Matkailu avartaa, kirjat auttavat saamaan samantapaisia kokemuksia kotonakin

tiistai 31. tammikuuta 2012

Miika Nousiainen: Metsäjätti

 Kirjan nimi: Metsäjätti
Kirjoittaja: Miika Nousiainen
Kustantaja: Otava
Julkaistu: 2011
Sivuja: 260
Mistä minulle: Kirjasto, varaamalla



Kritiikkiä satelee 
Kirjoitin aluksi todella tulikivenkatkuisen luonnoksen, mutta luettuani sen vielä kerran läpi, päätin silotella sitä hieman. Ei tämä kirja nyt ihan paska ollut, mutta... Kirjan taso ei vastannut huimiin odotuksiini ja pienet tarkistelut olisivat olleet kirjailijalta paikallaan.  Pettymystä lisää vielä se, että monen bloggaajakollegan arvioita luettuani olin aika varma, että kirja ei olisi ainakaan huono, mutta kyllä se nyt jonkin henkisen riman onnistui alittamaan. 

Juoni: Antakaas kun selitän...
Kirja kertoo kansantaloudellisesti suuresta aiheesta pienten ihmisten kautta. Iso paha yritys, Metsäjätti, toimii pienessä, siitä täysin riippuvaisessa junttilassa, Törmälässä. Asettelu hyvä-paha, kapitalisti vastaan pieni viaton ihminen, on hyvin voimissaan. 

Törmälässä kasvanut, sittemmin Metsäjätin pääkonttoriin työllistynyt Pasi saa tehtäväkseen lähteä Helsingistä törmälään "tehostamaan toimintoja". Ja yllätys yllätys, arvatkaas miten siinä käy?

Perspektiivi ohoi? Oho, hukassa.
Se, mikä minua eniten risoi, on koko kirjasta välittyvä selvä kuva siitä, että Nousiaiselta puuttuu kaikki se laajemman perspektiivin asiantuntemus jota edes vähän kirjaan ripottamalla kirja olisi saanut jonkinlaista uskottavuutta. Nyt "ensimmäinen päähenkilö", Pasi ajattelee ihan samoin kuin tehtaan rivityöntekijä, joka on ollut käyttelemässä paperikonetta koko ikänsä. Jauhaa samasta kyseisen tehtaan kannattavuudesta ja siitä, miten paikkakunta on tehtaasta riippuvainen. Ajatus siitäkin, että tehtaan tehostamissuunnitelmia yritettäisiin viedä eteenpäin lähettämällä yksi kauppatieteilijä kiertelemään tehdasta ja tuijotelemaan koneita ja heittelemään ehdotuksia pääkonttoriin on niin absurdi, että naurattaa niin paljon että tekisi mieli kieriä lattialla.

Tervetuloa Törmälään
Lisäksi paikkakunta kuvataan sellaiseksi junttilaksi, että kukaan ei taatusti vahingossakaan haluaisi sinne jalallaan astua. Paikkakunnalla asuu vain tyhmiä, elämäänsä juuttuneita ja loppujen lopuksi pulloon tarttuvia ihmisiä. Välillä kuvausta Törmälästä lukiessa melkein miettii, ansaitsisivatko moiset patalaiskat koko tehtaan lopettamisen. Muta hetkinen, tuo nyt ei varmaan ollut kirjailijan tavoitteena? Vain Pasin paras kaveri, toisena kertojanakin käytetty Janne esittää jotain älyllistä toimintaa. Liioittelu on ihan ok, mutta kaikkea ei kannattaisi jättää noin yksiulotteiseksi, varsinkin kun aineksia oikein hyvään kirjaan olisi ollut käsissä jos juonta ja ideaa olisi viitsinyt vähän jalostaa. 

37 tai 27, mitä näitä vuosia nyt on... 
Yksi eniten minua ärsyttävistä kirjan piirteistä olikin sen outo huolimattomuus. Esimerkiksi Pasi kuvataan 37 -vuotiaaksi. Koska Pasi meni opiskelemaan heti lukion (huom lukion, ei armeijan) jälkeen, tämän opiskeluajat sijoittuivat n. 19-25 ikävuoden välille. Siitä huolimatta tämän opiskelukaveri, nainen, mutustaa aivan Pasin opiskelujen alkuaikoina opiskelijaruokalassa pestoa ja vuohenjuustoa ja kertoo sen lempiruuakseen. Ööö, olisiko ajantaju vähän pettänyt vai onko kauppakorkeakoulu ratsastanut ruokamuodin harjalla jo noin kauan sitten? Pasin vaimon Emilian kuvataan noudettavan tyypillistä kauppakorkea-naisen stereotypiaa, eli "kolme vuotta opiskelun jälkeen töissä ja sitten lapsi". Emilia on aloittanut opiskelun hyvin samaan aikaan kuin Pasi, on siis myös n. 37 vuotias ja on stereotypian mukaisesti nyt saamassa lasta kolmen vuoden töissä olon jälkeen... Ei nyt oikein täsmää.  Jossain kohtaa Pasi ja Janne pelasivat jo lapsina tietokonepeliä (vaikea uskoa että niitä jo silloin niin laajassa jakelussa olisi ollut...). Pasin käydessä kunnanjohtajan luona hänen päivänsä sujuu omituisesti: Aamulla kunnanjohtajan juttusille, näennäisesti lyhyt keskustelu ja onkin jo iltapalan aika. 

Toiset on tykänneetkin
No, tähän minulla ei enää juuri ole lisättävää. Voisi olla ihan kiva kirja siis, mutta kun ei vaan ole. Aika hyvin tätä taitaa olla kuitenkin myyty, joten onnittelut Nousiaiselle vain siinä mielessä. 

Tästä tekstistä ei nyt kuitenkaan tullut kovin positiivissävytteinen, mutta kirjailija on jo nauttinut niin monesta ihailevasta kommentista, että ehkä tämä tuo nyt sitä tasapainoa. Ja olen minäkin montaa kirjaa viimeaikoina kehunut, niinh! Niitä positiivisiempia kommentteja voi lukea vaikka seuraavista blogeista:

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Kyrö ei pettänyt odotuksiani.


