Kun kirjat jäivät nurkkaan - tämä oli lukuvuosi 2014

Kuten varmasti olet huomannut, mennyt vuosi on ollut minulle blogin kannalta hiljainen mutta elävässä elämässä, siis offline, sitäkin vauhdikkaampi. Sen ajan, minkä aikaisemmin kulutin lukemiseen, käytin tänä vuonna lähinnä urheiluun, työntekoon ja privaattielämän setvimiseen. Kirjoihin tartuin harvoin ja lukemistani kirjoista bloggasin vielä harvemmin. 

Tilanne ei kuitenkaan ole lukuharrastuksen kannalta uusi: Kirjat ovat siitä kivoja, että ne voi ihan vaan unohtaa nurkkaan tai Kindleen eivätkä ne sieltä huutele tai valita. Oikeastaan, ne eivät edes katso syyttävästi. Muuttaessa ne kyllä painavat kuin synti, ja varsinkin viidennestä kerroksesta toisen hissittömän talon viidenteen kerrokseen kahta Ikea-kassia kantaessa tekisi mieli hurrata sähkökirjan keksijöille. 

Lukemattomuuteni ei kuitenkaan ole mikään uusi ilmiö. Muistelen, että lukioaikana luin pakollisten äidinkielten kirjojen lisäksi ehkä korkeintaan kaksikymmentä muuta teosta.

En siis todellakaan voi kerskua vuonna 2014 lukeneeni sataa kirjaa tai kahlanneeni läpi vuoden kiinnostavimpia kotimaisia. En silti väitä, että minulla ei olisi ollut aikaa lukemiselle: Prioriteetit ja kiinnostukset vain olivat toisaalla.

Mutta sitten, kun aloin taas tarttua kirjoihin, ote oli ihan uusi. Kriittinen. 

Mitä vähemmän käytin lukemiseen aikaa, sitä enemmän lukemaltani kirjalta odotin. Halusin hyötyä jokaisesta lukemastani minuutista, tai ainakin viihtyä täysillä, en vain viettää aikaa. Jätin yhdentekeviltä tuntuvia kirjoja kesken, mutta toisaalta kohdatessani jotain mielestäni loistavaa, kuten Balin-lomalla lukemani Poika raidallisessa pyjamassa tai Eläinten syömisestä (tai syömättömyydestä, heh...) hullaannuin niistä täysillä.

En osaa olla lukemattomuudestani kovin huolissani: Innostuin taas loppuvuodesta, ja kun lukemisen makuun on päässyt, siitä ei pääse yli eikä ohi. Vähän sama on juuri nyt tapahtumassa bloggaamisen kanssa. Pääni pursuaa uusia ideoita, joista kaikki eivät liity kirjoihin. Haluan kuitenkin pitää Aamuvirkun yksisarvisen suomenkielisenä kirjablogina, jossa silloin tällöin väläytellään Berliini-katsauksia. Siksi bloggaan jatkossa myös englanniksi kaikesta mahdollisesta mielenkiintoisesta osoitteessa http://fitterforlife.wordpress.com . Tervetuloa matkaan sielläkin!

PS. Ei tarvitse pelätä, että tämä blogi olisi hiljenemässä: Seuraava postaus on jo ajastettu!

Vuonna 2013 luettujen pikatuomiot

Tykkää facebookissa!

 Heipä hei! Jos et ole vielä huomannut, Aamuvirkun Yksisarvisen uusista postauksista pysyy nyt kärryillä myös facebookin kautta, kun tykkäät blogin facebook-sivusta!

Kirjajuttujen lisäksi olen suunnitellut tälle vuodelle BePe eli Berliiniperjantai -sarjan entistä aktiivisempaa jatkamista. Tiedossa on ainakin Berliinin liikuntakulttuurin esittelyä ja suuri museokierros!

Kuten vuoden 2013 kolme parasta -postauksessani lupasin, julkaisen miniarvion kaikista viime vuonna lukemistani kirjoista. Mielestäni on hauska huomata, että joistain kirjoista on vähän erilainen fiilis nyt kuin heti lukemisen jälkeen - ja sillähän se kirjan hyvyys kai loppupeleissä mitataan.

