Matkailu avartaa, kirjat auttavat saamaan samantapaisia kokemuksia kotonakin

lauantai 23. lokakuuta 2010

Hannu Rajaniemi: The Quantum Thief




Kirjan nimi: The Quantum Thief
Kirjoittaja: Hannu Rajaniemi
Kustantaja: Gollancz
Julkaistu: Syyskuu 2010
Sivuja: 330 (pehmeäkantinen versio)
Mistä minulle: Amazon.co.uk
Noniin, tässä se tulee, varsinkin Teresitan iloksi :). Ympäri englanninkielistä scifi -maailmaa hehkutettu, suomalaisen Hannu Rajaniemen englanniksi kirjoittama teos oli jättimäisten ennakko-odotusten kohde. Syynä tähän oli kustannussopimuksen syntyminen pelkästään kirjan yhden luvun perusteella. Kustannussopimus ei syntynyt yhdelle, ei kahdelle, vaan kolmelle kirjalle eli kokonaiselle trilogialle. Kirja kuuluu genrensä puolesta niin kutsuttuun kovaan scifiin eli se käsittää kovan luokan tiedettä, viittauksia fysiikkaan ja siinä on ainakin yksi avaruusalus. Tämä avaruusaluksia vai ei -luokittelu ei taida olla kovin virallinen, mutta karkeasti yleistäen kovan scifin kirjoissa on avaruusaluksia, muissa yleensä ei :).

Ja millainen kirja sitten oli... No ihan tosi hyvä. En ole lukenut kovaan scifiin kuuluvia teoksia kovinkaan monta, ja ne jotka olen lukenut, ovat usein vieneet avaruusalusten tekniset ominaisuudet henkilöiden syvyyteen panostamisen edelle. Nyt ei kuitenkaan kärsitty tästä ongelmasta.

Kirja alkaa todella, todella vauhdikkasti. Päähenkilö Jean le Flambeur on dilemma-vankilassa, josta hän yrittää selviytyä peliteoriaa avuksi käyttäen. Hetken päästä mukaan hyppää Perhonen, avaruusalus jolla on persoona, ja Mieli, joka tarjoaa vapautumismahdollisuutta eräänlaista vaihtokauppaa vastaan. Kirjan maailmassa kuolemalla on eri merkitys kuin mitä se meille tarkoittaa, kaikkea voi kopioida, mielensä voi avata muille, muistoja lähettää ja identiteetti saa aivan uuden, määrittelemättömän merkityksen. Identiteetin ja sen rajojen käsittely olikin mielestäni ehdottomasti kirjan pääteemoja, vaikka siinä paikasta toiseen seikkailtiinkin.

Kirjan lukeminen oli hidasta, sillä välillä tuntui, että jokainen lause piti yrittää tarkalleen ymmärtää jotta käsittäisi seuraavan merkityksen. Monta asiaa piti myös suoranaisesti kuvitella silmiensä eteen, jotta ne käsittäisi. Ennakko-odotukset ja reaalimaailmaan perustuvat oletukset hävisivät matkan varrella ja tarinan piti antaa vain kulkea eteenpäin. Jossain vaiheessa mieleen tulivatkin jo lukion filosofiankurssin keskustelut aiheesta "mistä tiedetään että ruokala on tänäänkin siellä missä eilen...". Kuoleman ja identiteetin lisäksi muisti, muistot, ympäristö ja aika olivat vähän muuta kuin oikeassa maailmassa.

Päähenkilö oli erikoinen, mieleen tuli flirtti James Bond jonka menneisyys on vähän hämärän peitossa. Avaruusalus Perhosesta tuli mieleen ihmeauto KIT (olikohan tuo edes sen nimi?). Naishenkilötkin oli hyvin kuvattu, tosin aika miehisestä näkökulmasta, mikä tietysti on ihan luonnollista kun kirjailija on mies.

Kirja siis täytti kaikki ennakko-odotukset. Teos kestää, taitaa suorastaan vaatia, useamman lukemiskerran. Tutustun varmaan aikanaan myös suomenkieliseen versioon ja pohdin, mitä kaikkea englanninkielisestä versiosta jäi ymmärtämättä :D. Joka tapauksessa, suosittelen.

