Matkailu avartaa, kirjat auttavat saamaan samantapaisia kokemuksia kotonakin

torstai 31. maaliskuuta 2011

Haaste: 30 days of books

Löysin P.S. Rakastan kirjoja -blogista 30 päivän kirjahaasteen. Kysymykset ovat niin kutkuttavan kiinnostavia, että mukana ollaan ehdottomasti, toivottavasti pysyn päivätahdissa! Viime vuoden paras kirja tulkoon siis julki huomenna.

 Kirjahyllyn tilanne pahenee jatkuvasti.

Tässä koko haaste:
Day 01 – Best book you read last year
Day 02
– A book that you’ve read more than 3 times
Day 03
– Your favourite series
Day 04
– Favourite book of your favourite series
Day 05
– A book that makes you happy
Day 06
– A book that makes you sad
Day 07
– Most underrated book
Day 08
– Most overrated book
Day 09
– A book you thought you wouldn’t like but ended up loving
Day 10
– Favourite classic book
Day 11
– A book you hated
Day 12
– A book you used to love but don’t anymore
Day 13
– Your favourite writer
Day 14
– Favourite book of your favourite writer
Day 15
– Favourite male character
Day 16
– Favourite female character
Day 17
– Favourite quote from your favourite book
Day 18
– A book that disappointed you
Day 19
– Favourite book turned into a movie
Day 20
– Favourite romance book
Day 21
– Favourite book from your childhood
Day 22
– Favourite book you own
Day 23
– A book you wanted to read for a long time but still haven’t
Day 24
– A book that you wish more people would’ve read
Day 25
– A character who you can relate to the most
Day 26
– A book that changed your opinion about something
Day 27
– The most surprising plot twist or ending
Day 28
– Favourite title
Day 29
– A book everyone hated but you liked
Day 30
– Your favourite book of all time

keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja

Iloni suomalaiskirjailijoiden parissa jatkuu. Olen jo monta kertaa Sallan blogissa huokaillut kommenttiboksissa lukevani suomalaista ja mm. Veikko Huovista "sitten joskus". Nyt Huovisen Koirankynnen leikkaaja pääsi kirjastopinossa päällimmäiseksi ja siirtyy palautettavien pinoon. 

Kirjan nimi: Koirankynnen leikkaaja
Kirjoittaja: Veikko Huovinen
Kustantaja: Seven
Julkaistu:1980
Sivuja: 160
Mistä minulle: Kirjastosta.
Kuva: Bookplus
Ihan ensiksi: Ihanan yksinkertaista! Ei mitään piilomerkityksiä (tai sitten minä en vaan tajunnut), selkeästi eteenpäin liikkuva tarina, tarkasti kuvatut ihmiset, maisemat jotka näkee edessään pitkään maalla asuttuuan tai jo vanhoja, talvisia suomalaiselokuvia nähtyään.
Kirja sijoittuu niukkaan 1940 -luvun Suomeen. Kahvi on korviketta, sotakorvauksia maksetaan kansan koko työpanoksella eikä voita todellakaan ole mielin määrin. Siis aikaa, kun elämä oli kovaa ja yksinkertaista.
Kirjan päähenkilö on sodassa invalidisoitunut Mertsi Vepsäläinen. Kuula on sujahtanut kalloon ja sieltä ulos ja sen takia järki juoksee välillä vähän miten sattuu. Kasvoilla voi olla tahattomia nykiviä liikkeitä ja joskus unohtuu oma nimikin. Hyväntahtoinen ja omalla tavallaan yritteliäs (kuten tuohon aikaan oli pakko olla) Mertsi kuitenkin on, vaikka kunto ei kaikkea mahdollista kestäkään. 
Kirjan alussa Mertsi työskentelee Ville Kuosmasen kanssa, joka eräänä iltana kertoo koirastaan. Koira, Sakke, on ainakin juttujen mukaan niin hyvä metsästyskoira että tuskin on moista nähty. Koiran kannukset (eli jaloissa ylhäällä kasvavat kynnet) ovat kuitenkin venähtäneet pitkiksi ja ne olisi hyvä leikata. Mertsi ottaa Kuosmasen vitsaillen esittämän ehdotuksen tosissaan. Koirasta tulee yksinkertaiselle Mertsille ajatuksissa elämään toivoa antava fantasia ja koiraa kohti on lähdettävä salassa keskellä yötä.  

Retki, jolle on lähdetty salapäin, vie Mertsin savottaan, ja kyllä, lopulta koiran luo. 
Kuten alussa kirjoitin, tarina soljuu hienosti eteenpäin. Mitään ihmeellisiä juonikoukeroita tästä on turha hakea, mutta vaihteeksi omalla tavallaan yksinkertaista, mutta silti rikasta kieltä on ihanaa lukea. Huovinen onnistuu kuvaamaan ihmiset sellaisiksi persooniksi joita tuohon aikaan on taatusti elänyt mutta jotka nyt on pyyhitty useimpien silmistä. Elämä on ollut sodan jälkeisessä Suomessa rankkaa ja omia isovanhempiaan ymmärtää taas vähän paremmin. Onni tuli ihan muualta kuin tavarasta, hyvä jos oli välttämätöntäkään, mutta toivoa paremmasta oli silti. Jokainen teki parhaansa vaikka parannusta ei ollutkaan toiveissa seuraavana päivänä. 

