Matkailu avartaa, kirjat auttavat saamaan samantapaisia kokemuksia kotonakin

perjantai 28. syyskuuta 2012

BePe: Pyöräilyn uudet ulottuvuudet

Nyt on pitkästä aikaa Berliiniperjantain aika! Tällä kertaa kerron omia ajatuksiani pyöräilystä ja sen järjestämisestä kaupungissa, jossa pyöräily on hyväksytty suunnilleen tasavertaiseksi liikkumismuodoksi autoilun kanssa.

Aika pian Berliiniin muuton jälkeen tajusin tarvitsevani pyörän. Pystyin polkemaan ensimmäiseltä asunnoltamme töihin samassa tai lyhyemmässä ajassa kuin mitä jouduin käyttämään tungoksessa julkisissa. Tällä hetkellä hurautan töihin noin neljässä minuutissa, ja ainut järkevä vaihtoehto pyöräilylle olisi kävely.

Pyörän hankkiminen

Ensimmäinen haaste oli tietysti pyörän hankkiminen. Koska olin kuullut, että pyörävarkaudet ovat iso ongelma Berliinissäkin, en halunnut sijoittaa montaa satasta hienoon pyörään. Moni suositteli menemään sunnuntaina Mauerparkiin, jossa vähän hämärän näköiset miehet myisivät 50 eurolla mitä erilaisempia pyöriä. Ei kuitenkaan tarvitse olla Einstein aistiakseen, että pyörien entisillä omistajilla on vain käynyt huono tuuri. En halua tukea moista toimintaa. Pulitin vähän rupuisesta, mutta toistaiseksi toimivasta (nippusidettä on tosin jo tarvittu takalokasuojan korjaamiseen) pyörästäni liikkeessä satasen ja paksusta lukosta vitosen päälle. 

Lamputta ei pärjää kukaan

Varustelua ei tietenkään voinut jättää siihen: Myöhemmin hankin vielä kypärän ja etu- ja takavalon. Suomessa käytin etulamppua kun muistin (tosin yleensä aina pimeällä), täällä olen joskus taluttanut pyörää pätkiä kotiin hämärässä kun etulamppua ei vielä ollut. Poliisia oikeasti kiinnostaa pyörien valaistus, ja myönnän kyllä, että muiden pyöräilijöiden näkyvyys on täällä ihan toista luokkaa kuin Suomessa.

Tyhjät tiet

Yllä olevasssa kuvassa näkee erinomaisesti yhden Berliinin ihmeellisyyksistä: Kun olin jonain aamuna suuntaamassa töihin vähän aikaisemmin (kahdeksaksi tai puoli yhdeksäksi), kaikki tiet olivat aivan tyhjiä.  Joskus aamuisin voisi melkein kuvitella, että ihmisillä on ulkonaliikkumiskielto, mutta ei, elämä vaan alkaa vasta vähän myöhemmin.

Kuten kuvasta näkyy, kaistoja on ruhtinaallisesti. Joskus pyörille on oma kaista jalkakäytävän yhteydessä, joskus maalattuna ajoradalle, joskus taas kirjoittamaton sääntö on, että oikeaa ajokaistaa ajavat vain polkupyöräilijät ja kääntyjät. Ajaminen on joka tapauksessa yllättävän vaarattoman oloista.

Berliinin tiet ovat aina aika rauhallisia, siitä osakiitokset voi varmaan antaa erinomaiselle julkisen liikenteen verkostolle, hippihenkisille (ja köyhille) ihmisille ja toisaalta sillekin, että autopaikkoja ei oikein ole.


Polkupyörät omalla kaistallaan. Huom. hienot kääntyvien polkupyörien taskut joihin voi jäädä turvallisesti odottamaan valojen vaihtumista.

