Matkailu avartaa, kirjat auttavat saamaan samantapaisia kokemuksia kotonakin

torstai 29. maaliskuuta 2012

Taavi Soininvaara: Vihan enkeli (äänikirja)

Kuva kirja.elisa.fi josta myös äänikirja ladattavissa.
Kun eräänä taannoisena viikonloppuna ohjelmassa oli autossa istumista yli 1000 kilometriä alle 48 tunnissa, ajatus äänikirjasta tuli mieleen onnistuneen Steinbeck -kokeilun jälkeen. Nyt piti valita molempia matkustajia kiinnostava kirja. Koska Remeksen trillerit ovat uponneet myös mieheen hyvin, ajattelin, että minulle ennestään vieras Soininvaara ei välttämättä olisi huono valinta.




Kirjan nimi: Vihan enkeli
Kirjailija: Taavi Soininvaara
Julkaistu: 2004
Kustantaja: Tammi
Sivuja: En tiedä, mutta kesto n. 11 h
Mistä minulle: Kirjasto
 
 Kuten Remes, Isomäki ja varmaan kaikki trilleristeiksi nimetyt kirjailijat, myös Soininvaara käsittelee ISOJA ASIOITA. Vihan enkelissä pinnalla on maailman energiapolitiikka ja yleinen sisäpiriin kähmintä - ajankohtaisia aiheita vieläkin. 

Vihan enkelin tapahtumahetkellä ollaan pisteessä, jossa energiaa osataan jo melkein (vaan ei ihan...) tuottaa fuusioreaktiolla, ehkä siis tässä ja nyt. Pikaisena kertauksena siis: Nyt ydinenergia tuotetaan fissiolla, uraania halkomalla, kun taas fuusiossa atomiytimet saadaan liittymään toisiinsa. Hallittu fuusioreaktio ratkaisisi maapallon energiaongelmat vuosituhansiksi, sillä raaka-ainetta saataisiin merivedestä eikä lopputuotteenkaan kanssa olisi samanlaisia ongelmia kuin mitä ydinjätteen loppusijoittaminen nyt aiheuttaa.
 
Ajatus maailman energiaongelmien ratkaisemisesta miellyttää toisia, mutta joitain se raivostuttaa. Öljy-yhtiöt eivät tietenkään toivo energiantuotannon lipsahtamista niiden käsistä, ainakaan niin pitkään kuin öljyä on vielä jäljellä

Maailman johtavia fuusiotutkijoita alkaakin löytyä kuolleena ympäri maailmaa - tosin kaikkien kuolema vaikuttaa syystä tai toisesta luonnolliselta eikä kuolemia ole yhdistetty toisiinsa. 
 
Aluksi täysin erillisenä ja hieman outonakin juonikuviona seurataan nimikkohahmoa, Vihan enkeliä. Häiriintynyt hahmo kokee toteuttavansa suurempaa tehtävää.  

Toisaalta taas seurataan Final action -parivaljakon toimia taistelussa paremman maailman puolesta.

Virustutkijasta poliisiksi siirtynyt Arto Ratamo joutuu tietenkin sekavan tilanteen keskelle. 

Kirja tuntui pitkään vähän sekavalta, varsinkin kuin nimikkohahmon häiriintynyt osuus ja oman mielen liikkeet korostuivat alussa. Koska ajokilometrit eivät kuitenkaan loppuneet ihan heti, tarina muuttui kiinnostavaksi ja pääsen sanomaan, että sen juonikuviot pääsivät oikeuksiinsa vasta loppua kohti. 

Kirja oli kokonaisuudessaan mielenkintoinen, Arto Ratamon osin vähän kliseinen poliisihahmo sympaattinen ja salaliittoteoriat uskomattomuudessaan tällä hetkellä valitettavasti jo aika uskottavilta tuntuvia. 

Näin pitkää kirjaa en välttämättä kuitenkaan lähtisi toista kertaa kuuntelemaan, vaikka lukija Jarmo Mäkisen suorituksessa ei mitään moitittavaa ollutkaan.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Kerjäläiset Espanjassa, tai siis unettomat Yhdysvalloissa - Nancy Kress: Beggars in Spain

Kirjan nimi: Beggars in Spain
Kirjailija: Nancy Kress
Julkaistu: 1993
Kustantaja: Phoenix Pick
Sivuja: 98
Mistä minulle: Amazon.co.uk

Innostuin Nancy Kressin pienoisromaanista valtavasti Sivukirjaston Liinan kommenttien perusteella. Sain kuin sainkin perustettua "tilaa Amazonilta samalla kun tarvitset välttämättä jotain muuta" -listan. Kun loma ja sen kriittisin osa eli aurinkorasvan hankinta lähestyi, oli tietenkin pätevä syy tehdä ihan pieni kolmen, tai öö, siis neljän, tai kolmen ja yhden pienoisromaanin, kirjatilaus.