- Edit 21.12. Koska tämä teksti näyttää keräävän edelleen kovasti katseluita, mainittakoon, että romaanin ennakkohehkutuksesta bloggasin jo täällä

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Mikhail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Pieni ihminen, suuret kysymykset. Aiemmin mietin, miten sitä sitten töissä ollessa ehtii tekemään yhtään mitään (vastaus: ei oikein ehdikään). Työt häiritsevät vapaa-aikaa jatkuvasti, seuraava suuri kysymys kuuluu että miten ihmeessä kukaan, jolla on lapsia, ehtii tekemään iltaisin yhtään mitään, kun minusta tuntuu jo nyt että olen jatkuvasti joko heräämässä tai käymässä nukkumaan. 

Salla kyseli jo hyväntahtoisesti kommenttiboksissa, missä Saatana saapuu Moskovaan oikein viipyy. No, vähän keskenhän se uhkasi liian monen muun kirjan kerjätessä huomiota jäädä, mutta tässä tulee! 

Syitä juuri tähän kirjaan tarttumiseen minulla oli kolme: 
1. Hauska nimi
2. Kuuluu "pakko joskus lukea" -sarjaan
3. Vuosi sitten tekemässäni Facebookin "mikä klassikko sinä olet?" testissä sain vastaukseksi Saatana saapuu Moskovaan. Ei voinut enää mitään, kirjaan piti tarttua kun se hyppäsi kirjastossa eteen.

Kirja kulljettaa kolmea erilaista juonikuviota. Yhdessä Saatana saapuu Moskovaan (olisinkin ollut vähän pettynyt, jos tätä ei olisi tapahtunut), toisessa kerrotaan Margaritan ja Mestarin rakkaustarinaa ja kolmannessa mennään Pontius Pilatuksen ajassa (tämä yllätti minut kyllä täysin). Venäläisen alkuteoksen nimi on Master i Margarita. Mielenkiintoinen ratkaisu, että kirjan suomenkieliseksi nimeksi on nostettu ihan toinen juonilinja kuin mitä kirjailija itse on ajatellut. 

Tämä arvostelu perustukoon nyt täysin siihen, miten hyvin FB testi onnistui minut ja venäläisklassikon yhdistäessään. Yhteistä meissä on:
  • Vauhdikkuus. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita todellakin riittää. Ruumiinosien katkeilu on tuttua molemmille, tosin siinä missä kirjassa nirhautui kaula poikki, minä olen erikoistunut enemmän ihan vaan veitsellä, saksilla tms. täysin vahingossa ja onnettoman kohelluksen seurauksena aiheutettuihin haavoihin
  • Hienoinen sekavuus. Hyvä tarina ja mielenkiintoinen matka voivat olla tärkeämpiä kuin suorin mahdollinen reitti määränpäähän
  • Kummastakaan on vakea saada kokonaiskuvaa, kun jutut hyppii eri paikkojen, ihmisten ja tapahtumien välillä. Eikö sitä oikein osata päättää, mihin halutaan keskittyä?!?
  • Draamaa riittää
  • Magia on pop. 

Valitettavasti minä en osaa taikoa rahaa, en edes hienoja vaatteita, ja nämä hahmomuunnokset kissan ja ihmisen välillä ovat vielä vähän hakusessa. Loppuyhteenvetona ja mielestäni suurena kunnianosoituksena kirjalle sanoisin, että tämän ottaisin ja suosittelisin ketä tahansa ottamaan autiolle saarelle mukaan. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita kirjassa riitti, juoni ei todellakaan ollut liian suoraviivainen enkä uskalla kuvitella saavani kirjasta kaikkea mahdollista irti vielä joskus koittavalla toisellakaan lukukerralla. Klassikko mikä klassikko. Ja ihanan venäläinen!

Viikonloppu meni muuten hyvin. Tai no, hyvin ja hyvin, mutta ainakin psykantehtävät on nyt tehty, The Quantum Thief melkein luettu (on hyvä, tarkemmin lähipäivinä!), saksantehtävä on startattu Doris Lessingin Kultainen muistikirja on lainattu lukupiiriä varten. Saksantehtävää varten olen katsonut elokuvaa Baader Mainhof Komplex, jossa tissejä vilisee yhtä usein kuin pommeja räjähtää ja se on muuten tuossa elokuvassa paljon. Ennakko-odotukset olivat vähän toisenlaiset, mutta ainakin tulee saksalainen kapinallisuus tutuksi. Kultaisesta muistikirjasta luin kirjastossa jo ekat 24 sivua, ja vaikuttaa kyllä siltä, että Nobelia ei ole ihan väärään osoitteeseen myönnetty. Kirja on kyllä järkyttävä tiiliskivi (paksu ja laajat sivut), mutta onneksi lukupiirin keskustelun alkamiseen on vielä reilusti aikaa. 

