Luin vuoden kohutuimman kotimaisen, ylättävän esikoisen. Kyseessä on tietenkin Pauliina Rauhalan Taivaslaulu.
Kirjan nimi: Taivaslaulu
Kirjoittaja: Pauliina Rauhala
Sivuja: 284
Julkaistu: 2013
Mistä minulle: Lahjaksi lähipiiristä
Vilja on lestadiolaisnainen, Aleksi lestadiolaismies. Uskonto määrittää heitä lapsuudesta asti, ja he tietävät tahoillaan jo nuorina, että ilman ylitsepääsemättömältä tuntuvia uhrauksia se tulisi määrittämään heitä viimeiseen hengenvetoon. Kumpikaan ei silti nuorena arvannut, kuinka suuria uhrauksia oman hyvinvoinnin, parisuhteen ja mielenterveyden kannalta uskonnossa ja sitä kautta yhteisössä pysyminen vaatisi.
Rauhala kertoo, mitä tapahtuu, kun vanhoillislestadiolainen äiti ei enää jaksa. Kun kyse ei ole vain uskon horjumisesta, vaan siitä, miten keho on piiskautunut jatkuvilla synnytyksillä äärirajoille. Kun mieli ei enää jaksa, kun se tietää, että armoa saa vasta vaihdevuosina. Rauhala kuvaa, miltä tuntuu, kun kulissia haluaa pitää yllä, mutta vaikka toimisi kuten parhaaksi taitaa, aika ei silti riitä kaikille lapsille. Riittämättömyyden tunne on ääretön, päivät selviytymistä, yöt heräilyä, aamut pahoinvointia, aina uudelleen ja uudelleen, ja sitten tulee pelko, sitten pettymys ja kauhu, uudelleen ja uudelleen, tasapainoilu oman jaksamisen ja sen mitä haluaa välillä.
Rauhala rakentaa tarinansa yhteisöön, jonne ulkopuolinen ei kovin tarkasti näe. Lukija ei tietysti tiedä, mikä kaikki on tai voisi olla totta, mutta on valmis uskomaan kaiken mitä Rauhala sanoo. Kirjailija onnistuu kertomaan yhteisöstä mielestäni erinomaisesti kauniilla sanoilla, vaikka niiden taakse kätkeytyy kovin paljon asioita, joita lukija ei ole vaalmis hyväksymään. Ajattelin jo lukiessa, että on saavutus kertoa inhottavista asioista olematta inhorealistinen. Lukuilo säilyy ja tarina kulkee upeasti eteenpäin. Luen tuntikausia kiinnostuneena, kauhistuneena ja ymmärtävänä.
Rauhala on kannuksensa ansainnut. Odotan mielenkiinnolla, mistä hän
keksii kirjoittaa seuraavaksi.
Kieltä on kehuttu ja moitittu runolliseksi ja koukeroiseksi. Se toimii silti erinomaisesti, eikä kieli vie mielestäni liikaa huomiota tekstiltä tai pilaa sitä raskaslukuiseksi.
En silti sanoisi, että kirja oli mielestäni nerokas tai tajunnanräjäyttävän hyvä. Minun on silti helppo ymmärtää, miksi niin moni on pitänyt siitä. Siinä on koskettava tarina, sopivasti tarttumapintaa mutta silti mielenkiintoista outoutta ja vierautta. Ja uskallan suositella tätä hyvin monenlaisille lukijoille, sillä tarinassa on varmasti uutta monelle.
Aioin ensin kirjoittaa, että kirja on herättänyt paljon vasatustusta ja syytöksiä lestadiolaisyhteisössä. En oikeastaan tiedä miksi, mistä sain moisen ajatuksen mieleen. Pikaisella googletuksella löysin vain varovaisen positiivista palaututetta, kuten täältä.
Voiko kirja muuttaa kokonaista uskontokuntaa, tai ainakin tehdä siitä hieman... Uskallanko sanoa... Inhimmillisemmän joillekin?
Rauhala onnistuu kuitenkin olemaan kirjassa tuomitsematta yksisuuntaisesti. Hän kuvaa kirjansa tarinassa erittäin hyvin sen, kuinka se, mikä voi olla toiselle kestämätöntä, voi olla toiselle onnen tyyssija. Yksilölle
ongelmat alkavat kuitenkin luonnollisesti siitä, että hänen
jaksamisensa loputtua hän ei voi muuttaa elämäänsä vain joltain usein,
vaan joutuu muuttamaan koko elämänsä sosiaalista piiriä myöten.
Taivaslaulusta on blogattu valtavasti. En lukenut ainuttakaan blogijuttua ennen kuin luin kirjan itse, ja nyt alan uppoutua niihin syvemmin. Pikaisella vilkaisulla mielenkiintoisia näkökulmia kirjaan löytyy ainakin seuraavien linkkien takaa:
Lue, ihminen! Tavallista runollisempi ja omakohtaisempi lähestymistapa.
Kalevan juttu siitä, että Taivaslaulu on Oulun kirjaston kaikkien aikojen varatuin kirja ja etenkin ne kommentit.
Leena Lumen vahva teksti ja mielettömästi mielenkiintoisia kommentteja.
Amman lukuhetken selkeästi jäsennelty bloggaus.
Kaikki lukivat tämän jo minua ennen, joten kertokaa: Onko vahvat tunteet säilyneet vielä kuukausia lukemisen jälkeenkin?
