Hunger Games, Catching Fire -elokuva

Kävin katsomassa eilen torstaina Hunger Games -trilogian toissen kirjaan, Vihan liekkeihin (Catching Fire), pohjautuvan elokuvan. Aika kiitää kun on hauskaa tai jotain, sillä vaikka Nälkäpeli tuntuu minun ajanlaskussani vielä aika uudelta teokselta, on kirjan lukemisesta minulla kulunut jo kaksi vuotta. Todisteet löytyvät tästä postauksesta. Ei siis ihme, että kirjan jokainen yksityiskohta ei enää ollut aivan tarkalleen mielessä.

Potsdamer Platzilla oli näyttävät valot ja näyttävä valmistautuminen toisen Hobitin ensi-iltaan!

Siitä huolimatta tai varmaan juuri siksi Catching Fire oli minulle yksi tämän vuoden parhaista elokuvakokemuksista. Elokuva oli visuaalisesti äärimmäisen näyttävä ja Collinssin kirjoittama tarina tuli siitä mielestäni selkeästi läpi. Ihastelin kirjoittajan fiksuutta koko suuren tarinan takana. Onko hän ajatellut Uutta uljasta maailmaa jossa jo elämme Capitolin tyyliin? Ovatko Capitolia palvelevat Panemin alueet suora rinnastus kehitysmaihin, joihin likainen työ on pyyhitty ja joissa silti nähdään nälkää?

Elokuvassa ensimmäisestä Nälkäpelistä selvinnyt Katniss palaa vyöhyke kahdelletoista. Koska vyöhykkeillä on kapinan liekkejä, presidentti Snow päättää pistäytyä henkilökohtaisesti Katnissin kotona kertomassa, miten tämän on syytä käyttäytyä. Katniss ei vielä ymmärrä, millainen vaikutus hänen esityksellän Nälkäpelissä on ollut. Katniss ei tietysti silti pääse voittajaroolistaan irti, vaan joutuu näyttelemään kanssavoittajaansa, Peetaan rakastunutta itseään. Panemin alueelta toiselle suuntautuvalla kiertueella Katniss ja Peeta näkevät, kuinka huonosti asiat todella ovat. Turvallisuusjoukot levittäytyvät myös Katnissin kotikaupunkiin, eikä paluuta menneeseen näytä olevan. Katnissin on esitettävä roolinsa, mutta mikään ei tunnu riittävän. 


Muistikuvani trilogian viimeisestä kirjasta, Matkijanärhestä, ovat niin haaleat, että minun tekisi mieli lukea se nyt uudestaan. 

Mieheni moitti Vihan liekkejä "mielettömän tylsäksi, elokuvaa ei tarvitse kuljetta eteenpäin kuin jotain runonlausuntaa" vaikka kirjasta pitikin. Minä taas nautin elokuvan joka sekunnista enkä olisi lyhentänyt sitä lainkaan. Lasken Vihan liekit elokuvan niihin harvoihin tapauksiin, jossa elokuva on yhtä hyvä kuin sen pohjana oleva kirja.

Nälkäpeli, kirjasta elokuvaksi

Luin ensimmäisen Nälkäpeli-kirjan elokussa ja loput eli kaksi seuraavaa, Vihan liekit ja Matkijanärhen aika lailla heti perään. 

Luin elokuvan alkua odotellessa lehteä, jossa povattiin, että Nälkäpelistä yritetään tehdä samankaltaista teinimenestystä kuin Harry Potterista ja Twilightista. Mielestäni tuo on vähän laimea vertaus (samoin kuin se, että elokuva perustuu fantasiakirjasarjaan...), mutta no, ehkä alun perin nuorille suunnattuja sarjojahan nuo kaikki ovat. Nälkäpeli on kuitenkin kauttaaltaan synkempi ja toivottomampi. Ensimmäisen kirjan rakkaustarina ei ole mitenkään erityisen ihana ja elokuvaa katsoessa tai kirjaa lukiessa miettii, että päättyivät asiat miten tahansa, päättyvät ne joka tapauksessa huonosti. Tai asiat eivät ainakaan tunnu kääntyvän paremmiksi kuin alussa.

