Matkailu avartaa, kirjat auttavat saamaan samantapaisia kokemuksia kotonakin

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Self-help -parodiaa ja pakolaisia spekulatiivisen fiktion maailmassa *****

Pidän pitkistä kirjoista, polveilevista tarinoista. Mutta, myönnän, että kantavan idean ja kokonaisen tarinan puristaminen noin 200 sivuun vasta taitoa vaatiikin. 




Mohsin Hamid on yksi vuoden 2017 kirjailijalöytöjäni. Joku, joka listaa Murakamin ja F. S. Fitzgeraldin inspiraationlähteekseen ja on paristi Man Booker Prizen ehdokaslistalla, ei voi olla kovin huono. 

Aloitin viime vuonna kirjalla Reluctant Fundamentalist, jatkoin How to Get Filthy Rich in Rising Asialla ja viimeksi melkein kyynelehdin Exit Westin parissa. 

Kirjat ovat hyvin erilaisia, hyvin samanlaisia, sellaisia, joissa eletään vahvasti yksilön kautta mutta kerrotaan erittäin suurta tarinaa. Sellaista, mikä kertoo koko maailmasta ja siitä miten yksilöt muuttavat sitä tai muuttuvat sen mukana. 

Ensin pari sanaa self-help parodiasta, tai self-help muodossa kirjoitetusta kirjasta How to Get Filthy Rich in Rising Asia. Jos lukujen nimet olisi listattu, sitä voisi erehtyä luulemaan self-help genreen kuuluvaksi. Hän tasapainoilee kertomuksen ja jonkinlaisen metatiedon hippusten pudottelun välillä, jakaen taitavasti kirjoitetun tarinan.

Uusin, Exit West, on täysin tässä hetkessä. Hamid hyödyntää spekulatiivista fiktiota loistavasti. Idea on yksinkertainen: Mitä tapahtuu, kun pakolaiskriisin keskellä kaupunkiin ilmestyy mustia ovia, jotka vievät läpi kävelevän... Jonnekin? Mikä on se raja, joka saa jättämään kodin? Mitä tapahtuu, kun ihmiset voivat liikkua paikasta toiseen, ainakin jonnekin, ainakin yhteen suuntaan, sankoin joukoin? Mitä ovat me ja he, mitä on ulkopuolisuus, mitä tapahtuu lähtijöille, tulijoille, mitä ajattelevat he, jotka ovat paikallaan?

Luo todellisuus ja antaa ääni. Vaikka sitten vaihtoehtoinen todellisuus, vaikka sitten kaukainen ääni.

tiistai 2. tammikuuta 2018

Lontoon kolme vähemmän tunnettua museota

Matkapostaukset tuntuvat pysyvän sitkeästi blogini luetuimpien juttujen joukossa (hello Dubai vuodelta 2013...) joten päätin jakaa silloin tällöin myös Lontoovinkkejä.

Olen aina pitänyt museoista ja gallerioista. Lontoo on taiteen- tai historianystävälle aikamoinen unelmakohde, sillä useimpien museoiden ja gallerioiden vakionäyttelyt ovat ilmaisia. Pidemmittä puheitta, tässä kolme vinkkiä, joita ei välttämättä ole vielä ensimmäisellä Lontoo-käynnillä koluttu.

The Wallace Collection on Marylebonen sydämmessä, kävelymatkan päässä Oxford Streetiltä. Talo ei näytä supervaikuttavalta ulospäin, mutta sisällä tunnet jo portaat nähtyäsi astuneesi palatsiin. Jokainen huone olisi näkemisen arvoinen jo ihan tyhjänäkin, mutta kun seinät on vuorattu ranskalaisella taiteella ja suurilla mestareilla, ja jopa huonekalut ovat upeita näyttelyesineitä, väitän tätä yhdeksi Lontoon parhaiten suuren suurilta massoilta piilotetulta museolta. Alakerrasta löytyy mieletön määrä haarniskoja ja keskiaikaisia sotimisvälineitä ja aseita aina peitsistä ja haulikoista erilaisiin piikkipalloihin. Myös Wallace Collectionissa on hyvä kahvila - suosittelen etenkin sangen kohtuuhintaiselle iltapäiväteelle.

The Saatchi Gallery löytyy Chelsean ytimestä. Saatchi keskittyy nykytaiteeseen. Näyttelyt vaihtuvat rivakasti, eli noin kolmen-neljän kuukauden välein. Näyttelyt ovat aina selkeitä ja usein hyvinkin meilenkiintoisen teeman ympärille kerättyjä. Viimeksi kävin katsomassa Neuvostoliiton jälkeistä taidetta, jossa keskityttiin paljon etenkin taiteeseen yhteiskunnallisen kritiikin ja jopa anarkian välineenä. Saatchi on käymisen arvoinen jo ihan Chelseaan tutustumisen takia - jos et tiedä mitä adjektiivi 'posh' tarkoittaa, se selviää kun käyskentelet King's Roadilla.



The Photographer's Gallery on pieni, Oxford Streetin eteläpuolella oleva valokuvagalleria. Täälläkin näyttelyt ovat yleensä todella hyvin esitettyjä. Ilmainen pääsy ennen puoltapäivää. 

Onko teillä suosikkimuseoita Lontoossa? 

Julkaistu aiemmin http://fitterforlife.blog