Jos kestät päättelemättömät langat - Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Kirjan nimi: Kissani Jugoslavia   
Kirjoittaja: Pajtim Statovci   
Julkaistu: 2014     
Sivuja: 286  
Kustantaja: Otava   
Mistä minulle: Kaukolaina kirjastosta Suomi-lomalla

Vasta 24-vuotiaan (hahha, tunnenpa muuten itseni vanhaksi, kun kirjoitan "vasta 24-vuotiaan...) Pajtim Satovcin esikoinen Kissani Jugoslavia on yhtä erikoinen kuin nimensä. Maagisella tavalla. Kirjaa on vaikea lokeroida, ja juuri siitä pidänkin siinä todella kovasti. Se on seksuaalivähemmistöromaani, maagista realismia, pakolaisromaani, poika-isäromaani, vaimo-miesromaani... Nopealukuinen, erikoinen kirja. 

Päähenkilö, poika tai mies, opiskelee yliopistossa, on maahanmuuttaja, kokee olevansa vähän yhteiskunnan tai ainakin sen ydinpiirien ulkopuolella, ottaa boakäärmeen ja tapaa kissan. Toisaalta kirjassa kerrotaan entisen Jugoslavian alueella järjestetystä avioliitosta naisen kautta, siitä, kuinka tytöstä tulee vaimo ja millaista elämä vaimona on kun kaikki on päätetty valmiiksi ja rooli on kuin käsikirjoitettu. 

Mutta mitä tapahtuu, kun perhe muuttaa maalta kaupunkiin, ja kun alkaa vaikuttaa järkevimmältä muuttaa kaupungista johonkin kauas, muualle, jonnekin missä ei tarvitse pelätä, nyt Suomeen. Miltä tuntuu lapsista, mitä isä tekee, kun lasten roolit eivät enää olekaan selviä.

Kirjassa on hengästyttävän monta teemaa, ja kun niitä on otettu mukaan niin monta, jää melkein toivomaan, että joitain niistä avattaisiin enemmän. Miltä tuntuu tapailla miehenä miehiä sopimattomissa oloissa, entä onko isä todella vain niin paha paha kuin annetaan ymmärtää. Varsinainen antisankari. Miksi, voi miksi kirjaan oli tuotu boakäärme? Entä kissa, miksi tähän oikeastaan otettiiin koko maaginen elementti mukaan...

Kaikesta silpusta huolimatta kirja pysyy silti mainiosti kasassa. Minulle jäi siitä kovin hämmentynyt olo, mutta... Ehkä kaikkia lankoja ei aina tarvitse päätellä.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Kirjan nimi: Graniittimies  
Kirjoittajat: Sirpa Kähkönen  
Julkaistu: 2014    
Sivuja: 334 
Kustantaja: Otava  
Mistä minulle: Kaukolaina kirjastosta Suomi-lomalla 

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja on kuulunut viime vuoden yllättäviin kirjasuosikkeihini. Kun kuulin, että Kähkönen on julkaissut sarjaan kuulumattoman kirjan, piti sekin tietysti saada luettavaksi. Graniittimies olikin helppo valita listalle, jonka mukaan sain kirjaston kirjoja joululomalleni.

Graniittimiehen päähenkilöt ovat Ilja ja Klara. He ovat idealistisia kommunisteja, jotka hylkäävät kotimaansa Suomen kommunistisen utopian eteen ja lähtevät rajan yli itään. Mitään syytä palata ei pitäisi koskaan olla. 

Graniittimies jakautuu kahteen osaan: Ensin kommunistisessa utopiassa elämiseen, sitten aikaan, jossa kaikki alkaa hajota palasiksi. Jälkimmäinen osa on ehdottomasti mielenkiintoisempi, varsinkin kun kirjan sivuilla avataan yksittäisten ihmisten suhtautumista siihen. 

Kurjuuden kuvausta kirjassa riittää, mutta minä en ainakaan tarttunut Graniittimieheen mitään hyvän mielen romaania odottaen. Kähkönen onnistuu taas herättämään menneen ajan henkiin yksittäisten ihmisten kautta, mutta toisaalta... En kiinny Klaraan samaan tapaan kuin Kuopio-sarjan henkilöihin aina jo sen kirjan aikana, jossa heidän on marssitettu esiin. Ehkä siksi, että Klara on tehnyt minulle vieraan, "tyhmän" ratkaisun, ehkä siksi, että hänen historiaansa ei juurikaan avata.  

Graniittimies olikin minulle melkein enemmän opettavainan kuin viihdyttävä romaani. Ja hyvin kirjoitettu se on, ehdottomasti. Ei siis ihan mieletön lukukokemus, mutta lukemisen arvoinen, ja esimerkki siitä, miten kirjan kautta voi sukeltaa sellaisten ihmisten mieliin, joita ei muuten ymmärtäisi vähääkään. Ja samalla kirja on jonkinlainen utopian rakentamisen ja sortumisen kuvaus, tosin hyvin todellisella tasolla.

Venäläisklassikko jouluisella KaDeWellä

Tiedättekö, mikä on yksi lempipaikoistani Berliinissä? Se on aika helppo arvata otsikon lukemisen jälkeen, mutta kyllä, Berliinin epäberliiniläisin paikka, läpeensä kaupallinen tavaratalo KaDeWe, Kaufhaus des Westens. Huvittelen mieluusti silloin tällöin kiertämällä alakerran luksusosaston (merkkilaukut, Tiffany, meikit), ylemmän kerroksen kodinosaston (Tiedättekö miten monia erilaisia laseja on olemassa? Tai silityskeskus, joka maksaa yli 2000 euroa? Tai miten upeita keittiökoneita isoon keittiöön voisi hankkia? Tai että sellaisia sulkaisia pölyhuiskia on OIKEASTI olemassa?!?), kirjat ja mahdollisesti vielä herkkupuolen jonka shampanjabaarit ovat aina täynnä kauniita ihmisiä. Usein tunnelmaan sopii siististi pukeutuminen, kuin olisi ostoksilla kaupassa, osana jokapäiväistä näytöstä. 

Tänä lauantaina reippaasti seitsemän jälkeen illalla sitten tajusin, että en ole käynyt KaDeWellä hetkeen. Ja että kyseinen lauantai saattaisi hyvinkin olla viimeinen tilaisuuteni nähdä KaDeWen tämänvuotinen joulukoristelu. Erittäin pikaisen, hetken hartauteen nähden suorastaan vähän vajavaisen, siistiytymisen jälkeen karautinkin metrolla syvää länttä kohti.

Ja kyllä se oli sen arvoista. Salakuuntelin Tiffanyllä, kuinka 40+ vuotias mies kysyi myyjältä, voisiko tämä "myydä hänelle vielä jotakin", näin mahtavan ison joulukuusen, ihastelin melkein sen juurelle aseteltuja todella kauniskantisia Kalevala-teoksia, tutkin Célinen uudet laukkumallit ja luin yhden kirjan. Kyllä! Kuten tiukasta aikataulusta - KaDeWe oli auki yhdeksään - voi päätellä, kirja ei ollut paksunpaksu, mutta oikein jouluinen. 

The Night Before Christmas on venäläisen Nikolai Gogolin pienen pieni novella jonka ahmaisee hetkessä. Tarinassa seikkailee paholainen ja siinä on myös pieni rakkaustarina, joten itse asiassa kyseessä paljon kevyempi teos kuin Dickensin A Christmas Carol. Jos et halua itkeä tai masentua tänä jouluna, valitse Gogol! Uusi jouluklassikko minulle, voi kyllä.

Jonas Jonasson: The Hundred-year-old man who climbed out of the window and disappeared (Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi)

Jonasson on todella osannut nimetä kirjansa uteliaisuutta herättävällä tavalla - ja onnistunut myymään sitä tolkuttoman määrän! Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi on roikkunut jo päälle vuoden jokaisen näkemäni lentokentän kirjakaupan bestseller-listojen kärjessä, ja miehen toisen kirjan, Lukutaidoton joka osasi laskea, huhutaan kasvavan samanlaiseksi menestykseksi.