 Kirjan nimi: Kerjäläinen ja jänis
Kirjoittaja: Tuomas Kyrö
Kustantaja: Siltala
Julkaistu: 2011
Sivuja: 327
Mistä minulle: Kirjasto, varaamalla



Kuva Siltala Publishing


 Jotenkin minulla meni tämä Kerjäläinen ja jänis vielä syksyllä vähän ohi. En ollut vielä lukenut edes Mielensäpahoittajaa, mutta ajattelin silti, että mitä ihmettä, sen Mielensäpahoittaja -miehen kirjoittama kirja romanialaisesta, päähenkilön nimikin on outo, Vatanescu, ja miksi ihmeessä tarinassa on jänis? Monen positiivisen arvion jälkeen kirjaan oli sitten pakko tarttua.  


Kirjan kansihan on aivan ihana, päähenkilö ja kani (vaikka nimi on "... ja jänis", kyseessä on siis kani) maailmanpyörässä. Takakansi on loistavasti kirjoitettu. Sen teksti loppuu jotakuinkin näin: "...tarina ihmisyydestä. Ja kaniudesta.". Kahden kanin omistaja ei luonnollisesti pysty vastustamaan tarinaa kaniudesta. 



Juoni
Mutta niin, siihen itse kirjan juoneen. Päähenkilö on romanialainen mies, Vatanescu. Hän lähtee hankkimaan itselleen ja perheelleen parempaa tulevaisuutta ja pojalleen nappulakenkiä. Vatanescu joutuu kansäinvälisen rikollisuuden, organisoidun kerjäläisliigan osaseksi Suomeen. Iloiselta ei saa näyttää ja vatsaansa ei koskaan saa syödä liian täyteen. Suurin osa pahvimukin pohjalle kilahdelleista rahoista on luonnollisesti tilitettävä rikollisliigalle. 


Vatanescu huomaa surkeat uramahdollisuudet, ja dyykatulla ruualla pidettyjen grillibileiden kieltäminen taisi olla se viimeinen niitti. Vatanescu päättää lähteä eteenpäin, tienaamaan rahaa nappulakenkiin. Matka taittuu mukaan tarttuneen, käpälänsä satuttaneen kanin kanssa halki Suomen aina marjanmetsistä jättimäiselle rakennustyömaalle jossa jokaisen työntekijän taustaa ei kovin hyvin ehditä tarkistaa. 


Kerjäläinen ja jänis ja Layla
Usea aiempi Kerjäläisestä ja Jäniksestä blogannut on ilmaissut sen olleen hienoinen pettymys. Se ei olekaan samalla tavalla ääneen nauratteva ja erittäin synkällä pohjavireellä liikkuva kirja kuin Mielensäpahoittaja, vaan... Periaatteessa helposti luettava kertomus. Jos tätä vertaa Jari Tervon Laylaan - en voi olla vertaamatta kun molemmissa ihmiset ovat pelimerkkejä - jossa on paljon samaa (ihmiskauppa, järjestäytynyt rikollisuus jne), niin siinä, missä Laylan kohtaloa halusi vain surra ja tilanne näytti lohduttomalta, Vatanescua (ja kania) haluaa ennemminkin kannustaa ja heidän tulevaisuuteensa uskoo. Vaikka parivaljakko onkin absurdi. Kirja on todella nopealukuinen ja omalla tavallaan kepeäkin, vaikka havainnot ja pikkuasiat joita siinä kuvataan ovatkin raskaita. Kirjan loppu on aikamoinen karnevaali, ei mikään synkkä päätös tarinalle, mutta kiva välillä näinkin. 


Mielenkiintoista kirjassa on se, että se ei tarkastele romanialaista kerjäläistä paikkansa suuressa järjestelmässä hyväksyvänä osasena vaan itse toimeen tarttuvana ja järjestelmän järjettömäksi ymmärtävänä, ajattelevana ihmisenä. Vatanescua ei kuvata pelkästään uhrina, vaan jonkinlaisena rehellisyyteen pyrkivänä, saavutettavista asioista haaveilevana pienenä ihmisenä. Tai ei edes niin pienenä ihmisenä, ihan normaalina ihmisenä. 


En ole lukenut Arto Paasilinnan Jäniksen vuotta, johon kirjan nimikin jo omalla tavallaan viittaa. En siis osaa yhtään ottaa kantaa siihen, miten vahvana taustatekstinä Jäniksen vuosi kirjassa tuntuu. 


Satiiria ja vauhtia
Kirja on aikamoista satiiria ja kanin liikkeitä ja edesottamuksia voi lähinnä vain hämmästellä. Vaikka tämä puhdasta fiktiota onkin, Kyrön ei silti olisi tarvinnut olla juottamassa kanille joka välissä maitoa (niin, kanit juovat vettä) ja välillä vähän ihmettelin, miten pienestä kanisankarista mahtaa olla kyse, kun se taittaa matkan halki Suomen sujuvasti enimmäkseen hihassa. Ettei nyt olisi mennyt marsut ja kanit kooltaan vähän sekaisin...


Kirjaa kuvataan myös kiihkeätempoiseksi, ja juuri kiihkeätempoisuus sopii tähän tarinaan loistavasti. Vaikka kyse on vakavista asioista, on hyvä, että tapahtumapaikat ja ihmiset, joita ei silti ole liikaa, vaihtuvat rivakkaa tahtia. 


Kerjäläisen ja jäniksen perusteella jään odottamaan Kyrön seuraavia romaaneja kiinnostuneena. Aion lukea, ehdottomasti. Mutta niin, ehkä Kyrö pystyy vielä vähän parempaankin?


