Hunger Games, Catching Fire -elokuva

Kävin katsomassa eilen torstaina Hunger Games -trilogian toissen kirjaan, Vihan liekkeihin (Catching Fire), pohjautuvan elokuvan. Aika kiitää kun on hauskaa tai jotain, sillä vaikka Nälkäpeli tuntuu minun ajanlaskussani vielä aika uudelta teokselta, on kirjan lukemisesta minulla kulunut jo kaksi vuotta. Todisteet löytyvät tästä postauksesta. Ei siis ihme, että kirjan jokainen yksityiskohta ei enää ollut aivan tarkalleen mielessä.

Potsdamer Platzilla oli näyttävät valot ja näyttävä valmistautuminen toisen Hobitin ensi-iltaan!

Siitä huolimatta tai varmaan juuri siksi Catching Fire oli minulle yksi tämän vuoden parhaista elokuvakokemuksista. Elokuva oli visuaalisesti äärimmäisen näyttävä ja Collinssin kirjoittama tarina tuli siitä mielestäni selkeästi läpi. Ihastelin kirjoittajan fiksuutta koko suuren tarinan takana. Onko hän ajatellut Uutta uljasta maailmaa jossa jo elämme Capitolin tyyliin? Ovatko Capitolia palvelevat Panemin alueet suora rinnastus kehitysmaihin, joihin likainen työ on pyyhitty ja joissa silti nähdään nälkää?

Elokuvassa ensimmäisestä Nälkäpelistä selvinnyt Katniss palaa vyöhyke kahdelletoista. Koska vyöhykkeillä on kapinan liekkejä, presidentti Snow päättää pistäytyä henkilökohtaisesti Katnissin kotona kertomassa, miten tämän on syytä käyttäytyä. Katniss ei vielä ymmärrä, millainen vaikutus hänen esityksellän Nälkäpelissä on ollut. Katniss ei tietysti silti pääse voittajaroolistaan irti, vaan joutuu näyttelemään kanssavoittajaansa, Peetaan rakastunutta itseään. Panemin alueelta toiselle suuntautuvalla kiertueella Katniss ja Peeta näkevät, kuinka huonosti asiat todella ovat. Turvallisuusjoukot levittäytyvät myös Katnissin kotikaupunkiin, eikä paluuta menneeseen näytä olevan. Katnissin on esitettävä roolinsa, mutta mikään ei tunnu riittävän. 


Muistikuvani trilogian viimeisestä kirjasta, Matkijanärhestä, ovat niin haaleat, että minun tekisi mieli lukea se nyt uudestaan. 

Mieheni moitti Vihan liekkejä "mielettömän tylsäksi, elokuvaa ei tarvitse kuljetta eteenpäin kuin jotain runonlausuntaa" vaikka kirjasta pitikin. Minä taas nautin elokuvan joka sekunnista enkä olisi lyhentänyt sitä lainkaan. Lasken Vihan liekit elokuvan niihin harvoihin tapauksiin, jossa elokuva on yhtä hyvä kuin sen pohjana oleva kirja.

Vuoden 2013 top kolmeen: Richard K. Morgan: Altered Carbon

Kirjan nimi: Altered Carbon

Kirjoittaja: Richard K. Morgan

Julkaistu: 2002

Mistä minulle:  Kindleen, Amazon.com

Kuva Wikipedia

Luin Morganin Altered Carbonin jo hyvän aikaa sitten, ikään kuin jatkoksi vuonna 2012 aloittamaani (hehheh) scifi-haasteeseen. Kirja kuuluu scifin alagenreen cyberpunk. Genrelle on Wikipedian mukaan ominaista löyhästi tulkittuna muun muassa tekoäly, tietotekniikan yhdistäminen ihmiseen ja muutokset yhteiskuntajärjestyksessä tai sosiaalisessa normistossa.

Innostuin valitsemaan Altered Carbonin cyberpunk-kirjakseni juuri sen mielenkiintoisen idean ja alkuasetelman vuoksi. Kirjassa eletään jonkinlaisessa dystooppisessa maailmassa, jossa ihmisten persoonallisuus, tai tulkitsen sen nyt tässä hengellisesti sieluksi kuten jotkut kirjan hahmotkin tekevät, voidaan tallentaa digitaalisesti. Digitaalinen tallenne voidaan asentaa sitten aina uuteen kehoon tai "asuun" (sleeve), kuten Morgan asian ilmaisee.

Jo pelkkä kirjan perusasetelma, tai sen maailman tila, vie siis jo todella syvällisten pohdintojen äärelle. Asennuttaisiko itsensä kuoleman jälkeen uudelleen ja uudelleen? Entä, jos usein tehtäviin uudelleenasennuksiin ei olisi varaa, ja joutuisi jatkuvasti käymään läpi ikääntymistä ja elämää jo vanhemmassa kehossa? Kenen tämän tapaista toimintaa pitäisi rajoittaa, ja jos tämä olisi nyt mahdollista, kuka sen voisi estää? Jo kirjaa valitessani muistin, miksi juuri scifistä oikein osuessaan löytyvät ne minulle kaikista antoisimmat kirjat.

Varsinainen juoni on seuraava: Rikas mies, Laurens, on tehnyt ilmeisesti itsemurhan tuhoamalla tallentimensa. Onnekseen tai harmikseen tämä voidaan kuitenkin asentaa uuteen kehoon 48 tunnin välein tallennettavasta varmuuskopiosta. Varmuuskopiosta henkiin herätetty ja melkein 48 tunnin muistot kadottanut mies on vakuuttunut, että itsemurhan sijaan kyseessä on murha ja palkkaa kirjan päähenkilön, etsivä Takeshi Kovacsin tutkimaan asiaa.

