Ensimmäinen kokonainen sähkökirja: Nalle Puh englanniksi

Kirjan nimi: Winnie-the-Pooh

Kirjoittajat: A.A. Milne

Kustantaja: Egmont

Julkaistu: "First e-book edition 2010"

Sivuja: 139

Kansi: ?

Mistä minulle: Jotenkin ilmaiseksi, varmaan iBookin yhteydessä? 

Käsittelen varsinaisen kirjan sisällön aika lyhyesti, sähkökirjaseikkailujen osa II sen sijaan saa enemmän tilaa.

Nalle Puh ei valloittanut sydäntäni lapsena (muistaakseni en sitä kyllä koskaan lukenutkaan...), mutta hunajalle perso karhu oli kyllä jo ennestään tv-sarjasta tuttu. Kirjaa oli kiva lukea ja siihen oli helppo keskittyä, mutta no, en nyt kutienkaan mitään kovin raikuvia ilonvingahduksia sitä lukiessa päästellyt. Lukekaa tätä siis ennemmin lapsille kuin itse, jos tunneside Puhiin ei ole ennestään vahva :). 

Sen sijaan suosittelen aikuisimmellekin ja etenkin työelämässä pyöriskeleville (tosin neuvot soveltunevat vaikka lasten kasvatukseen) kirjaa Nalle Puh ja johtamisen taito. Luin kirjasta osan eräälle töihin liittyvälle kurssille, ja kirjassa Puh pääsi sellaiselle konkretian tasolle, että niin Puh kuin motivaatioteoriatkin vaikuttivat järkeviltä.

Sitten e-kirjaan:

Vaikka e-kirjoista olen usein meuhkannutkin, luin vasta nyt ihan ensimmäisen. Ja niin, senkin sain muistaakseni ilmaiseksi iBook sovelluksen lataamisen yhteydessä.

E-kirjan, ja itse asiassa varsinkin iPad -version lukemisen edut konkretisoituivat syksyn pimeillä automatkoilla: Kansissa olevaa iPadia pystyi lukemaan helposti etupenkilläkin kuskia häiritsemättä, valaistus on riittävä ja akku riittää pitkiinkin lukutuokioihin! 

Olen lukenut satunnaisesti pätkinä myös Jane Austenin Pride and Prejudicea. Tällöin iPad -version lukemisessa on ollut vielä yksi hyvä puoli: Jos sanan täsmällinen merkitys on hukassa ja sen haluaa tarkistaa, saa sanaa näppäämällä esiin The New Oxford American Dictionaryn selityksen sanalle. Halutessaan eteenpäin voi seikkailla Googleen ja Wikipediaan johdattavien linkkien kautta, tai katsoa vielä perusteellisemman merkityksen sanalle. Kätevää! 

 Mm. iPadin tarjoamat mahdollisuudet ovat luoneet myös jo jonkinlaisia kirjojen ja muun viihteen hybridejä: Ensimmäiseksi minulle tulee tietenkin mieleen Alice for the iPad, jota olen jo aiemminkin ihastellut.

Raatteen tie -kirjaan perustuen on sittemmin tehty käsittääkseni vieläkin huolellisemmin rikastettu versio Frozen Hell. Minä en ole kirjaan (vai pitäisikö puhua nyt sovelluksesta?) tutustunut, mutta kuulisin mielelläni, jos joku muu on.  Uskon, tai ainakin toivon, että jatkossa vastaavia sovelluksia tulee paljon lisääkin. Ne olisivat taatusti esimerkiksi opiskelukäytössä erinomaisia!

Sitten vielä lopun loistouutiset: Sain vihdoin, kovan yrityksen jälkeen, Elisa Kirja -projektini vietyä niin pitkälle, että sain jo kirjan lunastamiseen oikeuttavan koodin itselleni. Elisahan siis vetäisi tuossa kuukausi-kaksi sitten sangen näyttävän mainoskampanjan uuden e-kirjakauppansa puolesta: Liikeeseen tuodusta perinteisestä kirjasta luvattiin koodi, jolla pystyisi lataamaan e-kirjan valitsemaansa laitteeseen. Korkeintaan yksi per asiakas, ja vanhat kirjat luvattiin lahjoittaa hyväntekeväisyyteen joten niiden toivottiin olevan hyväkuntoisia.

Kun olin sunnuntaina nähnyt Hesarissa sivun kokoisen ilmoituksen kyseisestä kampanjasta, kävin tietenkin jo maanantaina kirjahyllyäni kriittisesti läpi, viekoittelin miehen osallistumaan suunnitelmaan ("jos me molemmat mennään kauppaan, niin sit saadaan kaks e-kirjaa, se oli yks per henki") ja tiistaina kirjoja jo kiikutettiinkin lähimpään Elisa Shopitiin. 

Harmi vaan, että vuorossa ollut työntekijä ei tiennyt, missä kampanjakoodeja säilytettiin, kun kampanja alkoi "vasta eilen" ja myymäläpäällikkö ei vastannut puhelimeen. Ystävällinen myyjä olisi kyllä luvannut toimittaa koodit kotiin, mutta silloin ajattelin, että "tästähän mennään niin usein ohi että ei kuule tarvitse". Toinen yritys ei onnistunut yhtään paremmin: Liikkeessä oli tavalliset aukioloajat kumoava inventaario, siis ei taaskaan toivoakaan koodeista. 

Kampanjan toiseksi viimeisenä päivänä sitten matkaseuralla oli sattumalta asiaa Elisaan, minulla oli muutama kirja matkalla äidille ja hädissäni nappasin niistä yhden sähkökirjaan vaihdettavaksi (uskon, että tämä ei äitiä haitannut). Ja tadaa: Siinä se tärkeä lappu on!

 Raportoin myöhemmin, millainen seikkailu itse kirjan lataaminen mahtaa olla.

Haruki Murakami: Dance Dance Dance

Kirjan nimi: Dance Dance Dance

Kirjoittajat: Haruki Murakami

Kustantaja: Vintage

Julkaistu: 1988/2003

Sivuja: 393

Kansi: ?

Mistä minulle: Amazon

“Unfortunately, the clock is ticking, the hours are going by. The past increases, the future recedes. Possibilities decreasing, regrets mounting."

Haruki Murakamin kuudennella kirjan alkuperäinenkin nimi on riemastuttava: Dansu dansu dansu. Oletan englanninkielisen käännösnimen olleen uskollinen alkuperäiselle. 

Dance Dance Dancen takakansi kuulostaa niin omituistelta, että tuskin innostuisin kirjaa lukemaan, ellen olisi hankkinut sitä juuri kirjailijan perusteella. 

"High-class call girls billed to Mastercard. A psychic thirteen-year-old dopr-out wit a passion fort Talking Heads. A hunky matinee idol doomed to play dentists and teachers. ..." Erikoisesta henkilökaartista huolimatta DDD:stä löytyy Murakamia aiemmin lukeneille paljon tuttuja elementtejä: Itse asiassa kirjan alun tunnelma oli mielestäni hyvin vahvasti samanlainen kuin elokuussa loppuun lukemani The Wind-up Bird Chroniclessa. Myös tässä kirjassa miespäähenkilön asuinkumppani on lähtenyt miehen luota. Mies arvostaa yksinkertaista elämää, tekee työnsä perusteellisesti, kokkaa yksinkertaisia aterioita ja iltaisin lukee, kuuntelee ehkä musiikkia ja juo oluen.

Parempi todellakin puhua vain Miehestä, sillä päähenkilön nimeä, jonka kuvaamana tarina kauttaaltaan etenee, nimeä ei mainita missään vaiheessa! Kirja etenee kirjaimellisesti päähenkilön nahoissa. Lukija pääsee samaistumaan niin yksinäisiin hetkiin, vapaan kirjoittajan työrupeamiin kuin surrealistisiin tapahtumiin ja murhatutkintaan yhden epäillyn kautta.