Tämän kirjan lukemisen jälkeen voisi vetää pitkätkin politikoinnit Suomen nykytilasta ja siitä mikä muutos yleensäkin maassa on yhden ihmisiän aikana tapahtunut. Uskomatonta. Jätetään ne nyt kuitenkin pois ja todettakoon, että kannatti lukea, suosittelen kaikille, voisin ehkä katsoa samannimisen elokuvan ja luen varmasti joskus lisää Huovista. Suosituksia?

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia

Kirjan nimi: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia
Kirjoittaja: Leena Krohn
Kustantaja: WSOY
Julkaistu:1983
Sivuja: 82
Mistä minulle: Kirjaston poistomyynnistä.

Ennen viime postauksessa kuvailtua Hynysen luentoa tutkin tarkkaan kirjaston ala-aulassa olleet poistokirjahyllyt. Kirjoja oltiin poistamassa oikein olan takaa ja kun eurolla sai viedä mukanaan kymmenen kirjaa, tarttui niitä minulla mukaan seitsemän. Muita lukemattomia ja kirjastosta lainattuja on kyllä kotona yllin kyllin, mutta supertarjousta ei vaan voinut vastustaa varsinkin kun odotan kaikkien mukaani kahmimien kirjojen olevan hyviä. 

Yksi mukaan napatuista kirjoista on Leena Krohnin Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia. Krohn on minulle ennestään tuntematon kirjailija, mutta kirjablogeista hänen nimensä on jäänyt positiivisella tavalla mieleen. 

Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia on kokoelma erittäin pieniä tarinoita, kirjan takakannen mukaan "...novellit ovat kuin minaityyrejä, joilla on oma sisäistynyt maisemansa esseen, novellin ja proosarunon välimaastossa." Kuvaus on mielestäni oikein osuva. 

Kirjan kertoja ei ole itse Donna Quijote, vaan hänen läheinen ystävänsä joka tuntuu oleskelevan Donnan kanssa erittäin paljon ja pääsee tekemään tarkkanäköisiä havaintoja tästä kovin erikoisesta henkilöstä. Tarinat kertovat tiiviisti yhden tapahtuman kerrallaan. Jokaisessa tapahtumassa on kuitenkin jotain merkittävää ja joskus hieman outoakin. Välillä tulee mieleen, onko Donna kaikessa erityisyydessään aivan samalta planeetalta tai onko hänellä outoja kykyjä joita tavallinen ihminen ei voi ymmärtää. 

Kertoja ei kuvaile pelkästään Donna Quijotea, vaan myös muita kaupunkilaisia, välillä myös aivan muissa kaupungeissa kohtaamiaan ihmisiä. Myös he ovat usein jollain tavalla erikoislaatuisia. Kertoja on, kuten jo mainittu, tarkkanäköinen, mutta tuntuu joutuvan tavattoman usein kohtaamaan hieman erikoisia -kuin toiselta planeetalta pudonneita-  persoonia. 

Krohnin tyyli kuvata on hieno. Ehkä kirjan lukeminen tuntui erityisen ihanalta siksikin, että olen nyt lukenut monta englanninkielistä kirjaa peräkkäin. Silloin lukukokemuksessa juoni on vielä tärkeämmässä osassa kuin suomeksi luettaessa, tässä kirjassa jo hieno kieli ja ihailemani kerronnan tiiviys kantoi pitkälle. 

Suosittelen tarinoita kaikille, jotka haluavat lukea parin minuutin pätkissä tai huomata, miten paljon voi kertoa jo pienessä sanamäärässä. Näitä tarinoita on taatusti hiottu tunti jos toinenkin, mutta niiden terä ei ole silti kadonnut.

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Hynynen!

Mitä Kotiteollisuuden Jouni Hynynen luki pienenä? Millaista on biisitekstien kirjoittaminen? Mistä Hynynen keksi alkaa kirjoittaa kirjoja? Mitä Hongisto sanoi Hynysen ensimmäisen Me Naiset -haastattelun jälkeen? Entä minkä tuu-tu laulun Hynynen laulaa mieluiten illalla lapselleen? Lue rauhassa eteenpäin, kaikki selviää kyllä...

Mutta ihan ensiksi tunnustus: Minusta tuntuu siltä, että alan tulla vanhaksi. Teen nimittäin asioita, joita en joskus seitsemän vuotta sitten olisi ikina voinut kuvitella tekeväni. Tänään tosiaan esimerkiksi istuin kiinnostuneena kirjastossa kuuntelemassa Jouni Hynystä, joka kertoi kirjoittamisesta, sanoittamisesta ja musiikin tekemisestä. Ai ja että mistä tuo seitsemän vuotta sitten tuli? Silloin jouduin puolivahingossa pikkufestarien yhteydessä Kotiteollisuuden keikalle, jolla Hynynen oli mielestäni kiroileva sovinisti jota joistain ihan siedettävistä kappaleista huolimatta en enää livenä olisi välittänyt tavata. 

Ennakkoluulot Hynysen kamaluudesta hävisivät kuitenkin vuosien aikana ja muun muassa tämä Imagen juttu antoi miehestä oikein positiivisen kuvan. Jostain syystä en silti vielä ole tarttunut Hynysen kirjoihin, mutta nyt taitaa olla sekin edessä. Lappeenrannan maakuntakirjasto tiedottaa nykyisin modernisti ja fiksusti Facebook -sivujen kautta, joten minäkin osasin Hynystä kuulemaan.

