Kirjan nimi: Kissani Jugoslavia
Kirjoittaja: Pajtim Statovci
Julkaistu: 2014
Sivuja: 286
Kustantaja: Otava
Mistä minulle: Kaukolaina kirjastosta Suomi-lomalla
Vasta 24-vuotiaan (hahha, tunnenpa muuten itseni vanhaksi, kun kirjoitan "vasta 24-vuotiaan...) Pajtim Satovcin esikoinen Kissani Jugoslavia on yhtä erikoinen kuin nimensä. Maagisella tavalla. Kirjaa on vaikea lokeroida, ja juuri siitä pidänkin siinä todella kovasti. Se on seksuaalivähemmistöromaani, maagista realismia, pakolaisromaani, poika-isäromaani, vaimo-miesromaani... Nopealukuinen, erikoinen kirja.
Päähenkilö, poika tai mies, opiskelee yliopistossa, on maahanmuuttaja, kokee olevansa vähän yhteiskunnan tai ainakin sen ydinpiirien ulkopuolella, ottaa boakäärmeen ja tapaa kissan. Toisaalta kirjassa kerrotaan entisen Jugoslavian alueella järjestetystä avioliitosta naisen kautta, siitä, kuinka tytöstä tulee vaimo ja millaista elämä vaimona on kun kaikki on päätetty valmiiksi ja rooli on kuin käsikirjoitettu.
Mutta mitä tapahtuu, kun perhe muuttaa maalta kaupunkiin, ja kun alkaa vaikuttaa järkevimmältä muuttaa kaupungista johonkin kauas, muualle, jonnekin missä ei tarvitse pelätä, nyt Suomeen. Miltä tuntuu lapsista, mitä isä tekee, kun lasten roolit eivät enää olekaan selviä.
Kirjassa on hengästyttävän monta teemaa, ja kun niitä on otettu mukaan niin monta, jää melkein toivomaan, että joitain niistä avattaisiin enemmän. Miltä tuntuu tapailla miehenä miehiä sopimattomissa oloissa, entä onko isä todella vain niin paha paha kuin annetaan ymmärtää. Varsinainen antisankari. Miksi, voi miksi kirjaan oli tuotu boakäärme? Entä kissa, miksi tähän oikeastaan otettiiin koko maaginen elementti mukaan...
Kaikesta silpusta huolimatta kirja pysyy silti mainiosti kasassa. Minulle jäi siitä kovin hämmentynyt olo, mutta... Ehkä kaikkia lankoja ei aina tarvitse päätellä.
Matkailu avartaa, kirjat auttavat saamaan samantapaisia kokemuksia kotonakin
Näytetään tekstit, joissa on tunniste esikoinen. Näytä kaikki tekstit

lauantai 27. joulukuuta 2014
sunnuntai 15. joulukuuta 2013
Vuoden kohutuin kotimainen, yllättävin esikoinen - Taivaslaulu
Luin vuoden kohutuimman kotimaisen, ylättävän esikoisen. Kyseessä on tietenkin Pauliina Rauhalan Taivaslaulu.
Vilja on lestadiolaisnainen, Aleksi lestadiolaismies. Uskonto määrittää heitä lapsuudesta asti, ja he tietävät tahoillaan jo nuorina, että ilman ylitsepääsemättömältä tuntuvia uhrauksia se tulisi määrittämään heitä viimeiseen hengenvetoon. Kumpikaan ei silti nuorena arvannut, kuinka suuria uhrauksia oman hyvinvoinnin, parisuhteen ja mielenterveyden kannalta uskonnossa ja sitä kautta yhteisössä pysyminen vaatisi.
Rauhala kertoo, mitä tapahtuu, kun vanhoillislestadiolainen äiti ei enää jaksa. Kun kyse ei ole vain uskon horjumisesta, vaan siitä, miten keho on piiskautunut jatkuvilla synnytyksillä äärirajoille. Kun mieli ei enää jaksa, kun se tietää, että armoa saa vasta vaihdevuosina. Rauhala kuvaa, miltä tuntuu, kun kulissia haluaa pitää yllä, mutta vaikka toimisi kuten parhaaksi taitaa, aika ei silti riitä kaikille lapsille. Riittämättömyyden tunne on ääretön, päivät selviytymistä, yöt heräilyä, aamut pahoinvointia, aina uudelleen ja uudelleen, ja sitten tulee pelko, sitten pettymys ja kauhu, uudelleen ja uudelleen, tasapainoilu oman jaksamisen ja sen mitä haluaa välillä.