Tunnelmassa samaa film noir -henkeä kuin China Miévillen Toisissa. Kirja kestää ehdottomasti useammankin lukemisen, suoraan sanottuna minulta se jopa vaatisi toisen. Vaikka kyseessä on periaatteessa scifin lisäksi myös trilleri tai dekkari, ovat erinäiset kirjan sisään pykätyt huomiot kuitenkin ehdottomasti sen mielenkiintoisinta antia. Joka tapauksessa, kirja oli niin hyvä, että julistan sen tässä vaiheessa vuoden 2013 top kolmoseeni. Kuten ennestään on käynyt varsin selväksi, nyt siellä majailee jo Gone Girl.

Like on julkaissut kirjan suomeksi vuonna 2007 nimellä Muuntohiili.

J.G. Ballard: Kuivunut maailma

Kirjan nimi: Kuivunut maailma (The Drought) 
Kirjoittaja: J.G. Ballard 
Suomentaja: Matti Rosvall  
Sivuja: 224 
Kustantaja: Jalava 
Julkaistu: alkuperäinen 1965, ko. painos 2012 
Mistä minulle: Kustantajalta


Kuivunut maailma kuuluu Jalavan "Saturnus SciFi" -sarjaan, jossa julkaistaan tieteisklassikoita 1950-1990 luvulta. Ainakin Kuivunut maailma on uskomattoman ajaton.

Palasin Kuivuneen maailman aikana jatkuvasti mielessäni kahteen aiemmin lukemaani kirjaan. Tässä on kirja, jossa fuusioituvat Richard Mathesonin Olen legenda ja Emmi Itärannan Teemestarin kirja. Olen legendan kanssa Kuivunut maailma jakaa jonkinlaisen kuumuuden ja lopun ajan tunnelman, kaupunkimaisen ympäristön ja jotain muuta määrittelemätöntä. Teemestarin kirjan kanssa yhteinen on tietenkin kantava teema, vesi. Kuivuneen maailman lopussa esitellään teetä nauttiva pariskunta, joka on jonkinlainen yltäkylläisyyden symboli.

Kirja on siis täynnä lopun ajan tunnelmaa - ei mikään hyvän mielen kirja, mutta ajatuksia se herättää. Kirjan esittelemään kuivuneeseen maailmaan on päädytty, kun ihmiset ovat kaataneet tarpeeksi jätteitä mereen. Tällöin meren pintaan on syntynyt kalvo, jonka estää veden haihtumisen. Siksi myös sateet ovat loppuneet maapallolla ja niin joet kuin järvetkin kuivuneet. 

Kuivuuden takia ihmisyhteisöt ovat joutuneet jatkuvaan poikkeustilaan, jonka loppua ei näy. Kuten arvata saattaa, käyttäytymisnormit murtuvat ja jokaisen ensimmäinen ajatus alkaa olla oma selviytyminen, se, mistä saa ruokaa ja vettä. Kirja ei tosiaan ole mikään positiivisuuden ilotulitus, mutta ei se mitään.

On omalla tavallaan huvittavaa, että kirjan dystopia-ainekset eivät ole muuttuneet ainakaan vähemmän ajankohtaisiksi viimeksi kuluneiden vuosikymmenten aikana. Lähitulevaisuuteen sijoittuvan scifin kirjoittamisen sanotaan olevan erityisen hankalaa, kun tiede kehittyy niin huimaa vauhtia. Onko kuitenkin niin, että uhkakuvat vanhenevat hitaammin kuin positiivisia mahdollisuuksia kuvaavat teokset? 

Jalava on julkaissut 2011 myös J.G. Ballardin Uponneen maailman. Kirja kuulostaa Kuivuneen maailman veroiselta. 

Täydennän Kuvuneella maailmalla "virallisesti" vuodelle 2012  sijoittunutta scifi-haastetta dystopia-kagegoriassa. 

(Strange case of) Dr Jekyll & Mr Hyde

Kirjan nimi: Dr Jekyll and Mr Hyde 
Kirjoittaja: Robert Louis Stevenson

Sivuja: n. 96

Julkaistu:1886

Mistä minulle: Matkamuistona kirjakaupasta Edinburghista

Jekyll ja Hyde oli minullekin aikaisemmin käsitteenä tuttu, mutta mitä sillä ihan tarkalleen tarkoitettiin - ei mitään hajua. Jos kirjan perusidea on sinulle vielä vieras ja haluat pitää sen salaisuutena itsellesi, kannattaa lopettaa lukeminen tähän. Hankin Jekyll & Hyden omaan hyllyyni pari vuotta sitten tehdyllä Edinburghin matkalla kirjan syntysijoilta. Pikkuiseen niteeseen on pienoisromaanin lisäksi mahdutettu pari Stevensonin novellia. 

Sitten siihen kuuluisaan juoneen: Kirjassa lääkäri Henry Jekyllin ystävä, lakimies Gabriel John Utterson käy läpi ystävänsä omituista tarinaa. Siihen liittyy hyvän lääkärin lisäksi paha mies, Edward Hyde. 

Jostain syystä Jekyll on maininnut testamentissaan Utterssonille ennestään aivan tuntemattoman Hyden. Jekyllin palvelusväen mukaan Hydella on myös vapaa kulkuoikeus Jekyllin asuntoon. Samaan aikaan ystäviä ei nähdä koskaan. Noihin aikoihin Lontoossa tapahtuu hirmutekoja, joiden jäljet katoavat selittämättömiin.