Vaara korvien välissä

Joskus polkupyöräilijät tuntuvat olevan isompi uhka itselleen kuin autot. Kaikki eivät tunnu aina varsinkaan rauhallisempina aikoina välittävän liikennevaloista, vaan hinku tien toiselle puolelle on kova vaikka autot odottaisivat rinnalla kiltisti punaisten vaihtumista vihreiksi. Kaikenlaista "sujahdanpa tästä nyt tuohon kaistojen väliin että pääsen nopeasti eteenpäin" -sompailua näkee päivittäin, mikä itsestäni on vähän käsittämätöntä. Kun autoilijat noudattavat kiltisti liikennesääntöjä ja liikkuvat ennustettavasti, voisivat pyöräilijät mielestäni harrastaa kauttaaltaan samaa ennustamattoman sujahtelun sijasta. 

Berliinin pyöräilyolosuhteita halutaan parantaa jatkuvasti, ja muistan syyskuun alussa kuulleeni, että katujen varsien autopaikkoja on päätetty vähennettävän entisestään, jotta uusille pyöräkaistoille saadaan tilaa. Minua tämä ei tietysti haittaa, mutta iso arvovalintahan asia kaupungilta on. Rahakkaat autonomistajat saavat siis pulittaa suuria summia harvinaisista autopaikoista tai muuttaa suosiolla pois keskusta-alueelta, jolleivat halua käydä jokailtaista kissa-hiirileikkiä viimeisistä autopaikoista. Lappuliisoja ja -lasseja täällä nimittäin näkee lähes päivittäin. 

Pyöräily oikeaksi liikkumisvaihtoehdoksi?

Suomessa vastaavan pyöräverkoston rakentaminen voisi olla moniin kaupunkeihin hyvinkin mahdollista. Tällöin jalankulkijat ja pyöräilijät pitäisi kuitenkin opettaa kulkemaan tiukasti omilla kaistoillaan. Pyöräilijöiden pitäisi oppia, että pyöräkaistaa käytetään vain yhteen suuntaan etenemiseen (eli aina pyöräillään kadun oikealla puolella olevalla kaistalla, pyörät eivät koskaan kohtaa pyöräkaistoilla). Autojen joukossa pyöräilevien pitäisi kertoa ympäröivälle liikenteelle näkyvästi mihin ovat matkalla ja toisaalta autojen pitäisi hyväksyä pyörät välillä samaa vauhtia ja turvaväliä edellyttäviksi liikennevälineiksi.

maanantai 24. syyskuuta 2012

Marian Keyes: Under the Duvet

Kirjan nimi: Under the Duvet
Kirjoittaja: Marian Keyes
Kustantaja: BCA
Julkaistu: 2001
Sivuja: 272
Mistä minulle: Friedrichshainin sunnuntaikirppari

Lukublokki hellitti ainakin hetkeksi. Vaikka kesken olevia kirjoja olisi ollut muutenkin, innostuin viimeviikonlopun värikkäästä pokkarisaaliistani niin, että otin heti yhden iltalukemiseksi. Muistin enimmäkseen kirjailijan lehteen kirjoittamista lyhyistä jutuista kootun Under the Duvetin tulleen julkaistuksi suomeksi nimellä Peiton alla.

Keyes on kirjoittanut kirjaan, joka on oikeastaan tarinakokoelma, hykerryttävän esipuheen siitä, millaista hänen kirjailjaelämänsä yleensä on. Se on kaukana suuresta glamourista ja vapaista päivistä: Sen sijaan hän käyttää päivästä kahdeksan tuntia kirjoittamiseen, sängyssään, peiton alla. Mikäs siinä, voisin väittää tuon kyllä voittavan eräiden työolot. 

Muuten kirjan tarinat on niputettu teemojen mukaan yhteen: Osansa saavat niin henkisyys, perhe ja ystävät, aikuistuminen, vuoden kierto, Irlanti ja matkustaminen. 

Kuvittelin vasta noin vuosi sitten suomennetun kirjan olevan edes jollain tasolla ajankohtainen, mutta valitettavasti näin ei ole. Monet varsinkin kirjan alkupuolen tarinoista ovat kyllä ihan toimivia, mutta moni tarina on julkaistu irlantilaisessa lehdessä jo 1990-luvulla ja tuntuu näin jo lähes esihistorialliselta. Joissain tarinoissa ajallinen etäisyys hieman häiritsi, ja ihmettelenkin kustantajan päätöstä julkaista kirja näin kauan ensipainoksen jälkeen.

