Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus

Kirjan nimi: Viimeinen toivomus

Kirjoittaja: Andrzej Sapkowski

Kustantaja: WSOY

Julkaistu: 1993/2010 (alkuteos/suomeksi)

Sivuja: 333

Mistä minulle: Kirjastosta, varausjonon kautta

Kiinnostuin Viimeisestä toivomuksesta katsastaessani WSOY:n nettisivuja. Vuosi sitten julkaistu kirja on nyt palkittu 2011 Tähtivaeltaja -palkinnolla parhaana suomennettuna fantasiakirjana. Palkinto taisikin olla pieni vihje ongelman kehitttymiselle tämän kirjan kanssa, mutta siitä lisää myöhemmin. 

 

Takakannesta:

"Kirja, josta The Witcher -peli sai alkunsa.
Kirja, joka on tavoittanut yli 20 miljoonaa lukijaa.

Fantasiaa vaativaan makuun: älykästä huumoria ja synkkien metsien melankoliaa.

Viimeisen toivomuksen arvoituksellinen sankari on Geralt, jonka ammattina on maiden ja mantujen rauhaa häiritsevien epäihmisten surmaaminen. Mutta yhtä usein kuin Geralt suojelee ihmisiä varjoissa lymyileviltä kimairoilta, hän joutuu toteamaan vihollisensa taikuuden uhriksi: viatonkin ihminen voi tulla noidutuksi ihmissudeksi, ja kaunein hymy voi kuulua petolliselle vampyyrille. Ihmisyyttä ei voi tunnistaa katsomalla.

Viimeinen toivomus on harmaiden alueiden ja hienovaraisten vihjeiden kirja, rohkean sanailun ja kuivan huumorin läpäisemä mutta melankolinen. Se on vauhdikasta mutta maalta tuoksuvaa ja ihmiskuviltaan tinkimätöntä fantasiaa, jossa mielikuvitukselliset pedot, prinsessat ja linnanherrat nähdään uudenlaisissa luonnerooleissa. Se aloittaa saagan, joka kartoittaa ihmisyyden rajaseutuja niin kuin vain tarumaailma voi parhaimmillaan tehdä."

Kuten ehkä olette huomanneet, käytän takakansitekstiä bloggauksen apuna kun minulla on kirjasta muuten aika vähän sanottavaa. Ai ja miksi tällä kertaa? Minun lukuongelmani tiivistyi oikeastaan yhteen asiaan: En pysty kertomaan laajemmasta juonikaaresta juuri mitään, koska Viimeisessä toivomuksessa temmelsi Geraltin lisäksi väkeä kuin Puumalan Salessa juhannusaattona. Ja se on muuten paljon se. Ihmisiä, ei-ihmisiä, suoranaisia pahisolioita ja niin edelleen tuli ja meni, noituri teki mitä noiturin oli kulloinkin tehtävä ja jatkoi matkaa. 

Uskon, että Tähtivaeltaja -palkinto oikeasti kertoo kyseessä olevan korkaluokkaisen fantasiakirjan, joka kelpaa vaativammillekin lukijoille. Valitettavasti tämä tuntui tarkoittavan myös ei harjaantumattomille lukijoille. Joihin ehdottomasti itseni tässä genressä lasken. 

Se, että olisin vaativa lukija, tarkoittiaisi varmaan loogisesti, että olisi pitänyt lukea paljon fantasiaa (ja kunnon fantasiapuritanistina pitäisi varmaan inhota Twilightia), ja minä en kyllä suoraansanottuna ole. Tykkään kyllä kaikenlaisista kummallisuuksista, mutta fantasiakirjasarjat ovat yleensä niin pitkiä, että niiden aloittaminenkin on jäänyt yläasteiän jälkeen väliin. 

Ei lukeminen tietysti koskaan hukkaan mene, mutta luulen, että palaan Noiturin pariin vasta sitten, jos tai kun joskus olen kahlannut alan perusteoksia läpi ja olen vähän vaativampi lukija. Voi toki myös olla, että Viimeinen toivomus ei päässyt Nälkäpelin jatko-osien puristuksessa oikeuksiinsa, sillä luin Viimeisen toivomuksen vasta Nälkäpelin toisen osan jälkeen.

 

Viikonlopun kirjalliset leffavinkit

Oota, mä luen tän eka loppuun -blogin anni.m kirjoitti juuri Vettä elefantille -elokuvasta. Koska tajusin itsekin katsoneeni eilen kirjaan pohjautuvan elokuvan, ja itse asiassa myös viime viikonloppuna, ajattelin kertoa näiden elokuvien uskollisuudesta kirjoille muutaman sanan.

Kuten 30-days -haasteessa kävi ilmi, mielestäni paras kirjasta elokuvaksi -sovitus oli Michael Cunninghamin Tunnit. 

Viime viikonlopun huvituksiin kuului Richard Mathesonin Olen legenda. Olen aiemmin blogannut kirjasta täällä. Vielä pari sanaa kirjasta: Se on julkaistu JO 1954 mitä ei kirjaa lukiessa missään tapauksessa uskoisi (tai ainakaan asiaan ei kiinnitä huomiota), se on erittäin taloudellinen sanankäytöltään (vain 163 sivua) ja aivan uskomattoman hyvä. Kirjan arvo on mielessäni vain kasvanut ja kasvanut sen lukemisen jälkeen. Tarina on suuri ja sujuva vaikka sivuja on vähän. Juoni on yksinkertaisuudessaan seuraava: Richard Neville on yksin maailmassa. Muut ovat kuolleet jonkinlaisen vampyyritaudin seurauksena, jonka takia heistä tulee vain pimeässä viihtyviä zombeja. Vaikka teos lasketaan kauhugenreen, suosittelen sitä kaikille, koska:

• Se on loistava kuvaus yksinäisyydestä 
• Se saa ajattelemaan 
• Sen on mielestäni tarinan kerronnan mestarinäyte. 

Taas, vain 163 sivua ja niin paljon asiaa... Joku varmaan jo arvasi, että arvostan taitoa kertoa paljon vähillä sivuilla. 