Luin Satavuotiaan Balin-lomalla mätsäävällä aurinkosohvalla.

Kirja alkaa juuri kuten nimi antaa ymmärtää: Sata vuotta täyttävä Allan ei halua juhlia syntymäpäiväänsä nuivasti vanhainkodissa, vaan päättää avata ikkunan ja kadota.

Pakomatka rahattomana ja satavuotiaana ei tietenkään ole helppo, mutta vie hurjiin seikkailuihin. Tapahtumat muuttuvat yhä uskomattomammiksi ja uskomattomammiksi, mutta kuten olettaa voi, kaikesta selvitään. 

Lukemisen jälkeen mieleen kirjasta jäi aika tavalla mitä odotinkin: Ei ihan kamalasti mitään. Satavuotias on kyllä hauska lukupaketti, jossa karautetaan koomisesti jopa historiallisten tapahtumien läpi yhden paljon kokeneen satavuotiaan näkökulmasta, mutta muutamaa naurunhörähdystä lukuun ottamatta lukukokemus oli vähän - tyhjä. Tunnen olevani melkein pahoillani mielipiteeni puolesta, sillä eihän kirja, jota "kaikki" pitävät kovin hyvänä ja joka satoja tuhansia ja on käännetty kolmellekymmenelle kielelle voi jättää näin latteaa tunnelmaa! Tai ehkä kyse on juuri siitä, helposti isoina paloina nieleskeltävästä viihdekirjasta.

Oletan, että Eläinten syömisestä ja Poika raidallisessa pyjamassa olivat sen verran väkeviä lukukokemuksia, että menee hetki, ennen kuin mikään kirja tuntuu taas miltään. Voivoi, hyvien kirjojen aiheuttamat haavat....

Suosittelenkin tätä loman ensimmäiseksi kirjaksi. Jos tuntuu, että haluat tyhjentää päätä ja olla ajattelematta liikaa, tartu satavuotiaaseen. Älä kuitenkaan odota muuta kuin ajantappoa. 

Lue muita mielipiteitä:
Amman kirjablogi
Kirsin kirjanurkka

Daniel Kahneman - Thinking fast and slow

Kirjan nimi: Thinking, fast and slow
Kirjoittajat: Daniel Kahneman 
Julkaistu: 2011
Sivuja: 511
Mistä minulle: Amazon.com

 

En ole lukenut kovin montaa kirjaa tänä vuonna, mutta painotus on ollut erittäin... Faktapitoinen. Kahnemanin Thinking, fast and slow on ollut yksi kaikkein faktapitoisimmista, ja onhan kirjoittaja saanut Nobelin, joten akateemisen tason pitäisi olla kunnossa. Thinking onkin erinomainen esimerkki kirjasta, jossa tiedettä on popularisoitu niin, että siitä tulee ymmärrettävää, mutta se on kuitenkin vielä selvästi luotettavalla tasolla! 

Kyseessä on siis ajattelun kulttiteos. Lyhyesti: Ihminen on siitä erilainen kuin muut eläimet, että me pystymme ajattelemaan metatasolla, eli tutkimaan omia ajatteluprosessejamme. Juuri siitätässä kirjassa onkin kyse - Kahneman avaa niitä prosesseja, jotka ovat ajattelumme taustalla! Hän selittää, miksi jatkamme tuhoontuomittuja projekteja, epäonnistuvia ihmissuhteita, syömme väärää ruokaa ja unohdamme asioita.

En tiedä, tekeekö omien ajatusten ymmärtäminen kriisitilanteessa tai akuutin vaaran uhatessa niiden tulkitsemisesta yhtään helpompaa (empiiristen kokeideni perusteella sanoisin nyt kuitenkin kyllä), mutta ainakin niistä lukeminen oli äärimmäisen viihdyttävää. Tämä on kuitenkin varsinaista self helpiä sanaparin hyvässä mielessä. Parhaimmillaan tai pahimmillaan se voi muuttaa jopa kuvaa omasta itsestä ja auttaa näkemään aiemmin tehtyjä päätöksiä uudessa valossa. Suorastaan alentaa omaa itseluottamusta ja uskoa omaan objektiiviseen päätöksentekokykyyn.

Kirjaa voisi referoida tolkuttoman paljon ja voisin kerätä siitä paksun nipun esimerkkejä jotka jokaisen tulisi tietää, mutta oikeastaan kehotan vain lukemaan koko kirjan.

Tämän voisi antaa erinomaisesti myös miksi tahansa lahjaksi - joululahjaksi, ylioppilaslahjaksi, valmistujaislahjaksi, synttärilahjaksi... Mielellään paperisena, sillä joihinkin kappaleisiin palaisin mielelläni nopeasti uudelleen ja uudelleen.

Kesken jäi: Marisha Pessl: Special topics in calamity physics

Kirjan nimi: Special topics in calamity physics 
Kirjoittajat: Marisha Pessl 
Julkaistu: 2006  
Sivuja: liian monta, yli 500
Mistä minulle: Mauerpark -kirpputorilta

Joskus ennen kirjan aloittamista luulee, että nyt käsissä on kirja, johon sitä ihan todella rakastuu. Kaikki merkit viittaavat siihen, teknisesti kaikki on valmista varsinaista "match made in heaven" -tilannetta varten. Esimerkiksi silloin, kun löytää Marisha Pesslin Special topics in calamity physicsin todella söpönä pokkariversiona ja lukee takakannesta, että jos pitää Donna Tartin kirjasta Jumalat juhlivat öisin, tulee rakastamaan tätä. Juoni kuulostaa jännittävältä, henkilöhahmot fiksuilta, ensimmäiset sivut kääntyvät joutuisasti, sitten hitaammin, sitten hitaammin, sitten sitä käyttää kirjaa vain kuvausrekvisiittana, nukahtaa aurinkotuoliin, ja äh... Kun oli aika pakata reppu Balilta kohti kotia, Special topics in calamity physics sai jäädä surfficampin kirjahyllyyn vaikka olin lukenut siitä jo yli puolet. 

Tämän opin Daniel Kahnemanin loistavasta kirjasta Thinking, fast and slow, josta aion muuten kirjoittaa vähän myöhemmin - ihmisille on luontaista kieltäytyä myöntämästä, että projekti, johon on pumpattu aivan mielettömästi rahaa, aikaa ja energiaa, voisi epäonnistua, ja jatkaa rahan, ajan ja energian pumppaamista. Soveltaen: Jos kirja vaikuttaa tylsältä vielä sivun 300 kohdalla, se kannattaa jättää kesken, vaikka olisi selvinnyt jo sivulle 300. Ei auttanut, vaikka kyseessä miten oli kansainvälinen arvostelu- ja myyntimenestys. Parhaimmillaan se oli minulle kuvausrekvisiittana.

Selvisikö joku loppuun asti?

Safran Foer: Eating Animals (Eläinten syömisestä)

Kirjan nimi: Eating Animals  
Kirjoittajat: Jonathan Safran Foer 
Kustantaja: Hamish Hamilton     
Julkaistu: 2009   
Sivuja: 341 
Mistä minulle: Surffileirin kirjahyllystä

Mainitsin edellisessä postauksessa olevani leppoisissa tunnelmissa Balilla, ja jäätävää tunnelmaa tänne tuovat vain lukemani hyvin vakavamieliset kirjat. En tiedä, voiko surffileirini kirjahyllystä vetään jonkinlaisia johtopäätöksiä siellä aiemmin majailleista vieraista - tiedostavaa väkeä. 

Eläinten syömisestä on ollut todella pitkään "tuo pitää joskus lukea" -listallani. Olen kuullut monen ihmisen päättää jättää lihansyönnin kokonaan kirjan luettuaan, ja mietin, minkälaisia hirveyksiä kirja mahtaa sisältää. 

Foer käy läpi niin lihansyönnin ekologisen jalanjäljen, poikakanojen kohtalon, broilereiden elintilan puutteen, isompien eläinten elinolot tehotuotannossa ja mitä ongelmia luomutuotantoon liittyy. 

