Kaupankäyntiä venälälisittäin (Nikolai Gogol: Kuolleet sielut)

Kirjan nimi: Kuolleet sielut
Kirjoittaja: Nikolai Gogol
Julkaistu: 1842
Sivuja: 298 
Kustantaja: Otava  
Suomentaja: Samuli Suomalainen
Mistä minulle: Antikvariaattiostos

Vaarallista lauantaiaamun elämää, eli kuvasuunnittelua läikkyvillä aineilla valkoisella päiväpeitolla. Törkeän hyvän suklaa-inkiväärismoothien resepti fitterforlife.

 Lauantaiaamu, voi ihanaa! Olen ehdottomasti aamuihminen, ja kiireettömät (tai no, Pilates odottaa tunnin päästä, joten kyllä tässä joku takaraja on...) aamut jolloin saa väkertää smoothieita, keittää kahvia ja asetella esineitä instagram-tyyliin sopivasti ovat jonkinlaista superluksusta, varsinkin kun Berliinissä kajastaa nätti valo. 

Luin Gogolin Kuolleet sielut nyt ensimmäistä kertaa venäläiset klassikot -intoni vallassa. Ja voi pojat ja tytöt, kyllä se oli hyvä! Minua jotenkin hämmentää, että 1800-luvun puolivälissä, siis huh, yli 150 vuotta sitten kirjoitettu kirja voi olla vieläkin näin hyvä.

Juoni on oikeastaan aika lyhyesti kuvattu: Päähenkilö Tšitšikov matkustelee ympäri Venäjää ja ostaa tai yrittää ostaa kuolleita sieluja. Myyjiä tämä tietysti hämmentää, eikä aina ihan vähää. 

Oikeastaan ei ole ihme että pidin Kuolleista sieluita niin paljon: Kirjan takakannessa Googlia nimitetään muun muassa venäläisen kirjallisuuden absurdin ja surrealistisen perinteen aloittajaksi. 

Lisäpisteitä Kuolleet sielut saa suoraan sanottuna myös siitä, että sitä ei ole pilattu pituudella. Vaikka nyt olisi jo miten Kindlejen ja sähkökirjojen aika (tai ehkä juuri siksi, että sähkökirjani ovat Kindlessä, jonka kanssa kopiosuojausasiat ovat aika kikkailua ja usein aika synkän harmaata aluetta jos niihin lähtee, ei tietenkään sillä että minä moisia harrastaisin mutta internetistä olen lukenut ;)), reissuun lähtiessä käsimatkatavaroihin valikoin Kindlen lisäksi aina ohuen pokkarin joka vie laukusta vain vähän tilaa, en hillitöntä tiiliskiveä. 

Venäläisklassikko jouluisella KaDeWellä

Tiedättekö, mikä on yksi lempipaikoistani Berliinissä? Se on aika helppo arvata otsikon lukemisen jälkeen, mutta kyllä, Berliinin epäberliiniläisin paikka, läpeensä kaupallinen tavaratalo KaDeWe, Kaufhaus des Westens. Huvittelen mieluusti silloin tällöin kiertämällä alakerran luksusosaston (merkkilaukut, Tiffany, meikit), ylemmän kerroksen kodinosaston (Tiedättekö miten monia erilaisia laseja on olemassa? Tai silityskeskus, joka maksaa yli 2000 euroa? Tai miten upeita keittiökoneita isoon keittiöön voisi hankkia? Tai että sellaisia sulkaisia pölyhuiskia on OIKEASTI olemassa?!?), kirjat ja mahdollisesti vielä herkkupuolen jonka shampanjabaarit ovat aina täynnä kauniita ihmisiä. Usein tunnelmaan sopii siististi pukeutuminen, kuin olisi ostoksilla kaupassa, osana jokapäiväistä näytöstä. 

Tänä lauantaina reippaasti seitsemän jälkeen illalla sitten tajusin, että en ole käynyt KaDeWellä hetkeen. Ja että kyseinen lauantai saattaisi hyvinkin olla viimeinen tilaisuuteni nähdä KaDeWen tämänvuotinen joulukoristelu. Erittäin pikaisen, hetken hartauteen nähden suorastaan vähän vajavaisen, siistiytymisen jälkeen karautinkin metrolla syvää länttä kohti.

Ja kyllä se oli sen arvoista. Salakuuntelin Tiffanyllä, kuinka 40+ vuotias mies kysyi myyjältä, voisiko tämä "myydä hänelle vielä jotakin", näin mahtavan ison joulukuusen, ihastelin melkein sen juurelle aseteltuja todella kauniskantisia Kalevala-teoksia, tutkin Célinen uudet laukkumallit ja luin yhden kirjan. Kyllä! Kuten tiukasta aikataulusta - KaDeWe oli auki yhdeksään - voi päätellä, kirja ei ollut paksunpaksu, mutta oikein jouluinen. 