Vielä maksuton mainos: Suomenkielinen Olen legenda on edesmenneen Vaskikirjat -kustantamon julkaisema. Fan-Manga pyrkii kuitenkin jatkamaan Vaskikirjojen toimintaa, ja Olen legendan voi klikkailla itselleen ainakin täältä tai tietenkin noutaa kirjastosta. Missään Suomalaisen hyllyssä en nimittäin ko. teosta ole koskaan nähnyt.

Kuva www.kirjapuoti.fi, kirjan saa hankittua myös sieltä.

Okei, alkujohdannosta tuli vähän pitkä, mutta nyt siihen elokuvaan. Itse asiassa kirjasta on tehty jo kolme elokuvaversiota: The Last Man on Earth (1964), The Omega Man (1971) ja I Am Legend (2007). Minä katsoin näistä viimeisimmän version. Kauhuahan tämä siltä osin oli, että painajaisia tuli, mutta tällä kertaa pieni kärsimys ei haitannut, tämä oli nimittäin kirja- elokuvavertailun kannalta ehdottoman mielenkiintoista katsottavaa. 

Olen nimittäin ihan varma, että yhtä erilaista elokuvaa jostain kirjasta ei ole koskaan tehty. En missään tapauksessa halua tehdä juonipaljastuksia kummastakaan, mutta sanon silti, että elokuvan katsominen voi olla aika kiero kokemus, jos paitsi miljöö on muutettu aivan erilaiseksi, hirviöt on muutettu aivan erilaiseksi myös loppuratkaisu on muutettu täysin päinvastaiseksi :). 

Kuten anni.m:n postaukseenkin kommentoin, itselläni auttaa näissä elokuva-kirjapettymyksissä aika usein se, että aloittaa elokuvalla ja lukee vasta sitten kirjan. Nyt kuitenkin suosittelen ihan vaan lukemaan kirjan ja katsomaan elokuvan joskus jos huvittaa. 

Sitten vielä lyhyesti eiliseen elokuvakokemukseen, eli Kazuo Ishiguron kirjaan Ole luonani aina perustuvaan samannimiseen elokuvaan. 

Kuva Wikipedian kautta Amazonista

Luin Never Let Me Go:n helmikuussa 2010 eli ihan hyvän aikaa sitten. Luin kirjan aivan, kuten olin jostain suositellut sen luettavan: En yrittänyt yhtään selvittää, mitä kirjassa tapahtuu tai mihin se liittyy, en lukenut edes takakantta. Siksi en kerro edes juonesta mitään enempää. Suosittelen tätäkin kirjaa kaikille (tosin suosittelen edelleen Olen legendaa vielä vahvemmin) ja paljastan sen verran, että Ole luonani aina sopii myös herkkähermoisemmille. 

Myös elokuvaversio oli hyvä. Ei ihan yhtä hyvä kuin Tunnit -elokuvan sovitus, mutta silti, oikein hyvä.

Odotatteko te tällä hetkellä jostain kirjasta tulevaa elokuvasovitusta? Minulla lähiaikojen suurimmat odotukset kohdistuvat Norwegian Woodiin (elokuva jo ilmestynyt mutta ei vielä vuokraamoissa) sekä tietenkin vähän myöhemmin syksyllä ilmestyvään seuraavaan Twilight -filmatisointiin. Ja ensi vuonna pitäisi päästä ruudun ääreen katsomaan myös Nälkäpeliä...

Kirjasyksy on täällä!

Kirjasyksy voitiin mielestäni julkaista korkatuksi viikko sitten lauantaina, kun Helsingin Sanomat julkaisi - melko kattavan - listan syksyn kaunokirjallisista uutuuksista. Minä olen korjannut satoa viime viikon lopulla luetun Kari Hotakaisen Jumalan sanan verran. Myös jo aiemmin julkaistu Matt Haigin Radleyn perhe on jo luettu.

Nyt kuitenkin se jo aiemmin uhkaamani vähän tarkempi katsaus jos nyt ei syksyn aikana luettavista kirjoista, niin kirjoista, jotka haluaisin lukea syksyn aikana. Kertoohan sekin jotain, kai...

Esikoisteokset:

Esikoisista en osaa sanoa oikein mitään. Mielenkiintoisimpana kirjana nousi esiin Tapio Tuomaalan Luonnonmukaista, HS:n mukaan on  "Kuvaus maailmasta, jossa luontoarvot on nostettu ykköseksi." Kustantaja Nordbooks on minulle ennestään ihan tuntematon. Kuvauksesta tulee mieleen Will Fergusonin kirja Onni TM joka onnistui aikanaan hauskuuttamaan minua muutamien hyvien naurujen verran. Lietsoisin muuten tätä pikkukustantamoa heti vähän hanakampiin markkinointitoimiin: Kustantamon sivuilla on pitkä kirjailijaluettelo, mutta sieltä ei löydy Tuomaalan nimeä, saati sitten minkäänlaista kirjailijaesittelyä. Urkkimishaluista lukijaa tietysti kiinnostaisi...

Kotimainen kirjallisuus:
Kristina Carlson: William N. Päiväkirja. Kuvaus suomalaisesta tiedemiehestä 1890-luvun Pariisissa. Otava - Pariisi ja menneisyys. Kuulostaa hyvältä. 

Antti Eronen: Talvi. Perheen kokemukset ydinsodan jälkeen. Myllylahti. - Mennään nyt sitten Nälkäpelin ykkösosan jälkeisissä tunnelmissa, lisää tuhottua maailmaa... 

Anne Leinonen ja Miina Supinen: Rautasydän. Yksinhuoltajan arjen sekoittaa rautakauppaan ilmestyvä mies. Helsinki-kirjat. - Blogiarviot saivat kiinnostumaan. Sitäpaitsi Supinen on vähintään ihan jees. 

Inna Patrakova: Naapurit. Leppästen mökkinaapuriksi muuttaa uusrikas venäläinen perhe. Helsinki-kirjat. - Olen ihan varma että tätä lukiessa nauran monta, monta, monta kertaa, ja varmasti ihan vain siksi, että tunnistan liian monta kohtaa faktaksi vaikka olisivat kuinka keksityn kuuloisia. Varmasti lukuun.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta. Mehiläisten katoaminen merkitsee tuhoa. Teos - Sinisalo. Pakko lukea.

