Matkailu avartaa, kirjat auttavat saamaan samantapaisia kokemuksia kotonakin

perjantai 31. elokuuta 2012

BePe: Sitä tietää berliiniläistyneensä, kun...

Kaksi viikkoa sitten aloittamani Berliiniperjantai saa jatkoa. Keräsin yhteen havaintoja ensimmäisen kaupungissa vietetyn kuukauden varrelta. Haluan kuitenkin heti sanoa, että Berliinejä tuntuu välillä olevan yhtä monia kuin kaupunginosiakin: Elämä esimerkiksi porvarillisessa Charlottenburgissa vaikuttaa aika erilaiselta kuin meidän ensimmäisessä asuinpaikassamme Friedrichshainissa. Toisaalta kaupungin sielu tuntuu välillä muuttuvan saman kaupunginosan sisälläkin vahvasti kadulta toiselle. Siinä, missä työkaverini kertoi muuttaneensa Friedrichshainista jatkuvia bileitä ja punkkareita pakoon, minä voin kertoa meidän ensimmäisen kotikatumme olevan paljon rauhallisempi kuin hyvämaineisen alueen Lappeenrannassa - mopopojat nimittäin puuttuvat kokonaan ja kadulla tuntuu asuvan vain lapsiperheitä.

Tässä niitä tulee, Berliini-havaintoja kuluneelta kuukaudelta. 

Tiedät berliiniläistyneesi, kun: 

...hanavesi ei enää maistu pahalta.
...alkuun töhrityn näköisistä seinistä alkaa erottaa taidetta.
...ei kiirehdi viikonloppuaamuna mihinkään ja parin tunnin brunssilla istuminen tuntuu normaalilta.
...3 e kepab ei tunnu erityisen halvalta.
...pöyristyt, jos kepaberiassa ei ole tarjolla kasvisvaihtoehtoa eli falafelia.
...et halua maksaa (naisenakaan) hiusten leikkuusta yli 11 euroa. Tippaat kuitenkin kampaajaa vapaaehtoisesti.

Näyteikkunoita suojaava pelti voi olla koristeltu näinkin kivasti.

...juot vapaaehtoisesti kylmän mate-teen makuista alkoholitonta virvoitusjuomaa.
...et enää etsi kaupassa (turhaan) siideriä, vaan tartut 2,5 % vahvuisiin maustettuihin oluihin.
...hienot laukkusi jäävät käyttämättä, kun raahaat mukanasi vain pientä tavaramäärää, ja sitäkin rupsahtaneessa kangaskassissa.
...rupsahtaneet tennarit ovat eniten käyttämäsi kengät.
...muistat maanantaisin varoa lasinsiruja pyörätiellä.



...sinulle on selvinnyt, miten omistajiensa perässä/edellä/vieressä kaduilla vapaana jolkottavat koirat on koulutettu.
...jos käyt töissä, tiedät, että päivä päättyy varmasti ennemmin kello seitsemän kuin neljä.
...tiedät, että tarjoilijat saavat niin huonoa palkkaa, että ravintoloissa kuuluu tipata vaikka se ei Saksassa muuten tapana olekaan.
...et enää kauhistu avatessasi TV:n ja kuullessasi tutun näyttelijän puhuvan yht äkkiä saksaa. 
...ostat joka toinen keskiviikko kaupungin tapahtumat listaavan lehden.

Matejuoma check, kangaskassi vasta viikonloppukäytössä eikä rähjäisyys vielä tarpeeksi uskottava.
...totut siihen, että TV-kuva on vähän epätarkka, jos kovin moni naapurisi katsoo kanssasi samaan aikaan TV:tä.
...elokuvan tai TV-sarjan hankkiminen ei tarkoita sinun eikä kenenkään muun kohdalla surffausretkeä merirosvolahteen tai vastaavaan muuhun sivustoon, sillä se paitsi on erittäin laitonta, myös tarpeetonta, kun lähivuokraamosta voi noutaa haluamansa pläjäyksen yhden euron hintaan. 

