisesti uusiutuneet hammaspiikit, voi kamala. Toivotaan, etteivät nyt sentään kahden kuukauden välein ala uusiutua, niin usein ei tuollaisia pikkueläimiä oikein voi täyteen narkoosiaineita pumpata.

Lukurintamalle kuuluu sellaista, että mennessäni maanantaina palauttamaan yhtä kirjaa kirjastoon lähti sieltä viisi uutta mukaan. Ja minähän olin siis ajatellut nyt lukevani vähän noita ostettuja kirjoja pienemmäksi kasaksi ja mahdollisesti diilaavani eteenpäinkin, että saisin taas hyllyyn vähän tilaa. Kirjastossa kuitenkin iskee usein kummallinen haalimisvietti, eli jos näkee kirjoja, jotka "oikeastaan pitää kuitenkin jossain vaiheessa lukea" (Sinun jälkeesi Max ja Herra Darwinin puutarhuri esimerkiksi) niin eihän niitä oikein voi jättää sinne hyllyyn, kun voi olla että niitä ei enää koskaan löydä varaamatta...

Tein myös uuden löydön: Nuorten aikuisten hyllyn. Ja joo, en ole ollut kyseisen kirjaston aktiivikäyttäjä kuin vasta vuoden. Olen kyllä kirjojen saatavuuksia netistä etukäteen tutkaillessa huomannut, että jotain hyviä pakko lukea -kirjoja (kuten esim se Jenny Downhamin Ennen kuin kuolen) on useammin paikalla jossain nuortenosastolla kuin aikuistenosastolla, mutta paikkaa en ole jaksanut turhan tarkkaan merkata ylös. No, nyt sitten siis löytyi hylly jossa Downhamkin on pitänyt majaansa. Jännä hylly kyllä olikin. Tiesittekö, että nuoret aikuiset käsittävät kirjamaun aina Sweet Valley High -sarjasta (joo, luin joskus 12-vuotiaana) aina Sinuhe egyptiläiseen ja Dostojevskin Peluriin? Yhdistelmä oli mielestäni vähintäänkin jännittävä, mutta täytyy sanoa, että siitä hyllystä olisi lukenut paljon enemmänkin luettavaa kuin nyt mukaan napattu Pasi Ilmari Jääskeläisen Missä junat kääntyvät ja yksi Johanna Sinisalon novellien kokoelma.

Öö niin mutta oon jotain oikeesti lukenutkin. Ainakin puoleenväliin. Kyse on nyt spekulatiivisen fiktion kokoelmasta, Jukka Halmeen toimittamasta "Uuskummaa? Modernin fantasian antologia" -opuksesta. Viisi ekaa novellia on nyt luettu, ja tiivistävänä kommenttina tähän mennessä voisi olla vaikka HuHHuh!, ja ihan positiivisessa mielessä. Yhden lyhyehkön novellin kyllä jouduin lukemaan heti toiseen kertaan, kun loppu antoi sille ihan uusia ulottuvuuksia (lue: en keskittynyt ja tajunnut ekalla lukukerralla), ja tuntuu että nuo muutkin timantintiiveiksi hiotut tarinat voisivat kaivata toisen lukukerran. Kun tietää mihin kiinnittää huomiota, saa novellista ihan uusia juttuja irti.

Mutta, kyllä, hyvältä vaikuttaa. Oikein, oikein hyvältä. Enkä pääse minäkään mussuttamaan siitä, että juonta ei olisi osattu tiivistää tai tarinassa olisi tyhjäkäyntiä.

Alexandre Dumas: Kamelianainen

Muistan ystäväni lukeneen Kamelianaisen yläasteen äidinkielenopettajan suosituksesta äidinkielentunnille. Ystävän mielipide kirjasta oli sitä tasoa, että vaikutuksille alttiin 14-vuotiaan mielessä kirja painui melkein 10 vuodeksi ”en lue” –listalle.

  

Kirja kuitenkin kuuluu mielestäni vähän sille ”pakko lukea” –listalle (vaikka ei ehkä kuitenkaan ”kaikki ovat lukeneet” –listalle), pohjautuuhan siihen monta näytelmää, ainakin yksi ooppera ja niin edelleen.

Kesällä kirja onnistui kuitenkin ponnistelemaan kirjastossa syliini ja parin uusimisen (Koen kirjastolainojen uusimisesta lievää moraalista huonoa omaatuntoa: Miksi ihmeessä lainasin niin paljon että en ehtinyt lukea? Ja veinköhän tämän kirjan lukumahdollisuuden nyt joltain muulta? Nyt en kyllä usko siihen, näin kirjan tuplakappaleita kirjastossa silloinkin kun se oli minulla, eli moraalinen krapula vähän helpotti) jälkeen kirja tuli luetuksi. Ja kyllä, ihan syystä!