Jarkko Tontti: Sali. Yksi kuntosali yhdistää kolmea ihmistä. Helsinki-kirjat. - Olen lukenut tästä muistaakseni pidemmänkin esittelyn ja tämä kuulosti sen perusteella kiinnostavalta.

Kjell Westö: Halkeamia. Westön valikoituja tekstejä vuosilta 1986–2011. Otava Sprickor. Valda texter 1986–2011. Söderströms - Vähän kuten Sinisalo, mutta Westö. Pakko lukea.

Kotimaisen kirjallisuuden listaa lukiessa tuli muuten semmoinen huah, onpa sotajuttuja -olo. Traumat on käsiteltävä, mutta miten paljon näissä enää on mitään uutta? Pitäisi varmaan lukea niin tietäisin, mutta nyt jää tuon sota-aiheen takia aika monta kirjaa lukematta.

Käännöskirjallisuus:

Katie Arnoldi: Kehonpalvoja. Kehonrakentaja Aurora haluaa unelmavartalon. Helsinki-kirjat - Toinen kuntosalikirja listassa, mutta kiinnostaa.

Charles Baudelaire: Pahan kukat. Antti Nylénin suomennos vuoden 1861 laitoksesta. Sammakko - Olettekos ikina yrittäneet löytää tätä kirjaa? En ole kummoinen sijoittaja, mutta jos tästä tulee yhtä hankala saada kuin se on viime vuodet ollut, niin sanoisin, että kannattaa ostaa koko rahalla. Olen etsinyt tätä isälleni lahjaksi, mutta lähimmät kosketukset tähän ovat olleet yksi Mikkelin maakuntakirjaston risainen kaukolainattu versio ja Edinburghista ostettu pokkari jossa runot ovat ranskaksi ja englanniksi. Divareissa tämän perään kysellessä on vain katsottu säälivästi ja kerrottu että "vaikea saada, kovin vaikea saada, ne kyllä menee heti jos niitä tulee".

Mihail Bulgakov: Morfiini ja muita novelleja. Valikoima novelleja. Savukeidas - Bulgakov on tehnyt jonkinasteisen vaikutuksen kirjalla Saatana saapuu Moskovaan. Aika kovat odotukset tälle siis. 

Hal Duncan: Pako Helvetistä! Neljä syntistä päättää paeta Helvetistä. Like - Duncan! Ensin pitää kyllä lukea Ink. Mutta kuka muu kuin Duncan keksii kirjoittaa paosta Helvetistä? Ja kiitos jo etukäteen suomennoksesta, saatan ymmärtää tästä jotain enemmän kuin keväällä lukemastani Vellumista.

David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista. Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Avain - Tämä on nerokas. Siis ihan todella. Kirjailija on neurotieteilijä ja "Teos valittiin mm. The Guardianin, The Chicago Tribunen ja Barnes and Noble -kirjakaupan Vuoden kirjaksi 2009." Olen lukenut ensimmäisen novellin, ja siis tämä on loistokas. Outoa, mutta olen miettinyt ihan samankaltaisia juttuja itsekin. Todennäköisesti erittäin innostunut arvostelu siis tulossa piakkoin!

Neil Jordan: Ilmetty. Romaanihenkilö kohtaa sattumalta kaksoisolentonsa. Like - Tämä ihan vaan kuulostaa hauskalta. Ja Like on julkaissut paljon hyviä kirjoja. 


John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen. Tarina ystävyyden kauhistuttavasta voimasta. Gummerus. - Olen lukenut Lindqvistiltä Kuinka kuolleita käsitellään ja se kyllä vakuutti minut tämän kirjailijan osaamisesta. Ystävät hämärän jälkeen on joidenkin lähteiden mukaan vielä parempi, ja se olisi itse asiassa jo hyllyssä.

Dmitri Gluhovski: Metro 2034. Ihmiskunta elää metrotunneleissa ydinsodan jälkeen. Like - JES! En antanut Metro 2033:lle tarpeeksi arvoa heti sen luettuani, mutta se on säilynyt mielessä niin hyvin, että tämä itsenänen jatko-osa (vai miten se menikään) on ehdottomasti luettava.  

Risto Isomäki: Con rit. Ekotrillerissä myytti muuttuu todeksi. Tammi  - En ole lukenut yhtään Isomäen kirjaa, mutta luulen, että kannattaisi.


Ilkka Remes: Teräsleijona. Kansallisuuksien väliset jännitteet alkavat purkautua. WSOY - Koska Remes kuuluu lukea joka syksy. 

Hesarin listalta puuttui ainakin Gene Wolfen Uuden auringon kirja, joka (tai siis molemmat kaksi) minulla on jo hyllyssä, englanniksi. Ehkä nyt sitten saan loppusysäyksen lukea nämä, kirjojen vaikeus on vaan ennalta vähän pelottanut.


Näyttää vähän siltä, että tämän(kin) syksyn luku-urakka on aika mahdoton, mutta ei se mitään. Lohduttavaa, että kiinnostavien kirjojen putkahteleminen maailmaan ei näytä olevan loppumassa.


Lisäys hetkeä myöhemmin: En jaksanut kahlata tietokirja -osiota läpi, mutta huomasin tänään Helsingin Sanomissa arvion Tauno Tiusasen kirjasta Narutettu sukupolvi. Entisen opettajan teokseen pitää tietysti tutustua, vaikka faktaa onkin, niin vaikuttaa onneksi sentään kevyemmältä kuin ne tenttikirjoina olleet saman henkilön opukset...

Peter Høeg: Lumen taju

Kirjan nimi: Lumen taju

Kirjoittaja: Peter Høeg

Kustantaja: Tammi

Julkaistu:1992/1993 (alkuteos/suomeksi)

Sivuja: 487

Mistä minulle: Kirjastosta

 Luin Lumen tajun jo "pari kirjaa sitten" (eli ennen Jumalan sanaa ja Nälkäpeliä) mutta bloggaan siitä vasta nyt, koska en ole muodostanut mielipidettä tai oikeastaan en vain osaa ilmaista sitä tarpeeksi täsmällisesti. Positiivisella asenteella tässä kuitenkin ollaan liikkeellä :).