Kuten varmaan useimmilla ja minullakin jo etukäteen oli tiedossa, Jekyll ja Hyde ovat yksi ja sama henkilö. Kaikissa ihmisissä on pahaa ja hyvää, mutta mikä loppujen lopuksi määrää, kumpi puoli saa meistä vallan? Tietenkin erillisten ominaisuuksien määrittely ihmisluonteessa on eräällä tavalla absurdia, mutta ajatus on silti kiinnostava. Kirjassa paha Hyde tekee hirmutekoja, jotka ajavat Jekyllinkin vähitnään päänsä sisällä ongelmiin, mutta silti Jekyll ei pysy aina itsenään. 

Uttersonin "omalla äänellään" loppuun kirjoittama osuus, jossa taphahtunutta selitetään, on mielenkiintoinen. 

Jekyll ja Hyde on mielenkiintoista luettavaa paitsi aiheensa, myös mukaansatempaavan kerrontansa ansiosta. Hämärät, sumuiset kujat vievät ajatukset pakostakin tihkusateiseen Lontooseen. Yllätin itseni muutenkin ihastelemasta kirjan hyvyyttä muutaman kerran lukemisen aikana.        

Jatkan kirjalla vielä virallisen suoritusajan jälkeen yläpalkista löytyvää scifi-haastetta. Sijoitan kirjan kategoriaan 12. Hullu tiedemies. 

Harry Potter meets Brave New World: Ender's Game

Kirjan nimi: Ender's Game

Kirjoittaja: Orson Scott Card

Kustantaja: Tor

Julkaistu: 1985

Mistä minulle: Amazon.com

Takaisin scifin pariin! Ender's Gamessa käsitellään isoja aiheita pienen ihmisen kautta. Mieleen tuli suorastaan Harry Potter! Miksi, siitä myöhemmin. 

Kuva Amazon.com

Ender on poika, joka on syntynyt jossain maapallon tulevaisuudessa. Maapallon ulkopuolinen rotu, bugsit, ovat yrittäneet hyökätä maahan jo pari kertaa. Sitä varten maapallon lapsista on päätetty värvätä, tai siis valita, armeija, jota aletaan valmentaa jo pienokaisista lähtien. Valmennus on todella kokonaisvaltaista ja jyvät erotetaan akanoista tiukoilla heitoilla. 

Nuori Ender osoittaa jo varhain olevansa raskaampi jyvä muiden joukossa. Kun koulutuspaikaksi ei enää riitä maa, sitä jatketaan avaruudessa sisäoppilaitosmaisessa (Harrypotter!) ympäristössä. Ender hämmästyttää kaikkia jopa jättämällä joitain tavallisesti suoritettavia luokka-asteita välistä. 

Enderin hahmo on scifi kirjaan yllättävän syvällinen: Hän on rankasti kiusattu poika, joka saa myötätuntoa vain sisareltaan. Enderin sisaren tuntemuksien kuvaaminen on suorastaan koskettavaa, kun sisko joutuu kokemaan raskaimman kautta, että hänen veljensä on vain osanen suurta suunnitelmaa. 

Vaikka pidin kirjasta kokonaisuutena, täytyy sanoa, että sen alku oli vielä lupaavampi kuin kirjan toinen puolisko. Lukemisen arvoinen Ender's game silti ehdottomasti oli! 

Sijoitan kirjan scifi-haasteessa kohtaan 8 eli avaruusalukset ja alienit.  

Kirjan on lukenut ja siitä on blogannut myös ainakin Raija. Muita bloggauksia etsiessäni törmäsin tähän mielenkiintoiseen Guardianin juttuun: Voi Amerikka sentään. 14-vuotiaan vanhemmat olivat haastaneet opettajan ja koulun oikeuteen Ender's Gamen luettamisesta. Ei käy kateeksi...

Kirjasta (ja sen jatko-osasta) on tulossa myös elokuva, jonka valmistumista saadaan valitettavasti odotella vielä hetki.  

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Ei ehkä kannata lähteä jakamaan vuoden paras -palkintoja vielä lokakuussa, mutta luin juuri yhden kirjan, joka on on miten tahansa arvotettuna korkealla kisassa! 

Kirjan nimi: Teemestarin kirja

Kirjoittaja: Emmi Itäranta

Kustantaja: Teos

Julkaistu: 2012

Sivuja: 266
Mistä minulle:Pyydetty tuliainen

Onnekseni toiveeni muutamasta tuliaisesta kuultiin, ja vanhempani toivat taannoisen vierialunsa yhteydessä aimo kasan kirjoja, myös Teemestarin kirjan.

Blogikirjoitusten ja juoniselostusten perusteella kirja kuulosti minusta etukäteen vähän kummalliselta: Dystopia tulevaisuuden Pohjois-Suomesta, jossa vesi on loppu ja päähenkilö on teemestariksi opiskeleva teemestarin tytär. Itäranta on kutonut näistä aineksista romaanin, jossa myös nämä kummalliset osaset sopivat ihmeellisellä tavalla toisiinsa.  

Miljöö on Pohjois-Suomessa, ajassa, jolloin Jäämeren öljyvarannoista kamppailu on jo surullinen osa historiaa, napajäätiköt ovat sulaneet käytännössä kokonaan ja merivedet ovat vallanneet huomattavia osia nykyisistä manneralueista. Hyönteiset vaivaavat paljon enemmän kuin nykyisin ja etenkin tavallisen kansan aineellinen elintaso on pudonnut murto-osaan siitä, mitä se nyt on. Entisaikojen tavarat muistetaan huonolaatuisina, mutta kirjoitettu historia on kadonnut tavallisten ihmisten ulottuvilta käytännössä kokonaan entisajan ja nykyajan väliin sijoittuvalla hämärän aikakaudella. 