Yleisön kysymysten ympärille rakentunut "luento" alkoi Hynysmäisillä tokaisuilla "Mitäs te kaikki täällä oikein teette?" "Eikös kirjastossa pitäisi olla hiljaa?". Tunnin aikana mies paljastui kuitenkin pitkän linjan kirjaston käyttäjäksi. "Aloin käymään täällä (Lappeenrannan maakuntakirjastossa) joskus 70-luvun alussa. Niin, ja olen siis syntynyt -70. Aluksi upposivat seikkailuromaanit, sitten siirryin Väinö Linnaan. *Yleisön epäuskoista naureskelua* Kyllä, neljännellä tai viidennellä luokalla vein kouluun lukutunnille Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan, ja miusta se oli silloin, ja on vieläkin, paras kirja. Opettajan mielestä se ei tosin ollut sopivaa luettavaa sen ikäiselle." Hynynen oli siis aktiivinen lukija jo nuorena aina siihen saakka, kunnes kuvioihin tuli ensin teini-iässä urheilu, sitten tytöt ja parikymppisenä vielä keskiolutkin. "-90 luvulla ei tullut luettua juuri mitään." 

Mistä tämä bändijuttu alkoi?
Biisien teon Hynynen aloitti kyllä jo lukion abikeväänä. "Opettelin kitaran soinnut ja tein 12 biisiä, ne kiinnosti enemmän kuin ruotsin kielioppi. Biisit ei kyllä enää ole tallella...". Kuulijoita kiinnosti tietenkin muun muassa, mistä biisien aiheet tulevat ja miten ne syntyvät. "Kirjoitan sumassa. Välillä menee pitkiä aikoja niin, että en kirjoita mitään paitsi nettisivuja. Biisien tekstit syntyy pakon edessä kun biisit on olemassa ja ne pitää sanoitaa.". Sanat eivät kuitenkaan selvästi synny itsestään eikä niitä vain repäistä hetkessä jostain mielikuvitusten syövereistä, vaan "Aiheet tulee niin että niitä edeltää hirveästi pohjatyötä ja merkintöjä muistikirjaan, esimerkiksi runokirjoista. Kun alan sanoittaa, puran sitten hirveän määrän muistiinpanoja, se on kuin palapeli. Uusimman levyn, ei nyt yhteiskuntakritiikki vaan enemmänkin... yhteiskuntanalyysi taas on tullut lehtiä lukeamlla, myös järkyttävistä 'mies vetää lärvit ja tappaa perheensä' -jutuista. Paneehan se ajattelemaan ja herättää ajatuksia." Hynynen kuvaa biisinsanoitustaktiikkansa olevan "yrityksen ja erehdyksen kautta keskinkertaiseen lopputulokseen johtava."

Suuri partakeskustelu
Jotta koko ajan ei ihan alkuperäisessä aiheessa pysyttäisi, yleisöä puhuttaa tietenkin myös  Hynysen taannoinen partadraama. Suureen partakeskusteluun  päästiin -ainakin minusta hieman yllättäen- vanhemman naishenkilön "Onko partaa ikävä?" kysymyksen kautta. Tämän ja usean täydentävän kysymyksen jälkeen selvisi muun muassa, että 
a) partaa ei ole ikävä 
b) parran kasvatus on noin puolen vuoden projekti ja 
c) parta on päätymässä keväällä avattavan Mikkeliläisen suomirock-/iskelmäbaarin sisustuksen osaksi. Baarin nimi ei selvinnyt. Huomautettakoon tässä yhteydessä, että yleisöstä kysyttiin muun muassa onko parta pääsemässä museoon. Ei siis ole. 

Hynynen ja Yrjänä
Osa kuulijoista oli paneutunut minua huomattavasti syvällisemmin Kotiteollisuuden biisien sanoituksen kehittymiseen. Sanoitukset ovat kuulemma muuttuneet vuosien saatossa suoremmiksi, suorastaan yksinkertaisemmiksi. "(Kotiteollisuuden) Alkuaikoina yritin olla taiteilijamaisempi. Mm. Martti Syrjä ja A.W. Yrjänä olivat esikuvia, mutta he ovat kuitenkin oikeita sanoittajia." Koska Hynynen haluaa sanoa asiat suoraan normielämässäkin, on luontevaa sanoa ne nykyisin suoraan myös kappaleissa. "Haluan, että kappaleet ovat helppoja. Olen kertosäeihminen, suorastaan poppari. Ei minua kiinnosta hevimaailma. Kertosäkeeseen ei saa tehdä vaikeaa tekstiä tai siinä menee koko biisi." 

Yleisö halusi kovasti verrata Hynystä jo aiemmin mainittuun Yrjänään, mutta Hynynen teki eron selväksi: "A.W. Yrjänä on vaan erilainen. Se tuntee kaikki muinaiset myytit ja muut, ja jos ootte lukeneet sen runojakin niin tiedätte."

Sanoittaminen vs. kirjoittaminen
Biisinteosta, bändin työnjaosta ja muusta sellaisesta puhuttiin vaikka kuinka pitkään, mutta kirjabloggaaja kiinnosti tietenkin kirjallisuus. Kysyinkin, mistä Hynynen oikeastaan alun perin sai koko idean alkaa kirjoittamaan kirjoja. "Aloite tuli LIKE -kustantamon puolelta. Siinä vaiheessa olin jo kirjoittanut Keskisuomalaiseen kolumneja ja Ilosaarirockin nettisivuille. Olin LIKElle että 'ei kiitos' ja mietin että 'on ihan naurettavaa että jotkut rockipellet alkaa kirjoittamaan'. No, eihän siinä mennyt kuin pari vuotta, kun LIKE otti uudestaan yhteyttä juuri kun olin lopettanut kolumnien kirjoittamisen koska oli alkanut tuntua, että ihmiset eivät enää suuttuneet kolumneista. Kirjoitin sitten noin 50 jo julkaistua juttua uudestaan ja LIKE julkaisi ne kirjana." Hynynen kuvaili, että tämä on hänelle hyvin tyyppillistä: "Asiat vaan tapahtuvat.". 