Lumen tajuun tartuin siksi, että ajattelin, että minun olisi pitänyt oikeastaan lukea se jo kauan sitten. Kaikkihan ovat. Sitä paitsi Lumen taju on älyttömän hieno nimi kirjalle.

Lumen taju on yhdistelmä lukukirjaa, dekkaria ja loppujen lopuksi vähän yllättäen myös scifiä. Päähenkilö on henkisesti melkein erakko 30+ nainen Smilla. Hän on kasvanut Grönlannissa. Se on jättänyt identiteettiin vahvan jäljen. 

Eräänä päivänä Smillan ystävä, 6-vuotias Esaja putoaa katolta. Mikään ei selitä tapahtumaa,  ja halu löytää selitys ajaa Smillaa henkilön luota toiselle ja lopulta omituiseen rahtilaivaan. 

Lumen tajua voisi lukea, vaikka siinä ei olisi juonta, niin hienoa kerronta on. Tapahtumat vain värittävät sitä. Harva romaanihenkilö on jäänyt mieleeni yhtä vahvasti kuin Smilla, jos tekisin taannoisen 30 day -haasteen uudelleen, nimeäisin parhaaksi romaaninaishenkilöksi nyt Smillan. 

Vähän omituinen kirja kuitenkin oli. Hyvä, oikein hyvä kirja, ja selvästi pidin siitä, mutta ehkä tämä vaatii vielä sulattelua ja uuden lukukerran. Sen se olisi ainakin ansainnut.

Suzanne Collins: Nälkäpeli

Kirjan nimi: Nälkäpeli

Kirjoittaja: Suzanne Collins

Kustantaja: WSOY

Julkaistu: 2008

Sivuja: 335

Mistä minulle: Kirjastosta varausjonon kautta

Joskus joku kirja alkaa hyppiä nenän eteen niin monessa yhteydessä, että sen lukemista ei vain enää voi välttää. Näin kävi Nälkäpelille. 

Ensin pitkään seuraamani Buttermilk Bisquits -blogin kirjoittaja kertoi tässä postauksessa hullaantuneensa trilogian ensimmäisestä osasta. Sitten Kirjamielellä -blogin marjis jatkoi hehkutusta ja heinäkuisella Kalifornian automatkalla Harry Potterin kaltaisesta seuraavasta menestyjästä radiossa puhuttaessa Nälkäpeli (The Hunger Games) nousi taas esiin. Kirja on mukana myös Raijan, Liinan ja marjiksen koostamalla Spefin 101 helmeä -listalla. 

Vaikka ensimmäinen Nälkäpeli -kirja on kirjoitettu "jo" 2008, se on tainnut nousta nyt uudestaan kuuluisuuteen ensi vuonna ensi-iltansa saavan elokuvan ansiosta. Elokuvista ja kirjasarjasta povataan jo kovasti ainakin Twilightin veroista massahurmoksen aiheuttajaa, ja ainekset tähän ovatkin hyvin kasassa.

Nälkäpeli sijoittuu jonnekin tulevaisuuteen: Teknologia on hyvin edistynyttä siltä osin kuin sitä on käytössä, mutta jonkinlainen maailmanloppumainen mullistus on koettu. Kirja vaikuttaa sijoittuvan nykyisen USA:n alueelle jota kutsutaan Panemiksi, muun maailman kohtaloon ei oteta kantaa. Ihmiset elävät vyöhykkeillä, jotka ovat tiukasti rikkaan pääkaupungin, Capitolin hallinnassa. Vyöhykkeitä oli alun perin 13, mutta Capitolille niskoitellut kolmastoista vyöhyke on jyrätty maan tasalle.

Vyöhykkeiden asukkailla ei käytännössä ole mahdollisuutta pitää yhteyttä muiden vyöhykkeiden asukkaisiin. Melkein kaikki elävät säännöstellyssä kurjuudessa. Vyöhykkeiden tehtävät ovat selkeästi erilaistuneet: Yhdessä tuotetaan hiiltä, toisessa ruokaa, kolmannessa lääkkeitä ja niin edelleen. 

Muistutuksena ylivoimastaan Capitol järjestää vuosittain Nälkäpelin, johon kahden nuoren kustakin vyöhykkeestä on osallistuttava. Osallistujat arvotaan elonkorjuujuhlaksi nimetyn tapahtuman yhteydessä. Kilpailu televisioidaan Big Brothermaiseen tapaan kaikille vyöhykkeille.

Vyöhykkeeltä 12 tyttöosallistujaksi päätyy köyhissä oloissa kasvanut Katniss. Nälkäpelin säännöt ovat yksinkertaiset: Vyöhykkeiden edustajat, tribuutit, suljetaan rajatulle luonnonalueelle, heille annetaan mukaan joitain tarvikkeita, ja heidän on taisteltava niin pitkään kunnes vain yksi osallistuja on hengissä. 

En paljasta tapahtumista enempää jotta lukemisen ilo säilyisi muillakin. Juoni on erittäin vetävä eikä kirjassa ole muutenkaan moittimista: Vaikka kirjaa markkinoidaan nuortenkirjana, siinä ei ole Twilight -suomennosten kaltaista lässytystä eikä lukijoita yritetä valistaa eikä asioita alleviivata. Asetelma on mielenkiintoinen ja Collins on tehnyt hyvää työtä mielenkiintoiset ja uskottavat olosuhteet tapahtumien taustaksi rakentaessaan.

Trilogian toinen osa odottaa jo kirjaston varaushyllyssä, ja se pitää mennä noutamaan heti maanantaina. 

EDIT 27.3.2012: Kommentit vasta ilmestyneestä Nälkäpeli -elokuvasta uudessa postauksessa. 