Ihan mukava tarinakokoelma se silti oli. Enimmäkseen. Monista tarinoista saattoi tunnistaa jotain ihan oikeasta elämästä, samalla tavalla kuin Keyesin fiktiivisistä kirjoistakin. Huumoriakin oli mukana niin, että välillä ihan hihitytti. Harmi vaan, että tarintat tuntuivat jostain syystä vähän haalenevan loppua kohti. Olisin lukenut alussa kuvaillusta kirjailijaelämästä mielelläni enemmänkin. Odotan nyt vielä enemän kirjailijan varsinaisten tarinoiden eli kirjojen pariin sukeltamista. Suosittelen Keyes -faneille, en juuri muille. 


Peiton alla ovat lukeneet ainakin Mari A. ja Järjellä ja tunteella.

maanantai 17. syyskuuta 2012

Lappuja, onnitteluita ja selityksiä

Kun ei ole lukenut niin ei ole lukenut. Se taas tarkoittaa, että on aika vähän blogattavaa kirjablogiin. Mistään pitkäaikaisesta lukutauosta ei oikeastaan ole kyse, olen vain kahlannut pieninä palasina George R.R. Martinin Game of Thronesia ja tämän hetken it-kirjaa eli 50 Shades of Greytä. 

Game of Thrones on hyvä, mutta huomaan, että kun olen jo katsonut sarjan ja tiedän mitä kirjassa tapahtuu, en koe pakonomaista tarvetta käännellä sivuja vaan luen ennemminkin kuvausta jo näkemistäni asioista. Fifty Shades of Grey taas... Noh, sanotaan ainakin heti alkuun, että ostin kirjan uteliaisuuttani jo ennen kuin sitä käsiteltiin suomenkielisissä kirjablogeissa ja olin (tarpeeksi) tutustunut siihen, mistä kirjassa on kyse. Nyt sitten luen kirjan loppuun vain siksi, että saan arvostella sitä kunnolla. Ipadista on saksalaisen duppauskulttuurin keskellä tosin tullut tässä taloudessa niin suosittu kapine, että voi kestää hetken, ennen kuin saan sen taas käsiini.


Hyvä (?) tarkoitukseni olla ostamatta kirjoja on sekin vähän tauolla. Tosin, kun kuvan kaksi alinta kirjaa on napattu kadun vierestä penkiltä ja neljä ylintä ostettu kirpputorilta hintaan 1 e/kpl, niin mielestäni voidaan kyllä puhua jo ennemmin lahjoituksen vastaan ottamisesta kuin ostamisesta. 

Vihdoin tiedossa siis lyhentämätöntä Marian Keyesiä! Ennemminkin faktapuolta edustava, jo eilen jo vähän aloittamani Under the Duvet (suom. Peiton alla) on oikein hykerryttävä. Patricia Scanlan taas on minulle ennestään aivan vieras kirjailija, mutta kun tarjontaa häneltäkin oli tarjolla paljon, päätin kokeilla näin aluksi yhden kirjan verran. 

Kirjastokortinkin olen jo yrittänyt hankkia. Kirjaston aukioloajat eivät sovi kamalan hyvin omiin työaikoihini, mutta yhtenä päivänä ehdin sinne töiden jälkeen. Olin selvittänyt etukäteen, että mukana pitää olla henkkarit mutta Anmeldungsbestätigungia eli aluetoimistosta saatavaa lappua siitä, että asuu jossain osoitteessa, ei tarvita. Lähdin siis reteästi matkaan pelkän passin kanssa. 

Pettymykseenhän reissu päättyi, sillä kirjastovirkailija olisi halunnut nähdä joko Anmeldungsbestätigungin tai vuokrasopimuksen. Eipä ollut kumpikaan takataskussa. Pieni, kauppakeskuksen yhteydessä oleva kirjasto vaikutti kuitenkin ihan hyvältä, lukemista sieltä löytyy varmasti. Harmi vain, että se ei ole koskaan esimerkiksi lauantaisin auki. 

