NaNoWriMo 2011: VALMIS!

Olen katsonut tämän videon viimeisen kymmenen minuutin aikana tosi monta kertaa (siksi sillä on noita katsomiskertoja jo niin monta), koska...

Se siis onnistui sittenkin! Kyllä, viime kerralla NaNoWriMosta kirjoittaessani olin ujot 20 000 sanaa tavoiteaikataulua jäljessä, mutta tiedättekö mitä? Ihminen kyllä pystyy mihin tahansa (tai ainakin reippaaseen kirjoitustahtiin) jos vain oikein kovasti haluaa! 

Kyllä, olen fiiliksissä. En ole lukenut koko kuukauden aikana paljon mitään (paitsi yhteen tenttiin...), näinä viimeisinä kirimisiltoina on kieltämättä tuntunut vähän typerältä siirtyä neljän jäleken työpöydän ja koneen äärestä kotiin sohvan ja koneen ääreen kirjoittamaan, mutta kyllä, se kannatti. Ei siksi, että olisi erityisen hienoa saada 50 000 sanaa kokoon, vaan siksi, että on ylipäätänsä saanut kirjoitettua vapaaehtoisesti jotain (tai ehkä "vapaaehtoisesti" on tässä yhteydessä parempi, julistinhan jo viime kuussa lähteväni leikkiin enkä siksi olisi kehdannut luistaa). Tai siis en saanut kirjoitettu vain jotain, vaan kokonaisen, pitkän tarinan. 50 000 sanaa, 100 sivua kapeilla marginaaleilla ja rivivälillä 1.

Kirjoittaminen on ollut oikeasti todella palkitsevaa: Vaikka aluksi hahmot tuntuivat vain haahuilevan ympäriinsä, pian kaikki asettuivat kiltisti lähtökuoppiinsa ja alkoivat tuottaa draamaa ja toimintaa. Loppuratkaisun keksin vasta tänään, mutta kun se valkeni ja vielä ainakin omasta mielestäni sopi kaikkeen aiemmin tapahtuneeseen, olo oli kuin matikan harkoista fuksivuonna palatessa kaikki tehtävät oikein laskeneena (tätä ei tod. tapahtunut montaa kertaa)!

En todellakaan väitä, että tehtävä olisi helppo, tai että olisin kirjoittanut valmiin romaanin (kaukana siitä), mutta silti, siinä on alku, keskikohta ja loppu. Ja siinä tapahtuu paljon. Ja siinä on kaksi yksisarvista. Ja talo johon ei johda tietä. 

Loppuun vielä kootut vinkit:

- 50 000 sanaa on paljon. Se ei kuitenkaan ole mitenkään älyttömän paljon, ainakin jos mielikuvitus on vilkas ja kirjoitusnopeus nopea. Alussa, kun kirjoitin tasaista tahtia, saatoin saada päivän keskiarvoksi vaaditun 1667 sanaa aikaan tunnissa, välillä samaan määrään saattoi kyllä helposti mennä yli kaksikin tuntia kun kirjailija ei aina tiennyt mihin suuntaan henkilöt elämäänsä ja tarinaa olivat viemässä. Nyt loppupäivinä jouduin kirjoittamaan noin 4500 sanaa päivässä, mutta sekään ei ole mahdoton määrä edes työpäivän jälkeen, varsinkin kun tiesi että tilanne ei jatku ikuisesti. Ei siis kannata lannistua, jos välillä tulee takapakkia ja tavoiteaiktaulussa ei meinaa pysyä.

- Jos aloittaisin tämän nyt alusta, suunnittelisin koko tarinan juonta tarkemmin. Saattaisin jopa excelöidä tarinaa etukäteen kappaletasolla niin pitkälle kuin osaisin, tai siis kirjoittaisin ainakin mitä missäkin kappaleessa tapahtuu.

- Kirjoitusolosuhteet kannattaa järjestää rauhalliseksi, koska kirjoittaessa voi kyllä menettää sekä hermonsa että tuhrata kohtuuttomasti aikaa jos se ei suju. Kirjoitin muutamana päivänä sohvalla telkkarin ollessa päällä auki, ja ei, ei, ei niin. Tiedättekö, mainoksetkin alkaa vaikuttaa todella mielenkiintoisilta kun edessä on jumiutunut tarina. 

- Jos mahdollista, lopeta aina niin että kirjoitat vaikka lauseen verran ohjeita itsellesi siitä, miten aiot tarinaa jatkaa. Kirjoittamista on oikeasti paljon mukavampi jatkaa, kun tietää mitä on tekemässä.

Jes. Huomenna en kyllä kirjoita töiden jälkeen yhtään mitään. Paitsi ehkä blogikommentteja, blogimaailman seuraaminenkin on jäänyt marraskuussa ihan hunningolle.