Kari Hotakainen: Jumalan sana

Nyt on maailman kirjat sekaisin: Luen syksyn kirjasatoa ennen kuin olen ehtinyt edes kommentoida siihen mitään viikonloppuna ilmestyneen Hesarin listan pohjalta. Eilisellä kaupunkikäynnillä sain kuitenkin jo napattua Hotakaisen uutukaisen mukaan - Vaikka Suomalaisessa kirjakaupassa sitä ei oltu vielä ehditty edes nostaa esille. Toisaalta olen hieman hämmästynyt tästä julkaisupäivä -asiasta: Kirjan Facebook -sivuilla lukee ilmestymispäivän olevan 20.8, toisaalta taas mm. Booklibris ilmoittaa ilmestymispäiväksi 16.8. Erikoista. Kirja on silti jo luettu, joten enemmittä löpinöittä kommentteihin eli kannattaako lukea vai ei.  

Kirjan nimi: Jumalan sana

Kirjoittaja: Kari Hotakainen

Kustantaja: Siltala

Julkaistu: 2011

Sivuja: 324

Mistä minulle: Kaupasta kassan kautta kotiin

Takakansiteksti on tiivis kuten tälle kirjalle sopiikin: "Yhden päivän romaani kapitalismista, yritys selittää näkyväistä ja näkymätöntä, yleistä ja hyvin yksityistä. Jumalan sana on matkakirja talousjärjestelmän ytimeen, yhtä aikaa röyhkeä ja runollinen, jylhä ja koominen." Yhden päivän romaanista puhuminen on siinä mielessä harhaanjohtavaa, että tapahtumat sijoittuvat myös parin yön ja satojen ja taas satojen ajokilometrien ajalle.

Nopealukuisessa kirjassa hahmojen määrä pysyy hallinnassa. Päähenkilö on Jukka Hopeaniemi, jonka keski-ikäistä, suorastaan vanhuutta rajaa uraputki jonka tavoitteena tuntuu olevan täyttää edesmenneen isän, Uljas "Ukko" Hopeaniemen saappaat Konsernin johdossa. Muuttuneessa maailmassa tehtävä tuntuu olevan mahdoton. 

Jukka Hopeaniemi on profiloitunut sangen suorasukaiseksi ja suurta yleisöä joskus provosoivienkin talouslausumien laukojaksi. Heikolla hetkellä, pitkän taivuttelun jälkeen Jukka tulee luvanneeksi esiintyä Huomenta Maa -lähetyksessä. Tätä ennen hän on pitänyt yksityiselämänsä ja henkilökohtaiset kiinnostuksen kohteensa visusti omana tietonaan. Televisioesiintymisiä ei ole takana ainuttakaan. Oman persoonan esiintuomisen vaikutus pörssikursseihin epäilyttää. Kun aamuhaastattelu on enää vain kahden yön päässä, sotkee Islannin tuhkapilvi Saariselälle karanneen päähenkilön paluusuunnitelmat. 

Koska julkiset kulkuvälineet ja yleinen mielentila eivät sovi toimitusjohtajan tyyliin, ja itse asiassa toimistolla olisi kasa isävainaan äänittämiä c-kasetteja kuunneltavana, hälyttää Jukka isänsä autonkuljettajan toimineen Armaksen hätiin. Runsas korvaus pehmittää vastentahtoisen kuskin ja matka Huomenta Maa -lähetykseen on mahdollinen. 

Jumalan sana on erittäin hyvä kirja. Hotakainen on erittäin taitava kirjailija, sen hän on todistanut ennenkin. Lauseet ovat lyhyitä, kieli ei silti töksähtele, kaikki vaikuttaa todella hiotulta, lauseiden väliin jää ilmaa niin että lukijaa ei ahdista. Sisältö on juuri sitä mitä kirjalta odotinkin, tarkkanäköistä ja täsmällistä tämän ajan tai ehkä jopa hetken kuvausta. Vaikka yhteiskunnan kuvaaminen ensisijaisesti pörssiyrityksen toimitusjohtajan kautta kuulostaa omituiselta, se on Hotakaiselta loistava valinta.

Kirjaa lukiessa mielessä pomppivat pörssikurssit, se vuoden fiasko -palkinnon ansaitseva pikkutyttöjen muotilehti, luokkaerot ja kapitalismin moniulotteisuus. Silti Hotakainen onnistuu kokkaamaan koko sopan nieltäväksi ja niin, että sivuja kääntelee vauhdilla eteenpäin. Bravo!

Kirjaa on väritetty paitsi Ukon c-kasettisaarnolla, myös Jukan puheeksi tarkoittamilla tekstinpätkillä. Molemmat toimivat tarinassa erinomaisesti ja etenkin puheenpätkät naurattavat.

Jostain syystä kirjasta tuli monta kertaa mieleen John Simonin kirjoittama, Kone -suku Herlinien elämästä kertova Koneen ruhtinas. En ihmettilisi, vaikka teos olisikin ollut Hotakaisen vaikuttajalistalla. Jostain toisesta, ainakin omasta mielestäni vähemmän käsitettävästä syystä monet kirjan monologeista kääntyvät Pasilan Repomies -kielelle, ilman sitä viimeistä järjetöntä vinksausta. Omasta mielestäni tämäkin oli kyllä vaan mukava (itse keksitty) lisämauste kirjaan, tuleepahan 2010 -luku siitäkin mieleen. 

Kirja ei ole minua henkilökohtaisella tasolla liikauttava (tarkoitan, että ei tämä kaikkien aikojen top vitoseen pääse), mutta kuten sanottu, kirja on erittäin hyvä ja taidokas. Jos ihmiset osaisivat kirjoittaa sähköposteja kuten Hotakainen kirjoja, ne olisivat 2/3 lyhyempiä kuin nyt mutta naurattaisivat kymmenen kertaa enemmän. Jumalan sana kannattaa lukea nyt, ja varmasti myös 2026 kun haluaa muistella millainen paikka Suomi oli 2010. Jonkun näitä aikakausikuvauksia on kirjoitettava ja siihen tuskin näppärämpisanoista henkilöä suomeksi löytyy.