Halusin myös tietää, miten Hynynen koki biisien kirjoittamisen eroavan kirjojen kirjoittamisesta. "No, en varsinaisesti ole kirjoittanut kirjoja kun ne on olleet sellaisia kokoelmia. Näitä tekstejä on helpompi kirjoittaa. Esimerkiksi kolumneissa saa purkaa itseään. Se lähtee jostain vihan tunteesta, esimerkiksi kun avaa telkkarin ja joka kanavalta tulee vaan kokkaus- ja sisustusohjelmia eikä länkkäreitä ja väkivaltaa. Kun jutun on sitten kirjoittanut, on samalla tavalla tyhjentynyt hyvä olo kuin vaikka olisi käynyt paskalla." Joskus konkretia kyllä selventää kivasti tilannetta, kiitos vaan. "Biiseissä taas on tietty määrä rivejä ja tavuja, niitten kirjoittaminen on yhtä helvettiä. Yleensä siinä vaiheessa kun biisi pitää sanoittaa, alan kaivella kirjahyllystä runokirjoja ja katsoa voisiko sieltä varastaa jotain. Biisien kirjoittaminen on pidempi ja vakavampi prosessi. Toisaalta esimerkiksi kolumnien kirjoittaminen pitää tietynlaista kirjoitusvirettä yllä koko ajan, biisien kirjoittaminen sitten joskus on vähän helpompaa vaikka välissä on voinut olla 1,5 vuoden tauko." 

Tiivistettynä: "Kolumnien kirjoittaminen on kuin hiekkalaatikolla leikkimistä. Biisinteko taas on kuin teloituskompanjan edessä seisomista mistä yrittää selittää itseään pois."

Hynysen tavassa kirjoittaa korostui toisaalta hauskuuden tärkeys ja toisaalta sisäinen vimma: Kun kolumnien kirjoittaminen ei enää ollut hauskaa, hän lopetti sen (tosin on sittemmin aloittanut taas uudestaan). Biisejä hän taas tuntuu kirjoittavan, koska siihen ajaa jonkinlainen sisäinen pakko. Työhuone kuulemma on, mutta "jos ei huvita niin en ole siellä".

Luovuus
Eräs naishenkilö kysyi, mitä luovuus Hynyselle antaa. "Oon hengissä enkä narunjatkeena. Kirjoittaessa osaan avautua toisin kuin puhuessa. Se on henkireikä. Sitä on vaan pakko tehdä, en osaa elää ilman."

Nyt ja sitten
Kiertuelämä vie tällä hetkellä paljon aikaa. Muuta ei juuri ehdi saamaan aikaan, kun keikkoja on usein keskiviikko-sunnuntai tai ainakin perjantai-lauantai -välillä ja päivät ovat tällöin pitkiä. "Kiertuelämä on semmoista, että siellä ei synny mitään. Kokeiltu on. Kiertueet ehkä kuulostavat helpolta, mutta tosiasiassa niihin kuuluu treeniä, soundcheckiä, haatatteluita, keikka, tuttuja pitäisi ehtiä tavata, kaljalla pitäisi ehtiä käydä, ja tietysti matkustaa paikasta toiseen. Sunnuntaina on aika poikki."

Yleisöä kiinnostivat myös tlevaisuuden kirjasuunnitelmat. "Kyllä, kustantaja on kysellyt, tottakai ne haluaa rahaa! Tosin minä en tarvitse nyt niin kovasti. Ei huvita." Erään kyselijän epäilyyn siitä, kiinnostavatko bändihommat vielä kymmenen vuoden päästäkin, saatiin täystyrmäys: "Kyllä varmasti kiinnostaa! Meillä oli keikkatauko, nyt on aloitettu uudestaan, ja on kivaa päästä kotoa karkuun ja rentoutua... En tajua miten ihmiset voi elää ilman. Kirjan kirjoitan, jos huvittaa. Odotan siis insipiraatiota. Tajusin kyllä jo pienenä kun työnnettiin kesätöihin, että normaalit työt eivät sovi minulle. Sama parikymppisenä kun piti tehdä 'oikeita töitä'. En halua enää pakottaa itseäni mihinkään." Treenikämpällä hikoilu ei enää huvita ihan entiseen tahtiin, vaan biisejä suunnittelee mieluummin vaikka kotisohvalta muille välillä soitellen.

Hynynen ei kirjoita pöytälaatikkoon: Jos jotain jää yli, niistä voi kasata vaikka kirjan. Oma kirjamaku koostuu lähinnä elämänkerroista, "helposti lähestyttävästä matskusta", viimeksi Aila Meriluodon viimeisistä jäähyväisistä. Viime aikoina luttavana on ollut myös Arto Mellerin Pääkallolipun alla. Sanoituskaudella runot ovat tärkeässä roolissa.
 