The Night Before Christmas on venäläisen Nikolai Gogolin pienen pieni novella jonka ahmaisee hetkessä. Tarinassa seikkailee paholainen ja siinä on myös pieni rakkaustarina, joten itse asiassa kyseessä paljon kevyempi teos kuin Dickensin A Christmas Carol. Jos et halua itkeä tai masentua tänä jouluna, valitse Gogol! Uusi jouluklassikko minulle, voi kyllä.

Vladimir Nabokov: Lolita

Huhhuh. Blogissa on ollut hiljaista, mutta se johtuu vain siitä, että olen lukenut paljon ja nyt postausvuoroaan odottamassa on kokonaiset neljä kirjaa ja postausaiheita on muutenkin oikein jonossa. Tässä kuitenkin ensimmäinen kommentti selätetystä kirjakasasta ja kirja, joka lymyili lainattujen pinossa kotonani niin kauan, että tavoitin uusimisrajan maksimikynnyksen. Krhmh.  

 Kirjan nimi: Lolita

Kirjoittaja: Vladimir Nabokov

Kustantaja: Gummerus
Julkaistu: 1955/1959/2011 (alkuperäinen, ensimmäinen suomennos, uusin painos)
Sivuja: 384
Mistä minulle: Kirjasto 

Kyllä, kuva on esiintynyt blogissa aikaisemminkin.

 Lolitan aihe on varmaan monelle tuttu: Kirja kertoo keski-ikäisen, Humbert Humbert -nimellä esiintyvän miehen rakkaudesta 12-14 vuotiaaseen Lolitaan, Dolores Hazeen. Humbert on ollut jo pitkään viehtynyt lapsen ikäisistä tytöistä. Lolitan seuraan hän sujahtaa liehiteltyään tämän äitiä, joka kuitenkin kuolee jo muutaman kuukauden yhteiselon jälkeen. 

Kirja keskittyy kuvaamaan Humbertin ja Lolitan yhteiseloa ja matkoja halki Pohjois-Amerikan. Humbert riutuu rakkaudesta, Lolita osittain kai antaakin käyttää itseään hyväksi milloin minkäkinlaista palkkiota vastaan. 

Pedofiliaa kuvaavan kirjan voisi kuvitella olevan äärimmäisen kammottava ja ällöttävä, mutta minun mielestäni Lolita ei ollut päällimmäiseltä tunnelmaltaan ällöttävä tai kammottava vaikka päähenkilö äärimmäisen epämiellyttävä onkin. Omituinen, aiheen kanssa ristiriitainen tunnelma syntyi varmasti Nabokovin erittäin omaleimaisesta tyylistä ja Lolitan oikkujen kuvaamisesta. Humbert ei välttämättä olekaan suhteen ainoa hyväksikäyttäjä. 

Nabokov on kiistämättä erittäin, erittäin taitava kirjoittaja. Välillä hieman venytetyiltäkin tuntuvat kuvailut avaavat kirjan maailmaa ja kertovat jotain Humbertin yksinäisestä oman päänsä sisällä tapahtuvasta riutumisesta. Kaikki kuvaus tapahtuu tietenkin Humbertin kokemuksen ja tuntemusten läpi, onhan hän kertoja, ja yksipuolinen kuva välittyykin lukijalle hyvin.

En silti ihmettele, että kaikki eivät taatusti pidä kirjasta, tai että se kiellettiin heti ilmestymisensä jälkeen. Ehdoton klassikko tämä silti on, ja hyvin erilainen kuin suurin osa maailman muista koskaan kirjoitetuista kirjoista. 

Jonkinlaiseen hämmentävään välitilaan tässä silti jäi. Oi, onneksi en vieläkään anna kirjoille tähtiä :). 

Tämän kirjan kohdalla suosittelen tavallistakin enemmän lukemaan myös muiden mielipiteitä siitä, ainakin Sallan, Kirjapedon, Morren ja Kaikki mitä rakastin -blogin Eevan.

Inna Patrakova: Naapurit

Kirjan nimi:Naapurit

Kirjoittaja: Inna Patrakova

Kustantaja: Helsinki-kirjat

Julkaistu: 2011

Sivuja: 190

Kansi: Laura Noponen

Mistä minulle: Kirjastosta varaamalla

Inna Patrakova kirjoitti kirjan, jossa suomalainen ja venäläinen mökkikulttuuri törmäävät. Tavallisten suomalaisten Leppästen, Antin ja Leenan, mökkinaapureiksi muuttavat Nikolai, Lena ja näiden tai oikeastaan vain Lenan minipossu Boris (kuvan porsas kyllä näyttää ihan aidolta sialta, eikös minipossut ole yleensä sellaisia tummia?). 

Kuten arvata saattaa, suomalainen ja venäläinen mökkiarki poikkeavat merkittävästi toisistaan, ainakin jos sitä naapuruksilta kysytään. Vuorokausirytmi, mökin sisustus ja harrastukset mökillä erottavat kansallisuudet ja mökkinaapurit vahvasti toisistaan. Kun jätteiden lajittelu ei tunnu venäläisiltä suomalaisen tavan mukaan onnistuvan, syttyy varsinainen sota jossa voittajaa ei niin vain löydy. 