Mutta, enemmittä pohjustuksitta, tässä vuoden 2013 luetut kuukausi kuukaudelta!

Hamburger Bahnhof (taidemuseo, ei käytössä oleva juna-asema)

Tammikuu:
Haruki Murakami: Blind Willow, Sleeping Woman
Perinteistä Murakamia mielenkiintoisessa novellimuodossa. Tuo mieleen U-bahnissa istumisen. En muista yhtään tarinaa tarkkaan, mutta uskon sen tarkoittavan vain, että kirja kestäisi toisenkin lukemisen.
Ulla-Lena Lundberg: Jää
Finlandia-voittaja. Kansi näytti aivan erilaiselta kirjan lukemisen jälkeen kuin kansia ensimmäisen kerran avatessa. Hidas tempo, kaunis kuvaus, kesäinen ulkosaaristo, yllättäen kylään tulevat vieraat. Perinteinen heinän teon tuoksu. En jaksaisi lukea toiste.
Annukka Salama: Käärmeenlumooja
Oravamaisesti liikkuva tyttö. Nuortenkirja, joka oli liiankin nuortenkirjamainen makuuni. Koin myötähäpeää päähenkilön puolesta. Huomasin, että en todellakana kuulu kohderyhmään.
Tuomas Vimma: Raksa 
Positiivinen yllättäjä! Vimma kirjoitaa erittäin rempseästi, mutta onnistui luomaan kirjan päähenkilöstä, rakennustyömaiden projektipäälliköstä yllättävän sympaattisen ja samaistuttavan hahmon. 

Helmikuu:
Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina 
Kertoo siitä, mitä amerikkalaisen pikkukaupungin yksinhuoltajanaiselle tapahtuu, kun hänet raiskataan. Aivan kamala kirja, mutta aivan kamalan hyvin kirjoitettu. Kestäisi toisen lukemisen, mutta en varmaan halua enää lukea tätä toiste. Oatesta voisin kyllä lukea muuten.
Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja 
Kevyt välipala, vähän naiivi, muistan tapahtumien yksityiskohdat vieläkin yllättävän hyvin.
Gillian Flynn: Gone Girl 
Tässä kirjassa yhdistyy niin moni kiva juttu, että en pysty kunnolla niistä kaikista kertomaan. Kirja itsessään oli kaikessa kieroudessaan loistava. Olisipa kiva lukea se vielä ensimmäisen kerran! Toiseksi, luin suurimman osan kirjasta ihanalla keväisellä Amerikanmatkallani eli muun muassa Nykin kaduilla kuljeskelusta kahviloissa vapaata ottaessani. 
Gretchen Rubin: The Happiness Project 
Faktaproosa- ja self help -innostukseni sai mainion startin tästä. En pelkästään pitänyt siitä, mutta suosittelen The Happiness Projectia silti kaikille, jotka haluavat hieman muuttaa elämäänsä.

Maaliskuu:
Jørgen Brekke: Armon piiri
Dekkari, joka ei suuresti sytyttänyt.
J.G. Ballard: Kuivunut maailma
Kuivuus iski, ilmapiiri oli synkkä, vähän raskas. 

Huhtikuu:
Takeshi Kaiko: Kesän pimeys
Jos edellinen kirja oli raskas, tämä se vasta raskas olikin. Jos haluat ujuttautua synkän japanilaisen sekavuuden piiriin, kannattaa lukea. 
Ameera Al Hakawati: Desperate in Dubai
Kaivattu kevennys kolmen edellisen jälkeen. Chick littiä Dubaista, ostettu Dubaista. Tämä tuo mieleen risteilylaivan ja aurinkorasvan tuoksun. Suosittelen noin muutenkin vähän erilaista kepeyttä kaipaaville.
Lauren Oliver: Delirium 
Vähän laimeaa nuorisoscifiä. Jatko-osa odottaa Kindlessä, mutta en ole vielä hyökännyt kimppuun. 