PS. Kiitokset Siltalallle harvinaisen bloggaajaystävällisestä kirjojen kansien tarjonnasta nettisivuillaan. Jotkut kustantamot tarjoavat kansia vain rekisteröitymisen ja pienen tenttikaavakkeen jälkeen ("Mitä mediaa edustat?"). Arvatkaa vaan, miten kauan ne salasanat sen jälkeen enää muistaa? Lisäksi olen miettinyt, mikä tähän rekisteröinti-intoon on joitakin kustantamoja kannustanut, eli mikä mahtaa olla pahinta, mitä kuvilla kirjan kansista oikein tehtäisiin? Mainostettaisiin kirjaa niin, että se loppuisi kaupoista? 


PPS. Luin Joken kirjanurkasta kirjan arvion tämän kirjoittamisen jälkeen. Forrest Gump -vertaus osui ja upposi, tämä kirja todella on ihmeellisiä sattumia toisensa perään. Kirjaa on käsitelty myös ainakin Erjan lukupäiväkirjassa, Amman lukuhetkessä, Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa, Sanojen janossa ja Booking it some moressa.

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Katja Kaukonen: Odelma

Hinta/sivu ja outous/sivu -suhteet korkeita, tarina jäi etäiseksi.

Kirjan nimi: Odelma
Kirjoittaja: Katja Kaukonen
Kustantaja: Wsoy 
Julkaistu: 2011
Sivuja: 155
Mistä minulle: Kirjasto 


 Tartuin Odelmaan ihan puhtaasti Blogistanian Finlandian kannustamana. Vaikka olinkin silmäillyt Odelmasta joitain blogiarvioita, tarina oli jäänyt jotkenkin epäselväksi ja kaukaiseksi. Kirjan lukemisen jälkeen en ihmettele enää lainkaan, miksi.

Odelma on nainen, joka nousee järvestä. Hänelle rakentuu uusi elämä, mutta virtaava vesi vetää naista mukaansa. 


Kirja leikki jonkinlaisella outoudella, josta yleensä pidän. Kirja kutoo yhteen myyttejä ja jonkinlaista sadunomaista tunnelmaa. 


Kieli on todella vahvaa ja erikoistakin. Se kuvailee ja käyttää myös useimmilla vain passiivisessa sanavarastossa uinuvia sanoja.  


Vaikka kirja koostui monista sellaisista elementeistä, joista tavallisesti pidän, Odelma ei saanut minua pauloihinsa. Se oli aivan liian korkelentoinen, en osannut nauttia kalevalamaisesta tarinasta tai erikoisesta kielestä. Taas: Luulen kyllä tunnistavani Odelmasta ne seikat, joiden takia siitä pitäneet ovat siitä pitäneet, mutta minä en koe saaneeni kirjasta juuri mitään irti. En mitään erityisen mielenkiintoista uutta ideaa, en erityisesti nauttinut itse lukukokemuksesta, en kokenut tarinaa huimaksi. Huh. 


Toisaalta tämä kirja voisi olla oivallinen useamman kerran luettavaksi, ehkä viidennellä kerralla saisin tästä todella jotain iloa irti. Valitettavasti kärsivällisyyteni ei vain taida riittää sellaiseen. 


Suosittelen kirjaa kuitenkin kaikille, jotka pitävät pienistä, vaikeahkoista tarinoista, tuntevat mielellään jonkin verran suomalaisia kansantarinoita tunteville. Ja niin, täyteläistä kieltä rakastaville.

lauantai 21. tammikuuta 2012

Risto Isomäki: Jumalan pikkusormi

Remestä tieteellisemmällä otteella, pääpohdinnassa energia-asiat - tykkään!

Kirjan nimi: Jumalan pikkusormi
Kirjoittaja: Risto Isomäki
Kustantaja: Tammi
Julkaistu: 2009
Sivuja: 354
Mistä minulle: Kirjasto


 Hämmästys. Miten suomalainen kirjailija, joka kirjoittaa tosi mielenkiintoisista aiheista vauhdikkaalla Remes -otteella, on voinut mennä minulta ihan kokonaan ohi? Aloin korjata tilannetta Jumalan pikkusormen avulla, ja nyt hyllyssä odottaa myös Sarasvatin hiekkaa. 


Jumalan pikkusormi yhdistää trillerin, prologin kautta historiaa ja ennen kaikkea toistaiseksi aina ajankohtaisen energia-aiheen. Saharaan rakennetaan aurinkotuulivoimalaa, joka olisi auttaisi merkittävästi myös lähitulevaisuudessa kytevän energiaongelman ratkaisemisessa. Luonnollisesti suunnitelma ei miellytä perinteisiä energiayhtiöitä, joiden voitot ovat vihdoin käytäntöön sovellettavan keksinnön kautta vaarassa.  Konflikti on valmis.


Jo kirjan alussa vihjataan, että ainakin osa henkilöistä on tuttuja jo jostain aiemmasta  kirjasta (googletuksen perusteella Litium 6), ja henkilöiden taustoittaminen jää melko niukaksi. Kieli on yksinkertaista ja suoraviivaista, lauseet lyhyitä, ei silti mitenkään erityisen tönkköä, mutta ei tätä kirjaa sanataiteen takia lueta.  Tässä kohtaa tulee todella Remes mieleen. 

Kirja yllättää ajankohtaisuudellaan ja se saa -taas- pohtimana energia-asioita tarkasti. Jumalan pikkusormi on julkaistu 2009, ja kesällä 2009 on todella tullut julki, että saksalaiset aikovat sijoittaa merkittäviä summia ydinvoimahankkeisiin Saharassa. Toisaalta Egyptin korruptiosta on erityisen mielenkiintoista lukea nyt Arabikevään jälkeen. Ydinvoimaan liittyvistä sabotaasiriskeistä lukemiseen en erityisesti Fukushiman jälkeen kyllästy lukemaan varmaan koskaan: Vaikka tekniikasta ja luotettavuudesta jonkin verran tiedän, valitettavasti laskukaavat eivät ota inhimmillisiä virheitä ja huonoa johtamista huomioon. 


