Riipivää painostusta: Liza Marklund - Uhatut

Viime bloggauksen jälkeen tapahtunutta:

• Koti muutettu Lontooseen (hello, Brexit!)
• Kirjavuori karsittu  (taas?!?)
• Kirjavuori kerätty (miten voin olla tässä näin hyvä, etenkin Kindlen kanssa..?)
• Luetut kirjat: fiktiota alle viisi, faktaa yli kymmenen

Kirjan nimi: Uhatut (Gömda)
Kirjoittaja: Liza Marklund
Julkaistu: 2000/2002
Sivuja: 441  
Kustantaja: Otava  
Suomentaja: Outi Knuuttila
Mistä minulle: Lietveden näköalakahvilan kesäkirjamyynnistä

Uhatut on erilainen rikosromaani - se on totta. Sitä lukiessa ei tiedä, onko tarinalla onnellista loppua. Jääkö syyllinen kiinni. Mitä rikoksen loppuminen ja syyllisen kiinni jääminen edes tarkoittaa? Milloin rikos on 'päättynyt' uhrin näkökulmasta?

Liza Marklundin Uhatut on yksi niistä kirjoista, jonka muistan useamman ihmisen maininneen lukemisen arvoiseksi. Kun pääsin vauhtiin, viimeistelin kirjan parissa päivässä, mikä on nykyisin huippuvauhtia itselleni.

Kirja kertoo Mari Erikssonin ja hänen perheensä tarinan. Siihen mahtuu suuri rakkaus (tai kaksi), kaiken keikahtaminen päälaelleen, lapsi(a), fyysistä väkivaltaa, henkistä murskaamista, painostamista ja jatkuvaa uhkaa. 

Kirja auttaa ymmärtämään, miltä tuntuu elää jatkuvan uhan alla. Painostusta voi paeta, sen voi unohtaa, mutta uhka on aina läsnä. Voiko olla, että vaino ei pääty koskaan? Miten pimeä ihmismieli voi olla? Onko Mia luovuttaja, jos pakenee, aloittaa alusta? 

Kirja etenee vauhdikkaasti kuten olettaa sopii. Mian pään sisään päästään raapaisun verran. Kuten hän myöhemmin toteaa, 'minun olisi pitänyt päättää kaikki jo paljon aiemmin', mutta tästä asian henkisestä käsittelystä olisi ollut mielenkiintoista lukea lisääkin. 

Jos kirja ei olisi totta, sanoisin sen olevan erinomaisen viihdyttävä. Nyt kuvaus kuulostaa kornilta, joten totean vain, että se on ehdottomasti lukemisen arvoinen etenkin jokaiselle nuorelle naiselle. 

Kirjamessut 2011: Untuvikon kokemukset ja muistilista vuodelle 2012

Ensimmäiset kirjamessut ovat nyt takanapäin! Vaikka täältä Venäjän rajamailta lähteminen vaatii aina omat järjestelynsä, kaikki oli ehdottomasti vaivan arvoista. Suosittelen messukäyntiä ehdottomasti kaikille kirjoista, lukemisesta tai vaikka vain yhteiskunnallisista aiheista vähääkään kiinnostuneille. Tapahtumakattaus on loistava, ja esillä olleesta kirjamäärästä tekee pakostakin löytöjä vaikka tarkoituksena ei olisi ostaa yhtään kirjaa. 

Tosi mukavan lisämausteen omalle messukäynnilleni toi monen muun kirjabloggaajan tapaaminen Avain -kustantamon järjestämässä blogikokoontumisessa. Tilaisuudessa pääsin tutustumaan myös kahteen kirjailijaan. Kanadalainen Annabel Lyon kertoi (esikoisestaan?) Aleksanterin opettajasta ja belgialaisen Annelies Verbeke toisesta kirjastaan, Kalanpelastajasta.

Seuraavassa melko perusteellinen (=tolkuttoman pitkä) kertomus messupäivästäni, loppuun keräsin vielä puolihumoristisen muistilistan vuodelle 2012 joten malttamattomimmat voivat hypätä suoraan sinne :).