Hirveäähän eläinten käyttäminen ruuaksi enimmäksen on, siitä ei pääse mihinkään. Nyt se on hyväksyttyä, mutta toisaalta joskus homous on ollut rikos, orjuus sallittua ja naisilla ei ole ollut Sveitsin kaikissa kantoneissa vielä kovin pitkään äänioikeutta... Näkökulma on silti välillä liiankin provosoiva ja amerikkalainen. Foer keskittyy yllättävän paljon ei vain eläinperäisen ruuan tehotuotannon raadollisuuteen yleisesti,  vaan suorastaan työntekijöiden eläimille tarkoituksella aiheuttaman tuskan korostamiseen. Ymmärrän hyvin, että kirjan lukemisen jälkeen eläinperäisen ruuan syömistä on vaikeaa perustella muulla kuin omalla mukavuudenhalullaan (vaikka tosin esimerkiksi urheilijan riittävään proteiininsaantiin ei sen kummempia käytännön vinkkejä annettukaan), mutta Foerin sanoma olisi ehkä ollut minuun vielä tehokkaampi, jos se ei olisi niin amerikkalaisesta näkökulmasta kirjoitettu.

Foer on ehdottoman kaikki tai ei mitään -mies, eikä ota juuri kantaa esimerkiksi riistan tai vapaana kasvaneen kalan syömiseen, vaikka tuskaa nekin toki voivat tuntea.

Kaikesta kritiikistäni huolimatta suosittelen kirjan lukemista silti kaikille jotka eivät sitä vielä ole lukeneet, tuntevatpa olevansa kiinnostuneita siitä tai eivät. 

Lue lisää näistä blogeista:

Kirjanurkka
Anna minun lukea enemmän
Tää on vielä kesken
 
 

John Boyne: The Boy in the Striped Pyjamas (Poika raidallisessa pyjamassa)

Astetta eksoottisimmista ympyröistä hei! Viimeisen viikon aikana olen matkustanut Balille, lukenut enemmän kuin aikoihin, surffannut, syönyt hyvin - ja löytänyt aikaa bloggaamiselle! Samalla linjalla on tarkoitus jatkaa vielä jonkin aikaa. 

Kirjan nimi: The Boy in the Striped Pyjama (Poika raidallisessa pyjamassa) 
Kirjoittajat: John Boyne  
Kustantaja: Definitions   
Julkaistu: 2006    
Mistä minulle: Surffileirin kirjahyllystä

The Boy in the Striped Pyjamas, gado-gado ja kookos.

Jostain syystä vakavat kirjat sopivat mielestäni lomalle oikein hyvin. Ehkä se johtuu siitä, että lomalla maltan kerrankin keskittyä ja voin lukea pidempiäkin pätkiä yhdellä kerralla. Poika raidallisessa pyjamassa, ohut kirja, 215 sivua, oli valmis yhden keskipäivän aurinkoa paossa vietetyn aurinkotuolihetken aikana.


Kylmiä väreitä siitä silti tuli. Paljon.


Kirjan kertoja on 9-vuotias Bruno, jonka kenraali-isän työn takia koko perhe muuttaa... Keskitysleirille. Bruno ei tietenkään tiedä, mistä on kyse, mutta hänelle käy selväksi, että jotain outoa on tekeillä. Aitauksessa olevista ihmisistä ei kannata kysellä vanhemmilta liikaa, mutta Bruno ystävystyy silti samana päivänä syntyneen, "aitauksen toisella puolella asuvan", Shmuelin kanssa. 

Bruno kohtaa ymmärtää tilanteen olevan outo, ja jollain tavalla väärä, ja erinäisten tapahtumien seurauksena kauhistuu huomatessaan pahuutta löytyvän myös hänestä itsestään. 

Kirjan loppuratkaisu on tavallaan looginen, mutta totaalisen jäätävä ja äärimmäisen mieleenpainuva. Poika raidallisessa pyjamassa on minulle varmasti yksi tämän vuoden vahvimpia lukukokemuksia. Olen vähän yllättynyt, että kirja on alun perin julkaistu Random Housen lastenkirjat-divisioonassa. Jos olisin lukenut tämän lapsena, en varmaan olisi maailmantuskaltani enää saanut nukuttua.

Pokkarin sisäsivulla siteerattu Guardianin arvio summaa mielestäni kirjan erinomaisesti: "This is what fiction is supposed to do: introduce you to the minds of those you wouldn't ordnarily meet."

Kirja on nauttinut valtaisaa kirjabloggaajasuosiota, ja siitä voi lukea lisää esimerkiksi blogeista P.S. Rakastan kirjoja,  Kirjainten virrassa ja Sivujen välissä. 

Paul Arden: It's not how good you are, it's how good you want to be

Kirjan nimi: It's not how good you are, it's how good you want to be 
Kirjoittajat: Paul Arden 
Kustantaja: Phaidon   
Julkaistu: 2003    
Mistä minulle: Lainaan kaverilta

Lukaisin tämän kirjan yhden kylpytuokion aikana. Se ei ole pitkä, se on erittäin populaaria usko-itseesi-selfhelp-faktaproosaa, mutta ah niin helposti sulavassa, vetävässä ja vähän provosoivassakin muodossa!

Kyllä, tavallaan tämä antaa toivoa.

Siispä:
Tuntuuko, että olet valmis tekemään töitä pärjäämisesi eteen, mutta hienosäätö on hukassa? Kaipaatko lisää uskoa itseesi? Lue Ardenin maailmanmenestykseen yltänyt "It's not how good you are, it's how good you want to be"! Mies kirjoittaa asioista, jotka suurin osa ihmisistä luultavasti jo tietää, mutta joita päivittäisessä elämässä muistaa ihan liian harvoin soveltaa. Ota vastuu tekemisistäsi, myy ensin mitä asiakas (/pomo/kaveri...)  haluaa ja sitten mitä sinä haluat. Ennen kaikke: Pärjäämistä elämässä tai ainakaan työelämässä eivät määritä ensisijaisesti kyvyt vaan kunnianhimo ja se, miten paljon on valmis tekemään tavoitteidensa eteen.

Paul Aarden on mainosmies henkeen ja vereen, mutta tämän taitavasti kirjoittamat oivallukset, tai, niin, toisinaan itsestäänselvyydet, ovat sen verran hyvä herätys luettavaksi, että harkitsen kirjan ostamista kertauksen vuoksi itsellenikin.  

Kaikille wannabe-pariisittarille: How to be Parisian wherever you are

Hei kaiken kirjamessuhuuman keskelle! 
 
Kirjan nimi: How to be Parisian wherever you are  
Kirjoittajat: Anne Berest, Audrey Diwan, Caroline de Maigret ja Sophie Mas  
Kustantaja: Doubleday  
Julkaistu: 2014  
Mistä minulle: Amazon.com  (Kindle)

"How to be Parisian wherever you are" on viihdyttävin kirja jonka olen lukenut aikoihin! Samalla sen hankintaprosessi toi esiin vähän kaksipiippuisen nykysuhteeni kirjakauppoihin.

Muuttaessani pari kuukautta sitten ja raahatessani x kappaletta paperikirjoja mukanani viidennestä kerroksesta toisen talon neljänteen kerrokseen - ei hissiä, tietenkään, ja huonekorkeus on muuten kohdillaan - päätin, että paperikirjojen hamstraamiseen saa tulla nyt tiukka loppu. Yksi ulos, yksi sisään.

Silti löysin itseni eräänä lauantaina vaeltelemasta valtavan "kulttuuritavatalon", Dussmannin käytäviltä englanninkielisten kirjojen joukosta.