Kirjan alun päätapahtumapaikaksi nousee salaperäinen Dolphin Hotel. Mies kävi siellä vuosia sitten silloisen asuinkumppaninsa kanssa, ja nyt jokin saa hänet palaamaan sinne. Hämmästys on kuitenkin suuri, kun entisestä, vaatimattomasta ja kummallisesta Dolphin Hotelista ei näy jälkeäkään. Tilalla on vain korkeinta laatuluokkaa kelpuuttavien matkailijoiden luksushotelli, jonka edeltäjästä liittyviin uteluihin henkilökunta suhtautuu oudon nuivasti - joskin tietysti japanilaisen kohteliaasti. Miehen mielenkiinto ei kuitenkaan hellitä.

Kirja on yhdistelmä murakamimaista kerrontaa, rikoksen ratkomista ja outoa, surrealistista maailmaa johon omituinen lammasmies kuuluu. Henkilöitä kirjassa on Murakamille harvinaisen paljon. Kaikilla on kuitenkin selkeästi mietitty tehtävänsä, ketään ei olisi voinut jättää pois. Ihmissuhteet, erilaiset uudet tuttavuudet ovat kuitenkin osa kirjan kantavaa voimaa.

Kerronta on jälleen äärimmäisen vaivatonta, toisaalta samaan aikaan yksinkertaista, todella täsmällistä ja hyvin, hyvin elävää. Erityisesti kirjan alkupuolella ollut kuvaus hotellin tyhjään, pimeään kerrokseen päätymisestä nostatti niskavillat pystyyn.

Päähenkilö kuvailee ammattiaan mielestäni hyvin hauskalla ja nykyään aika moneenkiin ammattiin sopivalla tavalla: Hän kertoo kaikille työnsä olevan eräänlaista "shoveling cultural snow" eli kulttuurisen lumen mättämistä. Työ ei ikinä oikein tule valmiiksi ja sitä tulee aina lisää.

Jonkinlainen haikea yksinäisyys heijastuu tämän, kuten mielestäni kaikkien muidenkin Murakamin teosten läpi. Dance dance dance jollain tavalla pakottaa lukemaan tarkasti ja keskittyneesti, jokaisen sanan tärkeys jollain tavalla huokuu tekstistä. Silti myös tämä kirja on kaikessa surumielisyydessään äärimmäisen hauska ja äärimmäisen viihdyttävä.

Hyvää joulua!

Aamulla sai herätä kovin odotettuun maan pinnan värin muutokseen.

 

Jouluvalmistelut alkavat olla hyvässä vaiheessa, joten kohta ehtii syventymään (toivottavasti) pariksi tunniksi näihin....

Oikein hyvää, rauhallista ja rentouttavaa joulua kaikille!

Emily Giffin: Rakkaus lainassa

Ei, ei ja vielä kerran ei. Jos aiheessa riittää ideaa novelliin, siitä ei kannattaisi venyttää kirjaa. Emily Giffin halusi kuitenkin tehdä sen, mihin ei olisi kannattanut ryhtyä, ja on varmaan vielä netonnut kirjallaan ihan törkeästi.

Kirjan nimi: Rakkaus lainassa

Kirjoittajat: Emily Giffin (miksi se on kirjoitettu kanteen "emily giffin"?)

Kustantaja: WSOY

Julkaistu: 2004/2007

Sivuja: 334

Kansi: "Alkuperäispäällys Anne Twomey"

Mistä minulle: Kirjastosta varaamalla, kyllä, valitettavasti sijoitin tähän euron.

Kirjan juoni on todella, todella yksinkertainen: Päähenkilö on Rachel, joka tekee tunnollisesti pitkää päivää hirveän pomon alaisuudessa asianajotoimistossa New Yorkissa. Hänen paras ystävänsä on kaikkien miesten mielestä ihana, kaikkien naisten mielestä äärimmäisen itserakas ja vähän tyhmäkin Darcy, jolla on aina kaikessa parempi tuuri kuin Rachelilla. Darcy saa aina kaken haluamansa, jopa Rachelin unelmamiehen, R:n opiskelukaverin Dexin. Tilanne muuttuu kuitenkin Rachelin 30-vuotispäivän aattona kiperäksi - tuleeko vanhoista opiskelukavereista kuitenkin rakastavaiset? Ja kyllä, tilannetta vatvotaan 300 sivua ja arvatkaapa vaan miten käy ja onko Rachel koko ajan yhtä sympaattinen ja Darcy yhtä inhottava.  Niin, ja Darcylla ja Dexilla on tietysti häät tulossa ja Rachel on kaaso jota niin-ei-kiinnosta.

Onnistuin lyttäämään lukukokemuksen täydellisesti osin omaa tyhmyyttäni. Lainasin Giffinin akuuttiin hömpäntarpeeseen, ja kirjan ollessa vielä kesken, tutkiessani kirjaston palautushyllyä (selvästi paremman hömpän toivossa) bongasin tutun näköisen kannen. Luin takakannen ja kaikki "jännitys" luettavana olleen kirjan juonenkäänteistä katosi. 

Henkilöt ovat joka tapauksessa niin törkeän yksiulotteisiksi kuvattuja, että moisen ihmissuhdesopan syntymistä on kyllä mahdotonta käsittää. Kuka muka haluaisi olla missään tekemisissä Darcyn kaltaisen, jatkuvasti muita huijaavien ja ympäristöään alistavan ketkunaisen kanssa? 

En todella tiedä, mikä masokismi minua vaivaa, kun yleensäkään luin kirjan loppuun. Yleisesti pidän kyllä kaikesta New Yorkiin sijoittuvasta hömpästä, mutta tässä ei oikein ollut edes sitä kaupungin kuvausta. 

Kirjan pohjalta on tehty myös elokuva Something Borrowed, jonka voin kuvitella toimivan ihan hyvin siinä vaiheessa kun haluaa upottaa aivonsa hetkeksi suohon. Kirja oli siihen hommaan vähän turhan aikaa vievä.

Tuomas Milonoff ja Riku Rantala: Mad World, Seikkailijan Atlas

En ole Madventures TV-sarjan suuri fani: Sillä oli hyvät hetkensä, mutta sitten myös aika paljon niitä, joiden takia en läheskään kaikkia jaksoja ole katsonut.

Miesten kirjoista olen sen sijaan innostunut paljon enemmän. 

 

Kirjan nimi: Mad World, Seikkailijan Atlas

Kirjoittajat: Tuomas Milonoff ja Riku Rantala

Kustantaja: Johnny Kniga

Julkaistu: 2011

Sivuja: 352

Kansi: Sami Saramäki/Agent Pekka

Mistä minulle: Kirjastosta varaamalla
 
Jo kaksikon edellinen reissukirja, Madventures, Kansainvälisen seikkailijan opas oli mielenkiintoista luettavaa ainakin pahan matkustuskärpäsen puraisemalle. Siinä, missä Kansainvälisen seikkailijan opas tarjosi hyvin käytännönläheisiä vinkkejä reissun, tai oikeastaan yleensä matkalle pääsyn suunnitteluun ja erilaisiin tilanteisiin matkan aikana, Seikkailijan Atlas roihauttaa reissukipinän rovioksi. 

Seikkailijan Atlas ei tosiaan ole mitään reissulla mukana raahattavaa kokoa - sähkökirjaa odotellessa...

Oikeasti, kenen muka kannattaa koskea tällaiseen kirjaan, jonka kevyen selailunkin jälkeen haluaa matkustaa Kambodzaan, Kameruniin, Kanadaan, Kap Verdeen ja Kazakstaniin (kyllä, kohteet on esitelty aakkosjärjestyksessä)? Sanoisin, että kaikkien, jotka ovat kiinnostuneita vähääkään takapihaansa suuremmasta alueesta, ja varsinkin niiden, jotka eivät vielä ole. Tosin, viime päivien "Voitasko alkaa miettiä lomaa vähän enemmän" ininästä päätellen minä olisin voinut jättää kirjan heti muiden lainattavaksi. 