Messukeskuksessa olimme hyvissä ajoin pian kymmenen jälkeen. Ensimmäinen messuohjelmasta ympyröity ohjelma, Alivaltiosihteerien Joukossa virallisuus tiivistyy alkoi jo 10.30. Tässä vaiheessa paljastettakoon, että sain lopulta houkuteltua myös mieheni mukaan messuille mikä (hyvällä tavalla) vähän vaikutti ohjelmavalintoihin. Samalla sain myös järkkäritasoisia kuvia, kiitos niistä :). 

Vaikka en varsinaisesti Alivaltiosihteeri -fani olekaan ollut, kolmikon esitykset uudesta kirjasta jaksoivat kyllä hymyilyttää. Viimeistään lopuksi erilaisin tehokeinoin esitetyt palindromit alkoivat naurattaa. Ehdottomasti hyvä alku päivälle siis :).

Tässä esitetään luultavasti palindromin hienointa lausuntamuotoa, eli ryhmälausuntaa tehokeinolla.

 Alivaltiosihteereiden jälkeen kiertelimme messualuetta. Katsottavaa oli paljon, "perinteisten" kustantamojen osastojen lisäksi Messukeskuksesta löytyi myös antikvariaattinen puoli, Viini & Hyvä elämä - messut sekä musiikkimessut. Minä keskityin kuitenkin koko päivän tiukasti kirjoihin.

Päivän saalis oli onneksi kuitenkin aika hillitty.

Päivän saalis oli hyvä. Kirjoja olisi voinut ostaa vaikka miten paljon, mutta onnistuin pitäytymään viidessä, tai oikeastaan kuudessa, todella mielenkiintoisessa kirjassa: Siri Hustvedt: Lumous, Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär, Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian, Lionel Shriver: Poikani Kevin ja erikoisen hyvänä löytönä Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa. Joka kerta kun puhutaan hyvistä dekkareista KPN nousee jossain vaiheessa esille ja pian alkaa hämmästely siitä, enkö todella ole lukenut kyseistä dekkareiden klassikkoa. No en. Se ei vaan ikina ole sattunut kohdalle. Tässä Suuren Suomalaisen Kirjakerhon painoksessa on myös ("käännä vain kirja ympäri")  Roald Dahlin novellikokoelma Joku Kaltaisesi. Sille ei ole suuria odotuksia, mutta jos Dahlin nimi kuulostaa ärsyttävän tutulta, kannattaa käydä katsomassa tämä Wikipedia -sivu niin miehen uran monipuolisuus selviää. 

Myös antikkapuolella pengottavaa olisi ollut vaikka miten paljon.

11.30 kuuntelimme paneelikeskustelun Uhkakuvia nyt ja huomenna jossa Kirsi Luukkanen haastatteli Risto Isomäkeä, Jukka Niskasta, Antti Tuomaista ja ohjelmasta poiketen jälkikäteen muisteltuna "jotain kolmatta" kirjailijaa. Keskustelu polveili siitä, miten kirjailijat romaaneihinsa uhkakuvat valitsevat aina lyhyesti siihen, mitä he uskovat todella tulevaisuudessa tapahtuvan. Keskustelun aikana koin, että neljä haastateltavaa oli ehkä jo melkein liikaa tämänkaltaiseen keskusteluun jossa kaikilla oli paljon sanottavaa.

Kello 12.00 suuntasimme takaisin Aleksis Kivi -lavalle Don Rosan haastattelua katsomaan. Mies oli promoamassa joulumarkkinoille ehtivän kirjasarjansa ensimmäistä osaa. Rosan haastattelu oli hauskaa kuultavaa selityksineen siitä, miksi vaimo joutuu Suomen vierailujen ajaksi jäämään kotiin ja kertomuksineen lopullisiin sarjakuviin eksyvästä suuresta virhemäärästä. 

Don Rosaa haastattelivat Riku Perälä (vas.) ja Jukka Heiskanen.