Lopun alkua: Aamunkoi/Breaking Dawn, osa 1

Tiedän, ei osu ja uppoa suurimpaan osaan, mutta ei tarvitsekaan. 

Kävin eilen katsomassa viimeisen Twilight -kirjan, Breaking Dawn (suom. Aamunkoi) ensimmäisestä puolikkaasta tehdyn filmatisoinnin. Ja kyllä, jos piti edellisistä, pitää varmaan tästäkin, jos ei pitänyt edellisistä, ei luonnollisestikaan kannata vaivautua :). Olen muuten myös ehdottomasti sitä mieltä, että tämä viimeisestä kirjasta kaksi elokuvaa (vrt. Harry Potter) - villitys on ehdottomasti hieno asia: Ainakin minä haluan nähdä kirjoista mahdollisimman tarkat filmatisoinnit, ja koska tässäkin tapauksessa sarjan viimeinen kirja oli ehdottomasti laajin, olisi kaiken runnomminen kahteen tai vaikka kolmeen tuntiin ollut huono ratkaisu. Maksan ihan mielelläni elokuvalipusta kaksi kertaa :). 

Kuva Wikipedia

Olen lukenut kaikki muut Twilight -sarjan osat paitsi tuon viimeisen kahdesti, toisen kerran aina vähän ennen elokuvaa. Nyt en kuitenkaan ehtinyt lukemaan edes ensimmäistä puolikasta. Ehkä juuri siksi elokuva tuntui noudattavan tarkasti Meyerin kirjaa mutta ei kuitenkana pitkästyttänyt.

Elokuva kunnioitti kirjaa vahvasti. Lisäksi monet pienet viitteet elokuvassa tuntuivat muistuttavan kirjan laajemmista tarinoista, luulisin että kaikki ei ihan aukea pelkällä elokuvan katsomisella vaikka tässä nyt ei todellakaan kovin korkeasta kulttuurista ole kyse. Mietin kuitenkin, että kirjoja lukemattomalle elokuvat saattavat olla vähän sekavaa kohellusta.

Myös kirjan dialogia oli hyödynnetty tarkasti, hyvä. Toisaalta se, miksi vanhoista (siis edellisistä Twilight -) elokuvista tuttua musiikkia kierrätettiin niin tehokkaasti, että se vähän ihmetytti, vaikka se ehkä toisaalta toi jonkinlaista syvyyttä ja viitteitä aiempiin tapahtumiin. Toisaalta ratkaisu toimi hyvin. Mitään uutta yksittäistä hittibiisiä en tästä elokuvasta osaa kuitenkaan nostaa, vaikka se yksi Bruno Marsin It Will Rain -kappale on soundtrackillakin - nimittäin soi vasta ihan lopullisten lopputekstien aikana. 

Hmm, mitäköhän vielä. Maisemat olivat taas kertakaikkisen upeita! Varoitan, ei sovi lomakuumeisille, Brasilian saaristossa sijaitseva Cullenien huvila oli erityisen mahtava. Ja Cullenien talo tietenkin myös edelleen. Mistäköhän niitä saisi, puisia lasineliöitä keskellä metsää? Tämä ei ole pilkkaa, minä haluaisin asua juuri sellaisessa, ainakin jos joku muu pesisi ikkunat tai itsellä olisi vampyyrivoimat! Tietysti myös Forksin metsäiset maisemat iskivät taas, en yhtään ihmettele, että alueelle on alkanut virrata Twilight -turismia. 

Elokuvan lopussa oli muuten vähän hassua se, että Volturien edesottamuksia näytettiin vasta "ensimmäisten lopputekstien" jälkeen. Yleensä olisin tuossa ajassa jo vilahtanut leffasta ulos, mutta tällä kertaa vieressäni oli niin hitaita teinejä, että ehdin nähdä Volturitkin.

Ai niin, ja viime viikon NYT:n arvostelu: Okei, kaksi tähteä, okei, ette ole pitänyt mistään aiemmastakaan osasta, mutta kriitikon tympeä asenne paistoi vähän turhan paljon läpi. Huomasi, että tämä ei ole koskaan perehtynyt tarinaan (nojoo, ei tietysti tarvitsekaan), kun aloittaa arvostelunsa sillä kuinka Bella pääsee Edwardin kanssa naimisiin: Bellahan ei oikeasti halunnut lainkaan naimisiin, mutta ehkä se oli juuri niitä juttuja, joka ei pelkästä elokuvasta kamalan selkeästi avaudu.

Ihan ensimmäinen Twilight -elokuva oli ehdoton suosikkini näistä kaikista. Siinä oli ihan erilainen valaistus ja kuvaus kuin näissä muissa. Tunnelma oli ihan omanlaisensa. Harmi, että myöhemmät elokuvat ovat menneet perinteisempään Hollywood -suuntaan.