Beggars in Spain ei nimestään huolimatta juuri liity kerjäläisiin Espanjassa. Sen sijaan tarina ratsastaa mahtavalla idealla: Mitä tapahtuu, kun geeniteknologia on kehittynyt siihen pisteeseen, että toivotun lapsen ominaisuudet voidaan valita? Entä mitä tapahtuu sitten, kun joillekin uuden sukupolven edustajista nukkuminen on täysin turhaa ja tarpeetonta, itse asiassa mahdotonta? Millaisen edun nämä henkilöt elämäänsä saavat ja mitä sitten tapahtuu?

Kirjassa seurataan Leishan, yhden ensimmäisistä unettomista, elämää. Isä toivoi unetonta, äiti nukkuvaa lasta, perheeseen saatiin molemmat. Erilaisten sisarusten elämä ei tietenkään ole lapsinakaan helppoa, mutta Leisha kohtaa ihan uudenlaisia vaikeuksia kasvaessaan. 

Vaikka kirja on pieni ja itse asiassa aika helppolukuinenkin, se on täynnä isoja kysymyksiä. Miten erilaiset ihmiset voivat elää yhdessä? Mikä on reilua, mikä ei? Kuka on velkaa kenelle? Miksi pelkäämme erilaisuutta? Mikä valta pienellä eliittijoukolla on ja kuka sen voi päättää?

Kirja on paljon vähemmän scifi (siis vähemmän perusteluita ja tekniikkaa) kuin odotin, mutta eipä 98 sivuun liikaa asiaa kannatakaan tunkea. Tarina on todella sujuva, olisin lukenut mielelläni tarinaa heti eteen päin. Jatko-osia siis onneksi kuitenkin on olemassa!

Ujutan Beggars in Spainin myös osaksi scifi-haastetta, tarkemmin luokkaan 3, Hugo-voittaja.

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Nälkäpeli, kirjasta elokuvaksi

Luin ensimmäisen Nälkäpeli-kirjan elokussa ja loput eli kaksi seuraavaa, Vihan liekit ja Matkijanärhen aika lailla heti perään. 

Luin elokuvan alkua odotellessa lehteä, jossa povattiin, että Nälkäpelistä yritetään tehdä samankaltaista teinimenestystä kuin Harry Potterista ja Twilightista. Mielestäni tuo on vähän laimea vertaus (samoin kuin se, että elokuva perustuu fantasiakirjasarjaan...), mutta no, ehkä alun perin nuorille suunnattuja sarjojahan nuo kaikki ovat. Nälkäpeli on kuitenkin kauttaaltaan synkempi ja toivottomampi. Ensimmäisen kirjan rakkaustarina ei ole mitenkään erityisen ihana ja elokuvaa katsoessa tai kirjaa lukiessa miettii, että päättyivät asiat miten tahansa, päättyvät ne joka tapauksessa huonosti. Tai asiat eivät ainakaan tunnu kääntyvän paremmiksi kuin alussa.

Kuva Wikimedia Commons
Lyhyesti: Kirja ja sitä hyvin uskollisesti noudattava elokuva kertovat (tulevaisuuden?) Pohjois-Amerikasta. Katastrofit ja sota on koetellut mannerta. Vallan on ottanut Capitol, joka järjestää muistutukseksi kapinoinnista joka vuosi Nälkäpelin. Jokaisen muun vyöhykkeen on annettava peliin 12-18 vuotias tyttö ja poika. Nuoret suljetaan taistelutantereelta, jolta vain yksi selviää ulos.

Panemin vyöhykkeet. Kuva Wikimedia Commons: Kaikkea sieltä löytyykin...
Kirjojen lukemisesta on jo sen verran aikaa, että en juuri huomannut elokuvasta häiritseviä muutoksia. Mielestäni ainoan entisen vyöhykkeen 12 nälkäpelivoittajan Haymichin olisi tullut olla vielä paljon vanhempi, mahakkaampi ja juopompi. Päähenkilöä eli Katnissia esittänyt Jennifer Lawrence veti roolinsa sopivan jörösti: Ei pettymyksiä hänen suhteensa. Peetakin vastasi aika tavalla kirjasta saamaani käsitystä hänestä, Katnissin ja Galen suhteen kuvailu jäi ehkä vähemmälle elokuvassa kuin kirjassa.

