Kurt Vonnegut: Teurastamo 5

Kirjan nimi: Teurastamo 5

Kirjoittaja: Kurt Vonnegut

Kustantaja: Tammi

Julkaistu:1969

Sivuja: 190

Mistä minulle: Kirjastosta. 

Epävarmoissa Calvinon jälkeisissä tunnelmissa jatketaan. Heti Calvinoa seuraavana päivänä ahmin siis Vonnegutin Teurastamo viiden, mikä kuuluu myös, noh, sarjaan, on pitkään pitänyt lukea. Tuli sitten kirjastossa vastaan ja lähti mukaan.

Teurastamo 5 oli ainakin ennakkokäsitykseni mukaan sodanvastainen kirja sodasta, ja niinhän se onkin. Tosin aika erilainen kuin odotin. 

Keskeisellä sijalla on Dresdenin pommitus, jonka Billy Pilgrim joutuu todistamaan. Kauheuksista vaietaan länteen. USA:ssa odottavilla omaisilla ja ihmisillä on sodasta paljon erilaisia sankaritarinoita ruokkivampi sota kuin siellä olleilla sotilailla. 

Kirjassa painottuu sodan järjettömyys, raadollisuus ja kamaluus, ei kuitenkaan verisellä tai alleviivaavalla tavalla. Päällimmäisenä mieleen nousee kuva siitä, että sodassa ei ole voittajia eikä sellaista pitäisi koskaan olla.

Pakosta alkaa miettimään mitä kaikkea maailmassa on nytkin meneillään ja miksi tuntuu, että menneistä ei ole opittu yhtään mitään. Teurastamo 5 voisi varmaan muunnetuilla paikannimillä olla nykyajassakin kirjoitettu. "Niin se käy" edelleen.

Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

Kirjan nimi: Jos talviyönä matkamies

Kirjoittaja: Italo Calvino

Kustantaja: Tammi

Julkaistu:1979

Sivuja: 275

Mistä minulle: Kirjastosta.

 

Olin halunnut jo pitkään lukea jotain Italo Calvinolta. Calvino on minulle niitä kirjailijoita, jotka ovat oikeastaan ihan vieraita, mutta jonka nimi on tullut viime vuosien aikana kirjablogien kautta tutuksi ja sitä kautta kohonnut "pitää kokeilla" -listalle. Ensimmäinen lukukokemus päättyi hieman sekavissa tunnelmissa, tosin ihan positiivis -viritteisissä.

Jo talviyönä matkamies -kirjan takakansi lupailee eri teemoja varioivaa rihmastoa (Juha Siron Kiiltomadossa julkaistu arvostelu), ja sitä rihmastoa tässä kirjassa todellakin riitti! Kielellisestä ja temaattisesta pohjattomuuden tunteesta, joista Sirola myös kertoo, en sitten ole ihan varma, mutta jossain epämääräisessä epävarmuudessa kirjan aikana päätyi kyllä leijumaan. 

Tämäkin kirja kuuluu viimeaikoina aika trendikkääseen (ja niinh, tämä oli kirjoitettu siellä 70 -luvulla) kirja kirjoista -sarjaan. Kirja alkaa luvulla, jossa mies menee ostamaan kirjakaupasta Italo Calvinon kirjan Jos talviyönä matkamies. Painossa sattuneen virheen takia kirjassa ei kuitenkaan ole kaikki kunnossa, itse asiassa samat sivut on ladottu peräkkäin uudelleen ja uudelleen. Mennessään vaihtamaan kirjaa uuteen päähenkilö, Lukija, tapaa Lukijattaren. Käy niin hassusti, että seuraavakaan versio ei ole kunnollinen, ja pian selviää että teokset eivät ole Italo Calvinon kirjaa nähneetkään. Lukijan ja Lukijattaren välille syntyy tietysti säpinää.

Talviyönä matkamies on siis hassu kudelma (tästä selvästi se rihmasto...) pätkiä eri kirjoista. Kyllä, teemoja todellakin riittää loputtomasti, kun romaaninkatkelmiakin taitaa olla sellaiset kymmenkunta. Kirja sinällään oli hyvä, pidin kovasti kirjan alusta jossa Calvino kuvaili lukukokemuksen odottamista (joihinkin pätkiin oli liiankin helppo samaistua), mutta kokonaisuudessaan tämä kirja oli minulle hieman liikaa sekavuutta. Hyvä se oli, enkä turhaan lukenut, ja luen ehdottomasti lisää Calvinoa, mutta minusta tuntuu, että aloitin vähän väärästä kirjasta.