Pienen kiertelyn jälkeen yhdeltä kuuntelimme Pertti "Fingerpori" Jarlaa Arktisen Banaanin osastolla. Jarla tuntuu melkein tutulta maaliskuussa Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä olleen laajan jutun jälkeen, mutta paljon hauskaa uuttakin haastattelussa tuli esille. Niin, ja nyt melkein tekisi mieli sanoa, että lähettäkää hyvät ihmiset ihmeessä kaikki mahdolliset Fingerpori -ideanne Jarlalle, mies tuntuu olevan jatkuvasti niiden tarpeessa! Pari minuuttia Jarlan jälkeen osastolle saapuneen Roman Schatzin ihmetystä seuratessa ja haastatelijan erinomaisia organisointitaitoja ihaillessa tuli esiin myös se, että näin jättimäisen kokonaisuuden suunnittelu ja sen osasenakin oleminen mahtaa vaatia melkoisia organisointitaitoja. Schatz sai kuitenkin omistuskirjoitukset jaettuaan jatkaa matkaansa seuraavaan paikkaan, ja Jarlan haastattelu lipui äärimmäisen sujuvasti eteenpäin vaikka haastattelijakin vaihtui välillä. 

Vaikka pieniä sekaantumisia tapahtuisikin, The Show Must Go On: Schatz singeerasi ja kiisi seuraavaan määränpäähän.

 Messupäivä päättyi Avaimen organisoimaan bloggaajien tapaamiseen. Alussaki mainitut kirjailijat Annabel Lyon (Aleksanterin opettaja) ja Annelies Verbeke (Kalanpelastaja) kertoivat kirjojensa tarinasta, niiden kirjoitusprosessista (Lyon suunnitteli ensin tarkasti, kirjoitti sitten, Verbeke kirjoitti alun luvut, sitten ihan lopun ja sitten tarinan keskelle) ja kysyttyäni napakasti myös siitä, miksi minun ne pitäisi lukea. Perustelut olivat sen verran hyvät ja kirjailijat niin sympaattisia että en yksinkertaisesti voi olla tarttumatta heidän kirjoihinsa. Suosittelen lukemaan haastattelusta tarkemmin vaikka Katjan Lumiomena -blogista. Salla on kirjoittanut erikseen myös Lyonista. Joka tapauksessa, kirjailijoiden mietteitä oli äärimmäisen kiinnostavaa kuulla! Kirjat tulivat kirjailijoiden kautta jotenkin tosiksi ja läheisiksi.

Avaimen Anna-Riikka Carlson kertoi lyhyesti kustannusalan kuulumisia - jotka ainakin näin alan ulkopuoliselle olivat äärimmäisen kiinnostavia - ja nostatti uudelleen juhlatunnelmaa torstaina kirjablogien saaman Rakkaudesta kirjaan -palkinnon johdosta. Ainakin minulle jäi sellainen olo, että toivon kuulevani lähiaikoina, tai no, seuraavan vuoden sisään vähän uudenlaisia avauksia sähkökirjoihin liittyen. Minäkin olen aiheesta kamalasti paasannut, eikä asia tietenkään ole yksinkertainen. Anna-Riikan puheenvuorosta tuli joka tapauksessa selväksi, että Suomen kustantamoissa asia on noteerattu ja otetaan tosissaan, mutta hidasteina olevissa solmuissa riittää vielä ratkomista.  

Kiitos Avaimelle hyvän tapahtuman järjestämisestä! En ole koskaan aiemmin mihinkään blogitapaamiseen päässyt, joten kirjamessujen yhteydessä järjestetty kokoontuminen oli ihana kädenojennus myös näin kauempaa tuleville. 

Niin ja kirjamessut kokonaisuudessaan: Ehdottomasti uudestaan, ja seuraavalla kerralla toivottavasti kahdeksi päiväksi! Sunnuntainakin olisi ollut supermielenkiintoista ohjelmaa, mutta kaikkea ei aina voi saada yhdellä kertaa.

Sitten vielä lopuksi ne vinkit:

En ollut käynyt kirjamessuilla koskaan ennen lauantaita. Koska naistenlehdissäkin aina jaetaan asiantuntevia kommentteja alennusmyynneistä selviämiseen, ajattelin jakaa jo näin ajoissa ensi vuoden varalle vinkkejä messu-untuvikoille. 