Nälkäpeli sopi mainiosti elokuvaksi juuri kuvallisuutensa ansiosta. Melkein 2,5 tuntiseen pätkään oli hyvin ehditty sisällyttää kaikki tarpeellinen. Pidin erityisen paljon Capitolin kuvauksesta: Asukkaiden hiuksiin ja ripsiin oli todella löydetty se ihan uusi ulottuvuus, vaikka ajoittain mieleen tulikin Liisa Ihmemaassa Hattumaakarin monistaminen sadoiksi eri ihmisiksi. 

Elokuvan ovat ehtineet nähdä myös ainakin jo anni.M/Oota, mä luen tän eka loppuun ja Raija/Taikakirjaimet.

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Loman kunnianhimoinen kirjapino ja tulos, 1.

Viime viikko sujui erittäin onnistuneesti lomalla.

Perinteiseen tapaan mietin pidempään mitä kirjoja ottaisin mukaan kuin mitä vaatteita pakkaisin laukkuun (iPad ei ole vielä tuonut helpotusta tähän kohtaan). Vaatepuoli oli kyllä tällä kertaa tavallistakin helpompi, sillä tiesin, että päivät sujuisivat näissä merkeissä:

Olisin toki voinut valita tähän myös kuvan, jossa seisoskelen muka-tosi-rentona laudan päällä. No, kyllä paljon suurempi osa hommasta oli kuitenkin tätä...

No, mietin vielä Helsinki-Vantaan pokkarimyymälässä haahuillessani, että "Miten saatoinkaan unohtaa tuon One Dayn kotiin johonkin kasaan, sehän mun piti ottaa mukaan... Ja oikeastaan myös Tuulen viemää, olen jo pitkään aikonut lukea sen jollain lomalla... Ja mites sitten Linnunradan käsikirja liftareille, olisipa kerrankin ehtinyt lukea sen kokonaan...". 

Lopputulos: Ehdin lukemaan viikon lomalla yhden kirjan. Kyllä, yhden, jo esittelemäni Kate Reddyn täydellä teholla aamusta iltaan. Kun en ollut nukkumassa, etsimässä syötävää, syömässä, huuhtelemassa märkäpukua ja hoitamassa sille tielleen jääneiden uusien läpsykkäiden aiheuttamia rakkoja (tai ok, tekemässä paria hassua blogipostausta), koomasin hotellin sohvalla. Nyt ei siis ihan oikeasti todellakaan haitannut, että lomakohdetta oli kuvailtu harmoniseksi ja mukavan rauhalliseksi, mikä siis matkaesiteslangilla tarkoittaa kuolettavan tylsää. Viimeisenä iltana ja lentomatkalla sain kuitenkin koottua itseäni sen verran, että aloitin Poikani Kevinin (joka muuten kannattaisi ehkä kuitenkin kieltää kaikilta toistaiseksi lapsettomilta). 

Melkein puhkikeskusteltu kirja taitaa esiintyä lähiaikoina ainakin yhdessä toisessakin blogissa, ja ainakin ensimmäisen 200 sivun perusteella kirja on kyllä lukukertansa ansainnut.

Palataan.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Allison Pearson: Kate Reddy – Täydellä teholla yötä päivää

Kirjan nimi: Kate Reddy – Täydellä teholla yötä päivää, Uraäidin päiväkirja
Kirjailija: Allison Pearson
Julkaistu: 2002/2011
Kustantaja: Seven
Mistä minulle: Kirjaston pokkarihyllystä



Nappasin kirjaston hyllystä ”jotain kevyttä”. Tai no, oikeastaan minulla olisi kyllä ollut keveyttä ihan tarpeeksi omassakin hyllyssä, Täydellä teholla yötä päivää oli vain houkuttanut jo aiemmin. Kirjaston pokkarihylly auttaa kirjoja kiertämään nopeasti: Laina-aika on kaksi viikkoa, lainoja ei voi uusia eikä kirjoja voi varata.

Kate Reddyn seikkailut, tai ehkä pikemminkin taistelut, on ehditty jo filmatakin. Tarina kääntyykin varmasti mainiosti myös elokuvaksi.

Kate Reddy on 30+ nainen, joka haluaa kaiken, lyhyesti sanottuna uran ja perheen. Ei ehkä kuulosta Suomessa aivan mahdottomalta, mutta kirjaa lukiessa paljastuu, että Englannissa työn ja perheen yhdistäminen on (naiselle) vielä astetta vaikeampaa kuin Suomessa, jossa monia asioita on pedattu valmiiksi ja maksetaan yhteisistä verorahoista. Suomessa työpäivienkään odotetaan harvemmin olevan 12 tai mieluummin 14 –tuntisia kuten Lontoon Cityssä. Lasten hoitomaksuihin ei (kai yleensä…) mene toisen vanhemman palkka kokonaan – mikä tietysti pistää heti miettimään, miksi toinen vanhempi yleensäkään käy töissä.