Onko jollain Calvino -tuntijalla suosittaa hitusen yksinkertaisempaa Calvino -starttia?

Klassikkohaaste

Huh,

minulla on itse asiassa pari kirjaa rästissä blogattavana, mutta palataan niihin myöhemmin. Luin Susan blogista klassikohaasteesta, ja mukana ollaan, ehdottomasti! Tämä auttanee ehdottomasti myös omaa "lue kirjahyllyä tyhjäksi" -projektiani. 

En hakkaa kiveen kymmentä kirjaa jotka tulen lukemaan, mutta veikkaan että lista voisi näyttää tältä:

1. Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva (iPadilla)

2. Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja Mr Hyde (hyllyssä)

3. Louisa M. Alcott: Pikkunaisia (hyllyssä)

4. Margaret Mitchell: Tuulen viemää (hyllyssä)

5. Bram Stoker: Dracula (hyllyssä)

6. Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani (hyllyssä)

7. Emily Brontë: Wurthering Heights (hyllyssä)

8. Jotain venäläistä

9. George Orwell: Vuonna 1984 (vanhempien hyllystä)

10. Peter Hoeg: Lumen taju

Katsotaan mitä vauhtia näitä alkaa blogiin ilmestymään :).

Osui ja upposi

Jos joku ihmettelee tätä maaniseksi taipuvaa luku- ja päivitystahtia, niin tässä selitys: Ärsyttävä pikkuflunssa. Tiedättekö, sellainen, että töistä ei viitsi olla pois, mutta voimat ovat sen verran lopussa että arki-iltojen suurin aikasyöppö liikunta on hyvästeltävä toistaiseksi. No, onneksi aina voi lukea.

Kirjan nimi: Fahrenheit 451

Kirjoittaja: Ray Bradbury

Kustantaja: Tammi

Julkaistu:1953/1998

Sivuja: 194

Mistä minulle: Kirjastosta, scifihylly.

Otsikosta voi varmaan päätellä, että nyt iski kuin halolla päähän. Kyllä! Fahrenheit 451 taitaa lukeutua niihin kirjoihin, jonka monet ovat lukeneet jo koulussa. Minäkin muistan, että itseäni vuotta ylempi luokka sen yläasteaikana luki, mutta jostain syystä meidän luokalle tämä ei kuulunut pakkolukemistoon. Ehkä hyvä niin.

Fahrenheit 451 tarkoittaa siis paperin syttymispistettä. Kirja sijoittuu maailmaan, johonkin lähitulevaisuuteen (huom. vaikutelma onnistuttii luomaan jo 1953. Ja tähän väliin: Onkohan kaikki 1950 -luvun ohuet kirjat yhtä mestarillisia kuin Olen legenda ja tämä?), jossa palomiehiä ei enää tarvita talojen sammuttamiseen (talot eivät pala) vaan talojen, joissa on kirjoja, polttamiseen. Kirjat on siis kielletty ja ihmisten päät täytetään jonninjoutavalla tv-soopalla jota voi katsoa jopa neljällä eri seinillä killuvista ruuduista kerallaan. Tositv:täkin eli katsojien osallistumista juonikuvioihin lanseerataan mukaan. Niin, ei kai vaan kuulosta tutulta? 

Yksi palomiehistä, Montag, alkaa kuitenkin epäillä kirjojen toiminnan järkevyyttä. Fahrenheit 451 etenee hänen kauttaan. 

Itseäni viehätti kirjassa se, että vaikka se on suoraviivainen ja nopeatempoinen, tavallaan helppo, se tarjosi silti sellaisia iskuja ja koukkuja tämän päivän elämään ja maailmaan että harva nykyeläjäkään pystyy moisia pukemaan sanoiksi. Kirjan, siis 1998 julkaistun, takakannessa on Aamulehden Matti Rosvallin kommentti: "Bradburyn teos on vavahduttavan nautittava tulevaisuudenkuva ja sen toteutumismahdollisuuksien havaitseminen tyrmää. Fahrenheit ei ole enää varoitus vaan toteava kommentti." 