• Jos olet kiinnostunut kirjamessuilla järjestettävästä ohjelmasta (kirjailijahaastattelut, paneelikeskustelut eri teemoista jne), valmistaudu huolella aikatauluttamalla päivää. Varaudu pettymyksiin: Kaikkea ei kuitenkaan ehdi nähdä. Virallisen messuohjelman pläräämisen lisäksi kannattaa selvittää myös kustantamojen omilla osastoillaan järjestämä ohjelma. 
• Jos olet yleisen kiertelyn lisäksi kiinnostunut ohjelmasta ja yleisestä sosialisoinnista, yksi päivä ei riitä mihinkään. Oikeasti. 
• Jos samaan aikaan tilassa on muutakin mielenkiintoista kuin kirjamessut (nyt myös Viini & Hyvä elämä ja Musiikki) se yksi päivää ei todellakaan riitä mihinkään. Usko jo. 
• Ainakin lauantaina porukkaa oli mielettömän paljon. Kahta henkeä suuremmissa joukkueissa ympäriinsä liikkuminen on melko tuhoontuomittu yritys, ainakin jos messuhumussa ei kulje laput silmillä päättäväisesti kohteesta A päämäärään B. 
• Vesipullo olisi kannattanut hankkia jo ennen kuin jano iski, nimimerkillä jälkikäteen jomotusta nestehukasta.
• Treenaa käsien ja hartioiden lihaksia niin, että jaksat kantaa painavia kirjakasseja koko päivän
• Koska et kuitenkaan ole treenannut tarpeeksi, varaa seuraavaksi päiväksi Mobilatia/IcePoweria tai vastaavaa. Hartiat kiittävät.
• Koroista pitäville suosittelen (muuallekin kuin messupäiviin) korkokenkiin sopivia geelipohjallisia. Olipa outoa kun illalla päkiät eivät huutaneetkaan hoosiannaa, vaikka jalat kannattelivat koko päivän oman painon lisäksi myös niitä kirjakasseja.

Vierailijapostaus: Ota kiinni jos saat

Kirjainten virrassa -blogin Hanna esitteli elokuussa puolisonsa yöpöydän. Minä uhosin kommenttiboksissani tekeväni saman, mutta se sitten "vähän jäi" (sekaisen yöpöydän osuutta kuvausmotivaation katoamiseen tutkitaan). 

Pohjustukseksi voin kertoa sen verran, että miehen kirjamaku on erittäin poukkoileva ja sattuneesta syystä monet uusista suosikkikirjoista löytyvät kotoa kirjahyllystä. Luullakseni kaikkien aikojen top kymppiin ovat päässeet useat Ilkka Remekset, Aikamatkustajan vaimo, Vettä elefanteille, ensimmäinen Harry Potter (toinen on ollut toista vuotta kesken), Nälkäpeli -trilogia ja kohta esitelty teos. Sen sijaan esimerkiksi Jo Nesboa ja 24-sarjan pohjalta tehtyä kirjaa on luettu vain parikymmentä sivua ja molemmat odottavat surkeina mahdollista jatkoa yöpöydällä. 

Mutta, asiaan: Kuvallisen puolison yöpöytä -postauksen sijaan saatte nyt kokonaisen puoliso arvostelee -postauksen. Olkaapa hyvä!

Kirjan nimi: Ota kiinni jos saat

Kirjoittaja: Frank W. Abagnale

Kustantaja: LOISTO pokkari

Julkaistu: 1980/2002

Sivuja: 260

Mistä minulle: Pyörinyt perhepiirissä vuosia ja ajautunut vuorollaan minun hyllyyn.

Takakannet pitäisi kieltää lailla ja polttaa. Niin kirjojen kuin elokuvienkin takakannet pilaavat luku- tai katseluiloa ainakin teoksen puoleen väliin. Jos olen lukenut takakannen (tai juonta oikeastaan mistä tahansa muualta), odotan kuumeisesti spoilattuja asioita tapahtuvaksi ja en pysty keskittymään muuhun. Myös tämän kirjan kohdalla takakansi olisi pilannut paljon lukemisen ilosta. Onneksi en sitä lukenut. Enkä suosittele takakantta muillekaan. Kirjaa voin suositella varauksetta. Kun tietämättä oikeastaan mistään tarttuu kirjaan ja vain alottaa lukemisen, on lukunautinto suurin.