Olisinpa minäkin lukenut, tai edes kirjoittanut

Suhtauduin viikonlopun alkaessa tuleviin lukemisiini todella optimistisesti. Pakkasin mukaan kaksi kirjaa ja jopa kuvautin lauantaina molemmat (kyllä, kuvautin, en kuvannut itse) harvinaiseksi käyneen päivänvalon aikaan. Nyt minulla olisikin kaksi tosi hienoa kuvaa kuvituksiksi kirjamietteisiin, harmi vaan että en ole lukenut kumpaakaan. 

Huxleyn Uljas uusi maailma on itse asiassa ihan hyvässä vauhdissa. Tykkään. Alkaa vielä radikaalimmin kuin odotin. En muista, olenko jo kirjoittanut, mutta haluaisin lukea pian myös 1984:n ensimmäistä kertaa ihan loppuun saakka ja tehdä näiden kahden tulevaisuuskuvaelman välistä vertailua. Molemmissa on ihan mutu-tuntumalta sanottuna pelottavan paljon toteutuneita asioita, mutta Huxleyn maailmankuvaa taidetaan silti pitää toteutuneempana. Joka tapauksessa, toivottavasti pääsen pohtimaan tätä pian vähän perusteellisemmin.

Kuten joku saattaa huomata, myös uuden sadon viiniä on jo maisteltu. Pullon vertaaminen chick lit -kirjan kanteen on osuva veto.

Nabokovin Lolitaki on joutunut jo kokemaan useamman uusimisen nettivarausjärjestelmän kautta. Voivoivoi... No, valitus ei auta. 

Voisin tietysti syyttää tästä lukemattomuudesta ihan vaan NaNoWriMoa (jonka tavoiteaikataulusta olen muuten ihan törkeästi jäljessä, mutta kuinka paljon, en kerro, koska kirin vielä!). Se ei kyllä olisi kovin reilua WriMoa kohtaan, koska oikeasti olen vaan puuhaillut paljon kaikkea muuta. Muun muassa katsonut aika monta jaksoa Greyn Anatomiaa.

Eilen nollasin päätä työpäivän jälkeen paitsi kuuman kaakaomukin, myös Gummeruksen kevätkuvaston seurassa. Valitettavasti minulla ei ole nyt heittää valokuvaa, kirjalistaa eikä edes linkkiä, koska kuvastoa ei vielä netistä löydy, mutta voi pojat (ja tytöt)... Olipahan taas lista kirjoja, joita kaikkia en koskaan ehdi lukea vaikka miten haluaisin! Koska epäilen, että lukumääräni on lähituleivaisuudessakin aika vähäinen, palaan varmaan tähän Gummeruksen kuvastoon vielä tarkemman fiilistelyn kera. Siihen asti ainakin spefifanit ja muut hörhöt voivat huvittaa itseään tutkimalla Raijan Taikakirjaimet -blogiinsa kokoamaa listaa. Wou vaan siitäkin.

Inna Patrakova: Naapurit

Kirjan nimi:Naapurit

Kirjoittaja: Inna Patrakova

Kustantaja: Helsinki-kirjat

Julkaistu: 2011

Sivuja: 190

Kansi: Laura Noponen

Mistä minulle: Kirjastosta varaamalla

Inna Patrakova kirjoitti kirjan, jossa suomalainen ja venäläinen mökkikulttuuri törmäävät. Tavallisten suomalaisten Leppästen, Antin ja Leenan, mökkinaapureiksi muuttavat Nikolai, Lena ja näiden tai oikeastaan vain Lenan minipossu Boris (kuvan porsas kyllä näyttää ihan aidolta sialta, eikös minipossut ole yleensä sellaisia tummia?). 

Kuten arvata saattaa, suomalainen ja venäläinen mökkiarki poikkeavat merkittävästi toisistaan, ainakin jos sitä naapuruksilta kysytään. Vuorokausirytmi, mökin sisustus ja harrastukset mökillä erottavat kansallisuudet ja mökkinaapurit vahvasti toisistaan. Kun jätteiden lajittelu ei tunnu venäläisiltä suomalaisen tavan mukaan onnistuvan, syttyy varsinainen sota jossa voittajaa ei niin vain löydy. 