Samaisella kirjastoreissulla tuli muuten taas yksi pakko lainata -opus vastaan: John Ajvide Lindqvistin Kuinka kuolleita käsitellään. En ole muuten vieläkään lukenut samaisen herran FB-fanituksesta saamaani pokkaria, taisin vähän pelästyä kun joku kertoi sen raakuuksista. Raaka se varmaan onkin. Luin 50 sivua siitä, kuinka kuolleita käsitellään jo kirjastossa ennen lopullista lainauspäätöstä, ja huh. Vaikeita käsiteltäviä nuo kuolleet, ainakin herätessään. Yksi kuva sairaalasängyllä heräävästä kuolleesta on nyt niin vahvasti mielessä, että en taida haluta lukea kirjaa pimeällä yksin kotona. Menee siis minulla täyteen horror -sarjaan, mutta vaikuttaa ehdottoman hyvältä!

Blogiuudistuksia vielä: Tein uuden välilehden, luetut 2010. Listaan, ja varmaan myös linkitän, siihen kaikki tänä vuonna lukemani teokset, ja jatkossa harkitsen myös jonkinlaisen 1-10 arvosteluasteikon mukaanottoa.


perjantai 15. lokakuuta 2010

Näillä mennään...

...seurana ylhäinen yksinäisyys koko viikonlopun ajan. Psykologian perusopinnot vievät odotettua enemmän aikaa, ja kun tehokkaita tunteja ei kaikkien muiden harrastusten (ja työnteon) jälkeen arkipäivisin juuri jää, omin viikonlopun kokonaan itselleni. Mies lähti seikkailemaan omiin viikonloppumenoihinsa, minä julistin, että sunnuntai-iltaan mennessä olen saanut laadittua biologisen psykologian toiset pikkutehtävät valmiiksi, aloitettua esseen, luettua koko tenttialueen ja vielä tehtyä saksan itseopiskelukurssin kolmannen tehtävän. Ja niin, krhm, ajattelin kyllä silti aloittaa rennosti (oli rankka viikko jne) ja elättelen toiveita tuon Hannu Rajaniemen hehkutetun esikoisen, The Quantum Thief:in, läpilukemisesta. Teresitan etukäteiskommentointeja löytyy täältä ja omiani täältä. Katsotaan siis sunnuntaina, mikä on tilanne!

torstai 14. lokakuuta 2010

Kazuo Ishiguro: Silmissä siintävät vuoret

Luin sitten kirjan, josta en osaa sanoa jälkikäteen juuri mitään. 

Brittiläistyneen Ishiguron romaani sijoittuu henkisesti Japanin ja Iso-Britannian välimaastoon, englantilaistuneen japanilaisen luomaan maailmaan. Kirjan päähenkilöllä, Etsukolla, ei niin sanotusti mene kaikki ihan putkeen: jo kirjan alussa Keikon, tyttären, kerrotaan kuolleen jokin aika sitten oman käden kautta. Toinen tytär, Niki, tulee tapaamaan äitään, mutta ei ole ollut edes hautajaisissa. Niki onkin jollain tapaa etäisissä väleissä äitiinsä. Kirja perustuu hetkien kuvaukseen, ajantaju hämärtyy ja kaikki on epämääräistä seittiä.

Jostain syystä Ishiguron tyyli tuntui tässä kirjassa vielä orginellimmalta kuin aiemmin. Kirja liikkui niin vahvasti minämuotoisen kerronnan kautta eteenpäin ja tyyli oli niin hetkessä elävä, että jälkikäteen ajateltuna tarinan kulusta on vaikeaa saada kiinni. Pidin Ishiguron Me orvot ja Never let me go -teoksista enemmän kuin tästä. Ehkä kaipasin taas enemmän suurta tarinaa kuin niukkaeleistä, läheltä kuvattua etäännyttävää kerrontaa.

lauantai 9. lokakuuta 2010

M John Harrison: Elonmerkit

Kuva: www.like.fi --> Kirjat --> Scifi


M. J. Harrisonin Elonmerkit tarttui kesällä kirjakaupan alelaarista mukaan. Oikeastaan LIKE:n scifi -sarjassa julkaiseminen on pientä huijausta, kirja ei nimittäin ollut erityisen Scifi.