Tiedättehän sen tunteen, kun toivoo voivansa lukea lempikirjansa taas ensimmäistä kertaa tietämättä tapahtumia?

Jos pystyt allekirjoittamaan kaksi edellistä kappaletta, etsi käsiisi Frank W. Abagnale - Ota Kiinni Jos Saat (Catch Me If You Can) ja lopeta tämän postauksen lukeminen tähän.

Olen syvästi pahoillani kaikista tässä postauksessa tapahtuvista juonipaljastuksista ja niiden aiheuttamista lukuilon menetyksistä. Nyt on jo korkea aika lopettaa tämän lukeminen ja tarttua kirjaan.

Hyvä on, sinua on ainakin varoitettu.

Kirjan päähenkilö on erittäin mielenkiintoinen persoona ja kirjan lukemisen jälkeen hänestä piti etsiä tietoa vielä enemmän.  Frank Abagnale onnistui aikoinaan tienaamaan ensimmäisen miljoonansa puhtaasti huijaamalla. Niukasti kouluttautunut Frank aloitti epärehellisen rahan tienaamisen jo hyvin nuorena, mutta raa'an voiman tai aseiden käytön sijaan hän turvautui älyynsä jonka avulla hänen onnistui käyttää hyväkseen pankkeja, lentoyhtiöitä sekä muita laitoksia työntekijöiden hyväuskoisuutta hyödyntäen. Oliko Frankin moraali sitten kohdallaan, kun hän ei huijannut yksittäisiä ihmisiä? Ainakaan rahallisesti hän ei yksittäisten henkilöiden huijaamisesta halunnut hyötyä.

Minä-muodossa kirjoitettu tarina kaappasi heti alussa mukaansa ja elävästi maalattuja tilanteita oli helppo seurata. Tarinaa kuljetetaan vauhdilla eteenpäin kronologisessa järjestyksessä alkaen Frankin elämän teinivuosista. Vaikea sanoa kuinka paljon omakätisesti kirjoitetussa kirjassa kaunistellaan asioita ja tarinaa kerrotaan muodossa, jossa lukijan on se helpompi hyväksyä - luultavasti paljonkin. Silti kirja onnistuu kertomaan pahiksen hyviksenä ja hyviksen (Frankia jahtaavan poliisin) ei niin hyviksenä. Lukija helpottuu usein virne huulillaan lukiessaan Frankin ja virkavallan välisestä kissa ja hiiri -leikistä.

Kirjan lukemisen aikana minulle selvisi, että Frank Abagnale olikin oikea henkilö. Internetiä tutkiskelemalla Frankista löytyi paljon lisää tietoa ja huomasinpa myös, että kirjan pohjalta on tehty elokuva joka on saanut omassa mittapuussani kohtuu korkean rankkauksen IMDB:ssä (7,8). Ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Katsoin elokuvan. Ja ei olisi pitänyt. Miksi kirjojen pohjalta edes tehdään elokuvia? Olen useaan otteeseen lukenut ensin kirjan ja tämän jälkeen katsonut elokuvan. Ja joka kerta elokuvan katsominen on ollut tuskaa. "Ei se noin mennyt" oli useaan kertaan mielessä. Tiedän, tiedän, elokuvat tehdään yleensä kirjojen inspiroimana, mutta silti. Argh. Viimeisen parin kuukauden aikana olen todennut tämän useiden kirjasta elokuvaksi -konversioiden kohdalla. Tässäkin blogissa hyvin arvostettu I'm a legend -kirja on saanut ihan pätevän, mutta aivan päin persettä menevän version jota tähdittää Will Smith. Älkääkä edes pyytäkö minua aloittamaan Vettä Elefanteille -flopista joka tuntuu keskittyvän siihen, kuinka ihana se vamppyyrina toilaillut teini-idoli onkaan. Kirjoina kaksi edellä mainittua on parhautta.

Mitä tästä sitten jäi käteen? Tiivistetysti: takannet on hampurista, se että kirjoista tehdään elokuvia: hampurista, Catch Me If You Can: Erittäin hyvää viihdettä, älä katso elokuvaa, lue kirja.

Jos uskoit varoituksiani alussa, olet lukenut tähän mennessä kirjan. Mitäs pidit?