Patrakova hyödyntää stereotypioita minkä ehtii, mutta ihan oikeita kansallisuuksien mökkeilyeroavaisuuksia mukaan sotkemalla sopasta olisi tullut vielä herkullisempi. En tiedä venäläisiä, jotka mökkeilisivät Saimaan rannalla koko perhe viikkokausia, mielestäni ainakin Nikolain olisi pitänyt pörhältää vähän väliä Pietariin bisneksiään hoitamaan ja ajella mökilleen tyytyväisenä vaikka yhden yön tähden kuten tapana tuntuu olevan. Lisäksi kummankaan sukulaiset eivät vieraile mökillä, ainakin päähenkilöiden Nikolain ja Lenan äidit olisi pitänyt saada mukaan. Ja onko venäläisillä oikeasti minipossuja? Minä olisin sotkenut mukaan koiran, joka on niin pieni ja hento että katkaisee jalkansa tuolilta lattialle hypättyään (tarina on tosi). Myös yksi yritys tilata lääkäri mökille olisi sopinut kuvaan hyvin. Suomalaisiakin olisi voinut näpäyttää vielä vähän topakammin: Nyt päällimmäiseksi jäi mieleen se, että suomalaisnaiset ovat kamalia, kaikesta määräileviä perheen päitä jotka alistavat miehensä tossun alle. Niin, ja sisustus on yksinkertainen ja vaatimaton. Nyt aika monessa kohdassa jäädään vähän "Lena sipsuttaa korkokengissä, katkaisee kyntensä mikä on kamalaa ja suomalaiset ahertavat metsätöissä" -tasolle. 

Silti, pidin kirjasta! Jotain varmaan kertoo se, että luin sen yhdeltä istumalta tai pikemminkin makuulta eräänä sunnuntaiaamuna ennen päivän kunnollista alkamista. Kieli oli sujuvaa, ei mitenkään runollista mutta nimenomaan helppolukuista. Kirja oli siis hyvä, mutta aiheessa olisi olut potentiaalia vielä paremmaksi paketiksi. 

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin

Sanna/Luettua

anni.m/Oota mä luen tän eka loppuun

Kristina Carlson: William N. päiväkirja

Ei vaikuta kamalan lupaavalta, että postaan kuun ensimmäisestä luetusta kirjasta 16. päivä. O-ou. NaNoWriMo, myös jäljessä oleva, vaatii veronsa.

 

Kirjan nimi: William N. päiväkirja

Kirjoittaja: Kristina Carlson

Kustantaja: Otava

Julkaistu: 2011

Sivuja: Vähän, noin 150

Kansi: Georges Pierre Seurat (ainakin jos on Lumiomenaa uskominen, palautin kirjan jo...)

Mistä minulle: Kirjastosta varaamalla

Tosi kiva kuva kun edes kirjan nimestä ei saa selvää.

Suoraan asiaan. William N. päiväkirja on ihan hauska pikku kirjanen, mutta valitettavasti se joutuu nyt patoutuneiden Finlandia -tuntemusteni turvatyynyksi. ANTEEKSI!

William N. on suomalainen, Pariisissa asuva jäkälätutkija. Mies on aika omalaatuinen, pikemminkin taiteilija kuin porvarillisia arvoja arvostava tutkija. Hyvää ruokaa ja juomaa mies kuitenkin arvostaa, ja ruokia kirjassa kuvaillaankin melkein kuin Viisikossa konsanaan. 

Päähenkilö on vähän ärtyisä, ei pidä sosiaalisista tilanteista ja haluaisi omistautua tyäsin vain jäkätutkimuksen eteen päin viemiselle. Kaikki muu on turhaa. Valitettavasti kaikenlaiset muut velvoitteet sotkevat silti päivien kulkua. Ja ihmiset ulkona kadulla saattavat olla vaikka iloisia. Hyi.

Williamin asunto vaikutaa olevan pölyinen, pimeä ja täynnä kirjoja. Ja talvella siellä on hyvin, hyvin kylmä, niin että lämpötila laskee vain 14 Celsiusasteeseen. Se ei oikein sovi palelevalle tutkijalle. 

Kirjalla on löyhä todellisuuspohja, sillä suomalainen William Nylander -niminen, ilmeisesti aika yksinäinen ja erikoislaatuinen jäkälätutkija todella on elänyt 1800 luvulla Pariisissa.

Kirja ei ollut niin tylsä kuin INAhduksen kesken kirjan -arvioinnin perusteella pelkäsin. Mutta ei siinä kyllä niin kamalasti tapahtunut. Vertaukset taiteilijoiden ja tutkijoiden välillä olivat mielenkiintoisia, yhtäläisyyksiähän niissä itse asiassa pitäisi olla (ainakin samanlaista asialle omistautumista, jos huipputuloksia haluaa), mutta... Kantaako se nyt ihan Finlandia -ehdokkaaksi asti? Ovatko muut ehdokkaat samanlaisia tai tätä huonompia? Kirja on siis ehdottomasti hyvä, jos antaisin tähtiä niin ainakin kolme ja puoli, mutta kyseessä ei ole mikään mykistävä pieni kirjanen, ei suurta tarinaa kertova kirja, ei mitään kamalan uutta mieleen tuova kirja, ei kirja joka pyörisi mielessä vielä päiviä lukemisen päättämisen jälkeen... 