How to be Parisian wherever you are kiinnitti huomioni kauniilla kannellaan. Lehteilin kirjaa vähän, ja luin hauskoja lauseita sieltä täältä. Tämä pitää saada, ajattelin, näpyttelin illalla Kindleä ja olin valmis. Hieman huono omatunto, olin käyttänyt kirjakauppaa vain inspiraation lähteenä ja näyteikkunana - kyllä. Voiko sitä paikata jotenkin? Ehkä. Vähän myöhemmin olin eräässä toisessa kirjakaupassa, nyt vain tappamassa aikaa kaveria odotellessani. Kirjoitin parin kirjan nimen ylös, harhailin tuoksukynttilöiden luo ja ostin muutaman mahtavalta tuoksuvan tuikun, loppusumma seitsemän euroa. Vaikka en ostanut yhtään kirjaa, tunsin olevani vähän parempi ihminen kuin silloin, kun käytin ihanaa kirjakauppaa vain inspiraation lähteenä. Näen oheistuotemyynnissä siis myös  hyviä puolia, kuten että huonoa omatuntoa mistä milloinkin potevat ihmiset voivat yrittää ostaa paremman omantunnon.

Mutta niin, tähän kirjaan!

How to be Parisian kertoo juuri siitä, mistä lupaa. Kirja on neljän ystävyksen kirjoittama, ja sävy  hauskan sarkastinen. Neuvot ovat simppeleitä ja osin jopa fiksuja.

Älä pelkää vanhenemista, ole aina valmis tapaamaan kuka tahansa niin henkisesti kuin fyysisestikin, hanki jokin tyyliisi sopiva erityinen vaate tai asuste jota rakastat ja käytä sitä paljon. Hiukset voi leikata itse, älä koskaan kuivaa niitä hiustenkuivaajalla. Lauantaisin ei mennä ulos vaan järjestetään illalliskutsuja, tosin korkeintaan kuudelle hengelle kerrallaan. Opettele hallitsemaan kaksi illallisen pääruokaa loistavasti, yksi nopea ja yksi pitkää valmistusaikaa vaativa. Ja sitten on tietenkin paljon parisuhteisiin liittyviä neuvoja, kuten kuinka saada mies luulemaan, että sinulla on rakastaja (epäilen, kuinka moni nainen Ranskan ulkopuolella oikeasti käyttää näitä neuvoja).

Kuten listastani voi jo päätellä, kirja oli mielestäni kertakaikkisen erinomainen ja mahtavan viihdyttävää luettavaa! Sitä ei todellakaan ole tarkoitettu toista perässä -oppaaksi vaan hauskaksi katsaukseksi pariisilaisten elämään. Suosittelen ihan jokaiselle Ranska-fanille.

Kirjasta ja sen kirjoittajista löytyy paljon mielenkiintoisia artikkeleita, kannattaa tutustua ainakin seuraaviin: Into the Glossin juttu tavoittaa kirjan hengen lukuisilla sitaateillaan ja Voguessa kerrotaan enemmän kirjan pääkirjoittaja Anne Berestistä.

Viikon kolme kovaa: Elokuva Gone Girl, vapaa perjantai ja Sofi Oksanen

Otetaan yksi kappale elämäntilanteen melko täydellisiä muuttumisia, sekoitetaan kesään ja saadaan yli kolmen kuukauden mittainen blogihiljaisuus. Oho. Tällä hetkellä luettuja kirjoja on jonossa enemmän kuin yksi, mutta aloitetaan silti ihan pikaisella "kaikkea muuta" -päivityksellä.

1. Elokuva Gone Girl oli virallisesti ensi-illassa 3. lokakuuta, mutta jostain syystä sitä pääsi täällä Berliinissä katsomaan jo torstaina toinen lokakuuta. Tämä saattaa liittyä siihen, että ensi-illat ovat yleensä torstaisin.

Gone Girlin kirjoittaja Gillian Flynn on käsikirjoittanut myös elokuvan, joten se on erittäin uskollinen kirjalle. Me likes! Sanoisin muutenkin, että jos pidit kirjasta, pidät varmaan myös elokuvasta. Tunnelmaltaan elokuva oli minulle tietysti ihan erilainen kuin kirja, koska mielestäni kirjan viehätys perustui pitkälti sen yllätyksellisyyteen. Silti: menkää ja katsokaa, kirjan lukemisen jälkeen tai vaikka sitä ennen!

2. Perjantaina juhlittiin Saksojen yhdistymistä ylimääräisellä vapaapäivällä. Kaupat olivat kiinni, joten käytännössä mahdollisuuksia oli vain täydelliseen rentoutumiseen - ihanaa! Optimaaliviikonloppunani perjantai olisi aina rentoilua, lauantaina tekemistä ja sunnuntai sitten jotain siltä väliltä. Vapaa perjantai tuntui erityisen kivalta varmaan myös siksi, että käytännössähän lyhyt viikko tarkoittaa aina viiden päivän töiden sullomista neljään.

3. Sofi Oksanen on die Zeitin kannessa, eli käytännössä viikon ajan kaikkialla. Onnittelut Frankfurtin kirjamessujen Suomen messunäkyvyydestä vastuussa oleville, homma näyttää sujuvan oikein hienosti!

Itse haastatelukin oli oikein mielenkiintoinen, ja die Zeitin kirjallisuusliitteessä käsiteltiin kunnolla muitakin suomalaisia kirjailijoita.

Sheryl Sandberg: Lean In

Välillä henkinen insinööri iskee. Ensimmäisen kerran Lean Inin kannen nähtyäni ajattelin nimittäin sen olevan jonkinlainen Lean-johtamisfilosofialle omistautunut opas enkä vaivautunut lukemaan edes takakantta. Sitten Lean in alkoi olla kaikkialla: Lentokentillä, bestseller-hyllyissä ja Sheryl Sandbergista kirjoitettiin juttuja. Tajusin naisen olevan Googlelta Facebookille loikannut johtaja, joka toitotti, että melkein kaikki on mahdollista saada jos on valmis tekemään sen eteen töitä. Kun pääsin yli kaikista läpimenoaikohin liittyvistä assosiaatioistani, tajusin, että tässähän voi ola kyse jostain ihan oikeasti mielenkiintoisesta. 

Kun työkaverini tarjoutui lainaamaan kirjaa, otin sen ilomielin vastaan. Kirja oli juuri niin hyvä kuin uskalsin toivoa! 

Sandberg on itse ponnistanut verrattain tavallisista taustoista suurten yritysten johtoon. Noissa ympyröissä hän on usein kahdella tavalla poikkeava: Nainen ja työkavereitaan usein huomattavasti iäkkäämpi. Toisaalta hän joutuu jatkuvasti tasapainoilemaan myös vaativan työn ja perhe-elämän yhdistämisen välillä, sillä myös hänen aviomiehensä käy töissä mutta lapset odottavat kotona. Sandberg kertoo hyvin vilpittömän oloisesti siitä, kuinka hän tunsi välillä päässensä jopa Harvardiin vahingossa, tuntee välillä olevansa täysin riittämätön kotona tai töissä ja on purskahtanut esimiehensä edessä itkuun. Juuri jakamisen ja esimerkkien ansiosta Lean In on niin vaikuttava kirja.

Sandbergin kirja ja hänen työelämässä kohtaamansa ongelmat kertovat paljon paitsi naisten asemasta amerikkalaisessa työkulttuurissa, paljon myös amerikkalaisesta työkulttuurista. Sen neuvot ja lähestymistapa pitää varmasti osata lokalisoida. Jollain tavalla toivoisin, että tasa-arvoisessa Suomessa tämän kaltaista opasta ja neuvoja ei edes tarvittaisi. Suosittelen sen lukemista silti: Vaikka perheen ja ympärivuorokautisen työn yhdistäminen ei olisikaan ajankohtaista, ovat Sandbergin muistutukset silti siitä, että parhaistakin johtajista voi tuntua välillä siltä, kuin he olisivat päässeensä asemaansa varkain ja vähn vahingossa, silti jotenkin lohdullisia.