Jack Kerouac: Yksinäinen matkamies

Kirjan nimi:Yksinäinen matkamies

Kirjoittaja: Jack Kerouac

Kustantaja: Sammakko

Julkaistu:1960/2005 (alkuperäinen/tämä painos)

Sivuja: 190

Mistä minulle: Kirjastosta

Lukufiilikset eivät ole aivan katossa kahden vähintäänkin kummallisen kirjavalinnan jälkeen. Kerouaciin käytetty aika ei tosin harmita niin paljoa kuin aiemmin haukuttuun koska a) tässä on sivuja yli puolet vähemmän b) tämä sentään on jollain tasolla jo klassikko ja osaanpa nyt kahden yrityksen jälkeen varoa Kerouacia - ehkä.

Tartuin Yksinäiseen matkamieheen vähän varauksella: Aiemmin luettu Tristessa johon liittyen mietteitä löytyy täältä oli yhä hämärästi hämäränä muistissa. 

Jack Kerouac on asunut ilmeisesti pidempiäkin aikoja San Franciscossa jossa juuri kävin. Jostain syystä (tai varmaan siksi että SF:n paikat esiintyivät ainakin jossain novellissa) Yksinäinen matkamies mainittiin jopa Lonely Planetin Kalifornia -oppaassa, ja kun olin kirjan vähän vahingossa jo ennen lomaa lainannut kirjastosta, piti se lukea.

Kirja on koottu kahdeksasta Kerouacin novellista: Kodittoman yön laiturit, Meksikon talonpojat, Rautateiden maa, Keittiömeren vätykset, New Yorkin näkymiä, Yksin vuoren huipulla, Suuri Euroopanmatka ja Katoava amerikkalainen kulkuri. Kuten nimistä voi päätellä, maailmaa reissataan muuallakin kuin Amerikassa. 

Lukukokemus ei ollut huono, mutta aika hämmentävä taas kuitenkin. En ehkä lukenut niinkään ilokseni kuin sivistyksekseni. Ei kyllä tainnut auttaa... Mukavuusalueen äärirajoilla siis liikuttiin ja välillä mukavuusrajat ylitettiinkin. Vai mitä sanotte seuraavasta lauseesta:

"... - Ihmettelin, miksi sellainen tyyppi oli mennyt töihin sellaiseen paikkaan, eikö hänen kivisydämestään herunut myötätuntoa näille nujerretuille ihmisraunioille, tämän kadun varrella oli paljon samanlaisia ruokapaikkoja, jotka oli suunnattu ennen kaikkea mustille pummeille, rahattomille juopoille joille oli jäänyt viinankerjäämisestä 21 senttiä yli ja jotka sen johdosta hoippuivat tämän viikon kolmannelle tai neljännelle aterialle, toisinaan he eivät syöneet lainkaan, jolloin heidät saattoi tavata kadunkulmassa oksentamassa valkoista nestettä joka oli ollut joko pari litran pulloa härskiä huonoa viiniä tai makeaa valkoista sherryä, eikä heillä ollut vatsassaan mitään, monilla heistä oli vain yksi jalka tai kainalosauvat ja siteitä jaloissa, yhdistetystä nikotiini- ja alkoholimyrkytyksestä, ja lopulta kerran kävellessäni Third Streetillä lähellä Marketia tien toisella puolella Breensissä, kun vuoden 1952 alussa asuin Russian Hillillä enkä oikein ymmärtänyt Third Streetin pohjatonta kauhua ja ilmapiiriä enkä pitänyt siitä, eräs laiha sairaalloinen Anton Abrahamin näköinen pummi makasi turvallaan jalkakäytävällä, kainalosauva vieressään ja jokin vanha sanomalehden riekale esiin pistäen, ja minusta näytti että hän oli kuollut."

-Rautateiden maa, Yksinäinen matkamies s. 49

Kerrontatapa ei siis ole ihan klassisin tai helpoimmin seurattava. Minusta kuitenkin tuntuu, että mielenkiintoni itse asiassa pysyi jopa paremmin yllä novellikokoelman loppua kohti - kai pitkiin lauseisiinkin voi sitten vaan tottua. 

Vaikka alussa annan ymmärtää kirjan olleen ehkä hienoinen pettymys, luulen kuitenkin, että muistan tämän kirjan aika pitkään. Jos alan nyt kovasti nyrpistellä kirjalle, kyse voi olla hyvinkin Lumiomenan kuvailemasta väärästä arviosta (en ole vieläkään kommentoinut mahtavan pitkään keskusteluun...). Tristessastakin muistan vielä jotenkin sen omituisen tunnelman, ja oikeastaan minun on jo nyt aika helppo kuvailla millaista oli matkustaa Euroopassa tai rautatieläisenä pitkin USA:ta...

Cupcake -tunnustus :).

Sain Anna Elinalta Vielä yksi rivi -blogista ihanan tunnustuksen!

Tähän väliin leivontaknoppitietoa: cupcaken (suomeksi vuokaleivoksen) ja muffinsin erottaa se, että vuokaleivoksia leipoessa käytetään sähkövatkainta, muffinsseja leipoessa taas ei missään nimessä. Lisää tästä voi lukea mainiosta Voisilmäpeliä -blogista.

Tunnustukseen, tai siis palkintoon, liittyy tietenkin tunnustuksia saajaan puolelta. Tällä kertaa olisi jaettava lempiruoka, lempiväri ja paikka, johon haluaisi matkustaa. 

Lempiruoka... Voi ei, tämä on ihan liian vaikea kysymys. Pidän kaikesta hyvästä ruuasta eikä minulla ole oikeastaan mitään yksittäistä lempiruokaa. Savulohi on kuitenkin erityisen hyvää, samoin monenalaiset salaatit, uudet perunat... Savustettu kirjolohi voittakoon nyt tällä erää.

Lempivärini taitaa olla tummanvioletti tummanvioletti. Paloautonpunainen kirii kyllä kannoille. Kotoa ei näitä värejä juuri löydy, vaatteista läikkinä kyllä.