Toukokuu:
Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet
Kähkönen on myös vuoden positiivisia yllätyksiä, päähenkilö Anna heräsi eloon ja kuljetti pitkin historiallista Kuopiota.
Jussi Adler-Olsen: Mercy 
Hyvä dekkari. Oikein, oikein hyvä. 
Timothy Ferriss: 4 tunnin työviikko
Self help -into jatkui. Ferriss on henkilönä mielestäni ärsyttävä, mutta hänen kirjassaan on silti monta juttua, josta jokaisen ihmisen kannattaisi ottaa opikseen. Tätä pitänee kerrata jossain vaiheessa.
Sirpa Kähkönen: Rautayöt 
Kähkönen pysyi vahvana.  

Hamburger Bahnhof

 

Kesäkuu: 
Jø Nesbo: Suruton
Tästä ei ole jäänyt juuri mitään mieleen, mutta muistan pitäneeni suunnilleen kaikista Nesboista.
Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa
Kosto ikuisessa kaupungissa jäi bloggaamatta, eikä todellakaan kirjan tason vuoksi! Suunnittelin Valan toisesta kirjasta blogihistoriani ensimmäistä videopostausta, jota en sitten ikina toteuttanut. Joka tapauksessa: Oikein kelpo rikosmysteeri Roomasta. 

Heinäkuu:
Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella
Larsson on Larsson, luen kyllä trilogian kolmannenkin osan. En tainnut postata tästä kirjasta ollenkaan, kun en keksinyt siitä mitään erityistä sanottavaa (ja heinäkuu, ja helle, ja Suomi).
Venla Hilden: Mediahuora
Olisin voinut käyttää aikani muutenkin kuin tätä lukien.
L. M. Montgomery: Anne of Green Gables
En tiennyt pitäväni tyttökirjoista, nyt tiedän että voin pitää niistä! Montgomerya pitää lukea ehdottomasti lisää!

Syyskuu:
Kirsi Kuronen: Likkojen lipas
Löytö Berliinin kirjapuusta, kirjoittajan kommentti ilahdutti erityisen paljon! Vuoden ainoa runoteos.
Cassandra Clare: City of Bones
Paranormaaleja romansseja ja muuta - olisi voinut jäädä väliin. Odotin pitäväni tästä, mutta nyt olen tyytyväinen, että en ostanut sarjan toista osaa. Aloin huolestua siitä, olenko kasvamassa young adult -genrestä ulos.
Tri Eben Alexander: Totuus taivaasta  
Ihmeellistä tauhkaa. Kirjan nimellä tullaan blogiini kuitenkin mielettömän paljon, joten ilmeisen myyvää tauhkaa. 

Lokakuu:
Lauren Weisberger: Revenge Wears Prada The Devil Returns
Tämä taisi olla chick littien jatko-osien vuosi (myös Bridget Jonesista on julkaistu jatko-osa): Minä pidin! 
Siina Taulamo: Vie sinne mun kaihoni, Aunuksen Karjalassa 1941-1944
Ihan vain osoituksena poukkoilevasta kirjamaustani luin vaihteeksi historiallisen opettajatartarinan Aunuksen Karjalasta, ja pidin siitä.
Lottie Moggach: Kiss me first
Jos pidät Gone Girlistä, pidät varmaan tästäkin, sanoi ystäväni ja oli aivan oikeassa.  

Marraskuu:
Marraskuussa intouduin harjoittelemaan vloggausta.
Charles Duhigg: The Power of Habit
Lisää mielenkiintoista self-helppiä. Ensimmäinen vloggaukseni!
Virpi Hämeen-Anttila: Railo 
Olisi voinut jäädä väliin.

Joulukuu:
Mahtava lukukuukausi: kokonaiset 8 kirjaa! Lukuintoani auttoi Suomessa vietetty joululoma ja äitini kirjastojärkkäilyt. Koin päässeeni ensimmäistä kertaa taas oikein vauhtiin bloggaamisen kanssa.