Kuva Wikimedia Commons

Lyhyesti: Kirja ja sitä hyvin uskollisesti noudattava elokuva kertovat (tulevaisuuden?) Pohjois-Amerikasta. Katastrofit ja sota on koetellut mannerta. Vallan on ottanut Capitol, joka järjestää muistutukseksi kapinoinnista joka vuosi Nälkäpelin. Jokaisen muun vyöhykkeen on annettava peliin 12-18 vuotias tyttö ja poika. Nuoret suljetaan taistelutantereelta, jolta vain yksi selviää ulos.

Panemin vyöhykkeet. Kuva Wikimedia Commons: Kaikkea sieltä löytyykin...

Kirjojen lukemisesta on jo sen verran aikaa, että en juuri huomannut elokuvasta häiritseviä muutoksia. Mielestäni ainoan entisen vyöhykkeen 12 nälkäpelivoittajan Haymichin olisi tullut olla vielä paljon vanhempi, mahakkaampi ja juopompi. Päähenkilöä eli Katnissia esittänyt Jennifer Lawrence veti roolinsa sopivan jörösti: Ei pettymyksiä hänen suhteensa. Peetakin vastasi aika tavalla kirjasta saamaani käsitystä hänestä, Katnissin ja Galen suhteen kuvailu jäi ehkä vähemmälle elokuvassa kuin kirjassa.

Nälkäpeli sopi mainiosti elokuvaksi juuri kuvallisuutensa ansiosta. Melkein 2,5 tuntiseen pätkään oli hyvin ehditty sisällyttää kaikki tarpeellinen. Pidin erityisen paljon Capitolin kuvauksesta: Asukkaiden hiuksiin ja ripsiin oli todella löydetty se ihan uusi ulottuvuus, vaikka ajoittain mieleen tulikin Liisa Ihmemaassa Hattumaakarin monistaminen sadoiksi eri ihmisiksi. 

Elokuvan ovat ehtineet nähdä myös ainakin jo anni.M/Oota, mä luen tän eka loppuun ja Raija/Taikakirjaimet.

Lopun alkua: Aamunkoi/Breaking Dawn, osa 1

Tiedän, ei osu ja uppoa suurimpaan osaan, mutta ei tarvitsekaan. 

Kävin eilen katsomassa viimeisen Twilight -kirjan, Breaking Dawn (suom. Aamunkoi) ensimmäisestä puolikkaasta tehdyn filmatisoinnin. Ja kyllä, jos piti edellisistä, pitää varmaan tästäkin, jos ei pitänyt edellisistä, ei luonnollisestikaan kannata vaivautua :). Olen muuten myös ehdottomasti sitä mieltä, että tämä viimeisestä kirjasta kaksi elokuvaa (vrt. Harry Potter) - villitys on ehdottomasti hieno asia: Ainakin minä haluan nähdä kirjoista mahdollisimman tarkat filmatisoinnit, ja koska tässäkin tapauksessa sarjan viimeinen kirja oli ehdottomasti laajin, olisi kaiken runnomminen kahteen tai vaikka kolmeen tuntiin ollut huono ratkaisu. Maksan ihan mielelläni elokuvalipusta kaksi kertaa :). 

Kuva Wikipedia

Olen lukenut kaikki muut Twilight -sarjan osat paitsi tuon viimeisen kahdesti, toisen kerran aina vähän ennen elokuvaa. Nyt en kuitenkaan ehtinyt lukemaan edes ensimmäistä puolikasta. Ehkä juuri siksi elokuva tuntui noudattavan tarkasti Meyerin kirjaa mutta ei kuitenkana pitkästyttänyt.

Elokuva kunnioitti kirjaa vahvasti. Lisäksi monet pienet viitteet elokuvassa tuntuivat muistuttavan kirjan laajemmista tarinoista, luulisin että kaikki ei ihan aukea pelkällä elokuvan katsomisella vaikka tässä nyt ei todellakaan kovin korkeasta kulttuurista ole kyse. Mietin kuitenkin, että kirjoja lukemattomalle elokuvat saattavat olla vähän sekavaa kohellusta.