Sitten kiitokset Emilielle Le Masque Rouge -blogiin ja Booksylle Booking it some morehen Posti -it tunnustuksesta!



Koska olin nyt ihan harvinaisen hitaalla tämän tunnustuksen kanssa, jätän lapun jakamatta enää eteenpäin.

Vielä isommat onnittelut haluan kuitenkin toivottaa Karoliinan kirjavaan kammariin kirjan julkaisun ansiosta. ONNEA! Tässä vielä pieni virtuaalinen kukkalähetys, ja vesi tietysti muuttukoon viiniksi:


Toivottavasti saan jollain verukkeella kirjan Aika mennyt palaa lokakuun ensimmäisten vieraiden mukana tänne Berliiniin (muuten, myös Teemestarin kirja kiinnostaisi kovasti. Enkä katso pahalla, vaikka molemmat olisikin joku lukenut jo ennen minua).

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

12. internationales literaturfestival berlin, uusia sarjakuvatuttavuuksia ja kirjailijan moraali

Tästä bloggauksesta taisi tulla yksi blogihistoriani pisimmistä. Tarkoitus oli kirjoittaa yleisesti Berliinin Literaturfestivaalista, mutta käsittely eksyikin nyt yksittäisiin sarjakuvataiteilijoihin ja kirjailijan moraaliin - aineksia taideteoksiin on osattu ammentaa toden teolla lähipiiristä myös suuressa maailmassa.  

Nämä jäi käteen.

Jättimäiset kirjamessut - tai jotain ihan muuta

Berliinin Literaturfestivalia (miksi ihmeessä nuo kaikki sanat on pitänyt painaa ohjelmalehtiseen pienellä?) on mainostettu ainakin kirjafanin silmiin sangen näkyvästi. Koska Helsingin kirjamessuilla vuosi sitten oli huippuhauskaa, vastaavaksi kuvittelemani tapahtuma miljoonakaupungissä piti tietenkin päästä kokemaan. 

Berliinin kirjafestivaalit ovat lähes kaksiviikkoiset, mutta ihan käytännön syistä valitsin omaksi vierailupäiväkseni lauantain. 8.9 ohjelmaluettelossa näytti olevan suomalaistakin väriä, kun sarjakuvillle omistetussa ohjelmapätkässä oli puhumassa Anna Sailamaa

Ihmettelin jo vähän etukäteen, miksi en löytänyt Literaturfestivalin sivuilta minkäänlaista messualueen karttaa.  Kun katsoin tapahtuman yhteistyökumppaneiden luetteloa, ajattelin, että tapahtuman on pakko olla iso, varsinkin kun siihen oli listattu jopa lukuisia hotelleja ja ravintoloita. 

Omat odotukseni ja tapahtuman toteutus eivät ihan kohdanneet, mutta siitä lisää lopuksi.

Mielenkiintoiset messuesiintyjät

Saavuin literaturfestivaliin iltapäivällä noin yhden aikoihin, joten en seurannut sarjakuvaosuutta alusta alkaen. Olisi ehkä pitänyt, sillä (melkein) kaikkien näkemieni sarjakuvataiteilijoiden haastattelut olivat supermielenkiintoisia! Perehtyneemmät sarjakuvaharrastajat voivat bongata tuttuja ehkä ohjelman alkupäästäkin, lihavoin itse näkemäni haastattelut joista kerron alla tarkemmin. 