Osan kohdista huomaan täyttäväni, osaa en. Elokuvien ystävänä iloitsen superhalvasta videovuokrauksesta (mikä on ton saakelin duppauksenkin takia ihan tarpeellista), mutta tennarit eivät kyllä ole vielä yleisen rupsahdusstandardin mukaiset. Hanavesi on tosi pahaa ja olen ärsyttänyt itseäni kannattamalla hiilihapotettua vettä kaupasta kotiin, muttan onneksi seuraavassa asunnossa pitäisi olla soda streamer ja filtteri hanavedelle. Tuo koirien koulutus varmaan pysyy pisimpään mielenkiintoisena salaisuutena: Kuoleeko koiranpentuja jatkuvasti autojen alle, ovatko sakslaiset taitavia kouluttajia vai paikalliset koirat lauhkeita lampaita?

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Haruki Murakami: South of the Border, West of the Sun

Hei pitkästä aikaa. 

Olen lukenut vähän lisää Murakamia, joka muuten The Guardianin uutisen mukaan pärjää aika hyvin veikkauksissa kirjallisuuden Nobelin tämänvuotisesta saajasta. Tämähän ei toki takaa mitään, mutta mies olisi kyllä mielestäni Nobelinsa ansainnut.
Kirjan nimi: South of the Border, West of the Sun
Kirjoittaja: Haruki Murakami
Kustantaja: Vintage
Julkaistu:1992 (alkuperäisteos)
Sivuja: 187
Mistä minulle: Amazon.co.uk


South of the Border, West of the Sun on yksi Murakamin lyhyemmistä romaaneista. Siinä ei sada silakoita tai tapahdu muutakaan suoranaisesti yliluonnollista, mutta mielenkiintoinen tunnelma siinä on taas vangittuna. 

Toisin kuin monissa muissa Murakamin kirjoissa, tässä päähenkilön, Hajimen, elämää seurataan sangen pitkällä aikaskaalalla. Tarina alkaa tämän ollessa vielä koululainen ja kirjassa harpotaan miehen elämää seuraavaan tapahtumarikkaaseen ajanjaksoon saakka Hajimen ollessa 37-vuotias. 

Hajimen elämän tragedia tuntuu olevan se, että hän on ainut lapsi. Sodan jälkeisessä Japanissa tämä ei vielä ollut tavallista, ja Hajime kokee olevansa aina vähän erilainen. Onneksi Hajimen luokalle tulee kuitenkin jalkaansa hieman raahaava tyttö, Shimamoto, joka on myös ainut lapsi. 

Ystävysten yhteydenpito kuitenkin katkeaa täysin Hajimen perheen muuttaessa. Shimamoto ei koskaan täysin katoa hänen mielestään. Yllätys siitä, miten voimakkaita tunteita Hajime kokee tavatessaan Shimamoton keski-ikäistyvänä aviomiehenä ja kahden lapsen isänä on kuitenkin hirmuinen miehelle itselleenkin. 

En muista, että Murakami olisi muissa kirjoissan kuvannut perheellisiä ihmisiä näin tarkasti. Tässä päähenkilö on kuitenkin rakentanut aikuisuuden, johon kuuluu muutakin kuin kirjojen lukemista, töissä käyntiä ja viskin naukkailua, ainakin vähän. 

On hauska arvailla, minkä verran Murakami on käyttänyt tähänastisen uransa keskivaiheilla julkaistuun teokseen omaelämänkerrallisia aineksia. Nyt päähenkilö Hajime pyörittää työkseen jazzbaaria, aivan kuten Murakami opintojensa jälkeen. Hajimella niitä tosin on kaksi.

maanantai 20. elokuuta 2012

Paulo Coelho: Alkemisti

Kirjan nimi: Alkemisti
Kirjoittaja: Paulo Coelho
Kustantaja: Bazar
Julkaistu:1988
Sivuja: 183
Mistä minulle: Lahja


Tartuin Alkemistiin vähän vastahakoisesti. Sain sen ajat sitten, ehkä viime jouluna joululahjaksi pikkuveljeltäni. Veli tiesi Coelho -antipatiani (joihin ei muuten ole mitään tarkkaa syytä), ja antoi fikusti myös erään tuntemattoman japanilaiskirjailijan teoksen sovitteluksi mukaan. 