Myös kirjan dialogia oli hyödynnetty tarkasti, hyvä. Toisaalta se, miksi vanhoista (siis edellisistä Twilight -) elokuvista tuttua musiikkia kierrätettiin niin tehokkaasti, että se vähän ihmetytti, vaikka se ehkä toisaalta toi jonkinlaista syvyyttä ja viitteitä aiempiin tapahtumiin. Toisaalta ratkaisu toimi hyvin. Mitään uutta yksittäistä hittibiisiä en tästä elokuvasta osaa kuitenkaan nostaa, vaikka se yksi Bruno Marsin It Will Rain -kappale on soundtrackillakin - nimittäin soi vasta ihan lopullisten lopputekstien aikana. 

Hmm, mitäköhän vielä. Maisemat olivat taas kertakaikkisen upeita! Varoitan, ei sovi lomakuumeisille, Brasilian saaristossa sijaitseva Cullenien huvila oli erityisen mahtava. Ja Cullenien talo tietenkin myös edelleen. Mistäköhän niitä saisi, puisia lasineliöitä keskellä metsää? Tämä ei ole pilkkaa, minä haluaisin asua juuri sellaisessa, ainakin jos joku muu pesisi ikkunat tai itsellä olisi vampyyrivoimat! Tietysti myös Forksin metsäiset maisemat iskivät taas, en yhtään ihmettele, että alueelle on alkanut virrata Twilight -turismia. 

Elokuvan lopussa oli muuten vähän hassua se, että Volturien edesottamuksia näytettiin vasta "ensimmäisten lopputekstien" jälkeen. Yleensä olisin tuossa ajassa jo vilahtanut leffasta ulos, mutta tällä kertaa vieressäni oli niin hitaita teinejä, että ehdin nähdä Volturitkin.

Ai niin, ja viime viikon NYT:n arvostelu: Okei, kaksi tähteä, okei, ette ole pitänyt mistään aiemmastakaan osasta, mutta kriitikon tympeä asenne paistoi vähän turhan paljon läpi. Huomasi, että tämä ei ole koskaan perehtynyt tarinaan (nojoo, ei tietysti tarvitsekaan), kun aloittaa arvostelunsa sillä kuinka Bella pääsee Edwardin kanssa naimisiin: Bellahan ei oikeasti halunnut lainkaan naimisiin, mutta ehkä se oli juuri niitä juttuja, joka ei pelkästä elokuvasta kamalan selkeästi avaudu.

Ihan ensimmäinen Twilight -elokuva oli ehdoton suosikkini näistä kaikista. Siinä oli ihan erilainen valaistus ja kuvaus kuin näissä muissa. Tunnelma oli ihan omanlaisensa. Harmi, että myöhemmät elokuvat ovat menneet perinteisempään Hollywood -suuntaan.

Viikonlopun kirjalliset leffavinkit

Oota, mä luen tän eka loppuun -blogin anni.m kirjoitti juuri Vettä elefantille -elokuvasta. Koska tajusin itsekin katsoneeni eilen kirjaan pohjautuvan elokuvan, ja itse asiassa myös viime viikonloppuna, ajattelin kertoa näiden elokuvien uskollisuudesta kirjoille muutaman sanan.

Kuten 30-days -haasteessa kävi ilmi, mielestäni paras kirjasta elokuvaksi -sovitus oli Michael Cunninghamin Tunnit. 

Viime viikonlopun huvituksiin kuului Richard Mathesonin Olen legenda. Olen aiemmin blogannut kirjasta täällä. Vielä pari sanaa kirjasta: Se on julkaistu JO 1954 mitä ei kirjaa lukiessa missään tapauksessa uskoisi (tai ainakaan asiaan ei kiinnitä huomiota), se on erittäin taloudellinen sanankäytöltään (vain 163 sivua) ja aivan uskomattoman hyvä. Kirjan arvo on mielessäni vain kasvanut ja kasvanut sen lukemisen jälkeen. Tarina on suuri ja sujuva vaikka sivuja on vähän. Juoni on yksinkertaisuudessaan seuraava: Richard Neville on yksin maailmassa. Muut ovat kuolleet jonkinlaisen vampyyritaudin seurauksena, jonka takia heistä tulee vain pimeässä viihtyviä zombeja. Vaikka teos lasketaan kauhugenreen, suosittelen sitä kaikille, koska:

• Se on loistava kuvaus yksinäisyydestä 
• Se saa ajattelemaan 
• Sen on mielestäni tarinan kerronnan mestarinäyte. 

