Miika Nousiainen: Metsäjätti

 Kirjan nimi: Metsäjätti

Kirjoittaja: Miika Nousiainen

Kustantaja: Otava
Julkaistu: 2011
Sivuja: 260
Mistä minulle: Kirjasto, varaamalla

Kritiikkiä satelee 

Kirjoitin aluksi todella tulikivenkatkuisen luonnoksen, mutta luettuani sen vielä kerran läpi, päätin silotella sitä hieman. Ei tämä kirja nyt ihan paska ollut, mutta... Kirjan taso ei vastannut huimiin odotuksiini ja pienet tarkistelut olisivat olleet kirjailijalta paikallaan.  Pettymystä lisää vielä se, että monen bloggaajakollegan arvioita luettuani olin aika varma, että kirja ei olisi ainakaan huono, mutta kyllä se nyt jonkin henkisen riman onnistui alittamaan. 

Juoni: Antakaas kun selitän...

Kirja kertoo kansantaloudellisesti suuresta aiheesta pienten ihmisten kautta. Iso paha yritys, Metsäjätti, toimii pienessä, siitä täysin riippuvaisessa junttilassa, Törmälässä. Asettelu hyvä-paha, kapitalisti vastaan pieni viaton ihminen, on hyvin voimissaan. 

Törmälässä kasvanut, sittemmin Metsäjätin pääkonttoriin työllistynyt Pasi saa tehtäväkseen lähteä Helsingistä törmälään "tehostamaan toimintoja". Ja yllätys yllätys, arvatkaas miten siinä käy?

Perspektiivi ohoi? Oho, hukassa.

Se, mikä minua eniten risoi, on koko kirjasta välittyvä selvä kuva siitä, että Nousiaiselta puuttuu kaikki se laajemman perspektiivin asiantuntemus jota edes vähän kirjaan ripottamalla kirja olisi saanut jonkinlaista uskottavuutta. Nyt "ensimmäinen päähenkilö", Pasi ajattelee ihan samoin kuin tehtaan rivityöntekijä, joka on ollut käyttelemässä paperikonetta koko ikänsä. Jauhaa samasta kyseisen tehtaan kannattavuudesta ja siitä, miten paikkakunta on tehtaasta riippuvainen. Ajatus siitäkin, että tehtaan tehostamissuunnitelmia yritettäisiin viedä eteenpäin lähettämällä yksi kauppatieteilijä kiertelemään tehdasta ja tuijotelemaan koneita ja heittelemään ehdotuksia pääkonttoriin on niin absurdi, että naurattaa niin paljon että tekisi mieli kieriä lattialla.

Tervetuloa Törmälään

Lisäksi paikkakunta kuvataan sellaiseksi junttilaksi, että kukaan ei taatusti vahingossakaan haluaisi sinne jalallaan astua. Paikkakunnalla asuu vain tyhmiä, elämäänsä juuttuneita ja loppujen lopuksi pulloon tarttuvia ihmisiä. Välillä kuvausta Törmälästä lukiessa melkein miettii, ansaitsisivatko moiset patalaiskat koko tehtaan lopettamisen. Muta hetkinen, tuo nyt ei varmaan ollut kirjailijan tavoitteena? Vain Pasin paras kaveri, toisena kertojanakin käytetty Janne esittää jotain älyllistä toimintaa. Liioittelu on ihan ok, mutta kaikkea ei kannattaisi jättää noin yksiulotteiseksi, varsinkin kun aineksia oikein hyvään kirjaan olisi ollut käsissä jos juonta ja ideaa olisi viitsinyt vähän jalostaa. 

37 tai 27, mitä näitä vuosia nyt on... 