Minua viehätti tuossa kommentissa ja kirjassa se, että mielestäni sen suorimman varoituksen, tv:n ylivallan ja kirjojen kadottamisen, voidaan sanoa olevan jollain tapaa ohitettuja aiheita. Internet on lyönyt Rosvalin kommentin jälkeen läpi, ja pelkän tv:n hajuttoman ja mauttoman ja älyttömän viihteen rinnalle on tullut www-maailma, jossa ihmiset hengaavat puoliaktiivisesti ja halutessaan osallistuvat eikä heidän ole pakko ottaa vastaan vain sitä mitä eteen työnnetään. Ja silti kuitenkin osa ihmisistä passivoi Montagin vaimon tavoin itseään tuntikausia päivittäin. 

Jollain tapaa vielä herkullisempia, ja en todellakaan tiedä miksi mielessäni käynnissä olevaan yliopistouudistukseen ja tieteenalojen arvottamiseen liittyviä heittoja löytyi sivun 70 jälkeen. 

"Nykyään koululaitos ei enää tuota tutkijoita, kriitikkoja, asiantuntijoita tai luovia lahjakkuuksia, vaan yhä enemmän ja enemmän ravaajia, pomppijoita, ajajia, mämmikouria, kaappaajia, sieppaajia, lentäjiä ja uimareita, ja siitä syystä sanasta 'intellektuelli' on tullut kirosana niinkuin oikein onkin." s.72

Tai:

"Jos haluat estää jotakin ihmistä tulemasta onnettomaksi, älä näytä hänelle mitalin molempia puolia murehdittavaksi, näytä vain yksi. Tai vielä parempi, älä näytä kumpaakaan. Hänen on paras unohtaa että on olemassa sellaista asiaa kuin sota. ... Anna ihmisten kiistellä siitä, kuka muistaa parhaiten iskelmien sanoja tai osavaltioiden pääkaupunkien nimitä tai siitä, kuka tietää kuinka paljon maissia Iowa tuotti viime vuonna. Sullo ihmiset täyteen mitään sanomattomia tosiasioita, tunge heihin niin tuhottomasti 'faktoja', että he tuntevat itsensä täytetyiksi, mutta ah niin älykkäiksi eläimiksi." s. 76

Voisin siteerata koko kirjan. 

Entäpä miten osuvia hieman karrikoiden olivat kuvaukset ihmisten tervehdyttämisestä näiden itsemurhayritysten jälkeen? 

Tämä kirja ei ole päätynyt suotta erilaisille "pitää lukea" -listoille eikä sitä mielestäni turhaan koululuokilla luetuteta. Minusta tämä kuuluu sarjaan kirjat, jotka kaikkien pitäisi lukea. Oikeastaan kaikkien pitäisi lukea tämä ainakin kymmenen vuoden välein. Olisi jännittävää nähdä, mihin sitä sitten löytää viittauksia 60 vuotta, tai sitten jo 70 vuotta vanhasta kirjasta.

Onko Fahrenheit teille tuttu?

Richard Adams: Ruohometsän kansa

Kirjan nimi: Ruohometsän kansa

Kirjoittaja: Richard Adams

Kustantaja: WSOY Pokkari

Julkaistu:1975/2010

Sivuja: 414

Mistä minulle: Kirjastosta, jostain fantasia -hyllyn reunamilta.

Tajusin, että minun on luettava Ruohometsän kansa, kun eläinlääkäri kysyi Pähkinä -nimistä kaniani hoitaessaan onko se saanut nimensä kirjan mukaan. No ei ollut, enkä minä ymmärrä, miten minulta oli jäänyt tämä kanien pakomatkaa kuvaava klassikko väliin, kun jopa ei kovin paljoa lukeva mieheni sen on lukenut! 

Kirja kertoo siis kaniyhdyskunnan rohkeimman kaartin pakomatkasta tulevan rakennustyömaan alta. Kuvaus tapahtuu hyvin kanimaisesta näkökulmasta. Adams on perehtynyt kanien elämään perusteellisesti ja kuvaa kanielämää ainakin lemmikkikanien omistajan näkökulmasta oikein uskottavasti. 

Pidin kirjasta kovasti, mutta se jätti jotenkin samalla tavalla vähän vajaan olon kuin Saatana saapuu Moskovaan. Tuntuu, että minun olisi pitänyt ymmärtää enemmän, saada irti vielä enemmän, ja että kirja tarvitsee ehdottomasti aikanaan vielä toisen lukukerran. Lukukokemus oli kuitenkin nautittava ja kirja todellakin tempaisi mukaansa, luin sen parissa päivässä. 