Kirja tuntuu sijoittuvan joko hieman eri tavalla kulkeneen historian jälkeiseen nykyhetken Lontooseen tai jonnekin vähän matkan päähän tulevaisuuteen. Elonmerkkien päähenkilöt tylsistyvät, vaikka toimivat lain rajamailla, eivätkä ole tyytyväisiä, vaikka heillä ei suoranaisesti pitäisi olla valittamista. Leipä hankitaan hieman epämääräisellä lääketeknologiayritysten ongelmajätteiden kuljettamiselle välillä Itä-Eurooppa - Lontoo. Haaveita on, mutta jotenkin niiden saavuttamisesta ei tule mitään ja haaveet tavallinen elämäkin tuottaa ongelmia. 

Kirja oli tummasävyinen ja hieman ahdistava, vaikka juoneen ei varsinaista uhkaa sisältynytkään. Teemana nousi jollain tavalla esiin ihmisen vastuu itsestään ja onnellisuudestaan olosuhteista välittämätää: Olosuhteet voivat helpottaa onnellisuutta, mutta onnettomuuteen on helppo vajota tilanteessa kuin tilanteessa. 

Kirjan mielenkiintoisin idea oli kauneuskirurgian vieminen pidemmälle eräänlaiseksi geenimanipulaatioksi, jolla saa vaikka itsensä kasvamaan täyteen sulkia jos haluaa. Tapahtukoohan tämä vielä oikeasti? 

Suomennosta täytyy kehua sujuvaksi, kieli oli sujuvaa ja kirja oli ilahduttavan nopealukuinen. Mietittäväksi jäi, mikä erottaa nykymaailman kirjailijan kuvaamasta tasosta ja miten samanlaisia ihmisten ongelmat ja tunteet ovat ympäristöstä piittaamatta. Ihan vuoden top 5, tai itse asiassa edes top 10 -listalle kirja ei kuitenkaaan onnistu kipuamaan.

torstai 7. lokakuuta 2010

Kirjastot on vanha juttu

... mutta eivät toivottavasti poistu maailmasta koskaan! Kyllä tuo yleisen kirjastolaitoksen ikä, 150 vuotta, silti yllätti kun Opuscolon postausta luin.

Oma kirjastohistoriani on alkanut lapsuuteni ja nuoruuteni syrjäkylillä asuneena hitaasti ja vähitellen. Aluksi käymään pääsi vain kirjastoautossa, joka koukkasi kyläkoululla kerran viikossa (Vai joka toinen viikko? En enää muista). Siihen aikaan oli vielä vanha kirjastokortti, jossa oli lainaajanumero. Jos kortti ei tullut mukaan, piti vain luetella oma numeronsa ja se kirjoitettiin pieneen lärpäkkeeseen joka kirjasta jäi autoon. Kirjastoautossa kirjoja, siis varsinkin hevoskirjoja ja vähän myöhemmin myös Neiti Etsiviä, oli kuitenkin hyvin rajallisesti. Osa kirjoista joutuikin uudelleen ja uudelleen luetuiksi. Siki olikin aina aivan erityistä juhlaa, kun pääsi käymään kuntapahasen (silloin n. 3200 asukasta) varsinaisessa kirjastossa. Hyllyt olivat täynnä lukemattomia kirjoja! 

Muistan myös, miten pistävän kateellinen olin, kun pääsin paljon isommalla paikkakunnalla asuneen serkkuni luona käymään kirjastossa. Muistan, että olimme vain lyhyellä yhden yön sukulaisvierailulla, mutta kun kirjastoon kerran päästiin, minun piti kahmia ainakin viisi kirjaa mukaan. Voi sitä luopumisen tuskaa illalla sängyssä: Vaikka miten yritti pysyä hereillä ja lukea, jossain vaiheessa silmät vain lupsahtivat kiinni ja piti hyväksyä se, että ainuttakaan niistä ihanista kirjoista ei ehtisi lukea kokonaan. 

Vähän samasta ihanuudesta "kärsin" myös myöhemmin kaupunkiin muuttaessani: Iso kirjasto, aina luettavaa! Tänä syksynä olen käynyt kirjastossa säännöllisesti noin kerran viikossa, koska kirjasto sattuu sopivasti maanantain reitille kotoa ranskantunnille. Kirjat tulee siis säännöllisesti palautettua, tosin uusia tarttuu kyllä vähän liikaakin mukaan huomioiden miten paljon omia lukemattomia kirjoja hyllyssä nyt odottaa. Jostain syystä kirjastossa tulee kuitenkin aina ajateltua, että "tuo ei varmaan enää ensi kerralla, ehkä ei enää koskaan, ole täällä" ja loppujen lopuksi raahustan sinne ranskantunnille vähän liian painava laukku olalla.