10.00 - 10.35 Uhr: Talk 1 - Marzena Sowa & Sylvain Savoia

10.35 - 11.10 Uhr: Talk 2 - Rafal Skrazycki & Tomasz Lesniak

11.10 - 11.20 Uhr Pause

11.20 - 11.55 Uhr: Talk 3 - Veronica Solomon

11.55 - 12.30 Uhr: Talk 4 - Igort

12.30 - 13.20 Uhr: Mittagspause

13.40 - 14.15 Uhr: Talk 5 - Camille Jourdy

14.15 - 14.50 Uhr: Talk 6 - Fabienne Loodts

14.50 - 15.00 Uhr: Pause

15.00 - 15.35 Uhr: Talk 7 - Judith Vanistendael

15.35 - 16.10 Uhr: Talk 8 - Tasos Maragkos

16.10 - 16.20 Uhr: Pause

16.20 - 16.55 Uhr: Talk 9 - Anna Sailamaa


16.55 - 17.30 Uhr: Talk 10 - Max

Camille Jourdy, värikkäitä yksityiskohtia oikeasta elämästä 

Suoraan sanottuna esitysten seuraaminen ei alkanut ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Asettauduin istumaan monen sadan hengen auditorioon, jossa lisäkseni oli noin 30 muuta ihmistä. Portinvartijat sulkivat ovet ja haastattelu alkoi. Camille Jourdy on huhtikuussa erittäin mielenkiintoisen sarjakuva-albumin julkaissut ranskalaistaiteilija, joka, noh, puhuu ranskaa. Vuolaasti. Mutta siis vain ranksaa. Esitys oli tulkattu englanniksi, mutta Jourdyn pitkiä ranskankielisiä puheita kuunnellessani kiitin itseäni jo pari kertaa siitä, että en raahannut miestä tähän tapahtumaan mukaan. 

Jourdyn sarjakuva vaikutti kuitenkin hyvältä. Rosalie Blum kertoo naisesta, jota eräs mies alkaa seurata päivästä toiseen. Mies ei kuitenkaan tule ajatelleeksi, että samalla myös hän tulee jatkuvasti seuratuksi. Kahden henkilön elämät kietoutuvat omituisella tavalla toisiinsa. Sarjakuvan piirrosjälki on kaunista, värikästä ja yksityiskohtaista. Vaikuttaa siltä, että Jourdy on onnistunut kertomaan todella mielenkiintoisen tarinan, joka on myös kuvitettu kauniisti. 

Jourdy kertoi paljon myös työskentelytavastaan, kuten siitä, kuinka hän ottaa piirroksiinsa paljon yksityiskohtia oikeasta elämästä. Esimerkiksi yksi ystävä oli huomannut erään sarjakuvahenkilön asunnon olevan täynnä hänen omia tavaroitaan.

Rosalie Blumin voi lukea ainakin ranskaksi ja saksaksi.

 

Fabienne Loodts, suurisilmäinen Berliini-haahuilija

Ranskankielisestä Belgiasta kotoisin oleva, Brysselissä asuva Fabienne Loodts on viimeisimpänä työnään tehnyt sarjakuvan Chloe Aridjisin kirjasta Le Livre des Nuages. Loodts törmäsi Aridjisin romaaniin työskennellessään kirjastossa ja lukiessaan siellä paljon. Berliiniin sijoittunut tarina muualta muuttaneesta, yksinäisestä tytöstä oli koskettanut häntä niin paljon, että hän tiesi heti haluavansa tehdä tarinasta sarjakuvan. Tämäkin sarjakuva jäi kiinnostamaan, vaikkakin vaikutti aika raskaalta.

 

Judith Vanistendael, tätä pitää lukea!!

 Etukäteen odotin tietysti eniten Sailamaan esitystä, mutta Vanistendael oli päivän ehdoton yllättäjä ja sai todellisen tätä-on-pakko-lukea efektin aikaan. Vanistendaelin esikoinen Dance by the Light of the Moon näyttää löytyvän myös englanniksi. 

Kuva amazon.co.uk

Pelkästä Vanistendaelista voisin tehdä vaikka oman postauksensa, mutta tässä pääkohdat lyhyesti: Ensiksikin, nainen on äärimmäisen hauska esiintyjä, joka sai jopa tiukahkon saksalaisyleisön nauramaan monta kertaa. Toiseksi, Vanistendaelin esikoinen ilmestyi alun perin suunilleen nimellä Neitsyt ja neekeri, mutta poliittisest korrektimmille markkinoille nimi on tietysti pitänyt muuttaa. Kolmanneksi, Vanistendael onnistui nyt tuomaan esimerkin kirjailijan moraalista yms. Suomessa velloneesta kirjailijaetiikasta ihan omalle tasolleen. 