Coelhoon päätin tarttua nyt paitsi siksi, että se oli yksi vähäisistä jäljellä olevista lukemattomista (Eeeh, kun olisikin määrällisesti "lukemattomista" eikä niistä, joista en ole lukenut.. Kielitieteilijät, mistä tämä vitsikäs kaksimerkityksinen "lukematon" mahtaa olla peräisin?) kirjoista, myös siksi, että että jopa mieheni luki sen kohtuullisen tyytyväisenä ennen minua. Hyvä mahdollisuus keskustella kirjasta ihan oikeasti piti tietysti päästä hyödyntämään ennen kuin toisen muistikuvat tarinasta katoaisivat. 

Kirjan lukeminen alkoi ennakkoluulojen vallassa, sillä jo takakanteen painettu Kun haluat jotain, koko maailmankaikkeus auttaa sinua saavuttamaan sen aiheutti pientä allergista aivastelua ja nuhaa. Maailmankaikkeus kuuluu minusta luokkaan sanat, joita fiktiivisiä tarinoita kirjoittavista korkeintaan scifi -kirjailijat saavat käyttää - ja hekin ymmärtävät onneksi yleensä olla käyttämättä. 





Maailmaa näkemään lampaita paimentamalla

Alkemistin päähenkilö on espanjalainen lammaspaimen. Oikeasti isä olisi halunnut hänestä papin, mutta poika totesi haluavansa nähdä maailmaa ja alkoi vahtia lampaita. Tuskin tulisi muuten enää kovin monelle välivuoden viettäjälle mieleen. Poikaa keksii haluavansa nähdä pyramidit ja joutuu keksimään uusia keinoja haaveensa toteuttamiseksi. Samalla olisi tietysti hienoa oppia alkemiaa. Koska halpalentoja tai edes ryhmämatkabusseja ei seudulla ole eikä pojalla tarkemmin ottaen ole juuri rahaakaan, vaatii eteen päin puskeminen kuukausien ja taas kuukausien määrätietoista työtä. 

Matkalla poika tapaa erilaisia ihmisiä ja joutuu erilaisiin tilanteisiin. Pojalla on kaikessa tekemisissään hyvin korkealaatuinen ote, ja niinpä hän saa jopa kristallikauppiaan liikeen Tangerissa kukoistamaan ennennäkemättömällä tavalla, vaikka on vain tienaamassa matkarahoja pyramideille. Toisaalta poika tietää, että aavikon yli ei noin vain marssita, vaan matkaa on tehtävä karavaanissa ja pitkällä matkalla on etu tulla monenlaisten ihmisten kanssa toimeen. Loppujen lopuksi se aarre, jota lähti etsimään, voi kuitenkin löytyä hyvinkin läheltä sitä paikkaa, josta lähti liikkeelle. Pitää osata vain kuunnella ja katsoa. Matkalla voi kuitenkin löytää myös muita aarteita, jotka ovat kivaa ekstraa.

Tekopyhää soopaa vai älykkäitä opetuksia? 

Alkemistin lukemisen jälkeen fiilikset siitä ovat edelleen aavistuksen ristiriitaiset. Toisaalta siinä oli juuri niitä vähän tekopyhiä "viisauksia" niin symbolisesti kuin "ovelasti" dialogiin upotettunakin, toisaalta taas pidin tarinan koko pointista eli siitä, että kannattaa tehdä sitä mistä pitää, suhtautua sopivan vakavasti myös matkalla haaveensa toteuttamiseen kohtaamiinsa tehtäviin ja kuunnella tarpeeksi itseään, mutta toisaalta taas olla kiva myös muille ihmisille. Niillekin, joista ei aina ihan aluksi pidä. Pääasia kuitenkin, että on haaveita, jotain, mitä kohti mennä, joka antaa tarkoituksen joka päivälle ja tehtävälle. 