Sanoisin, että kirjan juoni ei ollut samalla tavalla monella eri polulla etenevä ja vauhdikas kuin Remeksessä, mutta pääteemojen valinnassa ja niiden käsittelyn asiantuntemuksessa Isomäki kyllä voittaa Remeksen selvästi. Toisaalta kirjassa tuli myös minulle uusia faktoja kulttuurituntemukseen liittyen. Kahlaan siis varmaan tulevaisuudessa ainakin kiinnostavimmat Isomäen teokset.

torstai 19. tammikuuta 2012

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Kyllä minä niin mieleni pahoitin... Elisa-kirjan takia. Tosin Mielensäpahoittajan takia kannatti vaivautua vähän pahoittamaankin mieltään.
 
Kirjan nimi: Mielensäpahoittaja
Kirjoittaja: Tuomas Kyrö
Kustantaja: WSOY
Julkaistu: 2010
Sivuja: 91
Mistä minulle: Elisa sähkökirja
Kuva WSOY
Kyllä minä niin mieleni pahoitin... Kerran Helsingin Sanomista Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja -kolumnia lukiessani yllätyin. Sehän oli hauska. Voisiko siis kokonainen kirja samanlaisia juttuja olla hauska? 

Viime kesänä, taas autossa istuessa, kuuntelin pikkuriikkisiä asfalttiteitä kurvaillessa jonkin radiokanavan yleisölle avointa Mielensäpahoittaja -ohjelmaa. Kyllä olivat ihmiset kuulkaa mielensä pahoittaneet. Huhhuh. Ei varsinaisesti nostanut lukuintoa, vaikka ei moista julkista sontaluukkua toki mitenkään kirjaan olisi pitänyt rinnastaakaan. Kuulin vain liian monta kertaa lyhyen ajan sisällä Kyllä minä niin mieleni pahoitin. Muissa blogeissakin olleet Mielensäpahoittajan arvostelut olen lukenut vähän hompsien, ajatellut, että eipä kai tuo niin minua kiinnosta.

Joka tapauksessa: Kun paperikirjan saattoi vaihtaa sähköiseen, valitsin niukasta valikoimasta Mielensäpahoittajan (raportti sähkökirjan lataamisesta lopussa). Onneksi! Kirja koostuu siis vanhan (80 v?) miehen kuvitteellisista novelleista, jotka kuitenkin muodostavat yhtenäisen tarinan. Jo ensimmäisiä novelleja (kyllä, taas pimeässä autossa) lukiessa hihittelin niin paljon, että sain lukea pari automatkaa novelleja ääneen. Yllättävän rankkaa puuhaa muuten. Ja kyllä, kuvitteellisen 80-vuotiaan pään sisään sukeltaminen ON hauska kokemus. Pelottavinta on kuitenkin se, että jossain kohdissa huomaa ajattelevansa vähän samalla tavalla. 

Kirjan alku oli hyvä, jossain vaiheessa tarinamaisuus vähän notkahti. Se oli sääli, hetken jo pelkäsin, että en nauraisi enää kertaakaan kirjan loppuun lukemisen aikana. Onneksi erehdyin, tarinan tempo kiihtyi ja hauskuus nousi, vaikka kirja henkikin omanlaistaan surumielisyyttä. Yllätyin vähän kirjan yhteiskuntakriittisestä otteesta. Siitä, miten ihmisistä tulee yksinäisiä, eikä sitä välttämättä kukaan oikein huomaa. Kun läheiset ympäriltä katoavat syystä tai toisesta kuka mihinkin, mielensä pahoittaminen on väistämätöntä. Vaikka maailmaa ympärillään yrittäisikin ymmärtää. Mielensäpahoittaja on kuitenkin hyväksyjä. Hän tietää, että asiat ovat edenneet, muuttuneet, vaikka hän ei aina niiden laidasta niin pitäisikään. Ei hän halua tehdä kiusaa kenellekään, eikä toisaalta valehdella vaan pitää periaatteistaan kiinni.

Yllätyinkin vähän siitä, että Mielensäpahoittaja ei olekaan yksiulotteinen vitsikirja, vaan sisälsi yhden ihmisen kokonaisen elämänkerran. Se tietenkin välitettiin vähän erikoisemmalla tavalla, mutta kuitenkin. Voisin hyvin kuvitella lukevani kirjan vielä uudestaan, nyt miettien, mistä keskivaiheen notkahdus oikein johtui. Muuttuiko tarinan luonne?
 
Kyrön osaamista täytyy todella kiittää. Minulle oli jostain syystä hirmuinen yllätys, että tämä oli jo hänen seitsemäs kirjansa. Muistan kuulleeni kirjasta 700 grammaa, mutta en aiemmin kirjoitetuista.

Kaiken kaikkiaan olen todella tyytyväinen että viimein tartuin tähän kirjaan. Mahtaako jatko-osa, huhtikuussa ilmestyvä Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike, olla yhtä onnistunut? Paineet Kyröllä ovat nyt ainakin ihan hirveät. Tai niin minä ainakin luulisin. Odotukset on kovat...

Mielensäpahoittajan ovat lukeneet myös ainakin Sara/P.S. Rakastan kirjoja, Ina/INAhdus, Sanna/Luettua,
Lupailin täällä, että kerron miten Elisa-kirjan latailu sujuu. No, kaikkihan ei sujunut ihan niin kuin Strömsössä, mutta olen kyllä valmis ottamaan (pienen) osan syystä niskoilleni. Muistan kyllä, että koodin antanut poika puhui jotain siitä, että itse ohjelma pitää ladata ennen kuin kirjoja alkaa varsinaisesti ladata, mutta tietenkään tätä ei ohjelappuun, jossa myös koodi oli, ollut kirjattu muistiin vaikka kaikki olikin muuten selitetty askel askeleelta. 