Hynynen ja MeNaiset
Vähän nolostellen mies paljasti menevänsä torstaina MeNaisten kuvaussessioon Helsinkiin. "MeNaisten kiinnostus alkoi, kun julkaisin ekan kirjan. Meillä oli samaan aikaan kiertue menossa, ja hämmästyttävästi eturivissä alkoi olla miun ikäisiäni ja vähän vanhempiakin naishenkilöitä jotka olivat tulleet katsomaan miltä se Hynynen näyttää. Tässä sen näkee, kirjallisuus on korkeakulttuuria ja musiikki kaljupäisten miesten menoa. Kun otti kynän käteen, naisetkin kiinnostui."

Ai ja mitä se Hongisto sanoi ensimmäisen MeNaiset -haastattelun jälkeen? Oli kuulemma ollut niin järkyttynyt ettei ollut saanut sanaa suustaan. Ja lapselleen Hynynen ei kuulemma laula.

torstai 17. maaliskuuta 2011

Hal Duncan: Vellum

Kirjan nimi: Vellum
Kirjoittaja: Hal Duncan
Kustantaja: Pan Books
Julkaistu: 2005
Sivuja: 499
Mistä minulle: Amazonista. Joutui odottamaan lukuvuoroaan noin vuoden kirjahyllyssä. 

"Vaikeat kirjat" -kategoriassani on olemassa vaikeita kirjoja, tosi vaikeita kirjoja ja ihan älyttömän vaikeita kirjoja. Vellum kuuluu viimeiseen kategoriaan. 

Vellum on kaksiosaisen "The Book of all Hours" -sarjan ensimmäinen osa. Sarjan toisen osan nimi on Ink. Karkeasti yksinkertaistettuna - väitän että tätä kirjaa on vaikeaa tai miltei mahdotonta spoilata, joskus nimittäin se matka on todellakin päämäärää tärkeämpi - juonikuvio on se, että langennut enkeli ja kapinoiva paholainen ovat palaamassa taistoon. Vellumissa meidän maailmamme on vain osa jotain suurempaa. Myös aika vilistää hieman eri sfääreissä kuin miten se arkitodellisuudessa esiintyy. Kaikki alkaa kuitenkin mystisestä Kaikkeuden kirjasta. 

Kirja tosiaan on hämmentävä. Ja vaikea. Hyvin, hyvin paljon keskittymistä vaativa - seuraavassa luvussa eivät todellakaan seikkaile välttämättä samat tyypit kuin edellisessä, eivät samassa ajassa, ehkä eivät ihan samassa todellisuudessakaan. Kirja vilisee viitteitä ja vihjauksia antiikin sumerialaisiin ja tarinoihin jotka on kirjoitettu alunperin latinaksi tai kreikaksi.

Ylimääräisittä höpötyksittä: Jos minun pitäisi valita kirja mukaan autiolle saarelle, Vellum olisi hyvin vahva ehdokas. Tavaamista ja ihmettelemistä riittäisi nimittäin todella moneksi lukukerraksi. Aion silti lainata kirjan vielä toista lukukertaa varten suomenkielisenä kirjastossa - englanninkielinen versio pienessä matkajännityksessä ei ehkä ollut ihan paras valinta. Kirjan kääntäjän, Nina Saikkosen, on monessa arviossa kehuttu selviytyneen tehtävästään hienosti, joten nostan hattua hänelle jo etukäteen.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Jack Kerouac: Tristessa

Ennen lomaa luin yhden minikirjan, jota en ole vielä lainkaan esitellyt. 

Kirjan nimi: Tristessa
Kirjoittaja: Jack Kerouac
Kustantaja: Sammakko
Julkaistu:1960/2006
Sivuja:123
Mistä minulle: Kirjastosta




Takakannen mukaan "Tristessa on kertomataiteellinen mietelmä, joka tutkiskelee kanaa, kukkoa, kyyhkyä, kissaa, chihuahaa, perheateriaa, ja lumoavaa, lumottua narkkarinaista, ensin heidän täyteen ahdetussa makuuhuoneessaan, sitten ulkona juopuneilla kaduilla, taco-kojuilla ja huumeläävissä auringonnousun aikaan Mexico Cityn slummeissa." Kirja ei tosin ole alkuunkaan niin sekava ja ällöttävä mitä tämä takakannen kuvaus antaa ymmärtää. Ja hei, kerrotaanhan takakannessa myös seuraavaa: "Jokainen Jack Kerouacin kirja on ainutlaatuinen, telepaattinen timantti. Kerouacin rikas, luonnollinen tyyli on vertaansa vailla, se on synteesi Proustia, Célineä, Thomas Wolfea, Hemingwaytä, Genet'tä, ja Kerouacin omaa voimakasta pyhää syvää ymmärrystä." Täytyy sanoa, että tässä kohtaa copywriterilla tai miksi ikina takakannenkirjoittajia kutsutaankaan, on totisesti sulkakynä heilunut. Eikä ehkä ihan asiatta, kyllä minäkin väitän kirjasta proustimaisuutta löytäneeni. 

Kirja kertoo meksikolaisen narkkarin Tristessan kaahottamisesta, raahautumisesta ja hengailusta ympäri Mexico Cityä. Kertojana tosin on hänen ystävänsä, joka Tristessan ei-minulle-saakka-välittyneen vetovoiman ansiosta on päättömästi rakastunut tähän. Toisin kuin takakannesta voisi päätellä, meno ei suinkaan ole Irwine Welshin Trainspottingin eikä edes suomalaisen Reindeerspottingin kaltaista, vaan tunnelma todella on enemmänkin kuin  takakannen mainostamassa kertomataiteellisessa mietelmässä. 