Loppujen lopuksi...

Kirjan luettuani ymmärsin yhden Coelhon suosion salaisuuksista. Paitsi, että tarina oli ihan mukava ja täynnä viisauksia tai "viisauksia", kirja on ohut ja erittäin helppolukuinen. Sen varmasti jaksaa lukea moni, joka ei muuten kirjoihin niin usein tartu. Mitään elämän suuntaa muuttavaa tai oikeastaan muutenkaan uutta Coelho ei mielestäni kerro, mutta hän on osannut kääriä paljon kivaan pakettiin.

Kaikesta nuivistelustani huolimatta voisin lukea kirjan vielä uudestaan.

perjantai 17. elokuuta 2012

BePe eli Berliiniperjantai: The Artist ulkoilmaelokuvissa

Mietin jossain vaiheessa kesää, perustaisinko Berliini-juttuja varten oman bloginsa vai ripottelisinko kuulumisia yleisesti sinne tänne. Nyt, kun arki on alkanut asettua aloilleen ja jokaisen työpäivän jälkeen ei ole enää puolikuollut, asiaa pystyi miettimään vähän tarkemminkin. 

Täkäläisillä reippaahkon pituisilla työpäivillä ja oman muun tekemisen takia kokonaan toisen blogin ylläpitäminen alkoi tuntua jo ajatuksena vähän ylimitoitetulta ponnistukselta. Koen kuitenkin Aamuvirkun Yksisarvisen profiloituneen selvästi kirjablogiksi, ja en tätä brändiä (no nyt kuulostaa hienolta...) halua tärvätä. 

Päätin ratkaista asian lanseeraamalla tänne uuden osion: Berliiniperjantain eli BePen. Päivä-Teema -nimeämistapa saattaa olla Karoliinan Kirjavasta Kammarista lainattu, kiitos vaan ideasta :). BePekään ei tule keskittymään henkilökohtaisiin kuulumisiini, mutta valotan kerran viikossa tai harvemmin jotain Berliinin mielenkiintoista, mieluiten tietysti kirjoihin tai kulttuuriin liippaavaa puolta. 

Alkuselitykset selätetty! Ne, jotka haluavat asian pysyvän vastaisestikin tiukasti kirjoissa, vältelköön siis BePe -tunnistetta kuin ruttoa ja pysyköön perjantaisin muualla. Kiitos. 

Kuten nohevimmat saattavat jo otsikosta päätellä, ensimmäinen aihe on ulkoilmaelokuvat. En tiedä, onko vastaavia laitoksia Suomessa paljonkin, ainakaan Lappeenrannassa niitä ei näkynyt. Täällä Berliinissä niitä on koko joukko, ja kotikaupunginosassamme Friedrichshainissakin yksi, Freiluftkino Friedrichshain

Minusta ajatus elokuvan katsomisesta ulkoilmassa vaikutti niin viehkeältä, että suostuttelin miehen mukaan viime lauantaina. Pelkäsin vähän idean vastaanottoa, koska lauantai-iltana elokuvateatterissa pyöri viime vuonna viisi Oscaria voittanut, mustavalkoinen mykkäelokuva The Artist. 

Elokuvajuliste
Voi siis olla, että kaikki liaan korkeakulttuurilta kuulostava pelottaa toisinaan hieman minuakin. Ymmärsin kuitenkin käyttää elokuvaelämystä myydessäni sellaisia avainsanajoukkoja kuin "ainakaan siinä ei puhuta saksaa" ja "ainakaan sitä ei ole dupattu". Vaikka duppaus ei ymmärtämisen puolesta minua (miestä kyllä) enää kohtuuttomasti haittaa, esimerkiksi eilen televisiossa nähty saksankielinen Robert Pattison kirpaisi kyllä vähän ikävällä tavalla. 

The Artist kertoo ajasta elokuvien muuttuessa hiljaisista puhutuiksi ja yhden vanhan ajan tähden kilvoittelusta muutoksen aikana. Tietysti myös iso rakkasutarina on mukana. 