Ensinnäkin, ihanaa lukea välillä jotain vähän historiallisempaa. Toiseksi, minusta on hyvä lukea välillä jotain muutakin kuin Suomessa/Briteissä/USA:ssa tuotettua kirjallisuutta. Lähestymistapa ja kieli on usein vähän erilaista ja yllättävää.

Kamelianainen kertoo siis kurtisaanin, Margueriten, ja tätä todella rakastavan Armandin suhteesta. Myös Marguerite on aidosti rakastunut Armandiin, mutta luonnollisesti kurtisaanin ja miehen suhde ei ole ihan helppo. Eivätkä naiset olleet varsinkaan 1800 –luvun seurapiireissä halpoja ylläpidettäviä (anteeksi karkea ilmaisu).

Kirja on surumielinen. Vähän lässytystä, paljon epävarmuutta. Runsaasti suuria tunteita. Surullinen loppu. Alakuloa. Analyysia ja ihmissuhteita. Mielenkiintoista lukea tällainen ”rakkausromaani” miehen kirjoittamana.

Tämä kirja kestäisi, ja ehkä jopa vaatisi, toisenkin lukemiskerran. Kuuluu kannattaa ehdottomasti lukea –luokkaan, vaikka se ei ollutkaan mielestäni erityisen mukaansatempaava. Se oli kuitenkin hyvä, eikä missään nimessä pitkäveteinen, klassikko.

Isännän ääni(ä)

Luin Stanislaw Lemin Isännän äänen. Siinä maahan saatiin siepattua ulkoavaruuden viesti, jota selvittämään määrättiin maailman huippukyvyistä koottu ryhmä. Matkan varrella selvisi esimerkiksi, että maan ulkopuolisen viestin selvittäminen ei ole helppoa. Meno oli vähän sekavaa ja kerronta hyppäsi jollain tavalla liiankin lähelle päähenkilöä, olihan kirja muka kasattu ko. proffan muistiinpanoista. Lyhyesti: Ei ollut minun kakkupalani. 

Oikeastaan tämä oli aasinsilta parempaan isännän ääneen, Hannu Rajaniemen novelliin, tänne. Novellin englanninkielinen versio on julkaistu muun muassa opuksessa ”The Mammoth Book of Best New SF”.

Tämä olikin sitten jo varsinainen kirahvinkaula seuraavaan aiheeseen, eli miten innostuin entisestään scifistä, maagisesta realismistä ynnä muusta ei-niin-vampyyripitoisesta spekulatiivisesta fiktiosta. Rajaniemen haastattelu julkaistiin viime vuoden lokakuun Kauppalehti Optiossa (!) sen jälkeen, kun mies oli solminut ensimmäisenä suomalaisena kustannussopimuksen Brittiläisen Gollancz –kustantamon kanssa. Eihän siinä, paitsi että kustannussopimus tehtiin yhden luvun (!!) perusteella. Kustannussopimus kattaa kolme (!!!) kirjaa. Rajaniemi on myös mm. Cambridgessä opiskellut teoreettisen fysiikan tohtori säieteorian alalta, joka päivätöinään ratkoo (Option mukaan) mahdottomia ongelmia yrityksessä TinkTank Maths, jonka perustajajäsen ja osakas tuleva kirjailija myös on. Kirjoittajana Rajaniemi on itseoppinut ja edinburgilaisen Writer’s Bloc –kollektiivin koulima.

Tämänkaltainen kateuden (positiivisen), epäuskon ja ihailun sekoitus sai sitten minutkin puskemaan kohti tieteishyllyä ja Rajaniemen pitkin nettiä suosittelemia romaaneja. Esimerkki siitä, että samaan aikaan voi ihan hyvin väitellä tohtoriksi, perustaa firman ja pohjustaa romaanin kirjoittamista on saanut minutkin naputtamaan tekstejä –ihan harjoituksen vuoksi – viime aikoina useammin kuin ennen.

Lisättäköön tähän loppuun vielä, että se englanniksi tässä kuussa julkaistava esikoisteos, The Quantum Thief, on saanut loistavat arvostelut kovilta nimiltä, muun muassa täällä, 

täällä ja täällä  ja vielä täällä  ja no täälläkin.

Tarinan opetus tähän asti: Sitkeys ja raataminen palkitaan. Aikaiset aamuherätykset palkitaan. Määrätietoinen harjoittelu palkitaan.