Kirja ei tullut iPadiin ihan yhtä nopeasti kuin Kindlen kanssa. Elisa-kirjan pahempi ongelma onkin se, että jostain syystä ohjelma räki iPadissa kirjan lataamisen jälkeen: Kerran en päässyt kirjassa eteen enkä taakse päin, ja koko vehje piti sammuttaa perusteellisemmin kuin koskaan ennen. 

tiistai 17. tammikuuta 2012

Kirjakevät! Lukeminen ei uhkaa loppua maailmasta, vieläkään.

Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntaina perinteisen kevään kirjojen listauksen. Helsingin Sanomien lista on puolivuosittainen merkki siitä, että kustantamojen uutuusluetteoita kannattaa alkaa selata toden teolle. Näin kävi viime syksynäkin. Kaikkia keväällä julkaistavia romaaneja HS:n listasta tuskin löytyi, ja kaikista ei saa pelkästään lyhyen kuvauksen perusteella kiinni. Silti joukosta nousi esiin monta taatusti lukemisen arvoista kirjaa. 
Ihan inhimmillisistä syistä suurimman huomion minulta taitavat saada nyt Gummeruksen kirjat: ko. kustantamon uutuusluettelo on ainut, joka minulla on paperisena.
Joka tapauksessa, vaikka tulossa on vain kirjakevät eikä yleensä paljon runsaampi kirjakevät, luulen, että meillä helposti alkaa näyttää tältä:

Näin siis, jos meillä olisi jättimäinen kirjahylly. Todennäköisempi skenaario onkin alempi:

Mutta, sitten kirjoihin. Kursivoimattomat lauseen luonnehdinnat ovat sunnuntain (15.1.2012) HS:stä tai kustantamojen esittelyistä poimittuja. 

Olga Togarczuk: Vaeltajat. Otava. Nainen jättää perheensä asuakseen metrojunissa. Kuulostaa kiehtovalta. Ja omituiselta. Siis hyvältä.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike. Roolihahmon toinen kokoelma. WSOY Luin Mielensäpahoittajan viikonloppuna (postaus siis pian tulossa) ja juhuu, juttuja kyllä lukee mielellään lisääkin.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Fantasia- ja scifi-kirjoituskilvan voittaja. Teos Kirjan teemana on mm. veden puute mikä jostain syystä tuntuu virkistävältä skenaariolta. Katsotaan millainen kokonaisuus ympärille on synnytetty. 

Chileläisen Hernán Rivera Letelierin Siltala(s. 1950) romaani Elokuvankertoja kertoo lumoavan tarinan tytöstä, jonka köyhä työläisperhe lähettää elokuviin. Kun tyttö sitten palaa kotiin, kertoo hän näkemänsä elokuvat koko perheelle – ja ennen pitkää koko kaivoskylän yhteisölle. (helmikuu)

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys. Tammi. Kirjan rakenne kuulemma muistuttaa Facebookkia. Tämä kuulostaa niin omituiselta, että pakkohan tähän on sitten tutustua...

Marian Keyes: Peiton alla, Tarinoita kirjailijaelämästä. Tammi. Ilmeisesti jonkinlainen faktapohjainen tarinakokoelma. Ehkä tätä ei ole suomennettu lyhentäne? Keyes osaa kirjoittaa, haluan tutustua.

Téa Obreht: Tiikerin vaimo. Romaani huhuista, joista kasvaa myyttejä. WSOY Tästä oli sunnuntain Hesarissa pitkä juttu. Tai oikeastaan kirjailijasta. Silti, vakuutuin.

Turkka Hautalaa: Kansalliskirja. Tarinakokoelma vie tunnistettaviin hetkiin. Gummerus. "Turkka Hautalan Suomea asuttavat muuttokatokylien viimeiset nuoret, kahviloiden murahtelevat ukot ja kiitospaidassa lätkäpeliä hakkaavat kiinalaiset naapurit." Tuon kuvauksen jälkeen oli selvää, että tämä pitää lukea. 

Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas. Kvanttivarkaan seuraaja. Gummerus Tämä on tietysti itsestään selvä valinta kevään listalle The Quantum Thiefin jälkeen. Katsotaan kumman kieliversion saan ensin kiinni...

Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä, Gummerus. En ole vielä lukenut Lolitaakaan (se on edelleen pinossa...), mutta Gummeruksen luettelon esittelytekstiin oli ujutettu lause "Tässä kirjassa on yksi kirjallisuuden huikeimmista lopukohtauksista." Luuletteko, että tuollaisen kuvauksen jälkeen malttaisi jättää lukematta?

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo. Uuden auringon kirja 1. Gummerus Tämä löytyy itse asiassa omastakin hyllystä - englanniksi. Olen vältellyt sen lukemita vähän samoista syistä joilla sitä Gummeruksen luettelossa niin mielenkiintoisesti kuvataan: "Teos on allegorisen tarinankerronnan mestariteos, joka hakee kielellisessä ilmaisussa vertaistaan. Wolfe on monimutkainen kielilabyrinttien ja maailmojen rakentaja, joka kuvaa luomiaan henkilöitä ja maailmoja harvinaisella lämmöllä ja viisaudella." Vaikuttaa aikamoista keskittymiskykyä vaativalta. 

Gummeruksen nuorten kirjojen puolelta nousi vielä muutama yllätys: 
Michael Morpurgo: Sotahevonen. Hevosen silmin kerrottu tarina sodasta. Tästä kirjasta on tullut jo elokuvakin, jonka pitäisi olla ensi-illassa juuri nyt, tammikuussa.

Damien Dibben: HIstorian vartijat, Myrsky nousee. Aikamatkailua, salaseuroja, Lontoota ja Ranskaa.

Siinäpä ne. Kaikkia ehdin tuskin lukea, vaikka olen suorastaan yllättänyt itseni syksyn uutuuksien kanssa - ja hyviä ne ovat kyllä olleet! Minulla on kova lukuinto juuri nyt muutenkin, postausvuoroa odottaa jo kokonaiset kolme luettua kirjaa. Lähipäivinä vuorossa onkin paitsi mielensä pahoittamista, myös haasteita energian tuotannossa ja erään kanin matka ympäri Suomea.