Kirjan tapahtumille leimaavinta on kuitenkin se, että vedestä on pulaa. Sitä ei enää saa vapaasti. 

Tuona aikana täysi-ikäistyvä teemestarin tytär, Noria, on isänsä opissa saavuttaakseen teemestarin arvonimen. Hänen on määrä olla veden vartija ja palvelija. Lisäksi hän hallitsee tuntikausien teeseremonioiden etiketin.

Kuten jo alusta saattoi päätellä, pidin kirjasta hyvin, hyvin paljon. Se on tyyni muistutus siitä, mihin maailma on liukumassa. Silti se on samalla upeasti kirjoitettu tarina, jossa on japanilaisen teeseremonian tyyneyttä, minusta juuri oikealla temmolla etenevä tarina ja minusta aivan täydellistä tekstiä. Itäranta kirjoittaa juuri kuten minä haluaisin osata kirjoittaa. Kieli on kaunista, virtaavaa ja sujuvaa ilman sellaisia kliseitä tai kömpelyyttä jotka saavat minulle lukijana vain ällöttävän, ylivellovan tai nolon olon. 

Teemestarin kirja ei silti todellakaan ole mikään hyvän mielen romaani, vaan tunnelma on alusta lopuun mielestäni melko haikea.  Toivo paremmasta välähtää silti aina välillä henkilöiden ajatuksissa.

Vaikka Itäranta ei itse asiassa kuvaillut esimerkiksi tapahtumaympäristöjä erityisen yksityiskohtaisesti, ainakin minulle tapahtumapaikat piirtyivät tarinan edetessä kuin vahingossa silmien eteen. Itäranta on myös kuvitellut maailman hyvin järjestelmällisesti vedettömäksi ja pysyi minusta muutenkin oikealla tavalla läpi tarinan johtopäätöstensä takana. Pidin kovasti myös siitä, miten kirjan tapahtuma-aika oli kuvattu yksinkertaiseksi mutta toisaalta silti myös teknologisesti edistyneeksi: Autot korvattiin helivaunuilla ja viestintä tapahtui paperin sijaan (paperi on kalista) viestimillä, joiden tiliin kirjauduttiin omalla sormenjäljelllä. Myös kirjan henkilöt olivat mielestäni uskottavia ja samaistuttavia. Kirjan syvin tarina löytyi mielestäni juuri henkilöiden toiminnasta ja heidän moraalisista pohdinnoistaan. 

Olisi ollut todella sääli, jos Teemestarin kirja olisi jäänyt lukematta. 

Kirjasta enemmän ja vähemmän pitivät myös seuraavat bloggajaat: Linnea (+), Suketus (- --> edit +!), Vinttikamarissa (+), Ilselä (+/-), Puolisilmä/Johnny (+), Elma Ilona (+/-), Upotus (-), Maria/Sinisen linnan kirjasto (+), Booksy (+), Katja (+), Morre (- mutta 3 1/2 *), Raija (+). 

EDIT: Kirjan on lukenut myös mm. Jenni, jonka postauksen luettuani aloin miettiä, pitäisikö Sinun jälkeesi Maxille kuitenkin antaa vielä toinen mahdollisuus.         

Lisäksi osallistun teemestarin kirjalla scifi-haasteeseen. Sijoitan sen kategoriaan 10. Apokalyptinen / Dystopia / Utopia.

Hannu Rajaniemi: The Fractal Prince (Fraktaaliruhtinas)

Kirjan nimi: The Fractal Prince

Kirjoittaja: Hannu Rajaniemi

Kustantaja: Gollancz

Julkaistu: 27.9.2012

Sivuja: 311
Mistä minulle: Amazon.com, Kindle-kirja

Huhhuh. Siinä oikeastaan ensimmäiset tunnelmat Hannu Rajaniemen toisen kirjan, The Fractal Princen lukemisen jälkeen. Itse asiassa kirjan lukemisesta on kulunut jo viikko, ja toivoin, että keksisin lukukokemusta haudutellessa jotain kirjan arvoista, nerokasta sanottavaa. Valitettavasti näin ei kuitenkaan käynyt, mutta yritän kuvailla miltä kirja yhden lukukerran perusteella vaikutti. 

The Fractal Prince on vielä ällistyttävämpi kuin Rajaniemen esikoinen, the Quantum Thief (suom. Kvanttivaras). Fraktaaliruhtinaana suomeksi julkaistava teos jatkaa Kvanttivarkaassa alkanutta tarinaa. 

Juoni lyhyesti: Edellisenkin kirjan päähenkilö, varas Jean le Flambeur, on päässyt pakenemaan vankilasta. Flambeur ei kuitenkaan ole lopullisesti vapaa, vaan hänen on vielä voitettava vapautensa lopullisesti takaisin. Se vaatii Fraktaaliruhtinaan mieleen murtautumista. 

Vankilasta pakenemisella ei tarkoiteta tässä yhteydessä tunneleiden kaivamista tai vartijoiden kolkkaamista sorkkaraudalla. Vapauskin voidaan määritellä monella tapaa: Fyysinen vapaus ei ole kaikki, vaan lisäksi voi olla vapaa henkisesti, vapaa kuolemasta, vapaa kuolemattomuudesta.