Typeristä ennakkoluuloistani huolimatta elokuva oli aivan loistava. En muista, milloin olisin viimeksi nähnyt noin mukaansa tempaavan, iloisen, surullisen, hauskan ja hienon elokuvan. Hurmaavin näyttelijä oli tietenkin miespääosan koira, joka on taatusti opiskellut jossain eläinnäyttelijöiden yliopistossa tohtoriksi saakka. 

Jalat penkille ja mainokset käyntiin: Niitä riittikin taas 30 minuuttia
Ulkoilma toi elokuvaan taatusti oman säväyksensä: 6,5 euron sopuhintaisella (aikuisten alentamattomalla!) lipulla sai varata tuolin tai vaikka kaksi pehmusteineen, nauttia omia eväitä jos niitä oli ottanut mukaan, käyttää siistejä vessoja ja tietenkin nauttia elokuvasta ensin pimenevässä illassa ja sitten tähtitaivaan alla.

Ilma kylmeni ihan samaa tahtia kuin auringon säteet katosivat, joten kadehdin muutamaan otteeseen jokaisella aiemmin paikassa käyneellä mukana ollutta huopaa. 

Saksalaiseen tapaan omat eväät unohtaneille oli tietenkin tarjolla kahvio, josta sai ostaa mm. popcornia, pientä syötävää, limsoja, olutta ja viiniä. Hintataso oli berliiniläiseen tapaan kohtuullinen: Esimerkiksi viinipullon olisi saanut 10 eurolla.

Kaupungissa vieraileville, saksaa taitamattomille voin mykkäelokuvien lisäksi suositella Freiluftkino Kreutzbergia: Siellä elokuvat saattaa nähdä myös tekstitettyinä.

Elokuvan päättyessä steppaaminen tuntui ihan mahdolliselta uudelta harrastukselta, nyt hurmos on jo vähän haihtunut. Silti: Jos katsot vain yhden elokuvan vuodessa, katso the Artist!

tiistai 14. elokuuta 2012

Haruki Murakami: After the Quake

Kirjan nimi: After the Quake
Kirjoittaja: Haruki Murakami
Kustantaja: Vintage
Julkaistu: 2001/2002
Sivuja: 132
Mistä minulle: amazon.co.uk
 Aloittelin Murakamin kirjoittamaa järistyksen jälkeen -novellikokoelmaa jo kauan sitten, muistaakseni viime kesänä. Kuusi lyhyttä tarinaa nivoo yhteen Kobessa 1995 tapahtunut maanjäristys

Tarinat eivät liity muuten toisiinsa, osa niistä on hyvin surrealistisia (tarina, jossa esiintyy jättimäinen sammakko), toiset taas eivät niinkään (tarina, jossa vaimo katoaa). 

Vaikka kokoelman nimi on after the quake, osa tarinoista tapahtuu pääosin ennen maanjäristystä, osa sen aikana, osa jälkeen. On selvää, että järistys, josta en tosin itse muista mitään, on ollut japanilaisille jonkinlainen, vaikkakin kamala, yhdistävä kokemus. 

Tarinat ovat siinä mielessä epämurakamimaisia, että niissä ei juuri juoda viskiä, ei paljoakaan kuunnella jatsia ja kissatkin taisivat puuttua tyystin. Silti niissä on se sama tunnusomainen erikoinen japanilais-amerikkalainen henki, jonka varmaan vain Murakami tavoittaa: Kiireettömyys ja ulkopuolisen maailman vilinä ja muutos yhdistyvät. Jokainen lause tuntuu tarkkaan harkitulta ja tekstiä lukisi mielellään vaikka siinä ei tapahtuisi yhtikäs mitään. 