Kyseessä ei siis ole kohdeopas, vaan fiilistelyyn ja matkojen suunnitteluun keskittyvä opus, oikeastaan hipsteriversio Geographicasta. Kirjan alkuosa keskittyy eri matkakohteiden - ei siis vain maiden, mukana ovat esimerkiksi Alankomaiden Antillit - 1/2-1 sivun esittelyihin, joita seuraavat 57 oikein asiallista karttaa. Tämän jälkeen kirjassa on vähän lukion maantiedon oppikirjan kappaleita muistuttavia artikkeleita, tietenkin paljon päräyttävämmällä otteella kirjoitettuna.  Lopuksi esitellään vielä 11 reitti-ideaa, maaiman festareita ja seikkailijan 10 käskyä. Hauskoja lisiä ovat myös tekijöiden (tekijäkaarti on paljon Milonoffia ja Rantalaa laajempi) esittelyt ja kirjan lopusta omasta taskustaan löytyvä juliste.  

Kap Verdelle olen halunnut aina enkä näe mitään syytä olla matkustamatta Kazakstaniin. Matkaseuran houkuttelu jälkimmäiseen voi tosin olla ns. haastavaa.

 Kirja on alusta loppuun laadukasta työtä. Matkakohteisiin on selvästi perehdytty ja jokaiselta sivulta löytyy paljon uutta tietoa. Kuvat ovat mielettömän upeita. Loppuosan artikkelit ovat myö erittäin huolella taustatoimitettuja, tietolähteitä on käytetty hyvin ja ne on myös luetteloitu artikkelien perään. 


Aivan täydellinen kirja siis, vai? 

Yksi keskisuuri miinus on pakko antaa. 


Milonoffin ja Rantalan kirjoitus kantaisi eteenpäin letkeänä ja kiinnostavana vaikka kirjasta ei löytyisi jatkuvasti flekkaamista, tsajuja, spliffejä, sufettelua jne jne jne. Siitä revin tuon vähän halventavan hipsteri-Geographica -nimityksenkin. Kuulostan varmaan tosi tylsältä ja nipolta, mutta en todellakaan vaadi kirjakieltä, rento mutta silti huolellisesti toteutettu kirjoitusasu toimii hyvin, mutta en välttämättä haluaisi joutua googlettamaan jatkuvasti sattuneesta syystä itselleni vieraita sanoja ainakaan kun luen suomeksi. Jotkin maaesittelyistä tuntuivat aavistuksen virallisemmin kirjoitetuilta, ja mietinkin, näkyykö laajan tekijäjoukon käden jälki tässä.

Silti:  Jos joululahja jollekin (esimerkiksi itselle, tai vinkvink, jollakulla minulle...) on vielä hommaamatta, suosittelen opusta todella lämpimästi. Vaikka kirjalla ei vielä vakipaikkaa omassa hyllyssä olekaan, pelasti se myös jo yhden 30-vee synttäreiden lahjapulman. 

Kirjasta löytyy runsaasti hyvälaatuisia maistiaisia täältä. 

Minä jatkan keltakuumeen tartuntakarttojen tutkimista, ihmettelen Namibian historiaa ja buddhalaisuuden mysteerejä. Nuo alun houkuttelevat kohdesivut isoine värikuvineen voisin vaikka liimata yhteen kunnes olen päässyt Kap Verdelle ja Kazakstaniin.

Kertokaa te sillä välin, millaisten matkakirjojen ystäviä te olette?

Kari Väänänen I Päivi Alasalmi: Taivaan tulet, Punainen kukko

Kirjan nimi: Taivaan Tulet, Punainen kukko

Kirjoittaja: Kari Väänäsen käsikirjoituksen pohjalta Päivi Alasalmi

Kustantaja: Mäntykustannus

Julkaistu: 2011

Sivuja: 253

Kansi: Vesa Särkelä/Yle

Mistä minulle: Arvostelukappale

Äitini yhdisti kirjan heti jo kannen perusteella samannimiseen televisiosarjaan; Kyseessä on siis ilmeisesti laajasti seurattu sarja muutenkin kuin kirjan takakannen mukaan.


Taivaan tulet, Punainen kukko perustuu Kari Väänäsen käsikirjoittamaan televisiosarjaan jota YLE esittää. Lisää tuotantokausia on vielä tiedossa. Lukemani kirja perustuu sarjan toiseen tuotantokauteen. Kirjan lupailtiin kuitenkin toimivan myös itsenäisenä lukuelämyksenä. 


Tarina keskittyy poliisien Rauni Väänäsen ja Aimo Peltoniemen rikoksenratkonnan ympärille. Rauni on palannut etelästä kotiseudulleen Lappiin, Kemijärvelle. Viihtyvyyttä lisää uusi rakkaus. Aimon parisuhde on kiemuraisempi: Naisystävä johdattaa tämän jatkuvasti vähän omituisiin tilanteisiin. Raunin ja Aimon lisäksi kirjan juonta vie eteenpäin kokonaisuudessaan todella laaja henkilöjoukko.


Koska Rauni on tottunut toimimaan poliisina Ruuhka-Suomessa, joutuu hän yhä välillä tehokkuudentavoittelussaan ristiriitatilanteisiin työkavereidensa kanssa. Rauni ei aina tunnu varsinaisesti haluavan laukaista tilanteita, vaan ottaa silloin tällöin yhä korostetun eteläsuomalaisen puhetyylin käyttöönsä.


Tarinan sijoittaminen Kemijärvelle tuo kirjaan (ja varmasti myös sarjaan) oikeanlaista ekstraa: Kuten Rautasydämenkin postauksessa mainitsin, luen hyvin mielelläni Suomen nykymaaseudulle sijoittuvia romaaneja. Kai niissä on jotain etäisesti tuttua ja tavallaan kotoisaa: Auto on pakko olla vaikka työtä ja oikeastaan rahaakaan ei olisi, kaikki 18-vuotiaasta eläkeläisiin käyvät humaltumassa samoissa baareissa ja kielikuvat ovat välillä sen verran rankkoja, että niitä jossain muualla kuin alle 10 000 asukkaan kunnassa niitä jonkun suusta kuulleessaan kääntyisi kannoillaan ja juoksisi karkuun. Niin, ja rikolliset eivät hipsi siellä vain omissa porukoissaan vaan enemmänkin kaikkien keskellä.


Pitkä, tai ehkä oikeammin runsas tarina on tiivistetty erittäin kohtuulliseen sivumäärään. Valitettavasti sarjan kehuttu ympäristön kuvaus kärsii tästä. Myös henkilöiden kuvailu jää varmaan juuri jatko-osamaisuudesta johtuen niukaksi. Luulen, että kirjasta olisi saanut vielä enemmän irti, jos televisiosarja olisi ollut ennestään tuttu. Nyt henkilöitä tuntui vilisevän kirjan sivuilla todella runsaasti, ja minulla oli välillä vaikeuksia pysyä kaikkien heidän mukanaan.


Etukäteen pelkäsin Punaisen kukon olevan nopeasti kasaan parsittu tv-viihteen jatko(rahastus)kappale, mutta onneksi erehdyin: Hyvästä kielestä kannattaa varmaan kiittää Alasalmea, jonka teos on ollut 1996 Finlandia -ehdokkaanakin. Dialogia on paljon ja se on sujuvaa ja ymmärrettävää, vaikka osittain murretta onkin.


Taivaan tulet sopii taatusti joululahjaksi henkilölle, joka yleensä tylsistyy kirjan ääressä. Toivottavasti kuitenkin sarja on silloin jo ennestään tuttu. Jos lukija on nykyinen tai entinen maalainen, kirja luultavasti sykähdyttää vielä vähän enemmän. 


Minua alkoi heti kiinnostaa sarja, jota en aiemmin ole noteerannut ollenkaan: Henkilökaarti on niin monipuolinen, että voin kuvitella pitäväni sarjasta, vaikka viime vuosina olen syystä tai toisesta jättänyt kaikki kotimaiset sarjat huomiotta.

Michael Cunningham: Illan tullen

Ihan aluksi tietenkin hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

 

Kirjan nimi: Illan tullen

Kirjoittaja: Michael Cunningham

Kustantaja: Gummerus

Julkaistu: 2010/2011

Sivuja: 301

Suomentaja: Laura Jänisniemi

Kansi: ? Ehkä tieto oli jonkun tarran alla...

Mistä minulle: Kirjastosta varaamalla

Michael Cunninghamin Tunnit on yksi kaikkien aikojen lempikirjojani. Siitä on tehty myös erittäin onnistunut elokuvasovitus. Aikaisempia kommenttejani Tunteihin liittyen voi lukea esimerkiksi täältä. Kun muut bloggaajat vielä ovat antaneet Cunninghamin uutukaiselle erittäin positiivisia arvioita, paineet kirjalle kasvoivat suuriksi.