Kuvat täältä ja täältä.

maanantai 16. tammikuuta 2012

Minna Canth: Työmiehen vaimo


Kirjan nimi: Työmiehen vaimo
Kirjoittaja: Minna Canth
Kustantaja: Luettu The Project Gutenberg eBook 
Julkaistu: 1885
Sivuja: 116
Mistä minulle: www.gutenberg.net


Tartuin aikoja sitten iPadiin ladattuun Työmiehen vaimoon kun oikea hetki viimein tuli: Taas yksi pimeä automatka. Muistin kyllä, että tästä suomalaisesta klassikkoteoksesta oli puhuttu jo yläasteen äidinkielen tunnilla, mutta edes sitä, että kirja on näytelmämuotoon kirjoitettu (näin päin asia on ainakin  Wikipediassa esitetty: Onko tämä todella ensisijaisesti kirjaksi, ei näytelmäksi kirjoitettu?)

Kirjan juoni on varmaan monelle tuttu: Alussa onnesta soikeana oleva Johanna nai Riston, joka paljastuukin myöhemmin vastuuntunnottomaksi juopoksi, joka juo omat rahansa, vaimon rahat, lapsen ruokarahat. Tarpeen tullen Risto myy vaikka vaimonsa muuta tarkoitusta varten valmistamat käsityöt viinapullon eteen. Jotta tässä ei olisi kurjuutta tai huonoa miestä kylliksi, riiaa Risto vielä entistä heilaansa, mustalaistyttö Homsantuuta. 

Ensisijaisesti kirja on kritiikkiä naisen kurjaa asemaa ja miesten ylivaltaa avioliitossa vastaan. Canth onnistuu kritiikissään erinomaisesti: Johanna on äärimmäisen kiltti ja tunnollinen, ja vaikka hän selkeästi ymmärtää miehensä heikkoudet, piilottelee tämän tekoja kaikkien muiden edessä. Vaikuttaa siltä, että Johanna ei kuitenkaan piilottele pahuutta oman kiltteytensä takia, vaan siksi, että ymmärtää erinomaisen hyvin, että mitään muutakaan vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ole. 

Ei ihme, jos kirjalla on ollut oma vaikutuksensa aikakauden asenteisiin ja aiheesta on alettu keskustella. 

Lukukokemuksena kirja on helppo ja nopeasti etenevä. Vaikka yleensä vierastan romaaneja, jotka etenevät vahvasti dialogin kautta - jostain syystä niiden tapahtumia on mielestäni usein vaikea seurata - Työmiehen vaimon tapauksessa selaista ongelmaa ei ole. Erittäin helposti selätettävä klassikko, kiinnostava erityisesti Johannan ihmeellisen hyvin kirjoitetun hahmon takia. Kestää taatusti useammankin lukemisen, vaikka juoni ja tapahtumathan tässä periaatteessa pääosissa ovatkin. 

Postauksen aiemmin saamat kommentit: 


Tämä on kyllä voimakas klassikko ja edelleen herättelevä. Lukemistani Cantheista pidän kuitenkin eniten Hannasta, jossa on mukana paljon myös herkkyyttä, eikä yhteiskuntakritiikki ole yhtä osoittelevaa.
16. tammikuuta 2012 16.25
oista

loggerTessa sanoi...
Karoliina, kiitos vinkistä! Pitänee katsoa, löytyisikö sitä sähköiseen varalukemistoon hytä helposti :).
16. tammikuuta 2012 18.03
oista

loggerBooksy sanoi...
Helposti selätettävä klassikko kuvaa tätä mainiosti! Ja yllättävän tuoreen tuntuista tekstiä oli minusta vielä tällä vuosituhannellakin, vaikka olosuhteet toki ovat muuttuneet. =)
16. tammikuuta 2012 19.40
oista
nonyymiJenni sanoi...
En osaa sanoa muuta kuin muutkin: ihailen Canthia juuri siksi, että tekstit ovat helppoja mutta vaikuttavia ja aina ihan pelottavan ajattomia.
Kiitos Canthista kirjoittamisesta, se ilahduttaa mua aina! :)
16. tammikuuta 2012 20.05
oista

loggerTessa sanoi...
Booksy: Niin muuten, totta, siis että teksti on yllättävän tuoretta vieläkin! Ihan uskomattoman paljonhan tuota ihan samaa meininkiä on vieläkin. Pitäisikö tämä kirja ottaa 15-vuotiaille tytöille pakkolukemistoksi ja lisätä perään sivu "jotkin asiat eivät vain muutu, jätä juoppo miehesi ajoissa" -tekstillä?

Jenni: Nyt tuli jostain syystä jo vähän Huovinenkin mieleen: Molemmat kirjoittavat aika lyhyesti ja selkeästi vaikka tietysti ihan eri asioista. Canth -kuume iski ehkä vähän, joten voi olla että sitä pääsee ainakin kevään aikana lukemaan lisääkin blogijuttuja :).
16. tammikuuta 2012 21.58
oista

loggerIoanna sanoi...
Kiitos, kun muistutit Minna Canthista :) Anna-Liisan luin lukiossa ja se oli tosi vaikuttava, hyvä ja mielenkiintoinen kirja. Täytyy lukea ehdottomasti tämä Työmiehen vaimokin.
17. tammikuuta 2012 14.30
oista

loggerTessa sanoi...
Ioanna: Joo ole hyvä vaan! On kyllä kiva välillä huomata, vaikka sitten vähän hitaasti, miksi jotkut kirjat ovat klassikkoasemansa ansainneet....
17. tammikuuta 2012 19.28
oista
nonyymiJenni sanoi...
Anna-Liisa löytyy muuten netistä sekä tekstinä että leffana, joten siihen tutustuminen on helppoa.