Suosittelen tätä kyllä silti kaikille Herra Darwinin puutarhurista pitäneille (vaikka tässä ei mitään kummallista olekaan) ja niille, jotka haluavat ottaa nopeasti tuntumaa yhteen Finlandia -ehdokkaaseen. Muuten, noh, kannan vieläkin vähän kaunaa ainakin Tervon, Hotakaisen ja Jääskeläisen tiedätte-kyllä-miltä listalta pois jättämisen takia. Sori Kristina. 

Kirjan ovat lukeneet ja arvostelleet ainakin

Katja/Lumiomena

Ina/INAhdus

Jaana/Lukukausi - kirjallisia elämyksiä (haa, löysinpä uuden blogin tässä samalla)

PS. Helsingin Sanomien kriitikko on vaihteeksi löytänyt kirjan josta pitää. Hienoa. Olisin tosin voinut jo kritiikin luettua arvata, että minua tämä kirja ei lyö halolla päähän. 

PPS. Myös Parnassossa on arvosteltu ja arvostettu. Unohdin muuten mainita tuon hauskuuden, ja kyllä, kyllä tässä kirjassa oli hauskuuttakin.

Sirkuttava yksisarvinen

Pikaiset viikonloppupäivitykset: Perjantaina ollutta väitöstä ja siihen liittynyttä karonkkaa ja edellisiin liittyneitä jatkoja piti juhlia sen verran huolella, että NaNoWriMo on edelleen reilusti tavoiteaikatauluja jäljessä (nyt 16 343 sanaa). Uskon kyllä sillti vielä kiriväni löysäilyn, ja vähän yllättäen sain väitöksestä (liittyi muuten sovellettuun matematiikkaan, pelästykää!) vähän uusia ideoitakin. Kiriminen tarkoittaa kuitenkin jatkossa aika tiukkaa tahtia, esimerkiksi noin 1000 ylimääräistä sanaa kuutena seuraavana päivänä. 

Sain kuitenkin viimein lisättyä Twitter -tilin oikeaan laitaan, eli pikapäivityksiä voi jatkossa lukea sitäkin kautta.

Finlandia-avautumista

Hei, 

avaudun ihan vaan kevyesti! 

Finlandia -ehdokkaat julistettiin eilen, ja yleisestä kuhinasta päätellen ehdokaslista oli yllätys muillekin kuin minulle. 

En ole koskaan ennen ajatellut näin vahvasti, että Finlandia -palkinnon ehdokaslista on "vain kolmen ihmisen mielipide, ja ihmisiähän hekin ovat." Mutta näin tälläkertaa. 

Sain eilen Kristina Carlsonin William N. päiväkirjan luettua. Se oli hyvä, mutta minusta ei mitään Jari Tervon Laylaan tai Kari Hotakaisen Jumalan sanaan tai Johanna Sinisalon Enkelten vereen verrattuna. 

Muut ehdokaslistan kirjat eivät minusta ole kuulostaneet niin mielenkiintoisilta, että olisin niihin halunnut tarttua.  Olisin keksinyt listalle tosi monta mielenkiintoiselta kuulostavaa kirjaa, esimerkiksi Katja Ketun Kätilön. Tai Kyrön jäniskirjan. Tai sen vadelmavenemiehen kirjan.

Ajatuskulkua ihan vähän jatkamalla mielipiteeni varmaan tulee oikein selväksi.

Niin ja se, että kaikki ovat naisia: Todennäköisyyslaskennalla tämän todennäköisyys oli... Aika pieni (eikös se laskettu 0,5x0,5x0,5x0,5x0,5x0,5 eli 0,5^6?). Joka tapauksessa, eihän tämä mikään arvonta ole. Mutta niin, nimetyt kirjat nyt sitten kai ovat jonkun porukan mielestä parasta mitä Suomessa on 2011 julkaistu. Onneksi en muuten ole se lopullisen palkinnon saajan valitsija ;).

Vain tylsillä ihmisillä on tylsää

Olen jo pitkään ollut vakaasti sitä mieltä, että vain tylsillä ihmisillä on tylsää (sori kaikki tylsät ihmiset!) joten Morren tapaan järjestin itselleni ylimääräistä aktiviteettia marraskuuksi. Osallistun siis NaNoWriMoon eli National Novel Writing Monthiin, tempaukseen, jonka tarkoituksena on kirjoittaa vähintään 50 000 sanainen romaani marraskuun aikana. Tarkoitus ei siis ole tuottaa valmista, editoitua, olen-tähän-tyytyväinen -romaanikäsikirjoitusta, vaan jonkinlainen raakaversio joka on kuitenkin vähintään 50 000 sanaa pitkä. 