Vaikka maa ja Mars mainitaan jo kirjan esittelyteksteissä, kirja on silti monella tavalla ihan omassa ulottuvuudessaan. Nykyisen maailmankaikkeuden säännöt eivät päde, ja tarina on muutenkin äärimmäisen kerroksellinen ja erikoinen. Kirja on täynnä tekniikkaa, joka voi olla tai olla olematta täällä sadan tai tuhannen vuoden päästä. Ihmismielen toimintaa käsitellään kirjassa syvällisellä tasolla. Kirja tuntuu kovalta scifiltä ja pelottavalta dystopialta. Kumma kyllä, se ei silti mielestäni tehnyt kirjan yleistunnelmasta synkkää. Olisin halunnut keksiä itse yhden Amazon.comin arvostelijan luonnehdinnan kirjasta, "A Thousand and One Night meets Inception", sillä se on täydellisen osuva.

Aivonsa nyrjäyttänyttä blondia lohduttaa onneksi edes vähän se, että Amazon-kommenteista ja twiittauksista päätellen moni muukin toteaa, että ei ensimmäisen lukukerran jälkeen ymmärtänyt kirjasta ihan (tai läheskään...) kaikkea. Kollektiivinen näkemys kirjasta on kuitenkin erinomaisen positiivinen, suorastaan ylistävä. Onko tämä joukkoharha vai onko kirja taas hengästyttävä mestariteos? Kallistun jälkimmäiseen. On mielestäni virkistävää, kun jonkin luvun lukemisen jälkeen voi hetkeksi pysähtyä miettimään, millaisessa ympäristössä juuri äsken liikuttiin, ja todeta, että tätä täytyy miettiä enemmän seuraavalla kierroksella.

Vaikka Rajaniemi on äärimmäisen taitava kirjoittaja, välillä tuli mieleen, olisiko kirjan kerrontatekniikkaa voinut välillä aavistuksen yksinkertaistaa: Jos oikein ymmärsin, yhdenkin hahmon tarinaa kertoi välillä hahmo itse ja välillä jokin ulkopuolinen taho.

Lyhyesti: Suosittelen The Fractal Princeä kaikille Kvanttivarkaasta pitäneille, suosittelen sitä kaikille, jotka kaipaavat haastavaa lukemista, suosittelen kaikille, jotka haluavat tietää, miltä tuntuu lukea asioista, joita ei heti osaa edes kuvitella. 


Osallistun kirjalla myös Scifi-haasteeseen. Kirjan sijoittaminen mihinkään tiukkaan kategoriaan on vaikeaa, mutta laitan sen nyt sarjaan 9. Aikamatkustus / Vaihtoehtohistoria / Rinnakkaisuniversumi. Määrittely ei ehkä ole osuvin, mutta kyllä tässä jo niin korkealentoisissa tunnelmissa ollaan, että sijoittaisin tapahtumat jo johonkin rinnakkaisuniversumiin. 

Isaac Asimov: Säätiö

Kuva WSOY, kansi Marja-Leena Sorvall

Kirjan nimi: Säätiö, alkup. Foundation
Kirjoittaja: Isaac Asimov

Suomentanut: Tuulikki Lahti

Kustantaja: WSOY Pokkari
Julkaistu: 1951/1976/2009 (Alkup./Ensimmäinen suomennos/ko.painos)
Sivuja: 336
Mistä minulle: Kirjastosta

Säätiö kuuluu ehdottomasi scifikirjallisuuden klassikoihin. Oikeasti se on moniosainen sarja, mutta minä päätin lähteä kevyesti sarjan jonkinlaisesta avausosasta liikkeelle. Jonkinlaisesta, koska itse asiassa Säätiö ei ole lopullisen Säätiö -sarjan ensimmäiseksi kirjaksi tarkoitettu osa, jos tarkastellaan kirjailijan itsensä Wikipediaan merkittyjä suosituksia. No, säännöt ja suositukset sikseen, minä en moisiin ollut ymmärtänyt ennen kirjaan tarttumista tutustua. 

Lyhyesti tarina menee näin: On olemassa Imperiumi, jossa asuu miljardeja ihmisiä. Psykohistoriallista matematiikka taitava Hari Seldon ennustaa, että sitä kohtaa noin sadan vuoden päästä tuhansia vuosia pitkä synkkä aika. Hän on kuitenkin keksinyt perustaa Säätiön, noin aluksi 100 000 hengen yhteisön, joka alkaa tallettaa ihmisyhteisön tietoja jättimäiseksi ensyklopediaksi. Näin parin sukupolven päästä koittava pimennyksen aikaa voitaisiin lyhentää, kun kaikkea ei tarvitsisi keksiä ihan alusta. 

Säätiö muuttaa omalle planeetalleen, kauas galaksin keskustasta. Sitä ei hemmotella luonnonvaroilla tai ylimääräisillä oikeuksilla, vaan se ennemminkin unohdetaan oman onnensa nojaan. 

Ajan kuluessa Imperiumin jäsenet ja hallitsijat eivät tietenkään enää ihan tarkkaan muista, mitä merkitystä galaksin laitamilla sijaitsevan pikkuplaneetan ihmisyhteisöllä oikein on - säätiöläiset kun eivät tunnu tekevän mitään tuottavaa. 

Jostain syystä olin rinnastanut Säätiön kevyesti Stanislaw Lemin Solarikseen. Säätiö oli paitsi ihan erilainen, kuitenkin onneksi myös helppolukuisempi ja loogisemmin etenevä tarina, vaikka siinä iso aikahyppäys olikin. 

Säätiö herätti monenlaisia ajtuksia: Miten olisi, jos maailmamme kohtaisi jostain ei-nyt-tarkemmin spekuloitavasta syystä jättimäinen virtapiikki, joka tuhoaisi vaikka tietoliikenneyhteydet ja kovalevyt kaikkialta.... Olisiko maailman tähänastisia saavutuksia missään turvassa? Miten paljon tietoa menetettäisiin? Kauanko menisi, kunnes infra ja osaaminen saataisiin nykyiselle tasolle?