Jos Lean in ei jo ole jonkinlainen naisten ja työssäkäynnin kulttikirja, se ansaitsee ehdottomasti tulla nostetuksi sellaiseksi! Kirjan lukeminen ei kyllä tee pahaa miehillekään - ei siksi, että heidän pitäisi ottaa kirja jonkinlaisena oppituntina naisten kohtelusta työelämässä, vaan enemmänkin jonkinlaisena itsetuntobuustina, ainakin jos välillä tuntuu, että on ihan väärässä paikassa ja päässyt asemaansa onnenkantamoisilla ja vahingossa. Pientä itsetuntoboostia tarvitsee välillä jokainen, tietenkin muistutuksella siitä, että omat työt pitää aina hoitaa niin hyvin kuin mahdollista. Turhan vaatimattomaksi ei silti kannata heittäytyä. 

Kannattaa lukea Lauran laajempi kirjoitus aiheesta hänen blogistaan My post-University life!

Ulkosuomalaisen kirjabloggaajan onnenhetki on se...

•  ...kun löytää Facebook-ryhmästä viestin, jossa kerrotaan toisen ulkosuomalaisen myyvän yli sata kirjaa eurolla kappale parin kilometrin päässä kotoa
• Toinen onnenhetki koittaa, kun näkee kirjavalikoiman ja tajuaa, että kirjoja voi viedä kotiin niin paljon kuin jaksaa kantaa
• Pieni kauhunhetki koittaa, kun kuulee ovisummerin soivan ennen kuin on ehtinyt käymään kaikkia kirjapinoja läpi
• Helpotuksen huokaus pääsee, kun näkee, että tulija onkin läheinen ystävä jolta kirjoja saisi lainaan niin paljon kuin raaskisi pyytää.

Noin niin kuin muuten täällä on keskitytty vähän erilaisen juhannuksen viettämiseen. On ollut Lana Del Reyn keikkaa, hyvät treenit salilla, käyskentelyä jalkapallon MM-kisojen autioittamassa Charlottenburgissa ja tänään mahtava viitisen tuntia kestänyt kotibrunssi kavereiden kanssa. Oheinen raakakakku (key lime pie) oli mielettömän hyvää vaikka itse sanonkin, ja kaverin tekemää ihanaa pannaritaikinaa jäi vielä iltapalaksikin!

Olen hihitellyt parhaillaan kesken olevalle Vaimotestille ja seuraavaksi ajattelin blogata parista luetusta kirjasta.

Hyvää lomaa kaikille sen jo aloittaneille, meille muille virtaa alkavaan viikkoon!

Gillian Flynn: Dark places

Kirjan nimi: Dark Places 
Kirjoittaja: Gillian Fynn 
Kustantaja: Phoenix 
Julkaistu: 2009 
Sivuja: 411 (printtiversio) 
Mistä minulle: Amazon.com  (Kindle)

Kuva Amazon.com

Kuten blogiani pidempään seuranneet saattavat muistaakin, olin valtavan innoissani ensimmäisestä lukemastani Gilian Flynnin kirjasta, Gone Girlistä. Aikaa kului kauan ennen kuin tartuin seuraavaan Flynniin, Dark Placesiin, ja odotukset olivat tietenkin korkealla.

Dark Placesissa Flynn pelaa sellaisilla aiheilla kuin 80-luvun saatananpalvontahysteria, vaikea sisaruussuhde ja selittämätön perhemurha. Sangen pirteitä teemoja ja rikoskirjallisuuteen ainakin minulle suorastaan raikkaita aiheita siis. Päähenkilö on totuttuun tapaan kaikkea muuta kuin sympaattinen naishenkilö.
 
Kirjassa ei ollut mitään vikaa, se oli jännittävä, siinä oli vinksahtaneita henkilöitä, lopputulos itse asiassa vähän yllätti minut, mutta silti... Gone Girlin huonot puolet, jonkinlainen tyhjäkäynti ja ärsyttävä päähenkilö, tuntuivat tässä entistä vahvemmin ja välillä teki mieli haukotella. En ahiminut kirjaa  läheskään samaan tapaan kuin Gone Girliä, en jäänyt pähkimään mitä todella oli tapahtunut, vaan luin sen vähän innottomasti. Voi pöh. Luulen, että lukaisen silti vielä myös Sharp Objectsin ja toivon sen antavan jotain vähän enemmän.

Vähän kyynisesti tekisi mieli sanoa, että Flynn taitaa kuitenkin olla erinomainen tarinankeksijä. Juonet ovat ällöttäviä ja henkilöt tässäkin niin käsittämättömän vinksahtaneita ja epämiellyttäviä, että voisi kuvitella Flynnin seuranneen Suomen keltaista lehdistöä pidempäänkin - henkilöt ja tapahtumat ovat kuin suoraan vauvoja pakkasessa -tasoa. 

Täällä taas! Luettu ja katsottu: Veronica Roth: Divergent (Outolintu)

 Maalis, huhti, touko, kesä... Oho! Kolme ja puoli kuukautta on kulunut edellisestä postauksesta niin että hujahti. Voisin sanoa, että kun kosketuksen bloggaamiseen kadottaa, sen kadottaa. Ajatukset ovat  olleet bloggausta - jossa ne ovat kyllä silloin tällöin käyneet - enemmän  uudessa työssä (sama yritys, uusi tehtävä) ja erittäin intensiivisesti vireillä pitämässäni kuntoiluprojektissa. Nyt kun töitä uudessa roolissa on pari kuukautta takana ja six pack (oli pitkällä "asioita jotka pitää tehdä/hankkia" -listallani) on kaivettu esiin, aion ottaa aikaa taas blogillekin :).

Luin jo kauan sitten Veronica Rothin kirjan Divergent (suom. Outolintu). Koska pidin niin Nälkäpeli-trilogiasta kuin Delirium (Rakkaus on harhaa) -kirjastakin, upposi Divergent minuun oikein hyvänä viihdykkeenä. Kun Outolintu tuli valkokankaalle, oli se tietenkin päästävä heti katsomaan.





 

Kirjan nimi: Divergent (suom. Outolintu)
Kirjoittaja: Veronica Roth
Kustantaja: Katherine Tegen Books
Julkaistu: 2011
Sivuja: 501 (Kindle)
Mistä minulle: Amazon.com

Divergentissä eletään dystooppisessa maailmassa tai rinnakkaistodellisuudessa. Kirjassa esitetty maailma on jaettu tai jakautunut erilaisiin lohkoihin, joissa asuu luonteenpiirteiltään erilaisia ihmisiä. Ihmiset on siis jaettu persoonallisuustyyppiensä mukaan. Jokaisella ihmisellä tulee olla yksi vallitseva persoonallisuutta määrittävä luonteenpiirre. Ihmiset ovat joko äärimmäisen epäitsekkäitä, rauhallisia, viisaita, rehellisiä tai pelottomia.

Kansalaiset pysyvät omassa ryhmässään niin pitkään, kunnes he peruskoulutasoisen koulutuksen päättyessä käyvät persoonallisuuskokeessa, jonka jälkeen lopullinen ryhmä päätetään. Ihmisen on sitouduttava tämän jälkeen ryhmäänsä koko iäksi. Jos oma ryhmä on jotain muuta kuin oma synnyinryhmä, tarkoittaa se eroa omasta perheestä ja lähtökohdista iäksi.

Kirjan päähenkilö on peruskoulunsa juuri päättänyt, epäitsekkäiden lohkossa kasvanut Beatrice. Beatrice on tuntenut usein olevansa "vähän liikaa" lohkoonsa. Soveltuvuuskokeiden tulokset ovatkin  ristiriitaisia, mutta ystävällinen ohjaaja korjaa niitä yhdenmukaisemmiksi, kyseessähän täytyi olla vain tietokonevirhe - se, että ei oikeasti kuuluisi mihinkään lohkoon, on nimittäin kauheinta mitä ihmiselle saattaisi tapahtua.

Valintapäivänään Beatrice päättää liittyä pelottomiin. Jo pelkkä ryhmän mukaan pääsy vaatii rohkeutta, joka tuntuu Beatricelle ensin täysin vieraalta.