Eikä ihan kaukaa haettu Huovis-vertaus: aiheet ja tyyli aivan erilaisia, mutta osuvaa ja ajatonta tekstiä kuitenkin. Mielenkiintoinen havainto!
18. tammikuuta 2012 10.08
oista

loggerTessa sanoi...
Jenni: Kiitos vinkistä, Google käyntiin :). Joskus nämä minun kirjamaailman yhdistelmät ovat vähän hassuja, mutta joo, itse näen Canthissa ja Huovisessa tosiaan selvää yhteneväisyyttä :).
18. tammikuuta 2012 22.07

torstai 12. tammikuuta 2012

Plum Sykes: Bergdorf Blondes


Bongasin Bergdorf Blondesin ensin vain purjehtimisesta bloganneen, sittemmin aiheitansa laajentaneen Norpan blogista. Kiitos siis kaikkien aikojen kirjat -postauksesta!

Uusia chick lit -kirjoja googlaillessani löysin Lurun vuosi sitten helmikuussa tekemän mainion "Kootut chick lit -kokemukset" jutun. Sieltä löytyy paitsi paljon pohdintaa ko. genreen liittyen, myös pitkä lista suosituksia. Useimmat niistä ovat minulle jo tuttuja, joten otan erittäin mielelläni uusia suosituksia vastaan vaikka kommenttiboksissa :). 

Nyt kuitenkin New Yorkiin, jonnekin Park Avenuen ja kalliiden luksustavaratalojen kulmille.

Kirjan nimi: Bergdorf Blondes 
Kirjoittaja: Plum Sykes 
Kustantaja: Penguin Fiction  
Julkaistu: Alkuperäinen USA:ssa 2004, pokkari Isossa-Britanniassa 2005 
Sivuja: 308 
Mistä minulle: Amazon.co.uk
 Nyt uidaan syvällä chick litissä, mutta siitähän minä pidän jos siinä onnistutaan. Laji on mielestäni siinä mielessä äärimmäisen vaikea, että toisaalta kirjoihin kuuluu tietyntyyppinen överiys, mutta jos se ei toimi, pääsee helposti ainakin minun vuoden inhokki -listalleni. Niin, Ahern ja Giffin... Joka tapauksessa, nyt ollaan suurkaupungissa, maailmassa jossa raha ei ole este ja vähän paremmissa piireissä on liikuttu koko elämä. 

Päähenkilö on itse asiassa Englannissa nuoruutensa viettänyt, amerikkalaisen äidin ansiosta New Yorkia palvomaan kasvanut nainen. Paras ystävä on Julie Bergdorf, Bergdorf -tavaratalojen sukua oleva paatunut näpistelijä, tosin ehkä New Yorkin 30- naispiirien suurin prinsessa. Kirjan juonesta voi kertoa sen verran, että... No, kirjassa tehdään asioita. Juonianalyysiä tai edes -kuvausta minun ei nyt ehkä vain kannata esittää.

Kuitenkin, jos tv-sarja Gossip Girl on tuttu ja olet pitkään miettinyt, millaista elämää sarjan nuoret naiset mahtavat noin 25 vuotiaina viettää, tässä kirjassa löytyy taatusti juttu jos toinenkin joka rikkaille lapsille olisi voinut tapahtua: Ehkä opiskelua huippuyliopistossa, muutto takaisin kaupunkiin, shoppailua, mahdollisesti ihan kiva työ, joka kuitenkin vie liikaa tunteja vuorokaudesta vapaa-ajalta (tämä taitaakin olla ainut minua ja kirjan henkilöitä yhdistä asia...), juhlintaa ja mieshuolia, jatkuvasti. Pikapyrähdykset eurooppaan tehdään luonnollisesti miesystävän yksityisjetin kyydissä. 

Totta kai näilläkin ihmisillä on ongelmansa: Miehet, kuinka pysyä pinnalla, kuinka löytää parhaat kasvohoidot, kuinka ehtiä töihin ja juhliin ja pitää epäluotettavilta vaikuttavat, läheisimmät ystävyyssuhteet kunnossa. Huhhuh.
Kirjan päähenkilö ei ole samalla tavalla samaistuttava ja lähelle tuleva kuin esimerkiksi jotkut Marian Keyesin sympaattisista irkkutytöistä tai Sophie Kinsellan sähläävistä tehopakkauksista. Tämä kirja on ennemminkin yhdistelmä Sinkkuelämää ja jo sitä aiemmin mainittua Gossip Girliä. Kirja tuo palan jotain ihan vierasta toista maailmaa silmien eteen, ja sitä tutkii oikein miellellään kolmen sadan sivun verran.


sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Vuoden parhaat ja lukutoukan kirjahaaste 2011

Kyllä, 2011 lukemisten pohtiminen todella jäi loppiaiseen ja ylikin. Mielestäni on kuitenkin kiva pohtia (ja lukea muiden pohdintoja!), sitä, mitä menneenä vuonna tulikaan luettua, ja varsinkin, mitä näin jälkikäteen ajateltuna todella kannatti lukea.  Edellisen vuoden muistelmat löytyvä täältä. Tässä siis pikakelaus vuodesta 2011 samaan tapaan!

Pitkän viikonlopun kunniaksi tästä tulikin varsinainen megapostaus, sillä samasta postaukessa on myös vähän lukuspekulaatiota vuodelle 2012 ja osallistumiseni Lukutoukan katsaus vuoteen 2011 -haasteeseen.

Aurinko, kiitos näyttäytymisestä vapaapäivänä.
 


Vuoden kirjailijalöytö Aloitetaan helpoilla. Ehdottomasti Pasi Ilmari Jääskeläinen. Luin kaikki kolme kirjaa (kaksi romaania ja novellikokoelman) vuoden 2011 aikana. Harjukaupungin salakäytävät täällä, Lumikko ja yhdeksän muuta täällä ja suosikkini eli novellikokoelma Taivaalta pudonnut eläintarha täällä.

Vuoden kauhu Luin taas vähän kauhua, mutta huh, olipa sitäkin parempaa. John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen ei ratsastanut pelkällä kauhulla, vaan juonella.  