Tein muuten pari viikkoa sitten kirpputoripöydän ääressä mielenkiintoisen havainnon. Myös saksankieliset Murakamit, tai ainakin se pöydän ääressä selaamani, on käännetty englannin kautta. Mielenkiintoista. Kivijalkakirjakaupassa käydessäni huomasin myös, että 1Q84 hallitsi ainakin jonkin sortin bestseller -listaa. Kyseessä saattoi tosin olla vain kyseisen, vähän nuorekkaalla ja enää vain lievästi boheemilla alueella sijaitsevan kirjakaupan oma lista, mutta silti - kyllä tässä hyvähenkisellä alueella selvästi asutaan :).

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Johanna Sinisalo: Linnunaivot

Ennen muuttoa vähän pelkäsin, ehdinkö blogata saati sitten lukea enää ollenkaan. Pelko vaikuttaa kuitenkin ainakin nyt aika turhalta - blogattavia kirjoja on pinoksi asti, ainakin jos kahden kirjan kasaa voi kutsua pinoksi... Vaikka aiemminkin tuntui, että koko päivä kului töissä, nyt arjen voi kyllä oikeasti sanoa täyttyvän työajasta, mutta toisaalta onneksi pahin alkuväsymys alkaa olla ohi ja hälinän täyteisen työpäivän jälkeen on kiva kellahtaa sohvalle hiljaisuuten ja vain lukea. Vielä kun Olympialaisetkin loppuvat, niin ei ehkä tarvitse keskustella televisioin jatkuvan auki pitämisen tarpeellisuudesta :).

Tulevat kirjapostaukseni ovat aika hyvin ennustettavissa tämän postauksen kuvasta. Ipadissa on tietysti pari jokeria, ja niitä on helppo haalia sinne lisää. Huomaan kuitenkin kaipaavani suomenkielistä luettavaa nyt erityisen paljon, joten ehkä Suomesta pitää tilata paketti jo vähän aiemmin ennakoitua aikaisemmin...
Kirjan nimi: Linnnunaivot
Kirjoittaja: Johanna Sinisalo
Kustantaja: TEOS
Julkaistu: 2008
Sivuja: 331
Mistä minulle: Omin rahoin jostain alesta

Muovimatosta leveisiin lankkuihin -huuma ei ole vielä haihtunut
Lukaisin Sinisalon Linnunaivot tiiviiseen tahtiin parissa (lyhyessä) illassa. Kirja oli Sinisalomaisen reippaaseen tahtiin etenevä. 

Kirjan juoni on lyhyesti seuraava: Lapin rinteillä työkuvioissa kevyesti tutustuneet Heidi ja Jyrki tekevät pitkän irtioton ja lähtevät vaeltamaan Uuteen-Seelantiin ja Tasmaniaan. Vaikka pari on lentänyt maailman toiselle puolelle, he, tai etenkin Jyrki, haluavat vältellä toisia ihmisiä niin paljon kuin mahdollista ja keskittyä omaan äärimmäiseen luontokokemukseensa. Heidille riittäisivät välillä muutkin kuin äärikokemukset, mutta kun töistä on irtisanoutunut ja matkaan päättänyt lähteä, valitus ei auta. Niinpä hän jättää tunnollisesti vain ylimääräistä painoa mukaan tuovat keksit kauppaan ja vaihtaa terveyssiteet tampponeihin.

Heidi kuvataan samaan aikaan itsepäisenä, päämäärätietoisena ja omat heikkoutensa tunnistavana. Minusta hän oli kokonaisuudessaan mielenkiintoinen henkilöhahmo, jonka ajatuksissa tulivat hyvin esiin kapina isää kohtaan ja toisaalta halu näyttää Jyrkille. Jyrki sen sijaan oli varmasti tarkoituksellisesti melko ristiriitainen henkilö, josta ei oikein voinut pitää vaikka hänellä maailmankaikkeuden kannalta hyviäkin tarkoitusperiä oli. 

Kirjassa esitetyt Heidin veljen lyhyet ajatukset jäivät minulle kuitenkin vähän irralliseksi muusta tarinasta, vaikka ne taas yhtä erilaista maailmankatsomusta esittivätkin. 