Se, miksi kanit käyttivät omaa fantasiakieltään joidenkin sanojen kohdalla, jäi minulle vähän epäselväksi. Kirjaa taidetaan pitää yleisesti lastenkirjallisuuden klassikkona, mikä on mielestäni vähän hassua. Tarina sopii lapsille (vaikka kyyneleet voisivat välillä valuakin, snif...), mutta mielestäni leimaaminen vain lastenkirjaksi antaa siitä väärän kuvan.

Sophie Kinsella: Shopaholic Ties the Knot

Kirjan nimi: Shopaholic Ties the Knot

Kirjoittaja: Sophie Kinsella

Kustantaja: Black Swan

Julkaistu: 2002

Sivuja: 394

Mistä minulle: Kirjastosta. Englanninkielisten hylly yllätti jälleen positiivisesti!

Hyppäsin sitten vahingossa Himoshoppaaja -sarjassa ensimmäisestä suoraan kolmanteen osaan. Toinen kirja, Shopaholic Abroad, saa nyt sitten odotella vuoroaan niin pitkään kunnes ymmärtää kävellä minua ilmaiseksi (tai puoli-ilmaiseksi) vastaan. 

Sarjan kolmannessa osassa seikkaillaan Lontoon sijaan New Yorkissa ja Manhattanilla. Becky Bloomwood on saanut erinomaisen työn suuren tavaratalon naistenvaateosastolta ja saa käyttää päivänsä uusia kolttuja hiveltäen ja niitä muille sovitellen. Ongelmia aiheuttaa vain tulevien häiden ristipaine: Oma äiti järjestää häitä innoissaan kotoisessa Oxshottissa, kun taas ilkeä anoppi on ulkoistanut kilpailevien häiden järjestämisen kalliille hääsuunnittelijalle Plaza -hotelliin New Yorkiin. Koska kahdet häät kuulostavat vielä paremmilta kuin yhdet ja Becky ei menneisyydessäkään ole ollut kaikkein mallikkain päätöksentekijä, tilanne alkaa ryöstäytyä käsistä kun aika ei hoidakaan kaikkia ongelmia. 

Pidin oikein kovasti sarjan ensimmäisestä osasta, Confessions of Shopaholicista. Tätä kirjaa lukiessa kuinkin vuorottelivat hieman liioittellen kuvaten haukotukset ja myötähäpeä. Äidileen olisi tietysti vaikeaa tuottaa pettymys, ilkeääkään anoppia ei haluaisi kieltää jos on saamassa huikeat prinsessahäät ja on täysi materialisti, mutta silti... Päähenkilöä olisi tehnyt mieli ravistaa pariinkin otteeseen, mutta sehän se kai on tarkoituskin. 

Melko aaltoilevaa menoa tällä chick-litt -rintamalla siis. Välillä viihdytään, välillä osuu huteja useampikin peräkkäin. Pari viikkoa sitten jätin muuten suosiolla kesken Diane Johnsonin teoksen Le Divorce - avioero ranskalaisittain. Luin melkein pari sataa sivua, mutta meno oli tahmeaa eikä draamaakaan löytynyt ei sitten ollenkaan. 

Tiesittekö muuten, että todellisuudessa Sophie Kinsellan nimi on Madeleine Wickham? Nainen on oikeasti ollut taloustoimittaja, ja opiskellut sitä ennen Oxfordissa. Varsin hyvät alkuasetelmat sen erinomaisen ensimmäisen Himoshoppaaja -kirjan kirjoittamiseen mielestäni siis.

Erään aikakauden loppu

Ei, en ole päättämässä blogia alkuunsa. Vaan, byääh, olen lukenut Potterit loppuun...

Luulen, että en osaa sanoa Pottereista mitään, mitä joku toinen ei olisi jo sanonut. Ilmiö on niin suuri ja analysoitu, että en osaa sanoa mitään suurta siitäkään. Kuitenkin, tässä jotain minusta ja Pottereista.