Vuoden fantasia Pidän fantasiasta, joten miten ihmeessä olen lukenut sitä 2011 niin vähän? Blogisavut on tainneet viedä mennessään... Paras fantasia 2011 oli minulle Richard Adamsin Ruohometsän kansa. Ei miekka ja lohikäärme -menoa, mutta löytyy fantasiahyllystä. 

Vuoden scifi Mietin, voinko valita monta, ja sitten tajusin, että tottahan omassa blogissaan voi valita ihan mitä tahansa ja millä kriteereillä tahansa... Hatunnosto tässä sarjassa siis sekä David Eaglemanin kirjalle Tarinoita tuonpuoleisista että Mary E. Pearsonin nuortenkirjaksi luokitellulle teokselle Kuka on Jenna Fox?. Eaglemanin pienet tarinat todella ihastuttivat minua, Pearson taas kirjoitti aiheesta joka on nykyisin todella vaikea, eli lähitulevaisuuteen liittyvää scifiä. Tarina on muuten vähän Ishiguron Ole luonani aina -tyylinen, mutta en vihjaile enempää.

Vuoden opetus Edellisessä vuosikoosteessa kerroin että pysyn kaukana Cecelia Ahernista, nyt opin sitten välttelemään Emily Giffiniä.

Vuoden pettymys Hmm, no se Totta... Toisaalta ehkä se ei ollut kamala pettymys, kun en pitänyt Rajastakaan.

Vuoden kiitokset Kiitokset taas muille bloggaajille JA Kirjamessujen yhteydessä bloggaajamiitingin järjestäneelle Avaimelle!
 

 Entäs nyt, 2012?

Ensimmäinen lukutavoitteni, tai -toiveeni vuodelle 2012 on se, että luen entistä monipuolisemmin. Vaikka en nytkään (mielestäni) esimerkiksi hyljeksi eri genrejä, toivon lukevani enemmän kirjoja ympäri maailmaa. Tähän saakka lukemani kirjat ovat enimmäkseen angloamerikkalaisessa maailmassa syntyneitä. Kirjallinen maailmanvalloitus on monen vuoden projekti, joten parempi aloittaa se mahdollisimman pian :). Tästä innostuneena lainasin jo kirjastosta yhden saksalaisen ja yhden portugalilaisen teoksen. 


Toiseksi, ensimmäiseen liittyen: Toivon, että luen entistä enemmän kirjoja. En vain siksi, että olisi siistiä sanoa lukeneensa vaikka sata kirjaa vuodessa tai kokisin itseni jotenkin paremmaksi ihmiseksi, vaan koska loistavia kirjoja on ja ilmestyy koko ajan niin paljon, että haluaisin tutustua niistä paljon nykyistä suurempaan osaan. 

Lisäksi Raijan Taikakirjaimet -blogin science fiction -haasteseen otan tietenkin myös osaa! 


Lukutoukan katsaus vuoteen 2011-haaste

Minäkin nappasin Järjellä ja tunteella -blogista Susan laatiman katsaus vuoteen 2011 -haasteen.


1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
Kjell Westön Älä käy yöhön yksin. Luin sen jo tammikuussa, mutta muistan kirjan edelleen olleen erittäin, erittäin hyvä. Myös Laylan olisin halunnut löytää paketista, ellen olisi sitä jo lukenut


2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
Vettä elefanteille. Selkeä, mukaansa tempaava tarina. Jos kestää surullisempia ja lähemmäs tulevia ihmiskohtaloita, Layla.


3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken ?
Uh, no ainakin se Emily Giffinin Rakkaus lainassa.



4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
Ei muistaakseni mikään, mutta John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen ja Johanna Sinisalon Enkelten verta olivat seisauttavimmat.


5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
Hmm... Varmaan Sinisalon Enkelten Verta. Luin aika paljon vanhempia kirjoja jotka olisin voinut lukea muuten milloin vain.



6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?
Hmmm... Luin tosiaan aika paljon myös vähän vanhempia kirjoja, joiden ei niin voi olettaakaan saavan blogisavuja, joten tähän en osaa sanoa mitään.



7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
Sanoisin, että Riikka Pulkkisen totta, jos en olisi suhtautunut siihen niin nuivasti jo etukäteen. Sanonkin, että Peter Hoegin Lumen taju: En jotenkin vaan oikein tajunnut, ja olin niin luullut pitäväni siitä.



8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?
Haruki Murakamin The Wind-up Bird Chroniclen. Paksu ja vähän monimutkainen kirja. Toinen vaihtoehto olisi Hal Duncanin Vellum: Siinä ainakin haastetta riittäisi.





9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
Hmm.. Vaikea sanoa mistä halusin keskustella eniten, Tervon Laylasta ja Remeksen Teräsleijonasta tuli keskusteltua, koska ne oli luettu myös perhepiirissä. Nälkäpeli-trilogian kanssa sama juttu. Sinisalosta olisin voinut keskustella enemmänkin.
 


10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
Kari Hotakaisen Jumalan sanan.


11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?
Luulen, että Kuka on Jenna Fox -kirjasta tulisi loistava, Ishiguron Never Let Me Go:n kaltainen elokuva. Ja hmm, Nälkäpeleistähän elokuva onkin ihan pian tulossa. Vellumin toteutus taas tietysti olisi taatusti erittäin mielenkiintoinen ;).


12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?
Tähän(kin) on pakko nimetä useampi: David Eaglemanin Tarinoita tuonpuoleisista, Pasi Ilmari Jääskeläisen Taivaalta pudonnut eläintarha ja vielä John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen.
 


13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
Jääskeläinen oli minulle ennestään ihan vieras, ja luin häneltä tänä vuonna kolme kirjaa, jotan yksi yllätyspiste sinne. Toisaalta Tervon Layla myös ihan todella yllätti.


14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?
Tammikuussa luettu Ruohometsän kansa. Erinomainen kirja sekin!


 15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?
Olen ennalta-arvattava ja suosittelen ihan vaan "kaikkea Murakamilta".