Toinen mielenkiintoinen teema on liikaa helppoutta, liikaa sirkushuveja -aihe: Etenevätkö kukoistavat yhteiskunnat jossain vaiheessa aina siihen pisteeseen, että niitä ei enää kiinnosta kehittyminen ja kilvoittelu? Antiikin Rooma taitaa olla tiettävästi yksi selkeimpiä liian mukavuuden aiheuttamista kulttuurien romahduksesta, mutta ei taatustin ainut. Onko niukkuus ja tietynlainen puute aina kehityksen pakollinen moottori?

Mielenkiintoista. Nyt sitten ongelmana on tietysti vain, että jos tai kun sarjaa haluaa lukea eteenpäin, pitäisikö nyt aloittaa uudelleen alusta eli hypätä kirjailijan suosittelemaan ensimmäiseen teokseen vai jatkaa pokkana tästä eteen päin... Ehkä otan taas "ken ensin eteen sattuu" -taktiikan käyttöön. Säätiötä ei varmasti turhaan nimitetä klassikoksi, ja myös kielen ja tarinan sujuvuuden suhteen se oli ehdottomasti hyvä lukukokemus. 

Sijoitan kirjan scifi-haastessa luokkaan 2, aikuisten science fiction.

Kerjäläiset Espanjassa, tai siis unettomat Yhdysvalloissa - Nancy Kress: Beggars in Spain

Kirjan nimi: Beggars in Spain

Kirjailija: Nancy Kress

Julkaistu: 1993

Kustantaja: Phoenix Pick

Sivuja: 98

Mistä minulle: Amazon.co.uk

Innostuin Nancy Kressin pienoisromaanista valtavasti Sivukirjaston Liinan kommenttien perusteella. Sain kuin sainkin perustettua "tilaa Amazonilta samalla kun tarvitset välttämättä jotain muuta" -listan. Kun loma ja sen kriittisin osa eli aurinkorasvan hankinta lähestyi, oli tietenkin pätevä syy tehdä ihan pieni kolmen, tai öö, siis neljän, tai kolmen ja yhden pienoisromaanin, kirjatilaus.

Beggars in Spain ei nimestään huolimatta juuri liity kerjäläisiin Espanjassa. Sen sijaan tarina ratsastaa mahtavalla idealla: Mitä tapahtuu, kun geeniteknologia on kehittynyt siihen pisteeseen, että toivotun lapsen ominaisuudet voidaan valita? Entä mitä tapahtuu sitten, kun joillekin uuden sukupolven edustajista nukkuminen on täysin turhaa ja tarpeetonta, itse asiassa mahdotonta? Millaisen edun nämä henkilöt elämäänsä saavat ja mitä sitten tapahtuu?

Kirjassa seurataan Leishan, yhden ensimmäisistä unettomista, elämää. Isä toivoi unetonta, äiti nukkuvaa lasta, perheeseen saatiin molemmat. Erilaisten sisarusten elämä ei tietenkään ole lapsinakaan helppoa, mutta Leisha kohtaa ihan uudenlaisia vaikeuksia kasvaessaan. 

Vaikka kirja on pieni ja itse asiassa aika helppolukuinenkin, se on täynnä isoja kysymyksiä. Miten erilaiset ihmiset voivat elää yhdessä? Mikä on reilua, mikä ei? Kuka on velkaa kenelle? Miksi pelkäämme erilaisuutta? Mikä valta pienellä eliittijoukolla on ja kuka sen voi päättää?

Kirja on paljon vähemmän scifi (siis vähemmän perusteluita ja tekniikkaa) kuin odotin, mutta eipä 98 sivuun liikaa asiaa kannatakaan tunkea. Tarina on todella sujuva, olisin lukenut mielelläni tarinaa heti eteen päin. Jatko-osia siis onneksi kuitenkin on olemassa!

Ujutan Beggars in Spainin myös osaksi scifi-haastetta, tarkemmin luokkaan 3, Hugo-voittaja.

Beth Revis: Across the Universe - Matka alkaa

Katsokaapa nopeasti kirjan kantta ja miettikää, millä kielellä se on kirjoitettu. 

Kuva Otava. Katsokaa kantta ja miettikää, millä kielellä kirja on kirjoitettu.

 

 

Niinpä. 

Valitukset alkuun 
Olen edelleen vähän hämmentynyt tämän kirjan nimestä. Miksi ihmeessä se on Across the Universe - Matka alkaa (tuon väliviivan keksin Otavan sivuilta, kirjan kannessa sitä ei ole)? Kyseessä on kuitenkin suomenkielinen nuortenkirja... Mitä vikaa olisi ollut vaikka nimessä Universumin halki - matka alkaa, Halki universumin - matka alkaa, Universumin poikki - matka alkaa tai vaikka radikaalisti Universumin läpi - matka alkaa? 

Kirjan nimi: Across the Universe - matka alkaa

Kirjoittaja: Beth Revis

Kustantaja: Otava

Julkaistu: 2011/2012

Sivuja: 399
Mistä minulle: Kirjasto, varaamalla

 

Sarjan suomentaminen aloitettu ajoissa

Otavan käännetyn nuortenkirjallisuuden osastolla on nyt oltu napakoita: Maailmalla viime vuonna ilmeisen suosittu kirja on saatu kauppojen hyllyille suomennettuna jo vuoden alussa. Ehkä Twilight ja Nälkäpeli -tyyppisten sarjojen menestys on innostanut seuraamaan nuorten tai nuorten aikuisten bestsellereitä entistä tarkemmin. 