Tuhahtelin vuosikausia suunnilleen vuosittain nousselle Potter -kuumeelle. Ihmettelin, miksi ihan uutisissa pitää mainostaa uuden kirjan ilmestymistä englanniksi/suomeksi tai miksi elokuvaversiot saivat väen ryntäämään teattereihin. Kyllä minäkin Potter -elokuvia yritin katsoa kun niitä televisiossa näytettiin, mutta jostain syystä niiden viehätys ei avautunut minulle millään asteella. Ei sitten millään. Ehkä olin liian kiintynyt Taru Sormusten Herraan ja siitä tehtyihin elokuviin, ja siksi uudelle vaihtoehtoiselle maailmalle oli vaikeaa avautua. 

Pidän fantasiasta, pidän taikuudesta, haluaisin osata taikoa, haluaisin oman kotitontun... Samat olosuhteet ovat vallinneet vuosia, joten onkin oikeastaan todella kummallista, että tykästyin Harryn, Ronin ja Hermionen seikkailuihin vasta kesällä 2008. Muistan ottaneeni ensimmäisen kirjan, Viisasten kiven, mukaan hääreissulle Tampereelle. Paikalle saavuttiin vuorokautta etukäteen tarkoituksena hummailla kaupungilla, mutta Suomen kesä päätti toisin. Kadut olivat niin täynnä vettä ja kun sateenvarjokaan ei enää pitänyt ryöppyjä, peiton alle kaivautuminen ja Tylypahkan kutsukirjeen toimitusprosessin seuraaminen kiinnostivat äkkiä paljon kaupunkia enemmän.

Viisasten kivi amerikaksi ja ranskaksi. Muut kirjat on tilattu Amazonista aikuisten kansilla.

Viimeinen kirja on kuitenkin luettu vasta nyt. En siis ahnehtinut pottereitani, vaan luin niitä hitaasti nautiskellen kokonaiset kaksi ja puoli vuotta. Viimeisen kirjan luin pikapikaa puoleenväliin, olin kuukauden lukematta ja annoin tarinan ja maailman päättyä. 

En vieläkään ole sitä mieltä, että Potterit olisivat maailman parhaita kirjoja, mutta väitän saaneeni kiinni siitä, miksi niistä tuli maailmanlaajuinen menestys. Harry kasvoi vaikean lapsuuden ja kivikkoisen nuoruuden kautta ainakin melkein aikuiseksi ja tarina kosketti monessa kohtaa. Tuttuun Tylypahkaan on ollut hauskaa palata kerta toisensa jälkeen, olipa kyse sitten kirjasta tai elokuvasta. Hedwig oli suloinen ja Snapen dialogi loistavaa. Taikamaailmasta tuli vaaroistaan huolimatta niin tuttu ja turvallinen, että uskon palaavani sinne vielä monen monia kertoja. 

Loppuun vielä poikkeuksellisesti pari linkkivinkkiä: 

Potter -vieroittautumiseen suosittelen näitä Potter Puppet Pals -videoita. 

Oletko miettinyt, mitä eroa on esimerkiksi Potterin alkuperäisessä ja "amerikannetussa" versiossa? Ei hätää, voit lukea kaiken täältä. Aika hauskaa, että jopa sarjan ensimmäisen kirjan nimi muuttui Atlanttia ylittäessä. Tätä J.K. Rowlingin kuitenkin sanotaan harmitelleen jälkikäteen.

Nyt on sitten jäljellä enää viimeisistä viimeinen elokuva. Onneksi kirjoja saa lukea niin monta kertaa ja silloin kun haluaa. Enpähän joutunut siihen noitalätsäisten hysteerikkojen joukkoon joka joutui värjöttelemään ulkona uusimman kirjan keskellä yötä saadakseen.

Muttamutta, mikä on sinun suhteesi pottereihin ja koko ilmiöön? Onko kyseessä yliarvostettu haihatus, maailmaa yhdistänyt tarina vai sujuvia lastensatuja?

Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin

Kirjan nimi: Älä käy yöhön yksin

Kirjoittaja: Kjell Westö

Kustantaja: Otava

Julkaistu: 2009

Sivuja: 600

Mistä minulle: Kirjastosta

 

Kuva goodreads.com

Älä käy yöhön yksin on yksi kauneimmista kirjojen nimistä joita tiedän. Top viitoseen kuluu ehdottomasti myös Westön Missä kuljimme kerran. 