Ideaa marraskuun kirjoittamisurakasta on tarjottu minulle ensimmäisen kerran jo pari vuotta sitten, mutta vasta tänä vuonna kaikki hyvät tekosyyt (diplomityö, lomamatka jne) loppuivat ja näppis piti kaivaa esiin.

Tähän saakka työ on edennyt suorastaan yllättävän tuskattomasti, tosin tästä saanen kiittää perfektionismin puutetta ja yleistä itsekritiikittömyyttä: Eilistä lukuun ottamatta olen kirjoittanut melko tasaisesti vauhdissa pysymiseen vaadittavat 1670 sanaa päivässä, nyt saldo on 13352 sanaa mutta viikonloppuna on tarkoitus pitää pidempi kirjoitusrupeama. Lisäksi keksin varsinaisen juonen romaaniin vasta lauantai-iltana, joten voitte kuvitella millaista sötöstelmää alku on. 

Vaikka sanoinkin, että kirjoittaminen on sujunut yllättävän tuskattomasti, ei homma kuitenkiaan ihan helppoa ole ollut: Huomaan, että dialogin, oikeastaan minkäänlaisen dialogin, kirjoittaminen on älyttömän vaikeaa, roolihahmoni vaan haahuilevat ympäriinsä eivätkä aina ihan tiedä mitä tehdä kun tapahtumia ei ole suunniteltu etukäteen kohtaus kohtaukselta, ihmettelen vähän itsekin kuinka roolihahmojeni juonikaaret lopulta nivoutuvat yhteen, mietin miten paljon hauskoja juttuja kirjaan kannattaa yrittää ujuttaa... Mutta silti, ehdottomasti kokeilemisen arvoinen projekti! Lounaskeskustelut saavat myös ihan uusia sävyjä, kun niitä yrittää tarkkailla ihmisten ryhmädialogin tarkkailemiseen.

Hyviä vinkkejä NaNoWriMon selättämiseen saa ainakin Maijan ilmestyksistä. Muistaakseni NaNon sivuilta lukemani hyvä vinkki on mielestäni myös se, että kannattaa heti ottaa se asenne, että tässä nyt kirjoitetaan kirja kuukaudessa, sujui tai ei, vain yrittämään tai kokeilemaan ei kannata lähteä. 1670 sanan kirjoittaminen ei vie pitkään jos tietää mitä on tekemässä, noin tunnin. Yleensä minulla on kuitenkin mennyt pidempään. Wordini päätti kerran lopettaa projektini tukemisen lopettamalla tallentamisen kokonaan (!) mutta onneksi Google docs, Texturi jne ovat olemassa ja koneen uudelleenkäynnistys auttoi ongelmaan.

Sen verran voimia kirjoittaminen on kuitenkin vienyt, että olen lukenut tosi vähän: Kristina Carlsonin William N. päiväkirjan lainausaika on uhkaavasti lopussa, mutta aion kyllä silti taistella sen vielä loppuun.

Lokakuun luetut

Lokakuu oli minun kohdallani aika samanlainen lukukuu kuin moni muukin tämän vuoden kuukausi: Kuusi kirjaa (2011 olen lukenut 3-8 kirjaa kuukaudessa) ja hyvin sekalaista settiä. Oikeastaan kaikki kirjat olivat taas keskenään niin erilaisia, että olo kuukauden tunnelmia tiivistäessä on vähän niin kuin banaania ja päärynää vertailisi, mutta kokeillaan. 

Kuun alussa Marian Keyesin Enkelit hurmasi kepeydellään (joka ei sulattanut aivoja ja valuttanut niitä korvista ulos kuten yksi nyt kesken oleva chick lit -pläjäys). Aurinkoisesta Los Angelesista lukeminen irlantilaisella pilkkeellä silmäkulmassa kirjoitettuna ei kyllä varmasti tee koskaan pahaa lokakuussa.

Johanna Sinisalon Enkelten verta veikkailin heti lukemisen jälkeen äärimmäisen innostuneena jopa vuoden parhaaksi kirjaksi. Päällimmäinen hurmio on ehkä haihtunut, mutta kirja oli silti valtavan hyvä, ja ehkä jopa vuoden paras. Vasta Lilyyn muuttanut Jenni kirjoitti kirjasta mielestäni oivaltavasti: ...monipuolisuudesta johtuen en oikein tiedä, kenelle kirjaa suosittelisin - ja toisaalta juuri siksi suosittelisin sitä ihan kaikille. Niinpä. 