Sofi Oksanen: Puhdistus 
Kirja, josta kaikki on sanottu, ja hautuu siksi vielä bloggaajan mielessä. Kuten moni on jo sanonut, tämä on oikein, oikein hyvä kirja, mutta ainakaan minulle sen lukeminen ei ollut mikään nautinto.
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät
Tämä taitaa olla vähän sellainen väliteos?
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu  
Pidin lukemisen jälkeen kovasti, nyt tunteet ovat ehkä vähän laimenneet, mutta ihan lukemisen arvoinen, kyllä. 
Charles Dickens: A Christmas Carol
Virittäytymistä joulutunnelmaan! Voisin kyllä lukea tämän ensi vuonna suomeksi. 
Kauko Röyhkä - Juha Metso: Et kuitenkaan usko... Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä 
Mahtava yllätys! Suosittelen edelleen kaikille hyvistä tarinoista ja Venäjästä kiinnostuneille.
Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Sinisalo on taas kaikkien saamiensa kehujen arvoinen. Hyvä idea on nivottu tarpeeksi laajaan tarinaan ja kaikki on kirjoitettu uskottavasti.
Tuomas Vimma: Ruutukymppi
Mukava kevennys, tosin Raksan uutuudenviehätys puuttui. 
Jonathan Franzen: Vapaus 
Nämä tunnit olisin todella voinut käyttää jotenkin muutenkin. 

Siinäpä ne! Tänä vuonna toivon lukevani enemmän, vaikka tilanne ei ainakaan vielä näytä kovin hyvältä. Tavoitteena on kuitenkin lukea ainakin kaikki omat, nurkissa pyörivät kirjat läpi, ja pikaisella laskutoimituksella niitä näyttää olevan ainakin 50.

Lukuvinkki Kiakkovieraille ja Gyniselle

Päiviä myöhässä, mutta kuitenkin: Hyvää itsenäisyyspäivää! 

Tänä vuonna itsenäisyyspäivä, itsenäisyyspäivän vastaanotto ja niihin liittyvät tapahtumat ovat tarjonneet enemmän jälkipuintimahdollisuuksia kuin aikoihin. Perinteisten pukumittelöiden lisäksi media ja kahvipöydät pyörittävät kolmea pääaihetta:

1. Itsenäisyyspäivän juhlien konsertti
2. Kiakkovieraat
3. Silver Gyninen

1. Vanhemmilleni kävi ansaittu onni ja heidät oli kutsuttu tänä vuonna vastaanotolle. Istuinkin videotykin kuvan ääressä naulittuna heidän kättelyvuoroonsa saakka, mutta konserttiin en pikkujoulujen etkotunnelmissa kunnolla perjantaina keskittynyt. Katsoinkin konsertin vielä sunnuntaina joulukorttien piirtelyn lomassa Areenasta. Se oli mielestäni vaikuttava, hieno, monipuolinen, eikä ollenkaan niin synkkä, kuin olin välillä lukemistani arvosteluista arvellut.   

2. Mietin hetken, halausinko edes kuvitelmissani keskustella mielenosoittajien kanssa kasvokkain. Vastaus on kuitenkin kyllä. Ottaisin kuitenkin mukaan kasan kaavioita Suomen matalasta pieni- ja keskituloisten veroasteesta, monta luokkayhteiskunnan sanamääritelmää, kertoisin hyvästä koulutuksesta, tuetusta opiskelusta ja Suomen korkeasta palkkatasosta. Jos et onnistu Suomessa, missä maassa voisit onnistua? Tai, minkä maan yhteiskuntamallin kopioisit Suomeen? Paitsi että ai niin, hyvinvointivaltio ei suosi heitä, jotka innostuvat auttamaan itseään vasta, kun tajuavat, että jossain on tiukka raja jonka takaa on vaikea kivuta takaisin. Kun on katsellut 400 euron minijobeista, mahdollisuudesta pudota sairasvakuutusjärjestelmän ulkopuolelle, mielettömistä veroista ja sairasvakuutusmaksuista kyhättyä Saksaa jossa opintotuesta lähinnä haaveillaan, alkavat jotkut asiat, näyttää, noh, erilaisilta. Kiakkovieraiden kannattaisi lukea sama kirja, jonka minä luin viikonloppuna, eli Sirpa Kähkösen Jään ja tulen kevät. Elämän rankkuus voisi avautua hieman eri tavalla. Ja meillä voisi olla jotain keskusteltavaa.