Yksi eniten minua ärsyttävistä kirjan piirteistä olikin sen outo huolimattomuus. Esimerkiksi Pasi kuvataan 37 -vuotiaaksi. Koska Pasi meni opiskelemaan heti lukion (huom lukion, ei armeijan) jälkeen, tämän opiskeluajat sijoittuivat n. 19-25 ikävuoden välille. Siitä huolimatta tämän opiskelukaveri, nainen, mutustaa aivan Pasin opiskelujen alkuaikoina opiskelijaruokalassa pestoa ja vuohenjuustoa ja kertoo sen lempiruuakseen. Ööö, olisiko ajantaju vähän pettänyt vai onko kauppakorkeakoulu ratsastanut ruokamuodin harjalla jo noin kauan sitten? Pasin vaimon Emilian kuvataan noudettavan tyypillistä kauppakorkea-naisen stereotypiaa, eli "kolme vuotta opiskelun jälkeen töissä ja sitten lapsi". Emilia on aloittanut opiskelun hyvin samaan aikaan kuin Pasi, on siis myös n. 37 vuotias ja on stereotypian mukaisesti nyt saamassa lasta kolmen vuoden töissä olon jälkeen... Ei nyt oikein täsmää.  Jossain kohtaa Pasi ja Janne pelasivat jo lapsina tietokonepeliä (vaikea uskoa että niitä jo silloin niin laajassa jakelussa olisi ollut...). Pasin käydessä kunnanjohtajan luona hänen päivänsä sujuu omituisesti: Aamulla kunnanjohtajan juttusille, näennäisesti lyhyt keskustelu ja onkin jo iltapalan aika. 

Toiset on tykänneetkin

No, tähän minulla ei enää juuri ole lisättävää. Voisi olla ihan kiva kirja siis, mutta kun ei vaan ole. Aika hyvin tätä taitaa olla kuitenkin myyty, joten onnittelut Nousiaiselle vain siinä mielessä. 

Tästä tekstistä ei nyt kuitenkaan tullut kovin positiivissävytteinen, mutta kirjailija on jo nauttinut niin monesta ihailevasta kommentista, että ehkä tämä tuo nyt sitä tasapainoa. Ja olen minäkin montaa kirjaa viimeaikoina kehunut, niinh! Niitä positiivisiempia kommentteja voi lukea vaikka seuraavista blogeista:

kirjahamsteri, Noora Valkoinen, Luettua / Sanna, Hanna,
Ilselä, Mari A., Joana, Susa P. , anni.M, Norkku, Kirjakolo, Nora, Arja, ja Jori

Hal Duncan: Pako Helvetistä!

Kirjan nimi: Pako Helvetistä!

Kirjoittaja: Hal Duncan

Kustantaja: LIKE

Julkaistu: Alkuperäinen Isossa-Britanniassa 2008, Suomessa 2011

Sivuja: 189

Mistä minulle: Kirjasto

 

Olen lukenut omasta mielestäni hämmästyttävän suuren osan elokuussa listaamistani syksyn mielenkiintoisista uutuuskirjoista. Liken kirjojen kanssa minulla on harvinaista kyllä tullut kummallisia emme-sovi-yhteen -reaktioita. Ensin sain joulukuun alussa loppuun Neil Jordanin Ilmetyn, joka tuntui kumman laimealta. Liken sivuilla vieraillessani huomasin kyllä, että Ilmetty on valittu vuoden 2011 parhaaksi irlantilaiseksi romaaniksi. Onnea kuitenkin vilpittömästi Jordanille, ehkä kyseessä on jonkinlainen paikallinen Finlandia eli Irlandia? ;)

Nyt sitten seurailin pari päivää Hal Duncanin hahmojen pakoa helvetistä. Syntiset heräävät lautalla matkalla helvettiin, ja arkkienkeli Gabriel hallitsee kaupungissa. Nopea lukutahtini ei nyt johtunut kirjan nautittavuudesta, vaan siitä, että se oli suurimmaksi osaksi mielenkiintoisesta aiheestaan ja hyvästä teksistään huolimatta niin ällöttävä, että en juuri halunnut jäädä kirjan lauseita pidemmin miettimään. 

Sivukirjaston Liina kommentoi kirjaa lyhyesti ja osuvasti: Hyvä välipala, jos vatsa kestää. Minulla kiertää ihan liikaa. Se siitä, Liinan sanoja mukaillen minä olen mieluummin siellä missä intellektuelli paikkani on - nurkassa. Yngh. Mutta sen Inkin selätän kyllä vielä joskus...

Emily Giffin: Rakkaus lainassa

Ei, ei ja vielä kerran ei. Jos aiheessa riittää ideaa novelliin, siitä ei kannattaisi venyttää kirjaa. Emily Giffin halusi kuitenkin tehdä sen, mihin ei olisi kannattanut ryhtyä, ja on varmaan vielä netonnut kirjallaan ihan törkeästi.