Olen aika matkustusfriikki (eli haluaisin matkustaa ihan kaikkialle, varsinkin vielä tutkimattomiin Itä-Eurooppaan ja Etelä-Amerikkaan ja Aasiaan ja Australiaan ja Uuteen-Seelantiin jajajaja.....). Koska kesälomalla vakuutuin surffauksen hienoudesta kiinnostaisi joku surffaukseen sopiva kohde nyt erityisen paljon. Euroopassa tämmöinen voisi olla esimerkiksi Algarven alue Portugalissa. 

Jään makeutta eteenpäin Liinalle Sivukirjasto -blogiin ja Sonjalle Lukuhetkeen Rikos ja rangaistus -projektia helpottamaan. 

Jens Lapidus: Siisti kosto

Kirjan nimi: Siisti kosto

Kirjoittaja: Jens Lapidus

Kustantaja: LIKE

Julkaistu: 2008, Suomessa 2009

Mistä minulle: Kirjasto

Sivuja: 482

Luin Jens Lapiduksen Stockholm Noirin ensimmäisen osan Rahalla saa toukokuussa (bloggaus täällä) ja  pidin sitä virkistävänä ja raikkaana. En ollut lukenut dekkareita vähään aikaan, mutta se ei kyllä selitä syytä sille, miksi nyt mennään kirjatuntemuksissa aivan toiseen ääripäähän. 

Älä koske. Tai muista, että sinua on varoitettu.

Nyt mennään suoraan sarjaan "olisi kyllä voinut jättää lukemattakin". Tai itse asiassa sarjaan "olisi pitänyt ymmärtää jättää lukematta". En tiedä mikä tässä tökki. Rahalla saassa nykivät töpölauseet, pinnallisuus, väkivaltaisuus ja kaikki mistä yleensä en pidä ei haitannut. Nyt haittasi niin, että mietin välillä, jättääkö kirja kesken.

Selitys on luultavasti se, että tällä kertaa en löytänyt kirjasta ainuttakaan henkilöä johon edes vähän kiintyä. Ensimmäisessä osassa huonoille teille luisuneen ruotsalaisen opiskelijapojan menoa oli jännä seurata ja ihmetellä kauanko tämä pystyy pitämään salaisuutensa vanhemmiltaan ja kavereiltaan, mutta nyt naistenhakkaajien vihaajat, huumekauppiaat ja muut jäivät etäisiksi. 

Ai ja se juoni? Tukholman alamaailmassa pyöritään. Mukana on tosiaan naistenhaakkaajan vihaaja, jugoslaavimafiaa, vanhoja kaunoja ja tietenkin se Olof Palmen murhakin on saatu pyöräytettyä kätevästi mukaan. Sidosaine taisi vain unohtua.

Mutta voi tätä pettymystä kun on lukenut melkein viisisataa sivua jotain mistä ei edes pidä. Ajanhukka ottaa päähän, ja siitähän voi soimata vain itseään. Onneksi en sentään ostanut tätä omilla rahoilla ja hyllyä täyttämään. Jos ei siis vielä tullut selväksi: EN SUOSITTELE. Suosittelen ekaa osaa, Rahalla saa, mutta ei, en suosittele lankeamaan toiseen. Teitä on varoitettu.

The Wind-up Bird Chronicle teatterina

FB:n kautta voi onneksi nykyisin saada niinkin mielenkiintoista tietoa kuin linkkejä lempikirjailijoidensa tekemisiin liittyen.

Viimeksi luetusta The Wind-up Bird Chroniclesta on nyt nähtävillä teatterisovitus - harmi vaan, että Edinburghissa... Tai eihän siinä mitään jos lomaa olisi vielä jäljellä, Edinburgh on ehdottoman hieno kaupunki.

Ainakin lyhyen klipin perusteella kirja vaikuttaisi pääsevän oikeuksiinsa ja tunnelma vaikuttaa vähintäänkin tiiviiltä.

 Ohjaajan mietteitä voi käydä lukemassa täältä.

Haruki Murakami: The Wind-up Bird Chronicle

Kirjan nimi: The Wind-up Bird Chronicle

Kirjoittaja: Haruki Murakami

Kustantaja: Wintage

Julkaistu: Japanissa kolmessa osassa 1994-1995, ensi kerran Iso-Britanniassa 1998

Mistä minulle: Amazon.co.uk

Sivuja: 607

 

 

Järkälemäiseen, alkuperäiskielellä ensin kolmessa eri osassa ilmestyneeseen The Wind-up Bird Chronicleen tarttuminen otti minulta aikansa. Tämä(kin) kirja oli minulla mukana taannoisella matkalla. Menomatkan lisäksi se viihdytti minua vielä kotiinpaluun jälkeenkin. 

Kirja on tosiaan varsinainen tiiliskivi, jota on vaikeaa kuvata lyhyesti tai millään tavalla kattavasti. Murakamin ystäville (en välttämättä suosittele tutustumisen aloittamista tästä kirjasta, vaan kuitenkin jostain vähän eheämmästä ja selkeämmästä tarinasta) kirja tarjoaa tuttuja elementtejä mutta myös paljon uutta.

 

 "But even so, every now and then I would feel a violent stab of loneliness. The very water I drink, the very air I breathe, would feel like long, sharp needles. The pages of a book in my hands would take on the threatening metallic gleam of razor blades. I could hear the roots of loneliness creeping through me when the world was hushed at four o'clock in the morning."

Haruki Murakami, The Wind-Up Bird Chronicle

Yksinäisyys on jollain tavalla kaikkien tähän saakka lukemieni Murakamin romaanien päähenkilöitä leimaava piirre. Henkilöiden tausta on helposti vähän irrallinen ja kirjojen alkuosissa ihmissuhteet arvaamatta onttoja. Niin nytkin. 

Kirjan päähenkilö on japanilaismies Toru Okada. Yliopiston jälkeen hankitun työpaikan alettua kyllästyttää päivät täyttyvät kotiaskareista, ruuan valmistuksesta ja vaimon odottamisesta kotiin. Lemmikkikissan katoaminen tuntuu vavisuttaneen enemmän vaimon kuin Torun maailmaa. 