Uuteen ryhmään siirtymisen jälkeen osallistutaan intensiiviseen koulutukseen. Vaikka Beatrice ja muut muista lohkeista tulleet tiesivät joutuvansa  kokemaan kovia, on koulutus silti paljon enemmän kuin mitä he arvelivat. Pelkkä fyysinen taistelukyky ei riitä, vaan jokaisen on opittava kohtaamaan omat pahimmat pelkonsa.

Yhteydenpito muihin lohkoihin, Beatricen kohdalla siis eri lohkoon jääneisiin vanhempiin ja toisen lohkon valinneeseen veljeen on käytännössä kielletty. Silti hänestä tuntuu, että kaikki ei ole kohdallaan.

Kirjan juoni on hyvin Nälkäpelin ja Deliriumin kanssa saman kaltaiseksi rakennettu nopeatempoinen ja kuvitteellista yhteiskuntaa hyvin värikkäillä maaleilla kritisoiva. Se näissä nuorten aikuisten dystopioissa kai koukuttaakin: Mukana on viihdettä, vähän kauhukuvia ja kaikkea on helppo seurata. Täydellistä lomalukemista vaikka kesäksi siis!

Vaikka elokuva oli mielestäni kivasti toteutettu ja kirja siis hyvä, ihan hirmuista hinkua seuraavien osien lukemiseen jäi jäänyt. Ehkä... Tämä idea alkaa olla vähän nähty? Tuntuuko teistä samalta?

Näin tartutat ideasi muihin

Viimeinen kuukausi on hujahtanut melkein huomaamatta vieraiden kanssa, töissä, salilla ja ulkona. Keski-Euroopassa on (tai oli) nimittäin kevät! Viime viikonloppuna sain nauttia mahtavasta +17 °C auringonpaisteisesta kelistä parvekkeella. Lukemisena oli jo hyvän aikaa sitten aloittamani, työkaverin suosittelema faktaproosa.

Kirjan nimi: Made to Stick: Why Some Ideas Survive and Others Die
Kirjoittaja: Chip Heath & Dan Heath
Kustantaja: Random House
Julkaistu: 2007
Sivuja: 322
Mistä minulle: Työkaverilta

 Made to Stick selittää selkeästi, ihan kädestä pitäen, mikä tekee joistain tarinoista, kertomuksista ja opetuksista mieleenpainuvia.

Lyhyesti, mistä tahansa ideasta voi tehdä mieleenpainuvamman, kun siihen yhdistää ainakin jonkin seuraavista ominaisuuksista:

• Yksinkertaisuus
• Konkreettisuus
• Uskottavuus
• Tunteisiin vetoavuus
• Tarinallisuus.

 Made to Stick näyttää runsain, välillä jopa hieman liian runsain esimerkein, kuinka näitä niksejä käytetään ja voilá - olet vähän parempi markkinoija, opettaja, toimittaja tai kertoja.

Kirja on helppolukuinen ja todella konkreettinen. Suosittelen kaikille, jotka uskovat joskus joutuvansa kertomaan muille ihmisille jotain, mitä näiden tulisi muistaa - siis oikeastaan ihan kaikille.

Venetsia viikonlopussa - Venice in a weekend

Sain viettää edellisen viikonlopun legendaarisessa Venetsiassa; tässä pieniä paloja ja matkavinkkejä muille kaupunkiin aikoville! Valokuvia räpsittiin niin paljon, että niistä riittänee kuvitusta koko tämän vuoden blogipostauksiin....

I took the chance to spent a weekend in legendary Venice! Here are some tips for a long weekend in the town. 

Gondoli, gondoli, gondoli, gondoli, gondoli...

Hotelli Hotel: Duodo Palace ****
Lento Flight: Easy Jet Berliini Schönefeld - Venetsia Marco Polo
Aika Time: 6.-9.2.2014

Noon, Rialto bridge. Keskipäivällä Rialton sillalla.

Tiny canal here, tiny canal there.

Matka

Minusta Venetsiaan on oikeastaan pakko saapua vesiteitse, kuten on aina tehty. Mekin otimme lentokentältä saarelle vesibussin, vaporetton (meno-paluu 27 e/henki). Matka-aika omalle pysäkillemme oli noin 1 h 15 minuuttia, mutta matkalla pääsi koko Grande Canalen läpi.Vinkki numero yksi: Jos yhtään olet luksuksen ja isojen elämysten perään, ota vesibussin sijaan vesitaksi! Rahaa palaa huhujen mukaan noin 120 euroa suuntaansa, mutta ainakin itse pienenä Luxusmädcheninä katselin kateellisena bussin ohi kiitäneitä takseja, joiden takapenkillä saattoi istua aurinkolasit päässä viileänä "like a boss" kuskin ohjatessa pikavenettä pienessä aallokossa. Yleensä hotelleissa on sisäänkäynti kanavan puolella, jolloin omiin matkatavaroihin tarvitsee koskea vasta huoneessa. Jos menen Venetsiaan joskus uudestaan, aion ehdottomasti ottaa vesitaksin hotellille saapuessa!

Canal Grande view from a vaporetto. Vaporetto-kyydissä pitkin Canal Grandea.

Travel

I think it is mentally obligatory to arrive to Venice by a boat. We took a vaporetto, water bus, from the airport (return 27 e/person). It took 1 hour 15 mins to get to the closest stop near our hotel, but we were able to enjoy the view of the whole Grande Canal on the way. My tip number one: If you like luxury and special things, take a water taxi from airport to your hotel! It costs A LOT, I heard about 120 euro (one way), but I was a bit jealous to all the people who were in the speedy water taxis, sitting in the back seat like a boss while the boat was jumping from one wave to another. Most hotels have also their "official door" on the canal side, so in best case you need to touch your luggage first in the hotel room. If I ever go to Venice again, I wanna take a water taxi!

Logistics in the Venice way: The town was full of people moving stuff. Logistiikassa on haasteensa, tavarat työnnettiin ympräiinsä kun ne oli kaupunkiin saatu.

Hotelli

Hotellimme oli oikein mukava neljän tähden Duodo Palace. Saimme hotellin paaaaljon listahintoja edullisemmin skandaalinkäryisen Saksan autoliiton ADAC:n kautta, jolloin yhdelle hotelliyölle aamiaisineen jäi hintaa noin 100 euroa. Tavaroita ei tietenkään tarvinnut kannella itse huoneeseen, huone estieltiin ja sieltä oli näkymä kanavalle ja sisustus oli todella venetsialainen, ei siis mitään ketjumeininkiä. Myös sijainti oli loistava!

Hotel

We choose to stay at a four star hotel Duodo Palace. We got a good deal there through German Car organization ADAC (don't ask why they organize vacation deals...) and paid a bit over 100 e/night which I think is a very nice price for such a nice accomodation in Venice. Of course there was a piccolo in the hotel, the room was presented to us and we had a view to the canal. The decoration was very Venice-like, which I liked a lot. Also the location and breakfast were excellent!

View from the window to a tiny canal

Mitä tehtiin

 

Minulle Venetsian koko oli positiivinen yllätys: Kuvittelin sen etukäteen paljon pienemmäksi, mutta hyvänen aika, sehän oli oikeasti ihan oikea, iso kaupunki! Asukkaita Venetsiassa on enää päälle 50.000, jatkuvat tulvat, uppoamisvaara, korkeat hinnat jne. karkottavat oikeita venetsialaisia jatkuvasti mantereen puolelle.

Kaupungin henki muuttui ihan täysin illoiksi kun päivämatkaajat häipyivät sieltä. Kaikkialla oli hiljaista, rauhallista (okei, ehkä verrattuna Berliiniin), ja kaduilla kuuli enimmäkseen italiaa.

Vaikka matkamme oli lyhyt, en ottanut tällä kertaa mitään älytöntä stressiä kaikkien mahdollisten nähtävyyksien kiertämisestä. Joka päivään mahtui joku isompi käyntikohde/aktiviteetti, lounas, paljon kävelyä, päiväunet (tai ainakin niiden yritys), aperatiivit ja ilalllinen.