Jo 2008 ilmestynyt sarjakuva-albumi kertoo kirjoittajan erittäin vaikeasta parisuhteesta pakolaismiehen kanssa. Pari oli yhdessä neljä vuotta, avioitui ja erosi kaksi kuukautta avioliiton solmimisen jälkeen. Vanistendael oli tässä vaiheessa 24. Hän asui Espanjassa, ja muutti takaisin hollanninkieliseen Flanderiin. Mitäpä tyttö huomasi kotimaahansa palattuaan? Noh, tytön erittäin kuuluisa kirjailijaisä oli kirjoittanut teoksen, jonka aineksena oli käytetty mitäpä muuta kuin tyttären erittäin vaikeaa ja kivuliaasti päättynyttä parisuhdetta!

Ilmeisesti isän ja tyttären suhde ei ole ollut aivan helpoimmasta päästä muutenkaan, ja tapauksesta käytiin sittemmin useita keskusteluja. Vanistendael kertoi, että ei aluksi pystynyt reagoimaan tilanteeseen mitenkään, mutta kun hän alkoi opiskella sarjakuvia ja piirtämään niitä itse, hän koki, että sai viimein tilaisuuden taas tehdä tarinasta "oman" eli kertoa sen omalla äänellään. Sain sellaisen käsityksen, että nainen ei juuri ollut kysellyt mieheltään lupaa tehdä hänestä teoksensa toista päähenkilöä. Lainatuksi tulleetkin osaavat siis näköjään lainata. 

Vanistendael on julkaissut myös muita teoksia. 

Tasos Maragkos ja vähän oudot fiilikset

Miehen sarjakuvat tuntuivat käsittelevän lähinnä Kreikan tämänhetkistä tilannetta, joten suosittelen siitä kiinnostuneelle. Jonkun sarjakuvan henkilönä oli myös kondomi.

Anna Sailamaa ja Suomen sarjakuvaympyrät esiin!

Sailamaa vaikutti todella sympaattiselta henkilöltä ja edusti hienosti koko Suomen nousevaa sarjakuvakulttuuria. Torniosta kotoisin oleva nainen asuu nykyisin Helsingissä ja tekee omien sarjakuvien lisäksi myös opetustöitä.

Sailamaan ensimmäinen sarjakuva-albuminsa Ollaan nätisti perustuu tarinoihin tämän omasta perheestä. Sailamaa kertoi, että hänellä ei kaikkia tarinoita luodessaan vielä ollut tietoa, että ne tulisivat albumiin, ja siksi piirrosjälki vaihtelee välillä kovastikin henkilöstä toiseen. 

Paimen taas on alusta asti albumiksi suunniteltu teos. Sen piirrosjälki näytti ainakin haastattelussa näytettyjen kuvien perusteella osin todella kiehtovalta, pidin erityisesti kuvasta, jossa näytettiin tummaa, öistä metsää. Haastattelija mainitsi, että albumissa tuntuu olevan paljon suomalaisia stereotypioita, kuten saunomista ja lunta. Sailamaa vastasi tähän mielestäni fiksusti kertoen, että hänelle juuri ne asiat ovat oikeaa Suomea. Vastauksesta ja piirrosnäytteistä tuli heti kotoisa olo, joten Paimenkin kuuluu nyt vielä luettavien teosten listalle :).

Haastateltavana Anna Sailamaa


Lopputunnelmat

Kuten edellä kirjoittamastani pätkistä toivottavasti käy ilmi, haastateltavat olivat äärimmäisen mielenkiintoisa. Minua ilahdutti myös se, että haastattelija, Lars von Törne tuntui ihan oikeasti tutustuneen perusteellisesti jokaisen haastateltavan teoksiin ja tekemisiin.

Tapahtumana Berlin Literaturfestival oli kuitenkin muuten, varsinkin 15 euron itse maksetulla lipulla, vähän pettymys. Tämä johtuu kyllä pääosin ihan vaan omista vääränlaisista odoutksistani: Siinä, missä Helsingin kirjamessut ovat messut täynnä iloista hulinaa, Literaturfestival on selvästi enemmän vakava kirjallisuustapahtuma, johon saavutaan kuuntelemaan esityksiä ja haastatteluja auditorioihin suljettujen ovien taakse pimennettyihin saleihin. 