Rauhala rakentaa tarinansa yhteisöön, jonne ulkopuolinen ei kovin tarkasti näe. Lukija ei tietysti tiedä, mikä kaikki on tai voisi olla totta, mutta on valmis uskomaan kaiken mitä Rauhala sanoo. Kirjailija onnistuu kertomaan yhteisöstä mielestäni erinomaisesti kauniilla sanoilla, vaikka niiden taakse kätkeytyy kovin paljon asioita, joita lukija ei ole vaalmis hyväksymään. Ajattelin jo lukiessa, että on saavutus kertoa inhottavista asioista olematta inhorealistinen. Lukuilo säilyy ja tarina kulkee upeasti eteenpäin. Luen tuntikausia kiinnostuneena, kauhistuneena ja ymmärtävänä. Rauhala on kannuksensa ansainnut. Odotan mielenkiinnolla, mistä hän keksii kirjoittaa seuraavaksi.
Kieltä on kehuttu ja moitittu runolliseksi ja koukeroiseksi. Se toimii silti erinomaisesti, eikä kieli vie mielestäni liikaa huomiota tekstiltä tai pilaa sitä raskaslukuiseksi.
En silti sanoisi, että kirja oli mielestäni nerokas tai tajunnanräjäyttävän hyvä. Minun on silti helppo ymmärtää, miksi niin moni on pitänyt siitä. Siinä on koskettava tarina, sopivasti tarttumapintaa mutta silti mielenkiintoista outoutta ja vierautta. Ja uskallan suositella tätä hyvin monenlaisille lukijoille, sillä tarinassa on varmasti uutta monelle.
Aioin ensin kirjoittaa, että kirja on herättänyt paljon vasatustusta ja syytöksiä lestadiolaisyhteisössä. En oikeastaan tiedä miksi, mistä sain moisen ajatuksen mieleen. Pikaisella googletuksella löysin vain varovaisen positiivista palaututetta, kuten täältä.
Voiko kirja muuttaa kokonaista uskontokuntaa, tai ainakin tehdä siitä hieman... Uskallanko sanoa... Inhimmillisemmän joillekin?
Rauhala onnistuu kuitenkin olemaan kirjassa tuomitsematta yksisuuntaisesti. Hän kuvaa kirjansa tarinassa erittäin hyvin sen, kuinka se, mikä voi olla toiselle kestämätöntä, voi olla toiselle onnen tyyssija. Yksilölle ongelmat alkavat kuitenkin luonnollisesti siitä, että hänen jaksamisensa loputtua hän ei voi muuttaa elämäänsä vain joltain usein, vaan joutuu muuttamaan koko elämänsä sosiaalista piiriä myöten.
Taivaslaulusta on blogattu valtavasti. En lukenut ainuttakaan blogijuttua ennen kuin luin kirjan itse, ja nyt alan uppoutua niihin syvemmin. Pikaisella vilkaisulla mielenkiintoisia näkökulmia kirjaan löytyy ainakin seuraavien linkkien takaa:
Lue, ihminen! Tavallista runollisempi ja omakohtaisempi lähestymistapa.
Kalevan juttu siitä, että Taivaslaulu on Oulun kirjaston kaikkien aikojen varatuin kirja ja etenkin ne kommentit.
Leena Lumen vahva teksti ja mielettömästi mielenkiintoisia kommentteja.
Amman lukuhetken selkeästi jäsennelty bloggaus.
Kaikki lukivat tämän jo minua ennen, joten kertokaa: Onko vahvat tunteet säilyneet vielä kuukausia lukemisen jälkeenkin?
Kirjan nimi: Taivaslaulu
Kirjoittaja: Pauliina Rauhala
Sivuja: 284
Julkaistu: 2013
Mistä minulle: Lahjaksi lähipiiristä

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)