Avioparin elämä on ulkoisesti tasapainoista, vaikka vaimon työpäivät pitenevät ja Toru ei näytä tietävän elämänsä suuntaa - ei sillä, että se aiheuttaisi henkistä tasapainottomuutta tai ahdistusta, päivät sujuvat kyllä myös radiota kuunnellen ja tarpeen tullen pienillä päivänokosilla. Koti on moitteettoman siisti ja illalliset yksinkertaisia mutta herkullisia, usein yhden oluen kanssa nautittuina. 

Kissan katoaminen tuntuu kuitenkin kolauttaneen vaimoa todella pahasti: Työpäivät pitenevät ja henkinen etäisyys pariskunnan välillä kasvaa. Toru alkaa saada päivisin kummallisia puhelinsoittoja vieraalta ihmiseltä. Onneksi naapurin tytöstä saa sentään ainakin joskus kissanetsintä- ja juttuseuraa. 

Todellisuuksia tuntuu olevan välillä monta tai ainakin toinen unimainen maailma on voimakkaasti läsnä. Aina siellä ei tapahdu vain mukavia asioita. Joskus on vaikeaa sanoa, mikä on totta, mikä ei. Pahimmillaan sitä on piilouduttava mietiskelemään kaivoon. Tätä ennen, tämän kanssa samaan aikaan ja tämän jälkeen tapahtuu tietenkin paljon, paljon muutakin, mutta siitä on vaikea kirjoittaa ilman että paljastaa liikaa.

Minut Murakami on onnistunut yllättämään positiivisesti kerta toisensa jälkeen; Niin nytkin. Järkäle eteni ja esitti uusia avauksia samalla kun kuljetti pääjuonta eteenpäin. Osa mysteereistä selviää, osalle voi miettiä ratkaisuja itse. Silti vangitsevinta kirjassa on tunnelma: Vaikka en pidä oluesta, voisin kuvitella itseni jakamaan yhden pienen olutpullon japaniin ja kuuntelemaan päivisin jazzia. Eikä mihinkään olisi koskaan kiire. 

Tämä on niitä kirjoja, jotka voisi ja kannattaisi ottaa autiolle saarelle mukaan: Uutta löytäisi vielä monen monta kertaa.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Kirjan nimi: Lumikko ja yhdeksän muuta

Kirjoittaja: Pasi Ilmari Jääskeläinen

Kustantaja: atschi! -pokkari

Julkaistu: 2006/2010 (pokkari)

Mistä minulle: Adlibriksestä, omalla rahalla

 Tutustuin Pasi Ilmari Jääskeläisen tuotantoon Harjukaupungin salakäytävien kautta. Harjukaupungin salakäytävistä taas kiinnostuin, kun se oli hetken kirjablogeissa kaikkien lukulistalla. 

Sittemmin innostuin miehen tuotannosta niin, että ostin ihan kaksi (!) uutta kirjaa ihan omin rahoin (!). Nyt lukupinossa odottelee vielä novellikokoelma Taivaalta pudonnut eläintarha. Lumikko ja yhdeksän muuta lunasti paikkansa matkakirjana kohtuullisen pituutensa ja kevyen painonsa ansiosta. 

Lumikko ja yhdeksän muuta on kirja kirjoittamisesta, mutta (onneksi) ei vain siitä. Enemmän kuin kirjailijoista kertova kirjailijaromaani, se on (positiivisesti) omituinen mysteeritarina. 

Kirjan päähenkilö on opettajana työskentelevä Ella Milana. Ella on opintojensa päätteeksi palannut kotipaikkakunnalleen Jäniksenselälle ja työskentelee opettajana. Jatko-opinnot kuitenkin kiinnostavat, ja niihin liittyen häntä kiinnostaisi etenkin jäniksenselkäläinen Laura Lumikko, tunnettujen Otuksela -lastenkirjojen kirjoittaja. Lumikko pysyy kuitenkin visusti julkisuuden valokeilojen varjoissa ja on kautta aikojen keskittynyt mieluummin oman kirjailijakaartinsa kasvattamiseen. Opetustyö on tuottanut tulosta, sillä kasvateista on tullut Suomen nykykirjallisuuden suurimpia vaikuttajia. 

Lopulta kirjailijaseura saa kymmenennen jäsenensä - mutta monennenko kerran? Entä miksi seuran menneisyys tuntuu olevan julkisuudesta hämärän peitossa, ja miksi Laura Lumikkoa ei tunnu tuntevan juuri kukaan? 

Kirjan juonta on vaikeaa käsitellä kertomatta siitä liikoja. Lumikko ja yhdeksän muuta sisältää monta yllätystä ja käännettä olematta tiiliskiviromaani. Vaikka juoni on äärimmäisen tärkeä osa tätä kirjaa, se ei kuitenkaan minulla jää päällimmäisenä mieleen tätä kirjaa muisteltaessa. Lumikossa esiin nousee kauttaaltaan hieman mystinen tunnelma.

Kirjan kerronnassa on jotain lapsekasta, mutta en nyt tarkoita tällä, että kirja sopisi lapsille tai että lapsekkuus olisi negatiivinen asia. Vaikka kirja on maagista realismia, kirjoitustapa ei ole kikkaileva, ehkä lapsekkuusvaikutelma siis johtuu jonkinlaisesta suoruudesta. 

Kirjan henkilöt ovat kauttaaltaan hyvin vahvoja persoonia ja myös vahvasti - Laura Lumikkoa lukuunottamatta - kuvattuja. Vaikka Laura Lumikosta puhutaan paljon, hänestä piirtyy eteen sellainen epätarkka kuva kuin mystisestä henkilöstä sopiikin. Esimerkiksi Ellan äidin voi hyvin kuvitella eteensä, tai ainakin kälkättämään hieman surkeaan ääneen keittiön pöydän äärestä.

Lumikko ja yhdeksän muuta oli piristävän erilainen kirja muiden tämän kesän (harmillisten vähäisten) lukukokemusten sekaan. Jostain syystä siitä jäi kuitenkin taas aavistuksen hämmentynyt olo - en ihan tarkkaan tiedä mitä ajatella, mutta eipä tuo niin haittaa.