Kirja oli jännä sekamelska: Toisaalta se heitti Mexico Cityn sivukujille, toisaalta kuvaus oli jollain tapaa hyvin siistiä, ehkä vähän sumeaa tai vieraannuttavaa. 

Kirja ei räjäyttänyt tajuntaa, ei ällöttänyt, ei herättänyt sääliä (toisin kuin narkkarikuvaukset yleensä), mutta kyllä se silti onnistui tarjoamaan jotain uutta. Mitä, en oikein tiedä. Kirja oli kuitenkin niin pieni ja helppolukuinen että ajankäyttö tähän vähän kummalliseen tarinaan ei varmasti harmita.

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Milan, Milan, Milan

Miniloman jälkeisistä tunnelmista hei. Kohteena oli Milano.

Hotelli Galles oli loistopaikalla.

Tapasin hyvän ystävän ensimmäisen kerran 6,5 vuoteen ja naurua riitti!

Duomo oli hieno.



Välillä myös vähän harhailtiin.

Joskus etukäteen kuviteltuina oudoilta vaikuttaneet nähtävyydet ovat kuitenkin hienoimpia, kuten nyt Cimitero Monumentale eli hautausmaa.

Kiitos AirBalticille (tämä ei ole sarkasmia, kiitos ihan oikeasti että viikonloppumatkoja voi tehdä nyt muualtakin kuin Helsingistä!) ehdin myös lukemaan. Menomatkalla upposi Hal Duncanin Vellum, paluumatkalla Michael Chabonin Yiddish Policemen's Union. Upeat kuoret saaneesta iPadista oli matkalla paljon iloa ja siellä on parhaillaan kesken Dorian Grayn muotokuva. Palaan näihin myöhemmin.

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Khaled Hosseini: A Thousand Splendid Suns

Kirjan nimi: A Thousand Splendid Suns
Kirjoittaja: Khaled Hosseini
Kustantaja: Bloomsbury
Julkaistu: 2007
Sivuja: 402
Mistä minulle: Kirjaston englanninkielinen osasto




A Thousand Splendid Suns (suomeksi Tuhat loistavaa aurinkoa) on minulle yksi niistä aika uusista kirjoista, jonka kaikki paitsi minä ovat lukeneet. Kirja on noussut ties mille bestseller -listoille, joten myös monet jotka eivät lue kuin muutaman kirjan vuodessa, ovat tarttuneet Tuhanteen loistavaan aurinkoon. Kun se taannoisella kirjastoreissulla hyppäsi silmille englanninkielisten kirjojen hyllystä, ajattelin että nyt minunkin on aika tarttua kehuttuun, mutta jostain syystä itseäni ei aihetasolla juurikaan aiemmin kiinnostaneeseen teokseen.

Kirjan perusjuoni on siis viisitoistavuotiaana itseään paljon vanhemmalle miehelle pakkonaitetun Marianin elämän kuvaaminen. Myöhemmin erinäisistä syistä johtuen Mariam tutustuu teini-ikäiseen Lailaan, jonka kanssa ystävystyy kummallisesta tilanteesta ja vaikeista olosuhteista huolimatta. Tapahtumat sijoittuvat Afganistaniin ja erityisesti Kabuliin.

Kirjan alkuosa on ehdottomasti yksi mukaansatempaavimmista aikoihin. Luettuani kirjan kannena, ajattelin että jopa kuulostaa tylsältä, mutta kerronnallaan Hossein todisti minun olleen väärässä. Ei se, mitä tekee, vaan miten sen tekee... Joka tapauksessa, kirjan alkuosa kuvaa loistavasti varmaan ihan aitoja olosuhteita Afganistanin peräkylillä 20+ vuotta sitten. Toiseksi, Hossein osaa kuvata tilanteet ja henkilönsä niin, etä Mariamista alkaa todella pitää ja hänen mukanaan elää. Hänen kanssaan on iloinen ja välillä myös surullinen. Kolmanneksi, kirja saa muistamaan tylsän kliseen "on lottovoitto syntyä Suomeen". Tässä mielentilassa jatkaisin sanontaa kyllä  "... ja jos olet nainen, niin jostain pyöri kolme palloa lisää jotka täsmäävät lisänumeroihisi". 

Vaikka kirja on kauttaaltaan onnistunut ja erinomainen (ei, miljoonat ihmiset eivät siis olleet mielestäni väärässä), keskivaiheitta vaivasi ihan pieni ja kevyt lässähtäneisyys. Ei siihen mitään olisi lisää kaivannut, ja tarina sitä varmaan vaati, mutta kirja on ehdottomasti vetävimmillään alkupuolella ja myös loppu on oikeinoikein tyylikäs.
Tämä oli siis niitä "kannatti lukea, mutta tuskin luen uudestaan" -kokemuksia. Ehkä erehdyn, ehkä tästä tulee klassikko, ja palaan myöhemmin kokeilemaan, miltä kirjan lukeminen vähän vanhempana tuntuu. Ihan "ehdoton lempikirja" -hyllyyn ei siis päästy, mutta ei olla kovin kaukanakaan. 
Kannattaa siis välillä lukea kirjoja jotka eivät suoralta kädeltä niin kiinnostakaan. Ehkä seuraavaksi tartun siihen Puhdistukseen *huokaus*.

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Kummituksia Edinburghista

Kummitustarinat? Blah. Kummitustarinat paikoista joissa on käynyt? Karmivaa. 