Kate Reddyn perheen tapauksessa Kate on kuitenkin perheen paremmin tienaava osapuoli. Vaikka sijoitusmaailmassa suhaavan vaimon palkka nousee korkeampiin lukemiin kuin arkkitehtimiehen, molemmat jatkavat töitään. Ei siksi, että olisi pakko, vaan siksi, että molemmat vaikuttavat aidosti pitävänsä töistään.

Kuten kuvitella saattaa, elämä muuttuu kuitenkin jatkuvasti hankalammaksi, kun Kate yrittää kuitenkin kantaa päävastuuta perheensä yhteisten asioiden organisoinnista, tekemättömien tehtävien lista pitenee joka päivä ja lapsia ei näe käytännössä koskaan. Miestään nähdessään Kate on useimmiten niin väsynyt, että kohtaamiset ovat lähinnä vihaisia. Lasten elämän päivittäisestä sujumisesta huolehtiikin näiden lastenhoitaja Paula.

Kirja ei ole puhdasta chick littiä tai muutenkaan ihan niin kevyestä päästä kuin kantta katsoessa voisi kuvitella, mutta ehdottoman viihdyttävä vaikka päähenkilöä käykin välillä lähinnä sääliksi. Halu näyttää, että kaiken saaminen kerralla on mahdollista on kova, mutta silti naisen päässä oleva syyllisyys velloo välillä kaiken muun yli eikä missään vaikuta olevan hetkeäkään edes siedettävää.

Kirjasta paistaa läpi myös se Iso-Britannian luokkayhteiskunnan sosiaalinen paine, jota Suomessa ei (kai) ainakaan ihan noin vankkana kohtaa. Kyllähän varmasti Suomessakin kotiäideillä on lapsilleen enemmän aikaa kuin työssä käyvillä äideillä, mutta kirjassa kuvatun laista ”mufiaa” meillä ei vielä ainakaan kovin monessa paikassa taida olla. Onneksi.

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Guy Delisle: Pjongjang

Kirjan nimi: Pjongjang
Kirjailijan nimi: Guy Delisle
Julkaistu: 2003/2009
Kustantaja: WSOY
Mistä minulle: Kirjasto



Pääsin sarjakuvien makuun näköjään juuri nyt. Monen sarjishehkuttajan (Booksy, Salla) innoittamana vierailin kirjastossa sarjishyllyllä, ja vaikka en oikein tiennyt mitä etsin (ainut, mitä olisin muistanut ulkoa, on se Fables, ja sitä en löytänyt), mukaan tarttui kokonaiset kolme sarjakuva-albumia. Kaikki on piirtänyt ja kirjoittanut kanadalainen, ilmeisesti Quebecissä ainakin elämänsä alkuvuodet viettänyt Guy Delisle.

Kaikkia kolmea mukaan nappaamaani sarjakuva-albumia yhdistää idea: Delisle on kuvannut niihin elämäänsä jossain kaukaisessa, vieraassa maassa.

Aloitin Pohjois-Koreasta. Ystäväni kävivät siellä muutama vuosi sitten –kyllä, erittäin ohjatulla ryhmämatkalla, muita vaihtoehtoja ei oikein ole – ja reissusta kuullut jutut olivat niin huimia, että vaikka ne eivät todellakaan innostaneet minua varaamaan seuraavaa reissua Pohjois-Koreaan, halusin ehdottomasti lukea aiheesta lisään.

Kaikki varmasti tietävät Pohjois-Korean hirveyksistä, jos muistiaan haluaa teroittaa, viikko sitten Helsingin Sanomien Sunnuntaisivuilla oli taas laaja juttu aiheesta, mutta niin ystäväni kuin Delislekin keskittyivät tarinoissaan siihen, miten absurdina maa näyttäytyy siellä vierailevalle ulkomaalaiselle. 



Delisle on päätynyt maahan, koska on itse asiassa tiiviisti mukana animaatioiden tuotannossa. Kun yhä suurempi osa animaatioista tuotetaan nykyisin digitaalisesti, on kallis ja hidas perinteinen piirustustyö viety yhä halvempiin ja halvempiin maihin. Ja yllätys yllätys, rankankielistä animaatiotyötä on viety suurissa määrin Pohjois-Koreaan! Hah, tämän jälkeen en muuten koskaan enää katso aamupiirrettyjä samalla silmällä…

Joka tapauksessa, Delislen tehtävänä on paimentaa muutaman kuukauden ajan pohjoiskorealaista piirtäjäporukkaa. Turhan usein hän ei tosin heitä näe. He eivät tiedä turhan paljon edes animaation perusteista. Ja kaikki muu… Se se vasta hassua onkin.