Kirjan päähenkilö on newyorkilainen galleristi Peter Harris. Hän rakastaa kaikkea kaunista, elää tasapainoisessa, joskin aika vakiintuneessa parisuhteessa ja kärsii jollain tapaa pysähtyneestä elämän vaiheesta. Maailma järkkyy, kun vaimon pikkuveli muuttaa pariskunnan luo asumaan ja Peter huomaa itsessään tunteita jotka eivät sovi tilanteeseen. 

Siinä se lyhyesti. Cunningham kirjoittaa edelleen äärettömän hienosti, suorastaan järkyttävän hyvin. Ei pulkkismaisen koukeroisesti ja rasittavasti (sori, taas!), vaan niin vaivattomasti ja kauniisti että... Ehkä tässä pitäisi käyttää vertauksia perhosten lennon keveydestä, delfiinien hyppyjen helppoudesta ja jostain muusta sellaisesta. Joka tapauksessa, Cunningham osaa kirjoittaa ja suomentaja on onnistunut tehtävässään erinomaisesti. 


En silti pitänyt kirjasta. Kovin paljon. Miksi? 


En missään vaiheessa oikein päässyt tarinan sisään. En siksi, että kaunis kieli olisi pakottavalla tavalla vienyt kaiken huomion, vaan koska tarina ei tuntunut kovin merkittävältä. Kyllä, kirja kertoo hienosti tarinan yhdestä miehestä, mutta niin, vain yhdestä miehestä. Tai, tottakai yksilönkin tarina voi olla merkittävä, mutta ei, kirja ei saanut minua ajattelemaan oikeastaan yhtään mitää. Ihailin vain kieltä lause lauseelta (vau, taas se sanoi noin hienosti...) ja seurasin mitä tapahtui. Tajusin, että keväällä lukemani Siri Huvstedtin Kaikki mitä rakastin oli minulle jollain tavalla ihan samanlainen lukukokemus vaikka tarina olikin aivan erilainen ja onneksi koskettavampi. Koska Kaikki mitä rakastin oli kuitenkin ensimmäinen lukemani tällainen kirja ja tarina toimi paremmin, se tuntui joltain uudelta ja ihmeelliseltä, toisin kuin Illan tullen. 


Kirja opetti minulle nyt vähän vahingossa itsestäni lukijana aika paljon: Arvostan suurta tarinaa ja sitä, että kirja esittää hienoja tai jopa häiritseviä uusia ideoita. Siksi minä nostan esimerkiksi Johanna Sinisalon Enkelten verta paljon paremmaksi teokseksi kuin Illan tullen vaikka niiden ansiot ovat aivan erilaiset. Haluan siis mieluummin lukea vieraista universumeista joissa teknologia on edennyt vähän liian pitkälle, parin kymmenen vuoden päähän sijoittuvista dystopioista kun maapallolla ei saatu tehtyä yhteisiä päätöksiä ajoissa tai edes siitä millaista elämä on jossain kaukana, ihan toisenlaisissa olosuhteissa, joissa naiset kulkevat hunnuissa ja vain miehet käyvät töissä... Tiedän, tämä on päärynöiden ja appelsiinien vertailua, mutta silti. Minä koin, että tässä kirjassa ei ollut mitään asiaa, tietenkin keski-ikäisen miehen ristiriitaiset tunteet voi halutessaan yleistää mihin vain, mutta... Ei. Tämä oli minulle silti tarina ihmisestä, jolla ei ole mitään oikeita ongelmia, ja joka ainakin osittain vain ja ainoastaan siksi alkaa kokea ongelmia.


Silti, on tämä hieno kirja.

Neil Jordan: Ilmetty

 Mikä on kun ei taidot riitä... Liken sivuilla Ilmettyä kuvataan seuraavasti: "Ilmetty on hämmentävän taidokas romaani identiteetin hämärtymisestä ja samalla myös mysteeritarina." Minulle se ei valitettavasti auennut ollenkaan.

Kirjan nimi: Ilmetty

Kirjoittaja: Neil Jordan

Kustantaja: LIKE

Julkaistu: 2011

Sivuja: 377 

Suomentaja: Tarja Kontro

Kansi: Tommi Tukiainen, valokuva Jeanne Conte/Gallerystock

Mistä minulle: Kirjastosta varaamalla

Paikkailin lukutaukoa nopeaan tahtiin ja luin jo kauan sitten aloittamani, ja hyvin hitaasti edistyneen Neil Jordanin Ilmetyn loppuun. Kyseisen kirjan uumoilin ainakin joskus lukevani jo elokuussa, kun tein listausta minua kiinnostavista syksyn uutuuksista.

Kirja perustuu "klassiselle" doppelganger -ilmiölle ("klassiselle, koska en muista lukeneeni mitään muuta doppelganger -kirjaa. Koko sanaan tutustuin vasta jonkun fb-kampanjan aikana). Kevin Thunder asuu Dublinin työläiskortteleissa, ja tapaa aivan erilaisissa oloissa eli vauraassa perheessä kasvavan Gerard Spainin. He näyttävät toistensa kaksoisolennoilta. Takakannen mukaan "Tutustuttuaan toisiinsa Kevin ja Gerard ymmärtävät, kuinka paljon he voivat hyötyä yhdennäköisyydestään. Pikku hiljaa heidän elämänsä kietoutuvat solmuun traagisin seurauksin." 

Sanon suoraan, että tämä kirja oli minulle pettymys. Odotin jännittävää, nopeatempoista tarinaa, sain hieman koukeroisen ja vaikeaselkoisen kasvukertomuksen. Ei siis ihan sitä mitä odotin. 

Kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen hassu tunnelma, ehkä se oli jotenkin... Irlantilainen? Vähän surumielinen joka tapauksessa. Jos minun pitäisi nyt kertoa, mitä tässä kirjassa tapahtui, en ihan oikeasti osaisi, vaikka tarina kuulostikin tosi yksinkertaiselta.  

Tämä kirja oli siis minulle pettymys. Plussaa kuitenkin hienosta Dublinin kuvauksesta, ja mietin koko ajan, luinko tätä jotenkin väärin: En keskittynyt tarpeeksi, en miettinyt joka hetki mitä tapahtuu. Ehkä siis vain paikan ja ajan valinta tälle oli väärä.

Kuukauden tilinpäätös: Marraskuu

Eilisen tuulettelun jälkeen tässä ei kyllä ole kovin pitkää tilinpäätöstä tehtävänä, mutta...  Lukukuukausi oli siis määrällisesti ennätyksellisen huono.

Luin siis kokonaiset kaksi kirjaa, Kristina Carlsonin William N. Päiväkirjan ja Ina Patrakovan Naapurit. 

Kuten jo aiemmin kirjoitin, molemmat olivat ihan jees, mutta eivät mitään tajunnanräjäyttäviä. Päiväkirjaan suhtauduin vähän nuivasti, kun se Finlandia -ehdokkuuksia jaettaessa vei paikan monilta ennakkosuosikeiltani. No, hautaan sotakirveet ja totean että kirja on ihan lukemisen arvoinen. Mutta edelleen, vähän huono hinta/aikasuhde... 

Tässä kuussa en löytynyt mitään huippuhauskaa hakusanaa. Huomasin kuitenkin, että Yandexin eli venäläisen hakukoneen kautta oli tultu blogiin useamman kerran: Näinköhän Patrakovan ystävät olisivat etsineet tätä? 

Nyt hyökkään pitkästä aikaa kirjojen pariin!

NaNoWriMo 2011: VALMIS!

Olen katsonut tämän videon viimeisen kymmenen minuutin aikana tosi monta kertaa (siksi sillä on noita katsomiskertoja jo niin monta), koska...

Se siis onnistui sittenkin! Kyllä, viime kerralla NaNoWriMosta kirjoittaessani olin ujot 20 000 sanaa tavoiteaikataulua jäljessä, mutta tiedättekö mitä? Ihminen kyllä pystyy mihin tahansa (tai ainakin reippaaseen kirjoitustahtiin) jos vain oikein kovasti haluaa! 