Taas, vain 163 sivua ja niin paljon asiaa... Joku varmaan jo arvasi, että arvostan taitoa kertoa paljon vähillä sivuilla. 

Vielä maksuton mainos: Suomenkielinen Olen legenda on edesmenneen Vaskikirjat -kustantamon julkaisema. Fan-Manga pyrkii kuitenkin jatkamaan Vaskikirjojen toimintaa, ja Olen legendan voi klikkailla itselleen ainakin täältä tai tietenkin noutaa kirjastosta. Missään Suomalaisen hyllyssä en nimittäin ko. teosta ole koskaan nähnyt.

Kuva www.kirjapuoti.fi, kirjan saa hankittua myös sieltä.

Okei, alkujohdannosta tuli vähän pitkä, mutta nyt siihen elokuvaan. Itse asiassa kirjasta on tehty jo kolme elokuvaversiota: The Last Man on Earth (1964), The Omega Man (1971) ja I Am Legend (2007). Minä katsoin näistä viimeisimmän version. Kauhuahan tämä siltä osin oli, että painajaisia tuli, mutta tällä kertaa pieni kärsimys ei haitannut, tämä oli nimittäin kirja- elokuvavertailun kannalta ehdottoman mielenkiintoista katsottavaa. 

Olen nimittäin ihan varma, että yhtä erilaista elokuvaa jostain kirjasta ei ole koskaan tehty. En missään tapauksessa halua tehdä juonipaljastuksia kummastakaan, mutta sanon silti, että elokuvan katsominen voi olla aika kiero kokemus, jos paitsi miljöö on muutettu aivan erilaiseksi, hirviöt on muutettu aivan erilaiseksi myös loppuratkaisu on muutettu täysin päinvastaiseksi :). 

Kuten anni.m:n postaukseenkin kommentoin, itselläni auttaa näissä elokuva-kirjapettymyksissä aika usein se, että aloittaa elokuvalla ja lukee vasta sitten kirjan. Nyt kuitenkin suosittelen ihan vaan lukemaan kirjan ja katsomaan elokuvan joskus jos huvittaa. 

Sitten vielä lyhyesti eiliseen elokuvakokemukseen, eli Kazuo Ishiguron kirjaan Ole luonani aina perustuvaan samannimiseen elokuvaan. 

Kuva Wikipedian kautta Amazonista

Luin Never Let Me Go:n helmikuussa 2010 eli ihan hyvän aikaa sitten. Luin kirjan aivan, kuten olin jostain suositellut sen luettavan: En yrittänyt yhtään selvittää, mitä kirjassa tapahtuu tai mihin se liittyy, en lukenut edes takakantta. Siksi en kerro edes juonesta mitään enempää. Suosittelen tätäkin kirjaa kaikille (tosin suosittelen edelleen Olen legendaa vielä vahvemmin) ja paljastan sen verran, että Ole luonani aina sopii myös herkkähermoisemmille. 

Myös elokuvaversio oli hyvä. Ei ihan yhtä hyvä kuin Tunnit -elokuvan sovitus, mutta silti, oikein hyvä.

Odotatteko te tällä hetkellä jostain kirjasta tulevaa elokuvasovitusta? Minulla lähiaikojen suurimmat odotukset kohdistuvat Norwegian Woodiin (elokuva jo ilmestynyt mutta ei vielä vuokraamoissa) sekä tietenkin vähän myöhemmin syksyllä ilmestyvään seuraavaan Twilight -filmatisointiin. Ja ensi vuonna pitäisi päästä ruudun ääreen katsomaan myös Nälkäpeliä...