Ulkomaalaisten päivät on ohjelmoitu tarkasti ja valvottu vielä tarkemmin. On turhaa haikailla kävelemään yksin ulos ilman omaa vartijaa, ei kun siis opasta. Muiden paikallisten kanssa on turha toivoa juttelevansa. Eikä välttämättä kannatta ihmetellä, miksi tyhjiä pikateitä bussilla valmiiksi ohjelmoituna vapaapäivänä muistomerkiltä toiselle kiitäessään näkee pikatien lähettyvillä kyliä, joihin ei kuitenkaan johda liittymiä mistään.

Hotellivaihtoehtoja on kolme, ja ne taidetaan päättää matkailijan puolesta. Ne ovat jättimäisiä, mutta kussakin suunileen vain puolessa kerroksessa on koskaan valot. Vartiointiaan voi koittaa ajoittain höllentää pysymällä oppaansa kanssa hyvissä väleissä ostamalla tälle vain ulkomaalaisille tarkoitetusta kaupasta viinaa ja tupakkaa.

Jotkut ulkomaalaisetkin asuvat silti Pohjois-Koreassa vuosia: Nykyisin senkin kanssa tehdään bisnestä, vaikka maahan toimitetaan älytön määrä ruoka-apua. Iso osa ulkomaalaisista onkin avustusjärjestöjen työntekijöitä.

Vaikka Pohjois-Korea aiheena on aina lähtökohtaisesti jotenkin traaginen, Delisle onnistuu kertomaan sen absurdiudesta niin hulvattomalla tavalla, että sain naureskella kirjaa lukiessa monta kertaa. Piirrosjälkeen tms. Kuvalliseen ilmaisuun en oikein osaa ottaa kantaa, mutta se ei ainakaan häirinnyt tarinan kulkua. Ajattelin myös lukiessa monta kertaa, että tarina toimi erinomaisesti nimenomaan sarjakuvalla kerrottuna. Suosittelen! Nyt olen siirtynyt Delislen opastamana jo Burmaan, sen jälkeen vielä Sengzheniin.

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Michael Murpurgo: Sotahevonen

Kirjan nimi: Sotahevonen
Kirjoittaja: Michael Murpurgo
Kustantaja: Gummerus
Julkaistu: 1982/2011
Sivuja: 196
Mistä minulle: Kirjasto
 
 Sotahevonen pääsi kevään lukulistalle jo tammikuun kirjakevään haistelussa. Tarkoitus oli mennä katsomaan kirjan perusteella tehty elokuvakin, mutta en ehinyt teatteriin ennen kuin näytökset jo loppuivat. 
 
Sotahevosen päähenkilö on Joey, yllätysyllätys, sotaan joutuva hevonen. Kirja ei ole pelkästään hevosen näkökulmasta kerrottu, vaan Joey on kertojana aivan kirjaimellisesti. 
 
Tarinaan kuuluvat niin kurja lapsuus, erottaminen läheiseksi käyneestä ihmisestä, rankkaa työtä kuin tottaki, no, arvatkaa nyt sitten itse millainen loppu. 
 
Olen pitkän linjan hevosihminen, mutta jostain syystä Sotahevonen ei mielestäni toiminut ollenkaan. Tarinan olisi varmaan ollut omalla tavallaan oikein koskettava, jos kaikkeen luonnottomuuteen ei olisi takertunut. Joey kuvattiin uljaana, yksinkertaisena ihmisenä, ei sellaisena arkana, herkkänä saaliseläimiä, jollaisia hevoset niin sodassa kuin rauhan aikaankin ovat. 
 
Elokuva on epäilemättä komea, joten uskon, että sillä on mahdollisuuksia toimia kirjaa paremmin. Oikea hevonen voisi tuoda tarinaan myös sen hevosmaisen osan. 

Kirjan kielikin on mielestäni kummallisella tavalla vähän raskasta ja hankalaa.
 
Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Laura/Lukuisa ja Jenni/Koko lailla kirjallisesti. Jennin arvion tarkemmin luettuani minun täytyy sanoa todella yllättyneeni siitä, että kirjoittaja olisi hevosfarmari. 