Kirjan nimi: Rakkaus lainassa

Kirjoittajat: Emily Giffin (miksi se on kirjoitettu kanteen "emily giffin"?)

Kustantaja: WSOY

Julkaistu: 2004/2007

Sivuja: 334

Kansi: "Alkuperäispäällys Anne Twomey"

Mistä minulle: Kirjastosta varaamalla, kyllä, valitettavasti sijoitin tähän euron.

Kirjan juoni on todella, todella yksinkertainen: Päähenkilö on Rachel, joka tekee tunnollisesti pitkää päivää hirveän pomon alaisuudessa asianajotoimistossa New Yorkissa. Hänen paras ystävänsä on kaikkien miesten mielestä ihana, kaikkien naisten mielestä äärimmäisen itserakas ja vähän tyhmäkin Darcy, jolla on aina kaikessa parempi tuuri kuin Rachelilla. Darcy saa aina kaken haluamansa, jopa Rachelin unelmamiehen, R:n opiskelukaverin Dexin. Tilanne muuttuu kuitenkin Rachelin 30-vuotispäivän aattona kiperäksi - tuleeko vanhoista opiskelukavereista kuitenkin rakastavaiset? Ja kyllä, tilannetta vatvotaan 300 sivua ja arvatkaapa vaan miten käy ja onko Rachel koko ajan yhtä sympaattinen ja Darcy yhtä inhottava.  Niin, ja Darcylla ja Dexilla on tietysti häät tulossa ja Rachel on kaaso jota niin-ei-kiinnosta.

Onnistuin lyttäämään lukukokemuksen täydellisesti osin omaa tyhmyyttäni. Lainasin Giffinin akuuttiin hömpäntarpeeseen, ja kirjan ollessa vielä kesken, tutkiessani kirjaston palautushyllyä (selvästi paremman hömpän toivossa) bongasin tutun näköisen kannen. Luin takakannen ja kaikki "jännitys" luettavana olleen kirjan juonenkäänteistä katosi. 

Henkilöt ovat joka tapauksessa niin törkeän yksiulotteisiksi kuvattuja, että moisen ihmissuhdesopan syntymistä on kyllä mahdotonta käsittää. Kuka muka haluaisi olla missään tekemisissä Darcyn kaltaisen, jatkuvasti muita huijaavien ja ympäristöään alistavan ketkunaisen kanssa? 

En todella tiedä, mikä masokismi minua vaivaa, kun yleensäkään luin kirjan loppuun. Yleisesti pidän kyllä kaikesta New Yorkiin sijoittuvasta hömpästä, mutta tässä ei oikein ollut edes sitä kaupungin kuvausta. 

Kirjan pohjalta on tehty myös elokuva Something Borrowed, jonka voin kuvitella toimivan ihan hyvin siinä vaiheessa kun haluaa upottaa aivonsa hetkeksi suohon. Kirja oli siihen hommaan vähän turhan aikaa vievä.

Neil Jordan: Ilmetty

 Mikä on kun ei taidot riitä... Liken sivuilla Ilmettyä kuvataan seuraavasti: "Ilmetty on hämmentävän taidokas romaani identiteetin hämärtymisestä ja samalla myös mysteeritarina." Minulle se ei valitettavasti auennut ollenkaan.

Kirjan nimi: Ilmetty

Kirjoittaja: Neil Jordan

Kustantaja: LIKE

Julkaistu: 2011

Sivuja: 377 

Suomentaja: Tarja Kontro

Kansi: Tommi Tukiainen, valokuva Jeanne Conte/Gallerystock

Mistä minulle: Kirjastosta varaamalla

Paikkailin lukutaukoa nopeaan tahtiin ja luin jo kauan sitten aloittamani, ja hyvin hitaasti edistyneen Neil Jordanin Ilmetyn loppuun. Kyseisen kirjan uumoilin ainakin joskus lukevani jo elokuussa, kun tein listausta minua kiinnostavista syksyn uutuuksista.