Linnunaivot oli kokonaisuudessaan oikeastaan todella erilainen kuin odotin. Luulin, että siinä esittettäisiin enemmän niitä äärikokemuksia, vahvemmin luonnon pilaantumista ja ekokatastrofia kuten Enkelten veressä. Nyt kaikki hirveä jäi tarinan aikana, ihan loppua lukuun ottamatta, minusta kuitenkin enemmän pinnan alle kyteväksi ja vellovaksi kerrokseksi kuin selvästi esiin nostetuiksi teemoiksi. 

Jos minun olisi pitänyt kirjoittaa kirjasta takakansiteksti, se olisi ollut vaikeaa ilman keskustelua kirjailijan kanssa. 

En silti ole pettynyt: Sinisalo kirjoittaa hyvin, ja tarinan yksityiskohdat, dialogi ja niin edelleen olivat siinä määrin kiinnostavia että niitä oli kirjaa oli kiva lukea ihan vain noin muutenkin. Ennen päivänlaskua ei voi, Enkelten verta ja etenkin Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita kiilaavat kuitenkin minusta erittäin selvästi Linnunaivojen edelle. 


Edit pari minuuttia myöhemmin: Niin, ja kirjan ovat lukeneet myös ainakin Booksy, Kirjattelua, Jum-Jum, Amma ja Juuri tällaista. Mielipiteet ovat ristiriitaisia: Linnunaivot teki Ammasta Sinisalofanin, Jum-Jum taas kuvasi kirjaa ärsyttäväksi.   

tiistai 7. elokuuta 2012

Kesä- ja heinäkuun luetut

Kesä- ja heinäkuu olivat muuttopuuhien takia vähän hiljaisia blogikuukausia. On kuitenkin ollut hauska huomata, että kiireen keskelläkin lukeminen on ollut mukavaa, rauhoittavaa, jollain tavalla mieltä rauhoittavaa puuhaa, vaikka sitten olisikin lukenut verisiä poliisitarinoita. Tässä pieni yhteenveto viime kuukausien luetuista:

Fables, Legends in Exile on ensimmäinen lukemani "sarjasarjakuva". Blogimaailman vaikutus Fablesiin tarttumiseksi on ollut aivan ilmeinen, enkä katunut. Luinkin kuun lopussa myös sarjan toisen osan, Animal Farmin, jossa sankarit seikkailevat nyt uusien ongelmien parissa. 
 
Fablesit ovat täynnä viitteitä ties mihin lastensatuihin. Välillä melkein kaipasin erillistä satukirjaa rinnalle, ainakin ne paremmin tunteville sarjakuvatkin voisivat aueta vielä paremmin! 

Scifi-haastetta jatkoin Isaac Asimovin klassikolla Säätiö. Hyvä, vaikka ehkä vähän erilainen kuin odotin. Pidin.

Samaa taas ei voi valitettavasti sanoa Steph Swainstonin Kuolemattomien kaartista. Vaikka olisin halunnut pitää kirjasta, ei se kyllä jälkikäteen ajateltuna ollut yhtään sitä mitä halusin. Hyväsi "älykäs fantasia" ilmeisesti siis... Kutkutusta tarttua sarjan muihin osiin ei ainakaan nyt ole tippaakaan.

David Nichollsin One Day nousi kahden kuukauden parhaaksi kirjaksi. En tiedä, onko se kuitenkaan ihan niin ihana, että lukisin sitä uudestaan, mutta mielenkiintoinen soppa joka tapauksessa. Ja mahtava rakenneratkaisu! Nichollsin uusimmaisesta olen kuullut niin ristiriitaista palautetta, että en tiedä, aloitanko sitä ollenkaan. 

Maineensa veroinen on mielestäni myös Agatha Christien Kymmenen pientä neekerinpoikaa. Hieno, klassinen salapoliisikertomus, jonka lukemista olin viivytellyt turhan pitkään. Kymmenestä pienestä neekerinpojasta alkoikin itselläni aikamoinen dekkariputki (lasken nyt kaikki trillerit yms. sujuvasti samaan luokkaan), joka melkein jo aiheuttaa kyllästymistä. Usein luen tietyn lajityypin kirjoja vain yhden kerrallaan ja jatkan sitten sujuvasti johonkin aivan toisenlaiseen kirjaan. 