Kyllä, olen fiiliksissä. En ole lukenut koko kuukauden aikana paljon mitään (paitsi yhteen tenttiin...), näinä viimeisinä kirimisiltoina on kieltämättä tuntunut vähän typerältä siirtyä neljän jäleken työpöydän ja koneen äärestä kotiin sohvan ja koneen ääreen kirjoittamaan, mutta kyllä, se kannatti. Ei siksi, että olisi erityisen hienoa saada 50 000 sanaa kokoon, vaan siksi, että on ylipäätänsä saanut kirjoitettua vapaaehtoisesti jotain (tai ehkä "vapaaehtoisesti" on tässä yhteydessä parempi, julistinhan jo viime kuussa lähteväni leikkiin enkä siksi olisi kehdannut luistaa). Tai siis en saanut kirjoitettu vain jotain, vaan kokonaisen, pitkän tarinan. 50 000 sanaa, 100 sivua kapeilla marginaaleilla ja rivivälillä 1.

Kirjoittaminen on ollut oikeasti todella palkitsevaa: Vaikka aluksi hahmot tuntuivat vain haahuilevan ympäriinsä, pian kaikki asettuivat kiltisti lähtökuoppiinsa ja alkoivat tuottaa draamaa ja toimintaa. Loppuratkaisun keksin vasta tänään, mutta kun se valkeni ja vielä ainakin omasta mielestäni sopi kaikkeen aiemmin tapahtuneeseen, olo oli kuin matikan harkoista fuksivuonna palatessa kaikki tehtävät oikein laskeneena (tätä ei tod. tapahtunut montaa kertaa)!

En todellakaan väitä, että tehtävä olisi helppo, tai että olisin kirjoittanut valmiin romaanin (kaukana siitä), mutta silti, siinä on alku, keskikohta ja loppu. Ja siinä tapahtuu paljon. Ja siinä on kaksi yksisarvista. Ja talo johon ei johda tietä. 

Loppuun vielä kootut vinkit:

- 50 000 sanaa on paljon. Se ei kuitenkaan ole mitenkään älyttömän paljon, ainakin jos mielikuvitus on vilkas ja kirjoitusnopeus nopea. Alussa, kun kirjoitin tasaista tahtia, saatoin saada päivän keskiarvoksi vaaditun 1667 sanaa aikaan tunnissa, välillä samaan määrään saattoi kyllä helposti mennä yli kaksikin tuntia kun kirjailija ei aina tiennyt mihin suuntaan henkilöt elämäänsä ja tarinaa olivat viemässä. Nyt loppupäivinä jouduin kirjoittamaan noin 4500 sanaa päivässä, mutta sekään ei ole mahdoton määrä edes työpäivän jälkeen, varsinkin kun tiesi että tilanne ei jatku ikuisesti. Ei siis kannata lannistua, jos välillä tulee takapakkia ja tavoiteaiktaulussa ei meinaa pysyä.

- Jos aloittaisin tämän nyt alusta, suunnittelisin koko tarinan juonta tarkemmin. Saattaisin jopa excelöidä tarinaa etukäteen kappaletasolla niin pitkälle kuin osaisin, tai siis kirjoittaisin ainakin mitä missäkin kappaleessa tapahtuu.

- Kirjoitusolosuhteet kannattaa järjestää rauhalliseksi, koska kirjoittaessa voi kyllä menettää sekä hermonsa että tuhrata kohtuuttomasti aikaa jos se ei suju. Kirjoitin muutamana päivänä sohvalla telkkarin ollessa päällä auki, ja ei, ei, ei niin. Tiedättekö, mainoksetkin alkaa vaikuttaa todella mielenkiintoisilta kun edessä on jumiutunut tarina. 

- Jos mahdollista, lopeta aina niin että kirjoitat vaikka lauseen verran ohjeita itsellesi siitä, miten aiot tarinaa jatkaa. Kirjoittamista on oikeasti paljon mukavampi jatkaa, kun tietää mitä on tekemässä.

Jes. Huomenna en kyllä kirjoita töiden jälkeen yhtään mitään. Paitsi ehkä blogikommentteja, blogimaailman seuraaminenkin on jäänyt marraskuussa ihan hunningolle.

Lopun alkua: Aamunkoi/Breaking Dawn, osa 1

Tiedän, ei osu ja uppoa suurimpaan osaan, mutta ei tarvitsekaan. 

Kävin eilen katsomassa viimeisen Twilight -kirjan, Breaking Dawn (suom. Aamunkoi) ensimmäisestä puolikkaasta tehdyn filmatisoinnin. Ja kyllä, jos piti edellisistä, pitää varmaan tästäkin, jos ei pitänyt edellisistä, ei luonnollisestikaan kannata vaivautua :). Olen muuten myös ehdottomasti sitä mieltä, että tämä viimeisestä kirjasta kaksi elokuvaa (vrt. Harry Potter) - villitys on ehdottomasti hieno asia: Ainakin minä haluan nähdä kirjoista mahdollisimman tarkat filmatisoinnit, ja koska tässäkin tapauksessa sarjan viimeinen kirja oli ehdottomasti laajin, olisi kaiken runnomminen kahteen tai vaikka kolmeen tuntiin ollut huono ratkaisu. Maksan ihan mielelläni elokuvalipusta kaksi kertaa :). 

Kuva Wikipedia

Olen lukenut kaikki muut Twilight -sarjan osat paitsi tuon viimeisen kahdesti, toisen kerran aina vähän ennen elokuvaa. Nyt en kuitenkaan ehtinyt lukemaan edes ensimmäistä puolikasta. Ehkä juuri siksi elokuva tuntui noudattavan tarkasti Meyerin kirjaa mutta ei kuitenkana pitkästyttänyt.

Elokuva kunnioitti kirjaa vahvasti. Lisäksi monet pienet viitteet elokuvassa tuntuivat muistuttavan kirjan laajemmista tarinoista, luulisin että kaikki ei ihan aukea pelkällä elokuvan katsomisella vaikka tässä nyt ei todellakaan kovin korkeasta kulttuurista ole kyse. Mietin kuitenkin, että kirjoja lukemattomalle elokuvat saattavat olla vähän sekavaa kohellusta.

Myös kirjan dialogia oli hyödynnetty tarkasti, hyvä. Toisaalta se, miksi vanhoista (siis edellisistä Twilight -) elokuvista tuttua musiikkia kierrätettiin niin tehokkaasti, että se vähän ihmetytti, vaikka se ehkä toisaalta toi jonkinlaista syvyyttä ja viitteitä aiempiin tapahtumiin. Toisaalta ratkaisu toimi hyvin. Mitään uutta yksittäistä hittibiisiä en tästä elokuvasta osaa kuitenkaan nostaa, vaikka se yksi Bruno Marsin It Will Rain -kappale on soundtrackillakin - nimittäin soi vasta ihan lopullisten lopputekstien aikana. 

Hmm, mitäköhän vielä. Maisemat olivat taas kertakaikkisen upeita! Varoitan, ei sovi lomakuumeisille, Brasilian saaristossa sijaitseva Cullenien huvila oli erityisen mahtava. Ja Cullenien talo tietenkin myös edelleen. Mistäköhän niitä saisi, puisia lasineliöitä keskellä metsää? Tämä ei ole pilkkaa, minä haluaisin asua juuri sellaisessa, ainakin jos joku muu pesisi ikkunat tai itsellä olisi vampyyrivoimat! Tietysti myös Forksin metsäiset maisemat iskivät taas, en yhtään ihmettele, että alueelle on alkanut virrata Twilight -turismia. 

Elokuvan lopussa oli muuten vähän hassua se, että Volturien edesottamuksia näytettiin vasta "ensimmäisten lopputekstien" jälkeen. Yleensä olisin tuossa ajassa jo vilahtanut leffasta ulos, mutta tällä kertaa vieressäni oli niin hitaita teinejä, että ehdin nähdä Volturitkin.