Suosittelen kovasti, jos mahdollista, tekemään jo ensimmäisenä päivänä kävelykierroksen kaupungilla. Tykkään itse kovasti suunnilleen kaikissa isoissa kaupungeissa järjestettävistä "ilmaisista" kävelykierroksista ("ilmaisista"=tippaa vapaaehtoista opasta lopuksi) ja etsimme sellaisen nytkin googlettamalla luovasti Venice Free Walking Tour. Tarjonta ei ollut suurensuurta, joten päädyimme Free Tour Veniceen. Tein varauksen vasta samana aamuna kun halusimme kierrokselle, sain varausvahvistuksen ja kävelimme lähtöpaikalle. Meitä vastassa oli kuitenkin retken vetäjän sijaan "administraattori" joka kertoi oppaan sairastuneen ja pyysi meitä yrittämään retkeä seuraavana päivän uudestaan. Harmi firmalle, sillä olimme ajatelleet buukata seuraavaksi päiväksi saman järjestäjän Mystical Venice -kierroksen, mutta yllättävän perumisen jälkeen niin ei tehnytkään mieli tehdä.

Tourist found a bench designed for sitting. Turisti löysi istumiseen tarkoitetun penkin, viimein.

Kävelykierroksen sijaan vietimme (minusta mahtavan, miehestä lähinnä omituisen ja tylsän :D) parituntisen Peggy Guggenheimin yksityiskokoelmassa. Suosittelen tätä Guggenheimin kotiin tehtyä näyttelyä aivan ehdottomasti kaikille nykytaiteesta kiinnostuneille! Juuri sopivan kokoinen, monipuolinen ja kiinnostava. Jackson Pollockia, Picassoa, Dalia, Moorea, Kandinskyä... Kannattaa myös ehdottomasti ottaa Audioguide vaikka se tuo 14 euron lipun hintaan vielä seitsemän euron lisämaksun.

Peggy Guggenheimin kokoelmasta, Peggy Guggenheim's collection

At Peggy's place. Peggy Guggenheim asui talossa, joka on nyt näyttelytila.

Lopulta meitä onnisti myös kävelykierroksen kanssa. Ryhmä oli kohtuullisen iso ja osa osanottajista vähän hitaita, mutta noin kolme tuntia kestänyt kierros oli ehdottomasti tekemisen arvoinen. Oppaamme kierrätti meitä ghetosta (Venetsiassa oli maailman ensimmäinen ghetto) keskustaan ja kirkosta toiselle kertoen niin historiasta kuin arjestakin. Saimme myös oikein hyvän ravintolavinkin jonka testasimme vielä samana iltana ja ihan säkällä vinkin kirjakaupasta, jonka missaaminen olisi kyllä harmittanut, koska näin eilen tämän listan. Kävimme siis Libreria Acqua Altassa!

Acqua Alta and books on a gondol. Kirjat gondolissa.

The nicer entrance. Love this fire exit. Kivempi sisäänkäynti. Ja hauska tulipalon sattuessa -poistumistie.

Spare some time to find something to buy! Ostamista sai etsiä hetken, mutta löytyi.

I've mixed feelings about this. Tunteeni näistä rappusista ovat vähän sekavat.

Viimeisenä päivänä teimme Dogen palatsissa Secret Iterinaries -kierroksen. Liput kierrokselle kannattaa hommata etukäteen, minä kävin ostamassa ne aamulla päivää ennen kierrostamme kun palatsiin ei vielä ollut jonoja. Varauksen voisi tehdä myös netin kautta, mutta minua ei huvittanut lähettää passin numeroa yms. melko suojaamattomalta vaikuttaneen yhteyden kautta.

Tietenkin myös gondoliajelu oli käytännössä pakko tehdä. 

 

What we did and where did we go there

First suprise: Venice was much bigger than I expected! It was a real town, with 50.000 inhabitants and millions of tourists every year! Local people are moving more and more to the continent, as constant flooding, increasing real estate prices and probably also the always-so-announcing-tourists make life rather difficult. 

Not all boats were that fancy, kaikki veneet ei olleet hienoja.

Even though it wasn't high season, the spirit and feeling of the town changed when the day trippers had left the city in the evening and you heard mostly Italian when wandering the small streets. Also during the day it was rather peaceful compared to Berlin (which is not that packed either). 

Even though our vacation was a short one, this time I didn't stress out at all about places we should see and things we should do (normally I am rather "good" at this), so there was (mostly) only one sightseeing spot/activity per day, time for naps, aperatives and a good dinner.

I've been recently fan of "free" walking tours. Free means you are supposed to tip the voluntary tour guide in the end of the tour. Also now the tour which we found by just googelin "Free walking tour Venice" was good, even though the first day it was cancelled. When we really got to the tour, we visited ghetto (first ever ghetto = area where Judish people where forced to live), an area with nice local restaurants, one million bridges, squres and churches (outside) and got the best book shop tip ever: We visited Libreria Acqua Alta, which is listed as the first bookstore in the whole world every book lover should visit! Honestly, book-wise it was not THAT good but the location and spirit of the place were very very special.

We also visited Peggy Guggenheim collection which I higly recommend for every art-lover! The collection was rather small, but very very interesting full of Picassos, Pollocks, Kadinsky, Dali, Moore etc etc. Must-visit I would say, and of course take the audioguide.

There were some other people, too. Kaupungissa oli muitakin kuin me.

On Sunday, last day, we did Secret Iterinaries -tour in Doge's Palace. This was also highly interesting (I am interested in history etc), as we got some backround info about being a Doge (wasn't something from everyone, one tried to escape as he heard he was chosen but they got him as well) and especially about the prisons and prison conditions at that time. We also visited Casanova's cells and walked Ponte dei Sospiri. It is worth getting the ticket for the tour in advance as it might be full booked.

Once in Venice, we also of course needed to do a little cruise on a gondol.

On Ponte dei Sospiri, Huokausten sillalla

Ruoka ❤

Italia ja ruoka ei voi olla huono yhdistelmä - paitsi Venetsiassa. Meille kävi ensimmäisenä päivänä todella klassinen turistituuri. Olimme nälkäisiä, halusimme ruokaa, ja menimme ensimmäiseen paikkaan hotellin lähellä, joka näytti kohtuuhintaiselta ja aika täydeltä. Istuttuamme pöytään tajusimme kaikkien muiden turistien olevan aasialaisia ryhmämatkailijoita (niistä ei muuten pääse ääntäkään vaikka ryhmässä olisi noin 40 henkeä!) ja loppulasku pitsasta, salaatista, oluesta ja vedestä oli yli neljäkymppiä, reipas kattausmaksu ja palvelumaksu kun jäivät valmistautumattomilta huomaamatta...

Loppuloman nautimmekin paremmista eväistä. Kävimme joka ilta aperoilla, eli alkudrinkeillä illalla kahvilasta baariksi muuttuvassa paikassa. Vaivaisella kahdella ja puolella eurolla sai eteensä hyvän, jäisen apero-spritzin ja pientä naposteltavaa.

Minä nautin illallisilla merenelävistä, jotka olivat erinomaisia etenkin viimeisen illan paikassamme Il Paradiso Perduto:ssa.

This is why hot chocolate is called hot chocolate.

Espresso by the bar 1 euro, if you sit down for it 3. Both ways: DELICIOUS! Espresso tiskillä euron, pöydässä kolme. Herkullista molemmilla tavoilla nautittuna.

Food ❤ 

 

You might think nothing can go wrong with Italy and food, but when you are a tourist... We made the most classic mistake when choosing the place for our first lunch. We just headed to a place near our hotel which didn't seem to be too expensive and was quite full. When we were seated we realized all the other 40 very quiet people were tourists from Asia. Our one pizza one salad one bier one water combination costed over 40 euro as we didn't think about the coperto-charge and serving. Oh well... At least we learned to choose better. 

Seafood! Merenelävät vadilla.

Restaurant I could recommend was Il Paradiso Perduto where I got a spectacular sea food plate to share, and still managed only one half...  