3. Tässä kohtaa toivoisin, että moni ihminen olisi haastattelun (jonka aikana on helppo oppia, mitä myötähäpeä tarkoittaa) ymmärtäisi, että tahdikkuuden, käytöstapojen ja kaiken muun sivistyksen olisi alettava siitä, mihin faktatieto ja paniikki jättävät. Jos historia tarpeeksi monen mielestä alkaa näyttää maasta erilliseltä avaruuden osaselta ilman mitään yhteyttä nykyhetkeen, voi käydä niin, että alamme ihmiskuntana toistaa samoja virheitä aina uudelleen ja uudelleen noin 80 vuoden aikajänteellä. Haluan antaa Gyniselle paljon anteeksi, koska kamerat ovat jännittäviä, itsenäisyyspäivän juhlat ovat jännittäviä, ja vastauksia ei ehkä ollut vain mietitty eteenpäin, ja sanonnat kuten "rehellisyys on hyve" ja "ole vain oma itsesi" olivat ehkä takertuneet liian kovasti päähän. Tämä oli taatusti oppimiskokemus, kovin monelle ihmiselle. Suosittelen Jään ja tulen kevättä myös Gyniselle.

Näissä tunnelmissa ja mietteissä luin lauantaina ja sunnuntaina Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan kolmannen osan, Jään ja tulen kevään. 

Kirjan nimi: Jään ja tulen kevät

Kirjoittaja: Sirpa Kähkönen

Julkaistu: 2004

Sivuja: 382

Mistä minulle: Ostettu

 

Jään ja tulen kevät sijoittuu välirauhan aikaan. Ennestään tuttujen päähenkilöiden elämä kulkee eteenpäin - todellakin raskaasti eläen, ei mitenkään kevyesti alamäkeen rullaten. Loppu ovat niin työt, rahat kuin ruokakin. Päähenkilö, Anna, yrittää säilyttää sovun kolmen sukupolven ja kolmen aikuisen naisen taloudessa.Perheen miehen, Lassin, mielenterveys on paranemaan päin, mutta kun töitä ei ole ja menneisyyden haamut vainoavat, Anna ottaa perheen elättäjän roolin ja menee palkkatöihin. Hän kärsii huonoa omatuntoa on niin sunnuntaitöistä kuin alkoholin menekin edistämisestäkin, mutta toisaalta työ tuo myös vapautta ja mahdollisuuksia elämään. 

 

Kirja ei ole aivan yhtä intensiivinen kuin sarjan kaksi ensimmäistä osaa, ja siinä tosiaan on jonkinlainen väliajan maku. Kuten jokainen kirjaa lukeva tietysti tietää, sota lähenee taas ja mikään ei ole varmaa. Ihmiset yrittävät toisaalta nauttia hetkestä, toisaalta selviytyä materiaalisesta niukkuudesta. Elämää elettiin päivä tai viikko kerrallaan, naiset lähtivät töihin, vanhuksista pidettiin huolta kotona eivätkä lapset nähneet äitejään varmaan edes siinä määrin kuin nykyisin. 

 

Kähkönen kirjoittaa edelleen mielestäni yllättävän sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Kuopio-sarjan kaksi seuraavaakin osaa on hankittuna, joten tarttunen niihin pian. 

Kustannusalan tulevaisuus ja omakustanteiden kuningatar Amanda Hocking: Switched ja Torn

Tässä postauksessa on paljon asiaa: Kirjaergonomiaa, kommentit kirjoista, pohdintaa e-kirjojen antamista mahdollisuuksista omakustanteille ja koko kustannusalan tulevaisuudesta. Ja ei, en tietenkään halua jakaa tätä useampaan postaukseen :). 