 

Tiedettä ja avaruusaluksia

Avaruusaluskammoiset, kavahtakaa: Matka alkaa edustaa periaatteessa yhtä runsaasti scifissä käytettyä avaruuaalusgenreä, arkkialuksia. Avaruusalus Varjelus on siis niin pitkällä matkalla, että sitä asuttaa sukupolvi toisensa jälkeen. Kirjan tapahtumahetkellä aluksella asuville Aurinko-Maa on tuttu vain vanhoista tarinoista.

Tapahtumien keskiössä on teini-ikäinen Amy. Hän on joutunut, tai oikeastaan päässyt, vieraalle planeetalle matkalla olevaan alukseen vanhempiensa toiveesta. Koska matka planeetalle kestää vuosisatoja, määränpäässä tärkeät henkilöt on syväjäädytetty matkan ajaksi. Näin perillä on välittömästi niin osaavia tutkijoita kuin sotastrategiat hallitseviakin. 

Tiede pettää 

Matka ei suju Amyn osalta aivan suunnitelmien mukaan: Hän herää syväjäädytyksestä jo 50 vuotta ennen määränpäätä. Vanhempien on määrä maata syväjäädytettyinä koko loppumatkan ajan, ja Amy huomaa olevansa keskellä todella kummallista yhteiskuntaa. Alusta johtaa diktaattorimaisin ottein Vanhin, joka kouluttaa samalla itselleen Seuraajaa, seuraavan sukupolven johtajaa. 

Aluksella jokaisella henkilöllä on tarkkaan määritetty tehtävänsä, monessakin mielessä. Muotista ei voi poiketa, siitä pitävät huolen niin lääkäri kuin Vanhinkin. 

Nuortenkirjoille tyypilliseen tapaan mukaan on ujutettu tietenkin myös dramatiikkaa ja rakkautta. Rakkaustarina on niistä toistaiseksi se vähän tylsempi osa: Seuraaja rakastuu Amyyn. 

Mielenkiintoisempi osa on salaperäisempi. Vanhin tuntuu pimittävän asioita, ja jostain selittämättömästä syystä Amy ei ole ainut, jonka kryosäiliö on sammutettu liian aikaisin. 

Toista osaa odotellessa...

Tarina etenee useamman kertojan kautta, ja ratkaisu toimii hyvin. On hauska seurata sekä ikänsä Varjeluksella asuneen Seuraajan kuin ennenaikaisesti heränneen Amynkin havaintoja.

 Matka alkaa ei yllä ihan Twilightin tai Nälkäpelin kaltaiselle koukuttavuustasolle, mutta oli oikein viihdyttävää lukemista. Kirja olisi kestänyt aavistuksen tiivistämistä, kaikenlaista kuvaamista (ja tulevien osien petaamista?) on kirjan keskivaiheilla paljon. Toisaalta kirja päättyy sen verran mielenkiintoiseen ja uskottavaan yllätykseen, että harkitsen toisen osan hankkimista jo englanniksi, että ei tarvitsisi ihan vuotta odotella. 

Osallistun kirjalla myös scifi-haasteeseen, ja sijoitan sen (ainakin toistaiseksi...) luokkaan 1. Nuorille suunnattu science fiction. 

Stanislaw Lem: Solaris

Kirjan nimi: Solaris

Kirjoittaja: Stanislaw Lem

Kustantaja: Tammi. Mikäköhän kirjasto tämä on, saman tyyppinen kansi esimerkiksi Uljaassa uudessa maailmassa.

Julkaistu: 1961/1973 (alkuperäinen/suomeksi)

Sivuja: 250
Mistä minulle: Kirjasto 

Stanislaw Lem, kuva Wikipedia

 Nyt kun olen kertonut, miksi scifiä kannattaa lukea, esittelen tarkemmin ensimmäisen scifi -haasteeseen sisällyttämäni kirjan. Solaris kuuluu Classics -listan mukaan klassikoihin, joten tässä vaiheessa sijoitan kirjan luokkaan 5, science fictionin moderni klassikko. Otan kuitenkin vapauden rukata kirjojen kategoriasijoituksia vielä myöhemmin sopivaksi katsomallani, luonnollisesti sääntöjen hyväksymällä, tavalla :).

Solaris on siis yksi genren klassikoita, ja no, vähän niin kuin Vieras kartanossa, sekin on hyvin psykologinen kirja. Avaruusaluksia siis on, mutta sivuja ei todellakaan ole täytetty millään tieteisjargonilla. Päähenkilö sentään on kunnon tiedemies, avaruustutkija nimeltä Kris Kelvin. 

Maapalloltakin on jo kauan sitten huomattu kahta aurinkoa kiertävä Solaris -planeetta. Elämää planeetalla kuitenkin on, nimittäin valtameri. Meri ei ole mikään stabiili vesilammikko siinä mielessä kuin sen helposti käsittää, vaan ajatteleva olento joka muuttaa muotoaan. 

Solariksella on tutkimusasema jossa valtamerta koskevaa tutkimusta on tehty jo pitkään. Paikassa tosin on jotain outoa: Tutkijat ovat kuolleita tai eristäytyneitä ja käyttäytyvät oudosti. Kaiken lisäksi Kelvinin kuollut rakastajatar vielä ilmestyy paikalle. Merellä taitaa olla jotain osuutta asiaan. Friikkiä? Kyllä. 