Shoppailumahdollisuudet rajoittuivat rakennuksen aulassa olleisiin kahteen pöytään, paikalla ei siis ollut minkäänlaista messualuetta, jossa esimerkiksi kustantajat olisivat pitäneet ständejä tai pyörittäneet omaa ohjelmaansa. 
Illalla vuorossa olisi ollut vielä muutaman krijailijan haastattelu ja keskustelua Bulgakowin uudestaan saksaksi käännetystä Meister und Margaritasta. Passasin kuitenkin muun ohjelman tällä kertaa. Sarjakuvavinkkejä tuli kuitenkin nyt koko loppuvuoden tarpeisiin.

tiistai 4. syyskuuta 2012

Kuukauden tilinpäätös: Elokuu

Minulla voisi olla teille tosi mielenkiintoista kerrottavaa siitä, kuinka kävin sunnuntaina kuuntelemassa Leena Parkkista ja kirjailijakollegoitansa Letteretagen pohjoismaisten kirjailijoiden tapaamisessa. Sen sijaan minulla on nyt vain ei-niin-mielenkiintoista kerrottavaa siitä, että on aika vinkeä tilanne kun toista kertaa käytössä olevien, kalliiden pohjoismaiden puupohjaisten nilkkureiden toinen korko jää keskelle katua. Vastoinkäyminen sekoitti aikatauluni ja oli muutenkin niin selvä merkki siitä, että yritystä ei kannata jatkaa, että päädyin lukemaan Suomesta saapunutta paikallislehteä kotisohvalla.

Pysytään siis onnistuneemmin tapahtuneissa suorituksissa, kuten elokuun lukemisissa. Pieneksi omaksi yllätyksekseni luin elokuussa kokonaiset kuusi kirjaa joista kirjoitin viidestä. 

Luettujen kirjojen lista ja linkit bloggauksiin:

Tässä kirjassa on jo yllättävän hyvä otos viime aikojen lukemisesta. Punarinta luettu, Nuoren opettajattaren varaventtiili luettu, Kesän pimeys aloitettu, Alkemisti luettu, Linnunaivot luettu, Sout of the Border... luettu, after the quake luettu, Blind Willow, Sleeping Woman aloitettu.  


Elokuussa parveke oli käytössä ainakin melkein joka päivä.
Kuukauden pettymys on Jo Nesbon Punarinta. Meni minulle liian koukeroiseksi, en tykännyt siitä, että kahta tarinaa vietiin eteen päin kovin kaukana toisistaa, enkä kyllä tainnut muutenkaan jaksaa keskittyä. Toivottavasti muut Harry Holet ovat taas parempia... 

Hilja Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiilistä bloggaamista säästelen siihen, että olen saanut Kotiopettajattaren luettua. Se ei ehkä ole ihan pian, mutta mihinkäs tässä on kiire. Silti, kirja taisi olla kuukauden yllätys. Sanottakoon nyt sekin, että Valtosen tyyli oli yllättävän kepeää, päähenkilö yllättävän reipas ja pirtsakka ja koko kirja yllättävän nopeatahtinen. Lukukokemus oli siis mitenkään liioittelematta positiivinen yllätys.  

Murakamia tuli luettua kahden kirjan verran. Pidin sekä after the quakesta että South of the Border, West of the Sunista. Ensimmäinen oli novellikokoelma, toinen lyhyehko romaani. Omenaa ja päärynää ei kannata verrata, mutta pidin romaanista vielä novellikokoelmaa enemmän. 

Sekä Sinisalon Linnunaivot että Coelhon Alkemisti jättivät vähän ristiriitaiset fiilikset. Jälkikäteen ajateltuna olen ehkä jopa lievästi pettynyt Linnunaivoihin, Alkemistista en oikein osaa vieläkään sanoa mitään. Ei niin paha kuin odotin, mutta no, tjaah.