Ai niin, ja viime viikon NYT:n arvostelu: Okei, kaksi tähteä, okei, ette ole pitänyt mistään aiemmastakaan osasta, mutta kriitikon tympeä asenne paistoi vähän turhan paljon läpi. Huomasi, että tämä ei ole koskaan perehtynyt tarinaan (nojoo, ei tietysti tarvitsekaan), kun aloittaa arvostelunsa sillä kuinka Bella pääsee Edwardin kanssa naimisiin: Bellahan ei oikeasti halunnut lainkaan naimisiin, mutta ehkä se oli juuri niitä juttuja, joka ei pelkästä elokuvasta kamalan selkeästi avaudu.

Ihan ensimmäinen Twilight -elokuva oli ehdoton suosikkini näistä kaikista. Siinä oli ihan erilainen valaistus ja kuvaus kuin näissä muissa. Tunnelma oli ihan omanlaisensa. Harmi, että myöhemmät elokuvat ovat menneet perinteisempään Hollywood -suuntaan.

Olisinpa minäkin lukenut, tai edes kirjoittanut

Suhtauduin viikonlopun alkaessa tuleviin lukemisiini todella optimistisesti. Pakkasin mukaan kaksi kirjaa ja jopa kuvautin lauantaina molemmat (kyllä, kuvautin, en kuvannut itse) harvinaiseksi käyneen päivänvalon aikaan. Nyt minulla olisikin kaksi tosi hienoa kuvaa kuvituksiksi kirjamietteisiin, harmi vaan että en ole lukenut kumpaakaan. 

Huxleyn Uljas uusi maailma on itse asiassa ihan hyvässä vauhdissa. Tykkään. Alkaa vielä radikaalimmin kuin odotin. En muista, olenko jo kirjoittanut, mutta haluaisin lukea pian myös 1984:n ensimmäistä kertaa ihan loppuun saakka ja tehdä näiden kahden tulevaisuuskuvaelman välistä vertailua. Molemmissa on ihan mutu-tuntumalta sanottuna pelottavan paljon toteutuneita asioita, mutta Huxleyn maailmankuvaa taidetaan silti pitää toteutuneempana. Joka tapauksessa, toivottavasti pääsen pohtimaan tätä pian vähän perusteellisemmin.

Kuten joku saattaa huomata, myös uuden sadon viiniä on jo maisteltu. Pullon vertaaminen chick lit -kirjan kanteen on osuva veto.

Nabokovin Lolitaki on joutunut jo kokemaan useamman uusimisen nettivarausjärjestelmän kautta. Voivoivoi... No, valitus ei auta. 

Voisin tietysti syyttää tästä lukemattomuudesta ihan vaan NaNoWriMoa (jonka tavoiteaikataulusta olen muuten ihan törkeästi jäljessä, mutta kuinka paljon, en kerro, koska kirin vielä!). Se ei kyllä olisi kovin reilua WriMoa kohtaan, koska oikeasti olen vaan puuhaillut paljon kaikkea muuta. Muun muassa katsonut aika monta jaksoa Greyn Anatomiaa.

Eilen nollasin päätä työpäivän jälkeen paitsi kuuman kaakaomukin, myös Gummeruksen kevätkuvaston seurassa. Valitettavasti minulla ei ole nyt heittää valokuvaa, kirjalistaa eikä edes linkkiä, koska kuvastoa ei vielä netistä löydy, mutta voi pojat (ja tytöt)... Olipahan taas lista kirjoja, joita kaikkia en koskaan ehdi lukea vaikka miten haluaisin! Koska epäilen, että lukumääräni on lähituleivaisuudessakin aika vähäinen, palaan varmaan tähän Gummeruksen kuvastoon vielä tarkemman fiilistelyn kera. Siihen asti ainakin spefifanit ja muut hörhöt voivat huvittaa itseään tutkimalla Raijan Taikakirjaimet -blogiinsa kokoamaa listaa. Wou vaan siitäkin.

Inna Patrakova: Naapurit

Kirjan nimi:Naapurit

Kirjoittaja: Inna Patrakova

Kustantaja: Helsinki-kirjat

Julkaistu: 2011

Sivuja: 190

Kansi: Laura Noponen

Mistä minulle: Kirjastosta varaamalla

Inna Patrakova kirjoitti kirjan, jossa suomalainen ja venäläinen mökkikulttuuri törmäävät. Tavallisten suomalaisten Leppästen, Antin ja Leenan, mökkinaapureiksi muuttavat Nikolai, Lena ja näiden tai oikeastaan vain Lenan minipossu Boris (kuvan porsas kyllä näyttää ihan aidolta sialta, eikös minipossut ole yleensä sellaisia tummia?). 

Kuten arvata saattaa, suomalainen ja venäläinen mökkiarki poikkeavat merkittävästi toisistaan, ainakin jos sitä naapuruksilta kysytään. Vuorokausirytmi, mökin sisustus ja harrastukset mökillä erottavat kansallisuudet ja mökkinaapurit vahvasti toisistaan. Kun jätteiden lajittelu ei tunnu venäläisiltä suomalaisen tavan mukaan onnistuvan, syttyy varsinainen sota jossa voittajaa ei niin vain löydy. 

Patrakova hyödyntää stereotypioita minkä ehtii, mutta ihan oikeita kansallisuuksien mökkeilyeroavaisuuksia mukaan sotkemalla sopasta olisi tullut vielä herkullisempi. En tiedä venäläisiä, jotka mökkeilisivät Saimaan rannalla koko perhe viikkokausia, mielestäni ainakin Nikolain olisi pitänyt pörhältää vähän väliä Pietariin bisneksiään hoitamaan ja ajella mökilleen tyytyväisenä vaikka yhden yön tähden kuten tapana tuntuu olevan. Lisäksi kummankaan sukulaiset eivät vieraile mökillä, ainakin päähenkilöiden Nikolain ja Lenan äidit olisi pitänyt saada mukaan. Ja onko venäläisillä oikeasti minipossuja? Minä olisin sotkenut mukaan koiran, joka on niin pieni ja hento että katkaisee jalkansa tuolilta lattialle hypättyään (tarina on tosi). Myös yksi yritys tilata lääkäri mökille olisi sopinut kuvaan hyvin. Suomalaisiakin olisi voinut näpäyttää vielä vähän topakammin: Nyt päällimmäiseksi jäi mieleen se, että suomalaisnaiset ovat kamalia, kaikesta määräileviä perheen päitä jotka alistavat miehensä tossun alle. Niin, ja sisustus on yksinkertainen ja vaatimaton. Nyt aika monessa kohdassa jäädään vähän "Lena sipsuttaa korkokengissä, katkaisee kyntensä mikä on kamalaa ja suomalaiset ahertavat metsätöissä" -tasolle. 

Silti, pidin kirjasta! Jotain varmaan kertoo se, että luin sen yhdeltä istumalta tai pikemminkin makuulta eräänä sunnuntaiaamuna ennen päivän kunnollista alkamista. Kieli oli sujuvaa, ei mitenkään runollista mutta nimenomaan helppolukuista. Kirja oli siis hyvä, mutta aiheessa olisi olut potentiaalia vielä paremmaksi paketiksi. 

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin

Sanna/Luettua

anni.m/Oota mä luen tän eka loppuun

Kristina Carlson: William N. päiväkirja

Ei vaikuta kamalan lupaavalta, että postaan kuun ensimmäisestä luetusta kirjasta 16. päivä. O-ou. NaNoWriMo, myös jäljessä oleva, vaatii veronsa.

 

Kirjan nimi: William N. päiväkirja

Kirjoittaja: Kristina Carlson

Kustantaja: Otava

Julkaistu: 2011

Sivuja: Vähän, noin 150

Kansi: Georges Pierre Seurat (ainakin jos on Lumiomenaa uskominen, palautin kirjan jo...)

Mistä minulle: Kirjastosta varaamalla

Tosi kiva kuva kun edes kirjan nimestä ei saa selvää.

Suoraan asiaan. William N. päiväkirja on ihan hauska pikku kirjanen, mutta valitettavasti se joutuu nyt patoutuneiden Finlandia -tuntemusteni turvatyynyksi. ANTEEKSI!

William N. on suomalainen, Pariisissa asuva jäkälätutkija. Mies on aika omalaatuinen, pikemminkin taiteilija kuin porvarillisia arvoja arvostava tutkija. Hyvää ruokaa ja juomaa mies kuitenkin arvostaa, ja ruokia kirjassa kuvaillaankin melkein kuin Viisikossa konsanaan. 