En löytänyt mistään tietoa koko vuoden lainoista, mutta tällä hetkellä lainoja on kotona 13. Pari niistä on tietokirjoja, pari matkailukirjoja ja loput romaaneja. Lokakuussa käyntejä on tähän mennessä yksi. 

Kirjastolaitosta arvostan suuresti ja mielestäni se on hauskinta, mitä verorahoilla saa. Huom, ei ehkä tärkeintä tai arvostetuinta, mutta ehdottomasti hauskinta :).




keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Ilkka Remes: Shokkiaalto

Huh, nyt se on huhkittu läpi. Uusin Remes siis. Varsinaista huhkimista ei kyllä onneksi tällä kertaa tarvittu, vaan sivut kääntyilivät suorastaan itsestään. Olen lukenut kaikki Remeksen aikuisille kirjoittamat romaanit ja pari nuortenkirjaa. Muutama edellinen kirja on tuntunut vanhan kierrättämiseltä, mutta tästä uusimmasta jäi yllättävän freesi olo, vaikka ydinvoima oli keskeisellä sijalla edellisen kirjan tapaan. 



Tarina hyppää näyttävästi käyntiin heti ensimmäiseltä sivulta. Tällä kertaa hypähdetään ajassa vähän eteenpäin, kun Olkiluoto 3 on valmistumassa. Huonosti johdettu projekti ja kahden euron tuntipalkan työläiset houkuttelevat peräänsä hämärillä motiiveilla toimivia omaan pussiin pelaajia. Lisäksi ympärillä pyörii aina yhtä suuri ja uhkaava Venäjä sekä vanhat agenttisotkut. Tähän sotkuun liittyy tietenkin myös Stasin hämäräperäiset toimet ja yksilöiden halu selvittää asioita salaisista kansioista. 

Olen samaa mieltä Helsingin Sanomien kritiikin kanssa monessa kohdassa: Kirja muistutti rakenteeltaan todella vahvasti 24 -televisiosarjaa Riku Tanner toimi kuin Jack Bauer. Ei haitannut ainakaan minua, kun 24 kuuluu niihin harvoihin must-see sarjoihin, jotka vaan on pakko nähdä. 

Remeksissä ja 24:ssä on mielestäni muutenkin paljon yhtäläisyyksiä: Juonia on monta, aluksi ei aina näe miten ne liittyvät yhteen, uhka on dramaattinen ja tulee ulkoa mutta mukana on aina soluttautujia ja päähenkilöiden henkilökohtaiset uhraukset ovat suuria. 



Vaikka Remeksen kirjoja tituleerataan kirjoiksi ihmisille, jotka eivät yleensä lue mitään, jaksoi tämä opus viihdyttää ja vähän pohdituttaakin. Kieli ei todellakaan ole korumaista tai kaunista, vaan suoraviivaista ja tehokasta. Lauseet töksähtelevät toistensa perään niin että korvat tekisi välillä mieli peittää, mutta silloin on vain käännettävä sivuja nopeammin. Vaikka miehen kirjoitustahti on tehtailumainen, ainakin minä elän siinä käsityksessä, että hän tekee kirjojen taustatyön huolella. Siksi maininnat Olkiluodon surkeaan projektinjohtoon ja koko laitoksen rakentamisen surkeaan laatuun, ja varsinkin niiden seurauksiin, mietityttävätkin. Vaikka Shokkiaallossa konkreettinen uhka onkin -tietysti- ulkoinen, saa kirja runsaitten vihjailujen perusteella taas miettimään, mistä se oikea uhka tulee. En usko että ulkoa, vaan liiasta itsevarmuudesta, hutiloinnista ja silmien sulkemisesta. 
Suosittelen Shokkiaaltoa kaikille Remes- ja 24 -faneille sekä niille, jotka haluavat tietää mitä suuri osa suomalaisista seuraavan vuoden aikana lukee.

lauantai 2. lokakuuta 2010

Jenny Downham: Ennen kuin kuolen

Snif. Olin kyllä osannut aikaisemmista arvioista ja jo ihan kirjan nimestä päätellä, että Ennen kuin kuolen ei ole mielialaa nostattava hupiteos. Päinvastoin. Kirjassa on kuvattu ("vähän turhankin") tarkasti, miltä tuntuu tietää kuolevansa 16 vuotiaana kun on elämänsä neljä viimeistä vuotta - näin 24 -vuotiaan perspektiivistä katsottuna koko elämänsä - sairastanut leukemiaa.