Avaruusaluksista huolimatta kirja ei tunnu erityisen kovalta scifiltä (kyllä, suppeiden empiiristen kokeideni mukaan avaruusalukset viittaavat aina kovaan scifiin), vaan tarina on kuin onkin psykologisempi. Kirjan parhaat ansiot eivät ole kielessä tai ehkä ihan tarinan kerronnassakaan (vaikka kieli tai kerronta eivät häirinneetkään) vaan jossain syvällä juonessa. Solaris tuntuu siltä, että minulta meni jotain ohi, ja haluaisin lukea sen heti uudestaan. Harmi, nyt en malta, mutta taatusti joskus myöhemmin. Haluan saada tarinastakin vielä paremmin kiinni.

Miksi lukea scifiä?

Kun ilmoittauduin Raijan Taikakirjaimet -blogissa organisoimaan scifi -haasteeseen, ajattelin saman tien, että aloitan haasteen kertomalla, miksi minusta jokaisen olisi hyvä lukea scifiä, tuota välillä niin kovin väärin ymmärrettyä kirjallisuuden lajia, edes vähän. Edes joskus, vaikka ei yhtään avaruusaluksista tykkäisikään (scifi ei aina = avaruusalus). Vaikka se scifi ei ihan omimmalta tuntuisikaan. No, aloituspostauksen tekeminen vähän venyi, ja olen ehtinyt tekemään haasteelle ihan oman sivunkin tänne. Mielessä on myös osallistuminen maailmanvalloitukseen ja Ikkunat auki Eurooppaan, molemmille tosin on vielä sivut tekemättä... 

Kuva weheartit.com / http://blog.optisch-edel.de/2011/05/black-sun.html

Mutta niin, miksi lukea scifiä vaikka ei olisikaan innostunut avaruusaluksista 5-vuotiaana (tosin kuka ei?):

• Tarinat ja kuvaukset nykyhetkestä ovat aina jo jollain tavalla historiaa. Siksi on hyvä kertoa tulevasta. Ja noin yleisesti ottaen, tulevaisuuden kuvaaminenhan on (ainakin yleensä) yksi scifin kantava idea.  
• Edelliseen liittyen: Missään muussa kirjallisuuden lajissa harvemmin kerrotaan, millaista ehkä on 10, 20, 100 tai 1000 vuoden päästä. Osa otaa kantaa myös siihen, miten tilanteeseen on päädytty, osa ei. Joka tapauksessa, erilaiset tulevaisuudenkuvat saavat usein ajattelemaan nykyhetkeä ihan uudelta kannalta. Mielenkiintoisinta voi olla ajatella, onko kuvattu tulevaisuudenkuva juuri se todennäköisin, jos kaikki jatkuu kuten nyt näyttäisi jatkuvan. Toisaalta se, millaiseksi tulevaisuuden kuvittelemme tai miten johonkin tulevaisuusskenaarioon nyt suhtaudumme, voi kertoa tästä hetkestä paljon enemmän kuin se, miten nykyhetkeä nyt kuvataan.
• Jotkut kauan sitten absurdit asiat ovat jo totta, kehitys kehittyy ja silleen. Matka maan keskipisteesee ei ehkä toteutunut, mutta kuussa on käyty. Kannattaa siis miettiä, tuntuvatko ne energiavallankumoukset, ydinsodat ja muut ehkä kuitenkaan niin kovin kaukaisilta vaikka 20 vuoden päästä
• Uhkakuvat. Ymmärrämmekö, mihin olemme menossa, ja mihin valitsemamme reitti johtaa? Vaikka vaaroja osattaisiinkin väistellä, pitää ne jonkun merkata että niitä osattaisiin väistää.
• Vielä mielenkiintoisempia ovat tietenkin uhkakuvien ratkaisut. Onko kukaan edes vaivautunut miettimään, mitä voisi tehdä? Miksi aurinkoenergiaa ei hyödynnetä nykyistä enemmän Afrikassa? 
• Mahdollisuudet. Jos kaikki maailmassa elävät 500 vuotiaiksi tai osa väestöstä ei enää tarvitsekaan unta, keksimme tavan jolla tuottaa loputtomasti energiaa tai lentää seuraavaan galaksiin, mitä sitten voisi tapahtua?
• Mahdollisuuksiakin voidaan käsitellä monelta eri näkökantilta eli oikein kunnon spekulointi. On tietysti ihan eri asia saavuttaa jonkinlainen energiavallankumous kuin huimaa edistystä lääketieteen rintamalla.
• Monet vanhat scifiromaanit ovat aika suoraviivaisia ja jopa vähän kökösti kirjoitettuja. Niitä lukee usein enemmän tarinan tai spekulaatioiden kuin hyvän kirjoituksen vuoksi. Niille, jotka arvostavat ennen kaikkea taitavaa kirjoitusta, voisin suositella vaikka heti esimerkiksi Kazuo Ishiguron Ole luonani aina, Johanna Sinisaloa tai Margaret Atwoodia. 
• Nouseminen pienen ihmisen yläpuolelle. Yksittäisen ihmisen tarinalla voi toki kertoa paljon ja tehdä asioista helposti lähestyttäviä, mutta kyllä se galaktinen näkökulma silti on toisinaan ihan jees. 
• Todellisuudessa on todelisuutta ihan tarpeeksi. Todellisuuden rikastaminen tekee ihan hyvää, ainakin kirjoissa.

Erinomaisia listoja eri tyyppisistä scifi -romaaneista on linkattu haasteen aloituspostaukseen.

Keksivätkö scifi-allergikot tämän litanian jälkeen vielä vastaväitteitä? Entä olisiko scififaneilla lisättävää?