Uskotko kummituksiin? Joo, en minäkään. Ihmettelen kyllä, miksi jostain taloista kiertää kummitusjuttuja (pystyn heti nimeämään yhden) jotka olen kuullut täsmälleen samanlaisina monesta suunnasta. En uskalla katsoa kauhuleffoja ja olen helposti peloteltavissa. Kun viimesyksyisellä Britannian matkalla halusin välttämättä Auld Reekie Tours:in kummituskierrokselle, matkaseurani oli vähintäänkin yllättynyt.   

Kierros antoi loistavan kuvan Edinburghin historiasta, pääsin kuulemaan kauhutarinoita kaupungin alla ja vierailemaan pelottavalla hautausmaalla. Kaikki oli kuitenkin hermoilleni ihan siedettävää, kun olin ymmärtänyt pysyä kaukana tästä kirjasta ennen tapahtumapaikoille suuntaamista.


Kirjan nimi:Edinburgh City of the Dead
Kirjoittaja: Jan-Andrew Henderson
Kustantaja: Black & White Publishing
Julkaistu: 2004
Sivuja:182
Mistä minulle: Edinburghista hautausmaan kulmalta pienestä matkamuistomyymälästä
Edinburgh näyttää pikavilkaisulla kaupungilta, jonka rakennuksiin ei ole koskettu muutamaan sataan vuoteen. 



Kapungin historia on dokumentoitu, muisteltu tai jälkikäteen sepitetty huolella: Kaupunki ja sen ympäristö on ollut näyttämönä lukuisille Englannin ja Skotlannin välisille sodille, teloituksille, ylikansoitukselle ja kurjuudelle. Kaupunkia ympäröi pitkään muuri, joka paitsi suojasi sitä ulkopuolisilta hyökkäyksiltä, myös esti kaupungin luonnollisen kasvun. Näistä aineksista City of the Dead ammentaa mielenkiintonsa.

Kirjan alkupuoli sopii yksinkertaisesti mielenkiintoiseksi historialliseksi matkaoppaaksi kaupunkiin. Jälkipuoli taas sopii niille, jotka haluavat saada hieman muita lujempia vilunväristyksiä kaupungissa vieraillessaan ja etenkin kummituskierroksella muiden turistien joukossa vaeltaessaan. 

Kirja kertoo osan kaupungin legendoina liikkuvista kummitustarinoista (pääkadun alla kulkeva rummuttaja, itkevät lapset tietyssä talossa) ensin tarinoina, joiden synnylle etsitään faktapohjaisia perusteita. Kirjan alun historialliset faktat selittävät mukavasti sitä, miten tarinat ovat syntyneet tai pysyneet hengissä. Osa tarinoista, siis tuoreemmat (pikkutyttö jota tartuttiin holvissa kädestä ja jonka äidin kättä puristi joku ihan muu kuin pikkutyttö), taas kerrotaan tyynesti totena. Ainakin kirjan tapahtumapaikoilla käymisen jälkeen tarinat tekevät vaikutuksen ja myönnän, että minun ei enää tekisi mieli samoilemaan niihin holveihin, joissa väitetään tapahtuneen mystisiä ihan viime aikoina. Ymmärrän tosin hyvin, että kaupunki, joka ei ottaisi karmeudestaan ja hurjasta historiastaan kaikkea irti, olisi tyhmä kaupunki. Ehkä siksi se osa hautausmaata, jonne julma kenraali Mackenzie on haudattu, on edelleen lukossa vierailijoilta iltaisia kummituskierroksia lukuunottamatta. Samaisella hautausmaalla riehuva poltergeist on myös maailman parhaiten dokumentoitu yliluonnollinen, tai ihan vaan selittämätön, ilmiö.



Suosittelen niskakarvat nostattavaa kirjaa kaikille kylmähermoisille ennen Edinburghin matkaa, heikkohermoisemmille vasta matkan jälkeen. 



Mitä mieltä te olette kummitusjutuista?

lauantai 5. maaliskuuta 2011

"Into rakentaa asenteellista Amazonia"

Huomenta!

Kirjoitin sähkökirjoista ja niiden ongelmista saatuani iPadin joululahjaksi täällä. Törmäsin eilisessä Markkinointi & Mainonta -lehdessä tähän bloggaukseenkin lainattuun otsikkoon.

"Yhteiskunnallisesti suuntautunut Into Kustannus suunnittelee Into-ebooks.com -verkkopalvelustaan globaalia pienkustantamojen sähkökirjakauppaa." Vaihtoehtoja jäykkien kirjakauppojen formaattisidotuille e-kirjoille alkaa siis pikkuhiljaa löytyä!

Kirjat näyttävät pikavilkaisulla olevan englanninkielisiä, mutta koottuja pienkustantamoista ympäri maailmaa. Kustantamo käyttää vapaan koodin ePub -formaattia. Sivuilta löytyy myös ilmaisia yhteiskunnallisia julkaisuja.

Seuraan tämän kustantamon kehittymistä mielenkiinnolla.

PS. Jos täällä surffaa joku muukin iPadin omistaja, niin Olivia mainostaa tarjoavansa ilmaisen koostelehden Apps Storessa.

torstai 3. maaliskuuta 2011

Tunnustus: The Gorgeous Blogger

Kirjamielellä -blogin Marjis palkitsi minut ihanalla The Gorgeus Blogger palkinnolla. Kiitos!