Törmäsin ihan sattumalta
Anna Janssonin kirjaan Vaitelias Jumala
. Ihan ok, joo, mutta... Ei vakuuttanut. Kommenttiboksissa onneksi kerrottiin, että sarja paranee, mutta vähän nuiva avaus sarjalle on aina huono. Janssonilla oli selvästi vähän liikaa elementtejä kirjaansa, tai harvinaista kyllä, kustannustoimittaja oli vähän liiankin innokas leikkaamaan tarinan sivujuonteita pois. 
 
Jo Nesbø: Lepakkomies (Harry Hole 1)
vei norjalaispoliisin tarinan alkulähteille - Australiaan. Tarina oli verinen, ja pääsi valitettavasti vain ihan hyvä -luokkaan. 


Lukumäärä on siis aika niukka, eikä laadullisestikaan valitettavasti ihan huippu. Syksyllä ilmestyy kuitenkin Suomessa huikea määrä mahtavia uutuuksia. Kaikkea ei voi saada kerralla, mutta olen valitettavasti jo ihan vähän harmissani, että en pääse seuraamaan Suomen kirjasyksyn uutuuksia nyt ihan niin tarkkaan kuin haluan - onneksi on blogit, ja varmaan voin toivoa vieraita tuomaan parhaita uutuksia tännekin. Toivon siis kanssabloggareiden olevan tänä syksynä harvinaisen rivakoita uutuuslukujensa kanssa :).

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Jo Nesbø: Punarinta

Kirjan nimi: Punarinta, alkup. Rødstrupe
Kirjoittaja: Jo Nesbø
Kustantaja: Loisto/WSOY
Julkaistu: 2000/2005 (alkuperäinen/tämä)
Sivuja: 457
Suomentanut: Outi Menna
Mistä minulle: Antikvariaatti Suma

Päätin heinäkuun lukemiset Jo Nesbøn Lepakkomieheen, joten elokuu alkoi Harry Holella, nyt Punarinnalla. 

En todella tiedä, miksi huomasin tämän vasta juuri nyt, mutta Punarintahan ei ole Harry Hole -sarjan toinen osa. Välissä olisi pitänyt lukea Torakat. Hmm, olinkohan mahtanut ostaa sitä edes siihen Suomessa olevaan pinoon... Tässä taas yksi merkki siitä, että kirjoihin kaipaisi selkeämpää numerointia, nyt ainakin niihin itse piirtämäni numerot ovat väärin. 

Punarinta alkaa sekavasti. Välillä hypitään 40-luvulla, välillä nykypäivässä eli enimmäkseen 2000-luvun alkupuolella. 

Harry Hole luulee aluksi, että hänellä menee tosi huonosti, sitten meneekin tosi hyvin. Ja taas meinaa mennä tosi huonosti. Miehen elämä on siis varsinaista vuoristorataa. Onneksi uusi mielenkiintoinen nainen löytyy tutkittavan jutun kautta elämää rikastuttamaan, harmi vaan Harryn kannalta, että kaikki ei etene kovin suoraviivaisesti. 

Mukaan on sotkettu siis sota-ajan tapahtumia, kansainvälistä asekauppaa, "viaton uusnatsi" ja monta muuta käännettä.  Mitäköhän tästä kaikesta sanoisi? Minulla oli kyllä melkein vaikeuksia pysyä perässä, tai en vain oikein jaksanut. Ehkä syynä on liian monta peräkkäistä dekkaria. Nyt on siis hyvä aika vaihtaa lajityyppiä, onneksi mukaan otettujen kirjojen pinossa ei enää muita dekkareita ollutkaan. 

Punarinnan ovat lukeneet myös ainakin Kirjapeto Kirjavinkit, Iltaluvut, Kesämökin kirjahylly ja Sanasulkia. Ja Googlen mukaan myös hyvin moni muu.