 

Kirjojen nimet:  Switched ja Torn

Kirjoittaja: Amanda Hocking

Kustantaja: TOR

Julkaistu: molemmat 2010/2012 (e-kirja/TOR) ja
Sivuja: 293 (+ekstranovelli + seuraavan kirjan alku + kirjailijan haastattelu) ja 295 (+ekstranovelli + seuraavan kirjan alku)
Mistä minulle: Heräteostoksia riikalaisessa kirjakaupssa

Mainitsin pikaisesti taannoisen matkaltapaluu -postauksen yhteydessä ostaneeni oikeastaan ihan vaan nättien kansien ja The Multimillion Copy International Bestseller -läiskien takia kaksi kirjaa. 

Kirjaergonomiaa

Ihan ensin pari sanaa näiden pokkareiden ulkoasusta: Voi kun ne ovatkin luonnossa kauniita! Kirjan ja kirjailijan nimi on kohokuvioitu, perhoset ja lehdet ovat kiiltäviä ja kansi muuten ihan vähän nahkea. Kiiltävien yksityiskohtien ja matan kannen ansiosta kansi näyttää luonnossa yllättävän kolmiulotteiselta. Nahkeaa kantta on helppo pitää kädessä vai lukemiseen uppoutuisi pidemmäksikin aikaa. Kirjaergonomiaa parhaimmillaan!

Kevyet pokkarit oli helppo pakata mukaan. Teksti oli sopivasti sommiteltua ja paperi kivasti vähän huokoisen tai haperon oloista. Minä pidän. Vaikka kovakantisia kirjoja yleensä arvostetaan enemmän, ja näyttäväthän ne tietysti paremmilta hyllyssä, luen kyllä mieluummin pokkareita. Kädet eivät rasitu ja lukuasentonsa voi valita vapaammin kuin kovakantista järkälettä kannatellessa. 

Toisaalta esimerkiksi pehmeäkantinen Tuulen Viemää -on ihan överi: Se on ollut minulla vuosikausia hyllyssä, mutta ilmeisesti olkapäitä ei ole vielä treenattu tarpeeksi, kun kirja vaikuttaa edelleen ihan mahdottomalta kannatella pidempiä aikoja. Ehkä pitää siirtyä lukemaan ruoka- tai työpöydän ääreen... 

Kirjakaupan kassi, pointsit suunnittelijalle!

Swithed ja Torn - hienostuneet peikot ovat täällä!

Switced aloittaa Amanda Hockingin Trylle -trilogian. Päähenkilö, 17-vuotias Wendy Everton, on jo pitkään aavistanut olevansa vähän erilainen. Hänen kuusivuotissyntymäpäivänsä huipentuivat siihen, että äiti tökkäsi veitsen tyttärensä kylkeen, kiljui tämän olevan hirviö ja väitti että Wendy ei edes olisi hänen lapsensa . Siitä lähtien äiti on elänyt suljetussa laitoksessa. 

Wendyn elämä ei ole sujunut kamalan hyvin hirveän tapahtuman jälkeenkään, mutta onneksi täti ja veli ovat huolehtivaisia. Wendy on tosian vähän huolissaan kummallisesta kyvystään vaikuttaa ihmisten päätöksiin pelkällä tahdonvoimalla. Taidosta on kuitenkin usein hyötyä, joten Wendy ei viitsi pitää siitä turhan kovaa meteliä. 

Eräänä iltana Wendyn liikkeitä hartaasti seurannut tarkkailija käy hakemassa hänet paikkaan, jonka olemassaolosta ihmisillä ei ole tietoakaan. Paitsi, että Wendy ymmärtää äitinsä olleen ainakin osittain oikeassa, hän ei olekaan vain yksi monista peikkolaisista (tryll), vaan yhteisön vastuullisempi jäsen. 