Tessa ymmärtää, että aikaa ei ole juuri jäljellä, hän ei voi elää "sitten kun" -maailmassa. Jotta elämässä ehtisi tehdä edes jotain, tai jotta voisi edes tuntea elävänsä, hän laatii listan asioista, jotka haluaa tehdä ennen kuin kuolee. Listan kohtien toteuttaminen vaatii lain rajojen ja etenkin isän ymmärryksen uhmaamista ja ylittämistä. Tukena on kuitenkin enimmäkseen vuotta vanhempi ystävä Zoey. Myös Tessan sairauden varjossa kasvanut pikkuveli Cal on usein lahjottavissa auttamaan kepposissa.

Kirja saa tuntemaan uudestaan sen, millaista oli olla 16, millaista oli kun elämässä ei ollut vielä joutunut juuri tekemään päätöksiä ja toisaalta päätäntävaltaa ei vielä ollut itsellä. Kirja saa tuntemaan kiitollisuutta siitä mitä on saanut, ja toisaalta pelkoa ja surua. Jossain taustalla kummittelee ymmärrys siitä, että oma oleminenkaan ei ole ikuista eikä kenenkään pitäisi elää "sitten kun" maailmassa. Mikä on itselle tärkeää, niin. Kuinka sovittaa elämä, kun pitäisi elää kuin viimeistä päivää ja opiskella kuin elisi ikuisesti.

Kirja saatteli siis sen verran syvällisiin mietteisiin, että ennen illallisvieraiden saapumista taidan tarvita muutaman luvun hyllyyn hamstrattua Himoshoppaajaa tai uusinta Remestä. Remes tarttui mukaan eilen, kun Lappeenrannan "Muodin yössä" kaupat olivat ruhtinaallisesti auki 21 tai jopa 23 saakka, joten työssäkäyvillä ihmisilläkin oli tarpeeksi aikaa rynnätä tuhlaamaan rahojaan jopa ravintolaillan päätteeksi. Remekset meillä tulevat perinteisesti aina huolella luetuiksi, vaikka aina sen luettuani valitankin miten kirjat toistavat toisiaan. No, minun lisäkseni kirjalle on ihan perhepiirissä kolme muutakin varmaa lukijaa joten hukkaan ostos ei varmasti mene.

Haaste!

Alusyksy on ollut yllättävän täynnä kauniita kuulaita päiviä. 

Oletko mies vai nainen?
Sofian maailma

Kuvaile itseäsi
Nuoret vaimot

Kuinka voit?
Alicen seikkailut ihmemaassa


Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
Hiljaiset puistot

Mihin haluaisit matkustaa?
Lontoo (!!!)

Kuvaile parasta ystävääsi.
Pieni ystävä

Mikä on lempivärisi?
Valkoinen naarasleijona

Millainen sää on nyt?
Säkenöivät päivät

Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Auringon asema

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Kootut draamat I

Mitä elämä sinulle merkitsee?
Labyrinths

Millainen parisuhteesi on?
Keskeneräisten tarujen kirja



Mitä pelkäät?
Sadan vuoden yksinäisyys

Päivän mietelause?
Elämä on laiffii 

Minkä neuvon haluaisit antaa?
Älä käy yöhön yksin

Miten haluaisit kuolla?
Hard-boiled Wonderland and the End of the World

Mottosi?
Ota kiinni jos saat

Kirjahyllyä penkoessa huomasin, että se on vieläkin epäjärjestyksessä olohuoneen järjestyksenvaihdon jäljiltä. Mies siis innostui tekemään operaation yksin (sinänsä kiva), mutta kirjahyllyn tarkkaan mietitty genre- ja yksittäisten kirjojen järjestys meni sekaisin. Luulen nimittäin, että Jane Austenin kootut teokset ei haluaisi olla esimerkiksi Best New SF 22 -kirjan vieressä, vaan mieluummin kotiopettajattaren romaanin ja vaikka Tarun sormusten herrasta välissä. 

Järjestättekö te kirjahyllynne jollain erityisellä tavalla?