Jari Tervon Layla on pitänyt paitsi blogosfäärin, myös vakavasti otettavien lehtien kulttuuritoimitukset kiireisinä. Kyllä, Layla tuntuu edelleen erinomaiselta kirjalta. Minun mielestäni Tervo on tehnyt erinomaista työtä, olipa mukana sitten tarkoituksellisia tai tarkoituksettomia faktavirheitä tai ei. Kirja tarjoaa vaihteeksi elämän karuja käpyjä. Jos Sinisalon tasoja olivat yksilö ja maailma, Tervo liikkuu sulavasti siinä välissä ja osoittaa miten samanlaista kaikkialla kuitenkin on: Osittain on ihan sama, mistä ongelmat johtuvat tai missä on, kamala on aina kamalaa ja lähiyhteisö tai oma yhteiskunta saattaa sortaa olipa siten kotona tai vieraalla maalla. 


Jos Keyes vei aivot K-18 diskohittilän narikkaan, Remes vei ne johonkin toiseen baariin. Vaikka Teräsleijona(kin) käsitteli myös vakavia asioita, juoni veti niin kovaa, että syntyjä syviä ei auttanut jäädä pohdiskelemaan. Ei Remeksen parhaimmistoa, mutta plussat ajankohtaisuudesta. Lukisin tämän yhä uudestaan ensimmäisen kerran, vaikka tämä ei mitään ihmeellistä tarjonnutkaan, mutta toisaalta tuli mieleen, että koska trillereistä lajityyppinä pidän, voisin lukea pitkästä aikaa muitakin saman lajityypin kirjailijoita. 








John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen oli ollut lukulistallani pitkään ja siihen alkoikin jo kohdistua älyttömiä odotuksia. Ja tosiaankin älyttömiä, ei välttämättä hurjia siinä mielessä, että olisin odottanut kirjan olevan erityisen hyvä. Ällöttävyydestään huolimatta kirja oli todellista laatukaunoa. Haluan lukea muutkin suomennetut Lindqvistit, tosin harvakseltaan. 


Uusimmassa Imagessa on muuten mielenkiintoinen juttu Lindqvististä: Moni varmaan tiesikin, että hän on työskennellyt myös mm. taikurina ja stand up -koomikkona, mutta tiesittekö, että miehen kauhukirjailijan hiukset ovat siistiytyneet? Pääpointtina oikeasti: Jutun mielenkiintoisinta antia oli mielestäni kirjojen vertailu Lindqvistin omaan elämään. Lindqvist kertoo muun muassa olleensa vakavasti koulukiusattu ja Ystävät hämärän jälkeen -kirjan Oskarin olevan hänen alter egonsa. Ja niin: Ruotsissa julkaistussa "kirjoituskokoelmassa" (miten se erooa novellikokoelmasta?) Låd de gamla drömmarna dö on myös epilogi kirjaan Ystävät hämärän jälkeen. Mielenkiintoista. Uteliaimmille tai spoilausta pelkääville: Epilogin juoni kerrotaan Imagen jutussa. Lisäksi mies kirjoittaa par aikaa uutta kirjaansa, jonka alkuasetelma kuulosti todella mielenkiintoiselta. En siis pääse Lindqvististä vielä hetkeen eroon. Hyvä. 




Lokakuun viimeisenä päivänä sain loppuun mielipiteitä jakaneen, tai oikeastaan aika monessakin ristiriitaisia tunteita herättäneen Mathias Malzieun Sydämen mekaniikan. Ajatukset kirjan sisällöstä eivät ole selkiytyneet niin että minulla olisi mitään uutta sanottavaa, mutta toivottavasti Gummerus ymmärtää kiittää tarpeeksi harvinaislaatuisen hienon kannen luonutta taiteilijaa!  Kansi on upea ja kurkistusaukko hauska :). 





Lokakuun lopussa seikkailin myös elämäni ensimmäistä kertaa kirjamessuilla jotka olivat kaikin puolin niin hauska kokemus, että seuraavalla kerralla toivon ehdottomasti ehtiväni viipymään kaksi päivää. 

Hakusanakatsaukset ovat joita ainakin Booksy ja Salla ovat liittäneet kuukauden tilinpäätöksiinsä ovat mielestäni niin hauskoja, että aloitan saman perinteen.  


Lokakuun voittaja on...

"Tulevaisuuden tekniikka 29 vuoden päähän"


Mitäs tähän nyt sitten enää lisäämään? Paitsi että jos tietäisin, niin voisi olla, että minulla olisi hetken verran kiireellisempää tekemistä kuin jakaa näitä tiedonmurusia blogissani. Mutta ainahan sitä voisi arvailla. Ja tottakai, jos on tekniikasta kovin kiinnostunut, niin kannattaa tietenkin opiskella tekniikkaa, niinhän sitä voi päästä vaikka itse mukaan luomaan! Hyvä googlettaja, ehkä se on juuri sinun tuleva keksintösi mikä on sitä tekniikkaa 29 vuoden päähän! 