Ja sitten vastauksia kysymyksiin:

1. Milloin aloitit blogisi?
Ensimmäinen postaus julkaistiin 30. heinäkuuta 2010. Blogien juniori -sarjaa siis vielä ollaan. Kaikenlaisia muoti-, lifestyle- jne. blogeja olin seurannut jo pitkään, samoin kuin Sallan kirjablogia. Oman kirjablogin uskalsin kuitenkin aloittaa vasta, kun oma lukuharrastus taas vähän vakiintui ja löysin myös vähemmän ammattitaitoisesti toimitettuja kirjablogeja kuin Sallan lukupäiväkirja (tämä kehuna, rima vaan vaikutti olevan niin korkealla!). 
 
2. Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Aamuvirkku yksisarvinen on kirjablogi. Mieli kyllä tekisi kirjoittaa kaikesta mahdollisesta muustakin (urheilusta, reissaamisesta, mielipiteistä jne.) mutta en halua jatkossakaan hukuttaa kirjoja kaiken muun alle. Ehkä jossain vaiheessa alan sitten julkaista jonkinlaista Yksisarvisen yleisblogia. Toistaiseksi siis kuitenkin keskityn lukemiseen, kirjallisuuteen ja kaikenlaiseen näihin liittyvään.

3. Mikä seikka tekee blogistasi erityisen?
Hmm. Luen aika vähän uusia kirjoja, ja enemmän genre- tai scifikirjoja kuin keskimääräinen kirjabloggaaja.


4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Oho, katso kohta yksi. Lisäksi tietysti se, että lähipiirissä ei oikein ole runsaasti lukevia ihmisiä joilta saisi säännöllisesti kirjavinkkejä tai joiden kanssa voisi keskustella lukemastaan. Innostuin myös kovasti ulkomaisista kirjablogeista kuten The Book Smugglersista ja Book Chick Citystä

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Kaiken lähtökohta olisi se, että ehtisin lukea vähän enemmän. Haluaisin siis postata lukemastani useammin ja ehtiä keskustelemaan muiden blogeissa enemmän. Seuraavaksi taidan kuitenkin haluta vaihtaa blogin ulkoasun kevätkaudelle eli taustan vähän vaaleammaksi.

Oikeastaan edellä mainittuun Book Chick Cityyn viitaten minusta olisi joskus hauskaa julkaista kirjailihaastatteluja!


Haaste on tainnut kiertää jo jonkin aikaa, ja jotta ei osuisi kahdesti samaan blogiin, haastan yksinkertaisesti ne, joilta haaste on vielä syystä tai toisesta jäänyt väliin, tekemään sen!

tiistai 1. maaliskuuta 2011

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

Monessa kirjassa esitellään Huvstedtin tuoreinta, Vapisevaa naista, mutta kun kirjailija on aivan uusi tuttavuus, ajattelin aloittaa kauempaa menneisyydestä. 
 
Kirjan nimi: Kaikki mitä rakastin (ehkä hienoin kirjannimi joka on kuunaan keksitty)
Kirjoittaja: Siri Hustvedt (ehkä Pohjoismaiden vaikein sukunimi)
Kustantaja: Otava
Julkaistu: 2003/2007
Sivuja: 475
Mistä minulle: Kirjastosta.

Siri Hustvedtista tuli kirjablogien seuraamisen myötä minulle kirjailija, jota on pakko lukea, vaikka en hänestä aiemmin ollut kuullutkaan. Pidin Hustvedtia aiemmin jonkinlaisena aikuisille ihmisille suunnattuna tylsänä kirjailijana. En tiedä olenko itse aikuistunut tai alkanut pitämään tylsistä kirjoista vai oliko ennakkokäsitykseni täysin väärä, mutta kirja teki vaikutuksen.


Takakannen mukaan kirja on "Älykäs ja koskettava romaani taiteilijoiden New Yorkista - Kahdesta perheestä, joiden elämät kietoutuvat yhteen traagisella tavalla". Kyllä, niin tosiaan on. Kirjan keskeinen osa ei kuitenkaan ole juoni, vaikka erittäin onnistunut on sekin, vaan Huvstedti on erinomaisimmillaan mielestäni ihmisten ja tapahtumien kuvaamisessa. Tässä kirjassa tärkeintä ei ollut määränpää vaan matka. Taianomaisillaan kirja oli luettuna viikonloppuna keskellä yötä, kun uni jostain syystä ei vain tullut. Silloin tunsi itsensä tempaistuksi New Yorkiin ihmisten koteihin ja gallerioihin. 

Kirja oli kuin kappale aikajanaa. Ihmeellisintä oli se, kuinka syvälle ihmisiin Huvstedt tällä aikajanalla pääsi. Jotenkin, en todellakaan osaa eritellä miten, Huvstedt osasi hypätä kirjassa ihmisen pään sisältä toisen pään sisään ilman mitään katkoksia. Kirjan lukeminen oli helppoa. Lisäksi Huvstedt on saanut tarinan kertomisen ja seuraamisen kauniilla kielellä vaikuttamaan maailman helpoimmalta ja luonnollisimmalta asialta, vaikka kertomuksessa olisikin tragediaa mukana. Huvstedt on selvästi myös tehnyt kirjan taustatyöt kunnolla eivätkä henkilöiden sairauksista johtuvia oikkuja ole vain sattumanvaraisesti keksitty. Tässä kirjassa ei häirinnyt mikään mutta se ei silti jättänyt tylsää latteaa vaikutelmaa.

Takakannen Ilta-Sanomien arvostelun mukaan kirja on "Niin vaikuttava, että muut kirjat eivät tunnu vähään aikaan miltään.". Hähää, minullapa on jo Amerikkalainen Elegia odottamassa. Toivotaan, että se tuntuu joltain.