Älä käy yöhön yksin rinnastui minun mielessäni alkukesällä lukemaani kirjaan Leijat Helsingin yllä. Jostain minulle melko kaukaa menneisyydestä, suunnilleen vanhempieni nuoruudesta lähdetään liikkeelle ja aika kulkee omaa rataansa eteenpäin. Kirjan juonta on vaikea kuvailla, mutta takakannen mukaan kirja kertoi muun muassa sukupolvien hukatuista mahdollisuuksista. Kirja kertookin selkeästi kahdesta eri sukupolvesta. Pidin kovasti kerronnasta. Oli mielenkiintoista seurata henkilöiden elämää ja lopuksi tarkastella sitä historiassa, osin vanhentuneiden henkilöiden ja osin uuden sukupolven kautta.

Mielestäni lukemissani Westön (siis Missä kuljimme kerran, Leijat Helsingin yllä ja tämä Älä käy yöhön yksin) kirjoissa ei aina voida puhua varsinaisesta juonen kehittelystä tai juonen kaaresta, enkä tarkoita tätä ollenkaan pahalla. Matka on päämäärää tärkeämpi. Mielestäni sen sijaan, että Älä käy yöhön yksin olisi kertonut hukatuista mahdollisuuksista, se kertoi elämästä: Kaikki ei aina etene kuten suunnitteli, mutta elämä itsessään etenee, ainakin meidän ympärillämme, jollei se sitten pääty ennen aikojaan. Pitkin kirjaa ihmisiä, jopa päähenkilöiltä vaikuttaneita, sortuu ja kuolee. Kaikki ei aina ole reilua. Asiat tuntuvat vain tapahtuvan ilman suurempaa merkitystä. Joskus merkitys, yhteys tai tarkoitus voi kuitenkin avautua jollekin vaikka vuosikymmenien päästä ja olla tälle yhdelle ihmiselle äärimmäisen tärkeä tieto. Vaikka kirjan edetessä tapahtumilla ei aina tunnu olevan tarkoitusta, silti haluaa tietää, kuinka henkilöille lopulta käy.

Uskon, että kirja on vielä nautinnollisempaa luettavaa niille, jotka muistavat esimerkiksi 60- ja 70- luvun Helsingissä ja tunnistavat kirjassa kuvatut kappaleet tai edes paikat. Historialliseksi romaaniksi tätä ei sentään voi kuvata, mutta koin silti, että se toi tarinana kevyen häivähdyksen menneistä vuosikymmenistä ja varsinkin yksittäisten ihmisten tunnelmista. 

Osaako joku muuta Westöä kuin näitä kolmea mainittua lukenut kertoa, ovatko muut Westöt ihan eri maailmasta vai onko niissä sama henki kuin näissä kolmessa?

Kirjallinen 2010

Aamuvirkku yksisarvinen kuuluu vielä selkeästi kirjablogien juniorisarjaan; Ikää ei ole  edes vuotta. Kirjallisuuskatsauksessa 2010 ulotettakoon nyt kuitenkin perspektiivi myös ennen blogia -aikaan. 

Vuosi 2010 jää minulle ehdottomasti mieleen loistavana kirjavuotena niin määrällisesti (74 luettua kirjaa) kuin laadullisestikin. Kerrottakoon tässä välissä, että lukuinnostukseni uudelleenstarttasi kunnolla oikeastaan vasta keväällä 2009. Sitä ennen lukeminen arkipäivän tapana oli monta vuotta kadoksissa. Olen kyllä aina lukenut mielelläni, mutta opiskelujen alkuaikoina lukeminen rajoittui "kiireiden" takia lähinnä loma-aikoihin. Valmistumisen aiheuttama kirja-ahminta muuten näkyy loistavasti myös 2010 luetuissa kirjoissa: Valmistuin huhtikuussa, ja toukokuussa onkin sitten paettu todellisuutta oikein kymmenen kirjan voimin :). 

Jotain mennyttä, jotain tulevaa.

 

Tässä pieni esittely minuun vaikuttaneista kirjallisen maailman ilmiöistä ja tapahtumista 2010.

Vuoden kirjailijalöytö:

Haruki Murakami. Luin viime vuonna Murakamilta kirjat Kafka rannalla, What I talk about when I talk about running, Hardboiled Wonderland and the End of the World, Suuri lammasseikkailu, Sputnik, rakastettuni, After Dark ja Norwegian Wood. Jos on lukenut samalta kirjailijalta vuoden aikana seitsemän kirjaa, niin kyllä sen on täytynyt jonkinlainen vaikutus tehdä. Jostain syystä tämän vahvasti länsivaikutteisen japanilaisen surrealistiset maailmat ja niiden maagiset sattumukset uppoavat minuun loistavasti, ihan kuten vähemmän fiktiiviset teoksetkin. Ja tiedättekö mikä on parasta? Lukemattomia Murakameja on vielä jäljellä, ja kirjailija on vielä elossa, eli tämä riemu ei välttämättä lopu vielä hetkeen :). 