Seuraavaksi vuorossa on onneks positiivisempia arvioita, ainakin jos nyt luettavina olevat kirjat eivät ala pettää puolivälin jälkeen oikein toden teolla.

torstai 8. maaliskuuta 2012

Suomesta puuttuu nuorten aikuisten journalismi

Blogeissa on joskus kyselty myös kirjaintoilijoiden lehtimausta. Lehdet ovat minusta äärimmäisen mielenkiintoista luettavaa, varsinkin ulkomaiset. Suomenkielisistä lehdistä suosikkejani ovat Helsingin Sanomien Kuukausiliite, Suomen Kuvalehti, Kauppalehden Optio ja matkailulehti Mondo. NYT on kadottanut minut uudistuksensa myötä kokonaan. Joskus pidin myös Imagesta, ja satunnaisesti siitä saattaa löytyä yksi laaja mielenkiintoinen artikkeli. Nuokin artikkelit ovat kuitenkin aikanaan luettavina lehden nettisivuilla.

Ehdoton aikakauslehtisuosikkini, lehti, jota tunnen kirjoitettavan juuri minulle, onkin saksalainen Neon. Nuorille aikuisille suunnattu lehti käsittelee joka kuukausi niin yhteiskunnallisia, tunteisiin ja yksilön toimintaan liittyviä, koulutukseen, työelämään ja arkeen kuin muotiin, tavaraan ja matkustamiseen liittyviäkin aiheita kriittisesti ja huolella. Ja niin, edes elokuvia, musiikkia ja kirjallisuutta ei ole unohdettu. 

Laajuuden lisäksi Neonin Imagesta erottaa se, että siinä, missä Image on ratsastanut vuosia kansi julkkis edellä, Neon luottaa tutkivaan journalismiin ja kertoo ajankohtaisista henkilöistä toisinaan laajoilla, mutta ei koko lehteä valtaavilla jutuilla. Eron huomaa helposti lehtien kansia vertaamalla.

Image uskoo selkeästi lukijoiden lähestymiseen julkkis keulalla. Suuri osa muistakin jutuista näyttää liittyvän erilaisiin julkisuuden henkilöä. James Ellroy, Colin Firth, ja ketäköhän tuolla oikeassa laidassa pienellä kirjoitettuna mahtaakaan olla? Joka tapauksessa, minä en vaan keksi yhtään syytä miksi olisin kiinnostunut vaikka Maria Veitolasta, kyseessähän on keskusteluohjelman juontaja jonka traumaattisesta nuoruudesta Imatralla olen saanut lukea jo aiemmin ihan tarpeeksi.

Lehden nettisivujen mukaan mielenkiintoisia juttuja voisivat olla Imperiumin vastaisku (3D -elokuvat) ja Teillä laki meillä mikki (Havannan kadut ja klubit).





Neon taas kysyy kuinka tärkeä työni on minulle, kehottaa olematta sanomaan "Minä rakastan sinua", kertoo tappavista lääkkeistä eli kuinka lääketeollisuus altistaa köyhiä intialaisia testeilleen, kertoo mitä pitää tehdä sen jälkeen kun on joutunut kaulaansa myöten siihen itseensä (kuvainnollisesti) ja kertoo siitä, kuinka unelmiensa kaupunkiin muuttaneiden ihmisten elämä on vuodessa muuttunut. 






Varmaan aika helppo arvata, kummat aiheet minua kiinnostavat enemmän. 

Miksi?
Neon tuntuu haluavan auttaa lukijaansa ja antaa tälle faktoja. Työelämäjuttuun on haastateltu montaa asiantuntijaa ja se ihan oikeasti pistää miettimään. Neon ei epäile analysoida myös lukijaa lähellä olevia asioita. Lehti ei itse asiassa juurikaan ota kantaa, vaan jättää lukijansa miettimään. Sen sijaan Image tyytyy (nykyisin) enimmäkseen vain kertomaan muista, joko julkkiksista, tai asioista, jotka ovat tuolla jossain. Vaikka juttu Havannasta on varmasti ainakin kiva kertomus, minusta vähän pysäyttävämmätkin jutut, jotka avaavat globalisaatiota ja maailman pahuuksia ovat hienoa luettavaa.

Ja ei, tarkoitukseni ei ole lytätä Imagea. Ei se huono ole, ostan sen vieläkin silloin tällöin, mutta nykyisin valitettavan monta juttua jää lukematta tai puolitiehen. Koska Imagella kuitenkin on myös ne hyvät hetkensä, olen varma, että parilla tiukalla potkulla takalistolle lehti voisi kohota vielä paljon paremmaksi. Vaikka saksalaisella lehdellä on taatusti enemmän rahaa journalismiin, kaikki ei aina vaadi hillitöntä budjettia vaan niitä omia näkökulmia ja kohderyhmän ymmärtämistä.