Päähenkilö on vähän ärtyisä, ei pidä sosiaalisista tilanteista ja haluaisi omistautua tyäsin vain jäkätutkimuksen eteen päin viemiselle. Kaikki muu on turhaa. Valitettavasti kaikenlaiset muut velvoitteet sotkevat silti päivien kulkua. Ja ihmiset ulkona kadulla saattavat olla vaikka iloisia. Hyi.

Williamin asunto vaikutaa olevan pölyinen, pimeä ja täynnä kirjoja. Ja talvella siellä on hyvin, hyvin kylmä, niin että lämpötila laskee vain 14 Celsiusasteeseen. Se ei oikein sovi palelevalle tutkijalle. 

Kirjalla on löyhä todellisuuspohja, sillä suomalainen William Nylander -niminen, ilmeisesti aika yksinäinen ja erikoislaatuinen jäkälätutkija todella on elänyt 1800 luvulla Pariisissa.

Kirja ei ollut niin tylsä kuin INAhduksen kesken kirjan -arvioinnin perusteella pelkäsin. Mutta ei siinä kyllä niin kamalasti tapahtunut. Vertaukset taiteilijoiden ja tutkijoiden välillä olivat mielenkiintoisia, yhtäläisyyksiähän niissä itse asiassa pitäisi olla (ainakin samanlaista asialle omistautumista, jos huipputuloksia haluaa), mutta... Kantaako se nyt ihan Finlandia -ehdokkaaksi asti? Ovatko muut ehdokkaat samanlaisia tai tätä huonompia? Kirja on siis ehdottomasti hyvä, jos antaisin tähtiä niin ainakin kolme ja puoli, mutta kyseessä ei ole mikään mykistävä pieni kirjanen, ei suurta tarinaa kertova kirja, ei mitään kamalan uutta mieleen tuova kirja, ei kirja joka pyörisi mielessä vielä päiviä lukemisen päättämisen jälkeen... 

Suosittelen tätä kyllä silti kaikille Herra Darwinin puutarhurista pitäneille (vaikka tässä ei mitään kummallista olekaan) ja niille, jotka haluavat ottaa nopeasti tuntumaa yhteen Finlandia -ehdokkaaseen. Muuten, noh, kannan vieläkin vähän kaunaa ainakin Tervon, Hotakaisen ja Jääskeläisen tiedätte-kyllä-miltä listalta pois jättämisen takia. Sori Kristina. 

Kirjan ovat lukeneet ja arvostelleet ainakin

Katja/Lumiomena

Ina/INAhdus

Jaana/Lukukausi - kirjallisia elämyksiä (haa, löysinpä uuden blogin tässä samalla)

PS. Helsingin Sanomien kriitikko on vaihteeksi löytänyt kirjan josta pitää. Hienoa. Olisin tosin voinut jo kritiikin luettua arvata, että minua tämä kirja ei lyö halolla päähän. 

PPS. Myös Parnassossa on arvosteltu ja arvostettu. Unohdin muuten mainita tuon hauskuuden, ja kyllä, kyllä tässä kirjassa oli hauskuuttakin.

Sirkuttava yksisarvinen

Pikaiset viikonloppupäivitykset: Perjantaina ollutta väitöstä ja siihen liittynyttä karonkkaa ja edellisiin liittyneitä jatkoja piti juhlia sen verran huolella, että NaNoWriMo on edelleen reilusti tavoiteaikatauluja jäljessä (nyt 16 343 sanaa). Uskon kyllä sillti vielä kiriväni löysäilyn, ja vähän yllättäen sain väitöksestä (liittyi muuten sovellettuun matematiikkaan, pelästykää!) vähän uusia ideoitakin. Kiriminen tarkoittaa kuitenkin jatkossa aika tiukkaa tahtia, esimerkiksi noin 1000 ylimääräistä sanaa kuutena seuraavana päivänä. 

Sain kuitenkin viimein lisättyä Twitter -tilin oikeaan laitaan, eli pikapäivityksiä voi jatkossa lukea sitäkin kautta.

Finlandia-avautumista

Hei, 

avaudun ihan vaan kevyesti! 

Finlandia -ehdokkaat julistettiin eilen, ja yleisestä kuhinasta päätellen ehdokaslista oli yllätys muillekin kuin minulle. 

En ole koskaan ennen ajatellut näin vahvasti, että Finlandia -palkinnon ehdokaslista on "vain kolmen ihmisen mielipide, ja ihmisiähän hekin ovat." Mutta näin tälläkertaa. 

Sain eilen Kristina Carlsonin William N. päiväkirjan luettua. Se oli hyvä, mutta minusta ei mitään Jari Tervon Laylaan tai Kari Hotakaisen Jumalan sanaan tai Johanna Sinisalon Enkelten vereen verrattuna. 

Muut ehdokaslistan kirjat eivät minusta ole kuulostaneet niin mielenkiintoisilta, että olisin niihin halunnut tarttua.  Olisin keksinyt listalle tosi monta mielenkiintoiselta kuulostavaa kirjaa, esimerkiksi Katja Ketun Kätilön. Tai Kyrön jäniskirjan. Tai sen vadelmavenemiehen kirjan.

Ajatuskulkua ihan vähän jatkamalla mielipiteeni varmaan tulee oikein selväksi.

Niin ja se, että kaikki ovat naisia: Todennäköisyyslaskennalla tämän todennäköisyys oli... Aika pieni (eikös se laskettu 0,5x0,5x0,5x0,5x0,5x0,5 eli 0,5^6?). Joka tapauksessa, eihän tämä mikään arvonta ole. Mutta niin, nimetyt kirjat nyt sitten kai ovat jonkun porukan mielestä parasta mitä Suomessa on 2011 julkaistu. Onneksi en muuten ole se lopullisen palkinnon saajan valitsija ;).

Vain tylsillä ihmisillä on tylsää

Olen jo pitkään ollut vakaasti sitä mieltä, että vain tylsillä ihmisillä on tylsää (sori kaikki tylsät ihmiset!) joten Morren tapaan järjestin itselleni ylimääräistä aktiviteettia marraskuuksi. Osallistun siis NaNoWriMoon eli National Novel Writing Monthiin, tempaukseen, jonka tarkoituksena on kirjoittaa vähintään 50 000 sanainen romaani marraskuun aikana. Tarkoitus ei siis ole tuottaa valmista, editoitua, olen-tähän-tyytyväinen -romaanikäsikirjoitusta, vaan jonkinlainen raakaversio joka on kuitenkin vähintään 50 000 sanaa pitkä. 

Ideaa marraskuun kirjoittamisurakasta on tarjottu minulle ensimmäisen kerran jo pari vuotta sitten, mutta vasta tänä vuonna kaikki hyvät tekosyyt (diplomityö, lomamatka jne) loppuivat ja näppis piti kaivaa esiin.

Tähän saakka työ on edennyt suorastaan yllättävän tuskattomasti, tosin tästä saanen kiittää perfektionismin puutetta ja yleistä itsekritiikittömyyttä: Eilistä lukuun ottamatta olen kirjoittanut melko tasaisesti vauhdissa pysymiseen vaadittavat 1670 sanaa päivässä, nyt saldo on 13352 sanaa mutta viikonloppuna on tarkoitus pitää pidempi kirjoitusrupeama. Lisäksi keksin varsinaisen juonen romaaniin vasta lauantai-iltana, joten voitte kuvitella millaista sötöstelmää alku on. 

Vaikka sanoinkin, että kirjoittaminen on sujunut yllättävän tuskattomasti, ei homma kuitenkiaan ihan helppoa ole ollut: Huomaan, että dialogin, oikeastaan minkäänlaisen dialogin, kirjoittaminen on älyttömän vaikeaa, roolihahmoni vaan haahuilevat ympäriinsä eivätkä aina ihan tiedä mitä tehdä kun tapahtumia ei ole suunniteltu etukäteen kohtaus kohtaukselta, ihmettelen vähän itsekin kuinka roolihahmojeni juonikaaret lopulta nivoutuvat yhteen, mietin miten paljon hauskoja juttuja kirjaan kannattaa yrittää ujuttaa... Mutta silti, ehdottomasti kokeilemisen arvoinen projekti! Lounaskeskustelut saavat myös ihan uusia sävyjä, kun niitä yrittää tarkkailla ihmisten ryhmädialogin tarkkailemiseen.