Ekstrana: Myös "erilaiset vuokaleivokset" tuntuu kiinnostaneen ja moni onkin onnettomasti ohjautunut blogiini tämän postauksen jälkeen. Ei se mitään, ehkä tieto muffinin ja vuokaleivoksen eroista leviää yhä laajemmalle.

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka

Postaustahti vain kiihtyy, että pääsen jossain vaiheessa listaamaan lokakuun luettuja. Lokakuun viimeisen kirjan sain päätökseen eilen.

Kirjan nimi: Sydämen mekaniikka

Kirjoittaja: Mathias Malzieu

Kustantaja: Gummerus

Julkaistu: 2007/2011

Sivuja: 221

Suomentanut: Lotta Toivanen 

Kansi: No enpä tiedä, ilmeisesti tieto on jemmattu kirjaston viivakoodin alle... Oikein tihrustamalla voi lukea "Graafinen suunnittelu Jenni Noponen"

Mistä minulle: Kirjastosta varaamalla

RC -helikopteri - selvää mieslukijoiden kosiskelua!

Kiinnostuin tästä kirjasta nimen takia. Minusta se kuulostaa samalla tavalla hyvältä kun Siilin eleganssi. Tai Kulinaristin kuolema. Samaan jonoon sopisi siis erinomaisesti myö Sydämen mekaniikka. Niin, ja en siis ole lukenut Siilin eleganssia tai Kulinaristin kuolemaa.

Asiaan. Kirja oli ihan erilainen kuin odotin. Tai ei ehkä erilainen odotuksiin verrattuna, vaan siihen, mitä kaikkea muuta olen viime aikoina lukenut. 

Lyhyen kirjan laajakaarinen juoni menee näin: Päähenkilö Jack syntyy Edinburghissa 1800 -luvun loppupuolella. Hänet auttaa maailmaan jonkinlainen kyläkätilö, jonka luona yleensä vieraillaan ei-toivottujen lapsien syntyessä. Naisen nimi on Madeleine. Koska yö on kylmä ja Jackin sydän ei halua toimia, asentaa Madelein tämän sydämen tilalle käkikellon. 

Jack jää asumaan Madeleinen luo muiden orpojen keskelle. Koska käkikellosydän ei kestä vahvoja tunteita, Madeleine varoittaa Jackia kerta toisensa jälkeen rakastumasta. 

Mutta mitenkäs käykään? Tanssijatyttö Miss Acacia tietysti jyrää ajatuksissa tylsät varoittelut, ja se on menoa kohti Espanjaa. 

Tarina, joka yhdistää jotain epänormaalia (käkikellosydän), 1800 -luvun ja Edinburghin ei voi olla huono. Silti olen tästä kirjasta aika hämilläni. Tyyli on tosiaan jotain todella poikkeavaa tähän hetkeen ja tilanteeseen. Muistan äidinkielenopettajani joskus puhuneen ranskalaisesta kirjoitustyylistä sellaisena asiaa pyörittelevänä, kiertelevänä ja kaartelevana, ja verranneeni minun jotain ainettani kyseiseen tapaan käsitellä asioita. Luulen, että tässä kirjassa ollaan aika lähellä sitä kiertelyä ja kaartelua. 

Lukukokemus ja jokainen sivu on tässä kirjassa lopputulosta tärkeämpi. Oikeastaan voisin kyllä lukea tämän uudestaan, koska, luulen, että tästä kirjasta voisi löytää vielä useamman uuden jutun, kunhan pääsen tuosta ihmeellisestä tyylistä yli. 

Toisaalta kirjassa oli myös mieleenpainuvia tapahtumapaikkoja ja kohtauksia: Esimerkiksi Jackin työ kummitusjunassa ja Edinburghin katujen kylmyys olivat selvästi aistittavissa. Malzieu esittää kirjassaan myös sangen vakuuttavan sarjan henkilöitä friikkisirkukseen.

Kirjan sisäliepeessä kerrotaan kirjailijan olevan myös rokkari. Saman sisäliepeen mukaan kirja huokuu "Timburtonmaista tunnelmaa" ja heti ilmaisun luettuani tajusin että no niinpä muuten huokuu! Kirjasta on tekeillä myös 3D-animaatio, ja pystyn jo kuvittelemaan kokonaisia kohtauksia mielessäni. Animaatio kiinnostaa siis jo nyt. 

Lopputulos: Kirja jätti minut hämmennyksen valtaan. Jos Ystävät hämärän jälkeen meni yhdeltä laidalta mukavuusalueen ulkopuolelle, niin Sydämen mekaniikka meni sieltä toiselta laidalta. 

Ainakin blogeissa Kirjojen Keskellä, P.S. Rakastan kirjoja, Järjellä ja tunteella ja Lumiomena on luettu sama kirja.