Toivottavasti Imagen toimituksessa henkilövaihdosten jälkeen mietitään näitä asioita vielä entistä tarkemmin. Hyvä, toimitettu journalismi (=aiheet tai ainakin käsittelytapa poikkeavat siitä, mitä netistä amatöörien tuottamana löytyy) on sitä, mistä useimmat ovat valmiita maksamaan. Ajankuluksi luettavia julkkisjuoruja ja viihdykettä saa netistä niin paljon ja helposti ilmaiseksi, että sen takia ei viitsi ostaa monen euron painavaa lehteä.

Onko teillä lehtisuosikkeja, joista toivotte suomalaislehtien ottavan edes vähän mallia?

maanantai 5. maaliskuuta 2012

Beth Revis: Across the Universe - Matka alkaa

Katsokaapa nopeasti kirjan kantta ja miettikää, millä kielellä se on kirjoitettu. 

Kuva Otava. Katsokaa kantta ja miettikää, millä kielellä kirja on kirjoitettu.  

Niinpä. 



Valitukset alkuun 
Olen edelleen vähän hämmentynyt tämän kirjan nimestä. Miksi ihmeessä se on Across the Universe - Matka alkaa (tuon väliviivan keksin Otavan sivuilta, kirjan kannessa sitä ei ole)? Kyseessä on kuitenkin suomenkielinen nuortenkirja... Mitä vikaa olisi ollut vaikka nimessä Universumin halki - matka alkaa, Halki universumin - matka alkaa, Universumin poikki - matka alkaa tai vaikka radikaalisti Universumin läpi - matka alkaa

Kirjan nimi: Across the Universe - matka alkaa
Kirjoittaja: Beth Revis
Kustantaja: Otava
Julkaistu: 2011/2012
Sivuja: 399
Mistä minulle: Kirjasto, varaamalla
 
Sarjan suomentaminen aloitettu ajoissa
Otavan käännetyn nuortenkirjallisuuden osastolla on nyt oltu napakoita: Maailmalla viime vuonna ilmeisen suosittu kirja on saatu kauppojen hyllyille suomennettuna jo vuoden alussa. Ehkä Twilight ja Nälkäpeli -tyyppisten sarjojen menestys on innostanut seuraamaan nuorten tai nuorten aikuisten bestsellereitä entistä tarkemmin. 
 
Tiedettä ja avaruusaluksia
Avaruusaluskammoiset, kavahtakaa: Matka alkaa edustaa periaatteessa yhtä runsaasti scifissä käytettyä avaruuaalusgenreä, arkkialuksia. Avaruusalus Varjelus on siis niin pitkällä matkalla, että sitä asuttaa sukupolvi toisensa jälkeen. Kirjan tapahtumahetkellä aluksella asuville Aurinko-Maa on tuttu vain vanhoista tarinoista.

Tapahtumien keskiössä on teini-ikäinen Amy. Hän on joutunut, tai oikeastaan päässyt, vieraalle planeetalle matkalla olevaan alukseen vanhempiensa toiveesta. Koska matka planeetalle kestää vuosisatoja, määränpäässä tärkeät henkilöt on syväjäädytetty matkan ajaksi. Näin perillä on välittömästi niin osaavia tutkijoita kuin sotastrategiat hallitseviakin. 

Tiede pettää 
Matka ei suju Amyn osalta aivan suunnitelmien mukaan: Hän herää syväjäädytyksestä jo 50 vuotta ennen määränpäätä. Vanhempien on määrä maata syväjäädytettyinä koko loppumatkan ajan, ja Amy huomaa olevansa keskellä todella kummallista yhteiskuntaa. Alusta johtaa diktaattorimaisin ottein Vanhin, joka kouluttaa samalla itselleen Seuraajaa, seuraavan sukupolven johtajaa. 
Aluksella jokaisella henkilöllä on tarkkaan määritetty tehtävänsä, monessakin mielessä. Muotista ei voi poiketa, siitä pitävät huolen niin lääkäri kuin Vanhinkin. 

Nuortenkirjoille tyypilliseen tapaan mukaan on ujutettu tietenkin myös dramatiikkaa ja rakkautta. Rakkaustarina on niistä toistaiseksi se vähän tylsempi osa: Seuraaja rakastuu Amyyn. 

Mielenkiintoisempi osa on salaperäisempi. Vanhin tuntuu pimittävän asioita, ja jostain selittämättömästä syystä Amy ei ole ainut, jonka kryosäiliö on sammutettu liian aikaisin. 

Toista osaa odotellessa...
Tarina etenee useamman kertojan kautta, ja ratkaisu toimii hyvin. On hauska seurata sekä ikänsä Varjeluksella asuneen Seuraajan kuin ennenaikaisesti heränneen Amynkin havaintoja.