Vuoden kauhu:

Richard Matheson: Olen legenda on erittäin helppo palauttaa mieleen vieläkin. Pieni, ohut ja kauan sitten (1954) kirjoitettu kirja  on tehnyt ihmeellisen pysyvän muistijäljen.

Vuoden fantasia:

Susanne Clarke: Jonathan Strange ja Herra Norrell. En muista olenko aikaisemmin kertonut, mutta ko. kirja vaati minulta kolme yritystä ennen kuin sain sen loppuun (ensimmäisillä kerralla pääsin muistaakseni sivulle 30, toisella ehkä sivulle 100... Kirja on siis ollut minulla kesästä 2007). Kun aloitin kolmannen lukuyrityksen, kirja vetäisi maagisella imulla mukaansa eikä maagikkojen seikkailuiden ja teen juonnin seuraamista olisi malttanut millään lopettaa. 

Runsaat alaviitteet voivat saada Jonathan Strangen ja Herra Norrelin toimista lukevan hyytymään, kuten itselleni siis kävi kahdesti. Tästä kirjasta riittäisi kuitenkin luettavaa vähän pidemmällekin oleilulle autiolla saarella.

 

Vuoden scifi ja vuoden suoritus:

Hannu Rajaniemi: The Quantum Thief. Vaikka minulla on vilkas mielikuvitus, niin jollain on kyllä selvästi vielä vilkkaampi. The Quantum Thief odottaa minulla toista lukukertaa, tosin jotta ihan kaikki ihmeellisyydet välittyisivät kunnolla, suomeksi käännetty Kvanttivaras voisi olla fiksu valinta. Rajaniemelle kiitokset myös Murakamin löytymisestä (muistaakseni luin koko Harukista ensimmäisen kerran Optiossa olleesta Rajaniemen haastattelusta joskus syksyllä 2009) ja erittäin lukuisista google -osumista, tilastoja seuratessa olen huomannut että The Quantum Thief -postauksen kautta tullaan edelleen blogiin monen monta kertaa päivittäin.

Vuoden opetus:

Minun ei pidä enää yrittää lukea Cecelia Ahernia. Koskaan.

Vuoden pettymys:

Anne Ricen Veren vangit ja Vampyyri Lestat. Kai minä sitten vaan tykkään vähän vähemmän klassisista vamppyyreita. Dracula muuten odottaisi hyllyssä...

Vuoden kiitokset:

Kiitokset kaikille supermukaville lukijoille ja kanssabloggaajille! Olette kyllä kirjallisen vuoden yllätyshuipentuma :).  Muiden blogien kautta olen saanut monen monta vinkkiä omiin lukemisiin. Omaa blogia on myös ehdottoman hauska kirjoittaa, ja vielä motivoivampaa se on kun täällä ainakin tilastojen mukaan pyörähtää jo ihan hurjasti jengiä päivittäin! Kiitos!

Entäs sitten 2011? En tee lupauksia, mutta haluaisin lukea 2011 ainakin vähän enemmän suomalaista kirjallisuutta kuin aiemmin. Sallan postauksia lukiessa on usein tullut olo, että yrittää aina pyrkiä mustikkaan vaikka mansikoitakin olisi lähempänä tarjolla. Pitää siis kokeilla. Ainakin Waltaria haluaisin ehdottomasti lukea lisää, Sinuhe Egyptiläisen luin joskus teininä vuosia sitten ja pidin kyllä siitä kovasti. 

Toinen, itse asiassa vähän ristiiritainan projekti on lukea noita omaan hyllyyn haalittuja vielä lukemattomia kirjoja "pois alta". Erityisen pistävästi hyllystä tuijottavat Hal Duncanin Vellum ja Ink ja pitkä lista klassikoita Kotiopettajattaren romaanista Humisevaan harjuun. Ja kaksi hyllyssä odottavaa ensimmäisestä kuvasta pilkistävää Murakamia tulee taatusti luettua jossain välissä.

Hieman myöhässä mutta kuitenkin: Hyvää kirjallista vuotta 2011 jokaiselle lukijalle!