Torn jatkaa tapahtumia täsmällisesti siitä, mihin Switched jäi. 

Kaikenlaiset "olinkin ihan muuta kuin vain tavallinen ihminen" -tarinat ovat olleet muutaman viime vuoden todella pinnalla angloamerikkalaisessa nuorten aikuisten kirjallisuudessa. Ainakin minun tietoisuuteni ne ovat paukahtaneet vasta Twilight -huuman jälkeen, liekö kyseisen saagan läpimurto sitten syy vai seuraus. 

Switchediin oli sarjojen avausosien tapaan tungettu paljon kaikenlaista pohjustamista, mutta silti se tuntui paikoin vähän hidastempoiselta. Koska olin kuitenkin ostanut jo Tornin samalla kortinvingahduksella, luin seuraavankin osan ilman mutinoita melko pian ensimmäisen perään. Onneksi luin, koska tarina, tai oma keskittymiskykyni, parani ja muuttui mielenkiintoisemmaksi. 

Kun näin pitkälle on päästy, pitää viimeinenkin osa, vasta TOR:n kustantamana paperilla ilmestynyt Ascend vielä lukea. Jos tähdittäisin kirjoja, niin nämä olisivat sitä ihan kivaa kolmen tähden sarjaa. 

Miljoonia myytyjä e-kirjoja: Mikä on kustannusalan rooli tulevaisuudessa?

 Aloittaessani Switchedin lukemista en vielä tiennyt sen taustoista mitään. Ennen sivua 100 törmäsin kyllä pariin kummalliseen juttuun, ja ajattelin mielessäni, että kustannustoimittaja olisi voinut tehdä vähän tarkempaakin työtä.

En siis varsinaisesti yllättynyt, kun etäisesti tuttua kirjailijan nimeä googlettaessani huomasin Wikipedian kertovan Hockingsin olevan ensimmäinen tai ensimmäisiä miljoonia euroja kirjoillaan tienanneita e-omakustannekirjailijoita. Ennen vuotta 2010 nainen oli kirjoittanut päivätyönsä ohessa peräti 17 eri e-kirjaa. Alkuvuodesta 2011 Hocking myi keskimäärin 9000 kirjaa päivässä. (Wikipedia: Amanda Hocking) 

Nyt nainen on kuitenkin julkaissut kirjoja paperilla ainakin yhdysvaltalaisen Macmillanin ja brittiläisen TOR:in kautta. Miksi ihmeessä?

Tornin lopussa on mielenkiintoinen Hockingin haastattelu, jossa käsitellään juuri näitä asioita. Vastaus on ehkä vähän yllättäväkin: "Koska rakastan kirjoittamista". Hocking selittää, että pitää kirjoittamisesta, kirjojensa editoinnista ja kanssakäymisestä lukijoidensa kanssa, mutta ei kirjoihin muuten liittyvästä bisnesspuolesta. Naisen aika alkoi kulua itse kirjoittamisen sijaan editorien etsimiseen, kannen ja sen fonttien valitsemiseen, ja edellisten kaltaiset toissijaiset asiat veivät aikaa kaikkein tärkeimmältä. 

Vastaus on mielenkiintoinen ja sopii toisaalta niin uransa alussa oleviin kuin toisaalta hyvin menestyneisiinkin kirjalijoihin: Uransa alussa olevat tarvitsevat tukea, pidemmällä olevat haluavat keskittyä siihen mitä todella osaavat.

Voisin kuvitella Hockingin olleen mahtava diili kustantajilleen. Kirjoista ollaan todistetusti kiinnostuneita, ja niitä on elektronisessa muodossa valmiina hillitön pino. Sitä, onko alkuperäisiä kirjoja jotenkin muokattu kustantajan mukaan tulon jälkeen, en tiedä. Kuvittelisin, että kirjoihin liitetyt novellit ja haastattelut on lisätty vain paperiversioon.  