Kirja perustuu "klassiselle" doppelganger -ilmiölle ("klassiselle, koska en muista lukeneeni mitään muuta doppelganger -kirjaa. Koko sanaan tutustuin vasta jonkun fb-kampanjan aikana). Kevin Thunder asuu Dublinin työläiskortteleissa, ja tapaa aivan erilaisissa oloissa eli vauraassa perheessä kasvavan Gerard Spainin. He näyttävät toistensa kaksoisolennoilta. Takakannen mukaan "Tutustuttuaan toisiinsa Kevin ja Gerard ymmärtävät, kuinka paljon he voivat hyötyä yhdennäköisyydestään. Pikku hiljaa heidän elämänsä kietoutuvat solmuun traagisin seurauksin." 

Sanon suoraan, että tämä kirja oli minulle pettymys. Odotin jännittävää, nopeatempoista tarinaa, sain hieman koukeroisen ja vaikeaselkoisen kasvukertomuksen. Ei siis ihan sitä mitä odotin. 

Kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen hassu tunnelma, ehkä se oli jotenkin... Irlantilainen? Vähän surumielinen joka tapauksessa. Jos minun pitäisi nyt kertoa, mitä tässä kirjassa tapahtui, en ihan oikeasti osaisi, vaikka tarina kuulostikin tosi yksinkertaiselta.  

Tämä kirja oli siis minulle pettymys. Plussaa kuitenkin hienosta Dublinin kuvauksesta, ja mietin koko ajan, luinko tätä jotenkin väärin: En keskittynyt tarpeeksi, en miettinyt joka hetki mitä tapahtuu. Ehkä siis vain paikan ja ajan valinta tälle oli väärä.

Kristina Carlson: William N. päiväkirja

Ei vaikuta kamalan lupaavalta, että postaan kuun ensimmäisestä luetusta kirjasta 16. päivä. O-ou. NaNoWriMo, myös jäljessä oleva, vaatii veronsa.

 

Kirjan nimi: William N. päiväkirja

Kirjoittaja: Kristina Carlson

Kustantaja: Otava

Julkaistu: 2011

Sivuja: Vähän, noin 150

Kansi: Georges Pierre Seurat (ainakin jos on Lumiomenaa uskominen, palautin kirjan jo...)

Mistä minulle: Kirjastosta varaamalla

Tosi kiva kuva kun edes kirjan nimestä ei saa selvää.

Suoraan asiaan. William N. päiväkirja on ihan hauska pikku kirjanen, mutta valitettavasti se joutuu nyt patoutuneiden Finlandia -tuntemusteni turvatyynyksi. ANTEEKSI!

William N. on suomalainen, Pariisissa asuva jäkälätutkija. Mies on aika omalaatuinen, pikemminkin taiteilija kuin porvarillisia arvoja arvostava tutkija. Hyvää ruokaa ja juomaa mies kuitenkin arvostaa, ja ruokia kirjassa kuvaillaankin melkein kuin Viisikossa konsanaan. 

Päähenkilö on vähän ärtyisä, ei pidä sosiaalisista tilanteista ja haluaisi omistautua tyäsin vain jäkätutkimuksen eteen päin viemiselle. Kaikki muu on turhaa. Valitettavasti kaikenlaiset muut velvoitteet sotkevat silti päivien kulkua. Ja ihmiset ulkona kadulla saattavat olla vaikka iloisia. Hyi.

Williamin asunto vaikutaa olevan pölyinen, pimeä ja täynnä kirjoja. Ja talvella siellä on hyvin, hyvin kylmä, niin että lämpötila laskee vain 14 Celsiusasteeseen. Se ei oikein sovi palelevalle tutkijalle. 

Kirjalla on löyhä todellisuuspohja, sillä suomalainen William Nylander -niminen, ilmeisesti aika yksinäinen ja erikoislaatuinen jäkälätutkija todella on elänyt 1800 luvulla Pariisissa.