Patrakova hyödyntää stereotypioita minkä ehtii, mutta ihan oikeita kansallisuuksien mökkeilyeroavaisuuksia mukaan sotkemalla sopasta olisi tullut vielä herkullisempi. En tiedä venäläisiä, jotka mökkeilisivät Saimaan rannalla koko perhe viikkokausia, mielestäni ainakin Nikolain olisi pitänyt pörhältää vähän väliä Pietariin bisneksiään hoitamaan ja ajella mökilleen tyytyväisenä vaikka yhden yön tähden kuten tapana tuntuu olevan. Lisäksi kummankaan sukulaiset eivät vieraile mökillä, ainakin päähenkilöiden Nikolain ja Lenan äidit olisi pitänyt saada mukaan. Ja onko venäläisillä oikeasti minipossuja? Minä olisin sotkenut mukaan koiran, joka on niin pieni ja hento että katkaisee jalkansa tuolilta lattialle hypättyään (tarina on tosi). Myös yksi yritys tilata lääkäri mökille olisi sopinut kuvaan hyvin. Suomalaisiakin olisi voinut näpäyttää vielä vähän topakammin: Nyt päällimmäiseksi jäi mieleen se, että suomalaisnaiset ovat kamalia, kaikesta määräileviä perheen päitä jotka alistavat miehensä tossun alle. Niin, ja sisustus on yksinkertainen ja vaatimaton. Nyt aika monessa kohdassa jäädään vähän "Lena sipsuttaa korkokengissä, katkaisee kyntensä mikä on kamalaa ja suomalaiset ahertavat metsätöissä" -tasolle. 

Silti, pidin kirjasta! Jotain varmaan kertoo se, että luin sen yhdeltä istumalta tai pikemminkin makuulta eräänä sunnuntaiaamuna ennen päivän kunnollista alkamista. Kieli oli sujuvaa, ei mitenkään runollista mutta nimenomaan helppolukuista. Kirja oli siis hyvä, mutta aiheessa olisi olut potentiaalia vielä paremmaksi paketiksi. 

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin

Sanna/Luettua

anni.m/Oota mä luen tän eka loppuun

Dmitri Gluhovski: Metro 2034

Luettu on, vaan ei blogattu. Korjataan tilanne.

Kirjan nimi: Metro 2034

Kirjoittajat: Dmitri Gluhovski

Kustantaja: LIKE

Julkaistu: 2009/2011

Sivuja: 367

Mistä minulle: Kirjasto, varausjono ja silleen. 

Minulla on uusi, mielestäni sangen fiksu tapa yrittää edistää omien, jo hyllyssä olevien kirjojen lukemista: En mene enää kirjastoon vain harhailemaan (koska sillon mukaan lähtee AINA vähintään viisi kirjaa), vaan varaan ne kirjat, jotka ehdottomasti haluan, itselleni valmiiksi. Jostain syystä pääkirjastosta tuntuu olevan usein kaikki mahdollinen lainassa, mutta sivukirjastoista löytyy usein sama kirja, ja jos sen varaa pääkirjastoon, voi euron hintaa vastaan käydä vain noutamassa kirjan tiskiltä ja välttää houkutukset. Hieno systeemini on johtanut siihen, että nyt olen kirjastossa kuuden eri kirjan varausjonossa. Yrittäkää nyt löytää tästä sitten logiikkaa...

Mutta, Metroon. Itse asiassa takaisin Metroon. Pidempään blogia seuranneet varmaan muistavat, että luin Metro 2033:n noin vuosi sitten, silloinen bloggaus löytyy täältä. Tuolloin kerroin Metro 2033:n olevan pitkä, ahdistava ja enimmäkseen tylsä. Nyt haluaisin ehdottomasti ottaa tuon kolmannen adjektiivin takaisin. Ei kirja jälkikäteen ajateltuna tylsä ollut, mutta ehkä se oli, hmm, työläs lukea. 

Metro 2034:n selkämykseen kirjoitettu

Ihmisen oli turha haaveillakaan revanssista

tiivistää oikeastaan tunnelman aika hyvin.

Moskovan metrotunneleissa on siis asusteltu jo parikymmentä vuotta. Ydinsota on ollut ohi yhtä kauan. Metrotunneliin on syntynyt kyliä ja kaupunkeja jotka liittoutuvat, laativat yhteiskuntajärjestyksiä, partioivat ja sotivat.

Tunnelma on aikalailla lohduton. Säteily maan pinnalla on armotonta ja mutantit ovat kehittyneet pikavauhtia. Kurjuutta riittää. Muualla elävistä ihmisistä ei ole tietoa, vain tarua. 

Metro 2034 vie edeltäjänsä tarinaa eteenpäin keskittymällä yhteen edellisen kirjan henkilöistä, Hunteriin.

Mitäpä tähän enää lisäämään? Ensinnäkin, ensimmäisen Metron arvo mielessäni kohosi vuodessa huomattavasti, seuraava osa ei kamalasti tuonut uusia ideoita, mutta jostain syytä nautin silti sen lukemisesta. Vaikka toivosta oli turha edes haaveilla.