Best thing food-wise were though the cafes during the day and especially in the evening, when they were turned into apero-places where you could have a drink and snacks quickly before going to dine. I like! 

Easy to move vegetable market. Vihannesmarkkinat, helppo siirtää!

Shoppailu

 

Jos pidät luksuksesta kuten design-laukuista, -kengistä ja uskomattoman kalliista kelloista, Venetsia on paikkasi. Itse olen enemmän elämyksiin törsäävää tyyppiä, ja sekin kyllä onnistuu Venetsiassa oikein hyvin. Esimerkiksi kaupunkikierroksen olisi helposti voinut tehdä yksityisoppaan kanssa, joka olisi keskittynyt vaikkapa mahdollisimman hyvien valokuvien saamiseen matkalta.

Koin kuitenkin pienen Sephora-sekoamisen, mutta viime kerrastahan oli jo vuosi... Suosittelen käyntiä kaikille kosmetiikasta enemmän tai vähemmän tykkäävälle ko. liikkeeseen.  

Shopping

 

If you like luxus like designer bags, shoes and incredibly expensive watches, Venice has a lot to offer for you. I am more up to experience splurge (like five stars hotels, and I would probably enjoy more of the buying experience of a very expensive bag than the bag itself), and actually that would been possible there too, not just on water taxis but also on private walking tours and such stuff.

Still, I experienced a small moment of Sephora-madness, but it was already a year since the last time... I recommend Sephora for everyone who likes cosmetics, more or less.

Some local person waiting for his daily vaporetto ride all bored and cool. Joku paikallinen odottamassa päivittäistä bussimatkaansa, tylsistyneenä ja coolisti.

Viimeiset vinkit

Mukaan kannattaa ottaa ainakin mukavat kengät, aurinkolasit, tyylikkäitä vaatteita jos haluaa yhtään sulautua katukuvaan, paljon käteistä ja luottokortti. Lomaa kannattaisi ehkä myös suunnitella vähän enemmän etukäteen jos tavoitteena on muutakin kuin rentoutua, me missasimme nyt esimerkiksi Venetisan lähellä olevat pikkusaaret kokonaan.

Last tips

What to take with you: Comfy shoes, sunglasses, smart clothes (Italians are so stylish!), lots of cash and a credit card. Think a bit and maybe plan a bit what you want to do, we didn't go for example to the other islands near the central Venice at all, but I've heard those are nice as well.

Venetsiassa Donna Leonin kanssa

Kirjan nimi: Venezianisches Finale (suom. Kuolema oopperassa) 
Kirjoittaja: Donna Leon 
Kustantaja: Diogenes    
Julkaistu: 1992

Sivuja: 345

Mistä minulle: Lainassa

Tattadaa! Luin Venezianisches Finalen, venetsialaisen lopun, tänä viikonloppuna ihan aidossa ympäristössä!

Matkasta riittää kuvia jaettavaksi roppakaupalla. Siirrytään visuaaliseen nojatuolimatkailuun kuitenkin eri postauksessa.

Kuolema oopperassa on Venetsiaan sijoittuvia dekkareita kirjoittavan Leonin esikoisteos. Siinä oopperatalo La Fenice joutuu kuoleman näyttämöksi, kun maailman huippuihin lukeutuva kapellimestari Helmut Wellauer löytyy pukuhuonestaan kuolleena. Leonin kirjojen  päähenkilö, Guido Brunetti, alkaa ratkoa rikosta. Motiiveja tuntuu olevan yhdellä jos toisellakin, mutta selvää ratkaisua ei tunnu löytyvän. 

Lainasin Donna Leonin esikoisen jo hyvän aikaa sitten tarkoituksenani lukea jotain saksaksi. Viime vonna taisin lukea saksaksi vain yhden kirjan; vaikka kielitaitoni on jo aika sujuva, ja ymmärrän kyllä 95 % lukemastani, on saksaksi lukeminen jotenkin jähmeää. En tiedä, miten paljon uskallan syyttää tämän kirjan jähmeydestä lukukieltä ja miten paljon Leonin melko verkkaista tyyliä, mutta en varsinaisesti imeytynyt tapahtumiin mukaan. Pari kertaa valitsin päiväunet kapellimestarin kuoleman selvittämisen sijasta. Kirjan tunnelma onneksi tiheni ihan lopussa, ja sain kirjan luettua paluumatkalla kotiin.

Matkalaisena oli kuitenkin kiva lukea Leonin kirjaansa ripauttamia tiedonjyviä tai tarinoita venetsialaisesta elämänmenosta. Isompia omaisuusrikoksia kaupungissa tapahtuu vähän, koska Venetsian sokkeloiset kadut ovat ulkopaikkakuntalaisille haastava labyrintti paettavaksi, ja historiallisista syistä johtuen paikalliset kunnioittavat yksityisomaisuuden koskemattomuutta syvästi. Voin kuvitella, millainen sumu kanavilla on joskus ollut ja millä Vaporettolla Brunetti on matkustanut.

Kun haluan lukea karmivista rikoksista, taidan kuitenkin jatkossakin tukeutua pohjoismaisiin suosikkeihini.

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet

Kirjan nimi: Lakanasiivet  
Kirjoittaja: Sirpa Kähkönen
Kustantaja: Otava (/Seven-pokkarit)  
Julkaistu: 2007

Sivuja: 398

Mistä minulle: Ostettu

Kuva Otavan verkkokauppa

Lakanasiivet on Kähkösen Kuopio-sarjan neljäs osa. Kirjaa mainostetaan takakannessa "neljänneksi, itsenäiseksi osaksi", mutta mielestäni sarjohin kuuluvat kirjat eivät ole koskaan erityisen itsenäisiä... Tai, miksi ihmeessä kukaan haluaisi tuhlata aikaansa ja huonontaa lukukokemustaan lukemalla sarjaa keskeltä?

Kuten olen jo aikaisemmin jokaisesta Kähkösen kirjasta blogattuani kirjoittanut, sanon tämänkin kohdalla, että kirja oli jotenkin positiivinen yllätys, tosin nyt ei enää oikein voida yllätyksestä puhua... Vaikka aiheena tosiaan on sodan aikojen Suomi ja yhden tytön, myöhemmin naisen ja tämän perheen niukka elämä Kuopiossa, Kähkösen kerronta jaksaa kiehtoa kirja toisensa jälkeen.

Lakanasiivet on paljon vahvempi esitys kuin sitä ennen lukemani sarjan kolmas osa, Jään ja tulen kevät. Kerroin Jään ja tulen keväässä olleen jonkinlaista välikappaleen tuntua, mutta Lakanasiivissä intensiteettiä on sitten senkin puolesta: Tapahtumat sijoittuvat vain yhteen päivään. 

Päivä sijoittuu kesään 1941, siis jatko-sodan aikaan, ja päivään, jolloin Kuopiota pommitettiin. 

Kirjassa tapahtuu silti paljon, ja aiemmin kehitetty laaja henkilökattaus pääse nyt todella oikeuksiinsa. Ääneen pääsevät niin sarjan päähenkilö Anna, tämän lähipiiri kuin aiemmin vaienneet lapsetkin. Päivä ei tunnu pitkältä, ja kirjan suorastaan hotkaisi. Ihmiset kulkevat siellä ja täällä, miettivät menneitä ja tulevaa, toivovat ja odottavat, mutta silti nykyhetki leimaa päivää - voisihan se olla loppu, tai käänne johonkin vielä paljon pahempaan. Kirjassa tulevat lähelle paitsi ihmiset, myös sää, miljöö ja tunnelma.

Kuten aina, Kähkönen kirjoittaa myös nyt todella sujuvasti ja jotenkin miellyttävästi. Tekstiin ja kieleen ei juuri kiinnitä huomiota, vaan valitut sanat ovat aina jotenkin todella huoliteltuja ja tarkoituksenmukaisia, niin, että tarina ja ihmiset nousevat kerronnan eteen.

Lyhyesti loppuun: Oikein hyvä lukuromaani, jota lukiessa voi palautella mieleen lähihistorian ydinkäänteitä.