Kirja ei ollut niin tylsä kuin INAhduksen kesken kirjan -arvioinnin perusteella pelkäsin. Mutta ei siinä kyllä niin kamalasti tapahtunut. Vertaukset taiteilijoiden ja tutkijoiden välillä olivat mielenkiintoisia, yhtäläisyyksiähän niissä itse asiassa pitäisi olla (ainakin samanlaista asialle omistautumista, jos huipputuloksia haluaa), mutta... Kantaako se nyt ihan Finlandia -ehdokkaaksi asti? Ovatko muut ehdokkaat samanlaisia tai tätä huonompia? Kirja on siis ehdottomasti hyvä, jos antaisin tähtiä niin ainakin kolme ja puoli, mutta kyseessä ei ole mikään mykistävä pieni kirjanen, ei suurta tarinaa kertova kirja, ei mitään kamalan uutta mieleen tuova kirja, ei kirja joka pyörisi mielessä vielä päiviä lukemisen päättämisen jälkeen... 

Suosittelen tätä kyllä silti kaikille Herra Darwinin puutarhurista pitäneille (vaikka tässä ei mitään kummallista olekaan) ja niille, jotka haluavat ottaa nopeasti tuntumaa yhteen Finlandia -ehdokkaaseen. Muuten, noh, kannan vieläkin vähän kaunaa ainakin Tervon, Hotakaisen ja Jääskeläisen tiedätte-kyllä-miltä listalta pois jättämisen takia. Sori Kristina. 

Kirjan ovat lukeneet ja arvostelleet ainakin

Katja/Lumiomena

Ina/INAhdus

Jaana/Lukukausi - kirjallisia elämyksiä (haa, löysinpä uuden blogin tässä samalla)

PS. Helsingin Sanomien kriitikko on vaihteeksi löytänyt kirjan josta pitää. Hienoa. Olisin tosin voinut jo kritiikin luettua arvata, että minua tämä kirja ei lyö halolla päähän. 

PPS. Myös Parnassossa on arvosteltu ja arvostettu. Unohdin muuten mainita tuon hauskuuden, ja kyllä, kyllä tässä kirjassa oli hauskuuttakin.

Jens Lapidus: Siisti kosto

Kirjan nimi: Siisti kosto

Kirjoittaja: Jens Lapidus

Kustantaja: LIKE

Julkaistu: 2008, Suomessa 2009

Mistä minulle: Kirjasto

Sivuja: 482

Luin Jens Lapiduksen Stockholm Noirin ensimmäisen osan Rahalla saa toukokuussa (bloggaus täällä) ja  pidin sitä virkistävänä ja raikkaana. En ollut lukenut dekkareita vähään aikaan, mutta se ei kyllä selitä syytä sille, miksi nyt mennään kirjatuntemuksissa aivan toiseen ääripäähän. 

Älä koske. Tai muista, että sinua on varoitettu.

Nyt mennään suoraan sarjaan "olisi kyllä voinut jättää lukemattakin". Tai itse asiassa sarjaan "olisi pitänyt ymmärtää jättää lukematta". En tiedä mikä tässä tökki. Rahalla saassa nykivät töpölauseet, pinnallisuus, väkivaltaisuus ja kaikki mistä yleensä en pidä ei haitannut. Nyt haittasi niin, että mietin välillä, jättääkö kirja kesken.

Selitys on luultavasti se, että tällä kertaa en löytänyt kirjasta ainuttakaan henkilöä johon edes vähän kiintyä. Ensimmäisessä osassa huonoille teille luisuneen ruotsalaisen opiskelijapojan menoa oli jännä seurata ja ihmetellä kauanko tämä pystyy pitämään salaisuutensa vanhemmiltaan ja kavereiltaan, mutta nyt naistenhakkaajien vihaajat, huumekauppiaat ja muut jäivät etäisiksi. 

Ai ja se juoni? Tukholman alamaailmassa pyöritään. Mukana on tosiaan naistenhaakkaajan vihaaja, jugoslaavimafiaa, vanhoja kaunoja ja tietenkin se Olof Palmen murhakin on saatu pyöräytettyä kätevästi mukaan. Sidosaine taisi vain unohtua.

Mutta voi tätä pettymystä kun on lukenut melkein viisisataa sivua jotain mistä ei edes pidä. Ajanhukka ottaa päähän, ja siitähän voi soimata vain itseään. Onneksi en sentään ostanut tätä omilla rahoilla ja hyllyä täyttämään. Jos ei siis vielä tullut selväksi: EN SUOSITTELE. Suosittelen ekaa osaa, Rahalla saa, mutta ei, en suosittele lankeamaan toiseen. Teitä on varoitettu.