Hyviä vinkkejä NaNoWriMon selättämiseen saa ainakin Maijan ilmestyksistä. Muistaakseni NaNon sivuilta lukemani hyvä vinkki on mielestäni myös se, että kannattaa heti ottaa se asenne, että tässä nyt kirjoitetaan kirja kuukaudessa, sujui tai ei, vain yrittämään tai kokeilemaan ei kannata lähteä. 1670 sanan kirjoittaminen ei vie pitkään jos tietää mitä on tekemässä, noin tunnin. Yleensä minulla on kuitenkin mennyt pidempään. Wordini päätti kerran lopettaa projektini tukemisen lopettamalla tallentamisen kokonaan (!) mutta onneksi Google docs, Texturi jne ovat olemassa ja koneen uudelleenkäynnistys auttoi ongelmaan.

Sen verran voimia kirjoittaminen on kuitenkin vienyt, että olen lukenut tosi vähän: Kristina Carlsonin William N. päiväkirjan lainausaika on uhkaavasti lopussa, mutta aion kyllä silti taistella sen vielä loppuun.

Lokakuun luetut

Lokakuu oli minun kohdallani aika samanlainen lukukuu kuin moni muukin tämän vuoden kuukausi: Kuusi kirjaa (2011 olen lukenut 3-8 kirjaa kuukaudessa) ja hyvin sekalaista settiä. Oikeastaan kaikki kirjat olivat taas keskenään niin erilaisia, että olo kuukauden tunnelmia tiivistäessä on vähän niin kuin banaania ja päärynää vertailisi, mutta kokeillaan. 

Kuun alussa Marian Keyesin Enkelit hurmasi kepeydellään (joka ei sulattanut aivoja ja valuttanut niitä korvista ulos kuten yksi nyt kesken oleva chick lit -pläjäys). Aurinkoisesta Los Angelesista lukeminen irlantilaisella pilkkeellä silmäkulmassa kirjoitettuna ei kyllä varmasti tee koskaan pahaa lokakuussa.

Johanna Sinisalon Enkelten verta veikkailin heti lukemisen jälkeen äärimmäisen innostuneena jopa vuoden parhaaksi kirjaksi. Päällimmäinen hurmio on ehkä haihtunut, mutta kirja oli silti valtavan hyvä, ja ehkä jopa vuoden paras. Vasta Lilyyn muuttanut Jenni kirjoitti kirjasta mielestäni oivaltavasti: ...monipuolisuudesta johtuen en oikein tiedä, kenelle kirjaa suosittelisin - ja toisaalta juuri siksi suosittelisin sitä ihan kaikille. Niinpä. 





Jari Tervon Layla on pitänyt paitsi blogosfäärin, myös vakavasti otettavien lehtien kulttuuritoimitukset kiireisinä. Kyllä, Layla tuntuu edelleen erinomaiselta kirjalta. Minun mielestäni Tervo on tehnyt erinomaista työtä, olipa mukana sitten tarkoituksellisia tai tarkoituksettomia faktavirheitä tai ei. Kirja tarjoaa vaihteeksi elämän karuja käpyjä. Jos Sinisalon tasoja olivat yksilö ja maailma, Tervo liikkuu sulavasti siinä välissä ja osoittaa miten samanlaista kaikkialla kuitenkin on: Osittain on ihan sama, mistä ongelmat johtuvat tai missä on, kamala on aina kamalaa ja lähiyhteisö tai oma yhteiskunta saattaa sortaa olipa siten kotona tai vieraalla maalla. 


Jos Keyes vei aivot K-18 diskohittilän narikkaan, Remes vei ne johonkin toiseen baariin. Vaikka Teräsleijona(kin) käsitteli myös vakavia asioita, juoni veti niin kovaa, että syntyjä syviä ei auttanut jäädä pohdiskelemaan. Ei Remeksen parhaimmistoa, mutta plussat ajankohtaisuudesta. Lukisin tämän yhä uudestaan ensimmäisen kerran, vaikka tämä ei mitään ihmeellistä tarjonnutkaan, mutta toisaalta tuli mieleen, että koska trillereistä lajityyppinä pidän, voisin lukea pitkästä aikaa muitakin saman lajityypin kirjailijoita. 








John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen oli ollut lukulistallani pitkään ja siihen alkoikin jo kohdistua älyttömiä odotuksia. Ja tosiaankin älyttömiä, ei välttämättä hurjia siinä mielessä, että olisin odottanut kirjan olevan erityisen hyvä. Ällöttävyydestään huolimatta kirja oli todellista laatukaunoa. Haluan lukea muutkin suomennetut Lindqvistit, tosin harvakseltaan. 


Uusimmassa Imagessa on muuten mielenkiintoinen juttu Lindqvististä: Moni varmaan tiesikin, että hän on työskennellyt myös mm. taikurina ja stand up -koomikkona, mutta tiesittekö, että miehen kauhukirjailijan hiukset ovat siistiytyneet? Pääpointtina oikeasti: Jutun mielenkiintoisinta antia oli mielestäni kirjojen vertailu Lindqvistin omaan elämään. Lindqvist kertoo muun muassa olleensa vakavasti koulukiusattu ja Ystävät hämärän jälkeen -kirjan Oskarin olevan hänen alter egonsa. Ja niin: Ruotsissa julkaistussa "kirjoituskokoelmassa" (miten se erooa novellikokoelmasta?) Låd de gamla drömmarna dö on myös epilogi kirjaan Ystävät hämärän jälkeen. Mielenkiintoista. Uteliaimmille tai spoilausta pelkääville: Epilogin juoni kerrotaan Imagen jutussa. Lisäksi mies kirjoittaa par aikaa uutta kirjaansa, jonka alkuasetelma kuulosti todella mielenkiintoiselta. En siis pääse Lindqvististä vielä hetkeen eroon. Hyvä. 




Lokakuun viimeisenä päivänä sain loppuun mielipiteitä jakaneen, tai oikeastaan aika monessakin ristiriitaisia tunteita herättäneen Mathias Malzieun Sydämen mekaniikan. Ajatukset kirjan sisällöstä eivät ole selkiytyneet niin että minulla olisi mitään uutta sanottavaa, mutta toivottavasti Gummerus ymmärtää kiittää tarpeeksi harvinaislaatuisen hienon kannen luonutta taiteilijaa!  Kansi on upea ja kurkistusaukko hauska :). 





Lokakuun lopussa seikkailin myös elämäni ensimmäistä kertaa kirjamessuilla jotka olivat kaikin puolin niin hauska kokemus, että seuraavalla kerralla toivon ehdottomasti ehtiväni viipymään kaksi päivää. 

Hakusanakatsaukset ovat joita ainakin Booksy ja Salla ovat liittäneet kuukauden tilinpäätöksiinsä ovat mielestäni niin hauskoja, että aloitan saman perinteen.  


Lokakuun voittaja on...

"Tulevaisuuden tekniikka 29 vuoden päähän"


Mitäs tähän nyt sitten enää lisäämään? Paitsi että jos tietäisin, niin voisi olla, että minulla olisi hetken verran kiireellisempää tekemistä kuin jakaa näitä tiedonmurusia blogissani. Mutta ainahan sitä voisi arvailla. Ja tottakai, jos on tekniikasta kovin kiinnostunut, niin kannattaa tietenkin opiskella tekniikkaa, niinhän sitä voi päästä vaikka itse mukaan luomaan! Hyvä googlettaja, ehkä se on juuri sinun tuleva keksintösi mikä on sitä tekniikkaa 29 vuoden päähän! 


Ekstrana: Myös "erilaiset vuokaleivokset" tuntuu kiinnostaneen ja moni onkin onnettomasti ohjautunut blogiini tämän postauksen jälkeen. Ei se mitään, ehkä tieto muffinin ja vuokaleivoksen eroista leviää yhä laajemmalle.