 Matka alkaa ei yllä ihan Twilightin tai Nälkäpelin kaltaiselle koukuttavuustasolle, mutta oli oikein viihdyttävää lukemista. Kirja olisi kestänyt aavistuksen tiivistämistä, kaikenlaista kuvaamista (ja tulevien osien petaamista?) on kirjan keskivaiheilla paljon. Toisaalta kirja päättyy sen verran mielenkiintoiseen ja uskottavaan yllätykseen, että harkitsen toisen osan hankkimista jo englanniksi, että ei tarvitsisi ihan vuotta odotella. 

Osallistun kirjalla myös scifi-haasteeseen, ja sijoitan sen (ainakin toistaiseksi...) luokkaan 1. Nuorille suunnattu science fiction. 

torstai 1. maaliskuuta 2012

Helmikuun luetut, ekstrana mainio novelli

Helmikuu, kuusi kirjaa. Tuntuu, että en ole aikoihin ehtinyt keskittymään mihinkään kirjaan kunnolla. Jälkikäteen katsottuna lukeminen onkin keskittynyt alkukuuhun. Silti: miksi ihmeessä (loppu)ilta kuluu niin helposti koneella roikkuen, vaikka lukemisesta oikeastaan nauttii paljon enemmän?? 

Luin kuusi romaania jotka kaikki esittelin myös blogissa. Lisäksi luin yhden aivan mainion novellin: F. Scott Fitzgeraldin The Curious Case of Benjamin Buttonin. Olen katsonut aiemmin novelliin pohjautuvan elokuvan (hyvä sekin), mutta lukukokemus hakkasi sen synkeällä tunnelmallaan 60-40. Suosittelen novellia siis etenkin, jos elokuvan kertoma tarina tuntui ällöromanttiselta ja vähän kaunistellulta ja pitkältä. Yllätyin itsekin siitä, miten paljon novellista pidin, sillä saman kirjailijan Kultahattu on mielestäni vähän yliarvostettu - tai sitten kirjamakuna on muuttunut kolmessa vuodessa huomattavasti. The Curious Case of Benjamin Buttonin saa ladattua ilmaiseksi ainakin Bluefire readerin kautta.

Sitten ne kirjat: Scifilassikko (Stanislaw Lem: Solaris) tuntuu vieläkin siltä, kuin jotain olisi jäänyt ymmärtämättä. Yksi monen mielestä parhaista vuonna 2011 Suomessa julkaistuista käännetyistä kaunokirjoista (Sarah Walters: Vieras kartanossa) oli hidastempoinen mutta toimi silti ainakin tiiviinä lukukokemuksena ja Downton Abbeyn (mitä, vika jakso jo ensi viikolla..?) tunnelmissa. Ristiriitaisesta klassikosta (Vladimir Nabokov: Lolita) en ole saanut mitään selvempää kuvaa, mutta se kannatti ehdottomasti lukea. Ihmeellinen, runoileva kieli yhdistettynä karmeaan tarinaan on kuitenkin Kokemus.

 Katja Kettu ja Kätilö ylsivät odotusten tasolle. Kuukauden kruunasi kuitenkin saksalaisen Daniel Kehlmannin Maine


Helmikuun kovien pakkasten takia tutustuin ensimmäistä kertaa äänikirjoihin. Amerikkalainen Steinbeck toimi Esko Salmisen äänellä äärimmäisen hyvin (John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä). Äänikirjoista ei ole vielä tullut minulle joka päivään tai edes viikkoon kuuluvaa arjen osaa, sillä pakkasten loputtua aloittamani Sofi Oksasen Puhdistus jäi kesken. Viikonlopun autoilumaratonille (kunpa voisinkin oikeasti puhua vaan maratonista) on kuitenkin varattu useampikin äänikirja, joten paikkansa vuodessa niillä selvästi on :). 

Maaliskuu jatkuu ainakin scifihaasteen merkeissä. Tammikuun koosteessa vihjailin dystopiavertailun kaltaisesta postauksesta ihan toisenlaisten kirjojen kohdalla, mutta se antaa vielä odottaa itseään. 

EDITEDIT eli parhaan hakusanan lisäys: Mitä mahtoi löytää blogistani hän, joka saapui tänne googletettuaan "Kazakstanin nähtävyydet"? Toivottavasti ko. henkilö ehti katsoa vasta viikko-pari sitten Kazakstanin nähtävyyksiä esitellyttä Ville Haapsalon matkaohjelmaa 30 päivää Silkkitiellä.