Joissain e-kirjakeskusteluissa kustantajien on kuvattu olevan jopa tarpeettomia välikappaleita kirjailijoiden, lukijoiden ja rahojen ansainnan välissä. Minä en todella usko, että että kustannusala tulee kuihtumaan tai etenkään putoamaan kirjallisuuden kelkasta kokonaan, löivät e-kirjat läpi millä voimalla tahansa. Uskon, että freelance -editorien, graafikoiden jne ammattikunta saa paljon uusia asiakkaita e-kirjoilla entistä helpommin markkinoille hyppäävien wannabe-kirjailijoiden kautta. Omakustanteena voi julkaista mitä tahansa, mutta uskon, että valitsen jatkossakin uutuusluettavaa ensin kustantamojen uutuusluetteloja selattuani. Kustantamoon pääseminen antaa kirjalle jonkinlaisen laatuleiman. E-omakustanne voi olla loistava tai alittaa riman. 

Hockingin tarinaan jäin nyt sen verran kiinni, että viimeinenkin osa on luettava, eli iPadilla on taas pian aktiivista lukukäyttöä. 

Hockingin tapaus, eli omakustannekirjailijan hyppääminen kustantamon kelkkaan on mielenkiintoinen esimerkki ja herättää paljon uusia kysymyksiä: Missä vaiheessa esimerkiksi e-kirjojen oikeudet siirtyivät "pelkältä Hockingilta" myös kustantamolle? Miten paljon kirjojen hinta nousi? Millaisen sopimuksen miljoonia myynyt Hocking on saanut neuvoteltua? Onko tämä yksittäistapaus, vai tulemmeko jatkossa näkemään runsaasti omakustanteilla kuuluisuuteen hypähtäviä kirjailijoita? Tapahtuuko tämä vielä myös Suomen markkinoilla? Jos, niin mitä kautta kirjailija myisi suomenkielistä kirjaansa? 

Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.

Olipa kerran arvostelukappale

Kirjablogista toiseen vyöryi jo loppukesästä suuri arvostelukappalekeskustelu jonka yksi mielenkiintoinen viestiketju löytyy Ilsen blogista. Kyse on siis siitä, tuleeko kirjabloggaajien ilmoittaa postausten tai bloginsa yhteydessä lukeneensa ja arvostelleensa kustantamoilta ilmaiseksi saatuja arvostelukappaleita. Olen seurannut aiheen ympärillä käytyjä keskusteluja mielenkiinnolla, mutta en ole juuri ottanut niihin kantaa. Marjis (kiitos!) iski kuitenkin pisteen tai ainakin puolipisteen pitkään velloneelle keskustelulle ottamalla yhteyttä Kuluttajavirastoon ja kysymällä heidän näkemystään asiaan.

Totuus on tuolla jossain.

Aika moni pidempään blogiani seurannut on varmaan huomannut, että ilmoitan joka kirjan alkuperän sen muiden perustietojen yhteydessä jo postauksen alussa. Vaikka en koe tarpeelliseksi puolustella ratkaisuani, haluan nyt valottaa oman toimintatapani taustoja vähän perusteellisemmin.

Perusperiaatteeni on suunnilleen tämä: Koska kirjabloggaus on pohjimmiltaan subjektiivinen arvostelulaji, koen tarpeelliseksi antaa lukijalle mahdollisuuden päättää jokaisen postauksen kohdalla, onko kirjan saantitapa vaikuttanut sen arvioon. En ole ammattimainen kriitikko, en aina osaa verrata kirjan tasoa laajempaan kulttuuriseen kenttään. En pysty olemaan objektiivinen enkä aina määrittämään missä subjektiivisuuteni raja menee tai mistä mielipiteeni johtuu.

Itse näen omalla kohdallani arvostelukappaleiden vaikutuksen postaukseen näin:
Heitän varmaan kaiken kirjabloggariuskottavuuteni romukoppaan (mutta menköön, etsiskelen sitä sieltä sitten myöhemmin...), mutta tunnustan,  että arvostelukappaleen saaminen vaikuttaa minun kohdallani kirja-arvioon. Kun luen arvostelukappaletta, luen sitä yleensä tavallista huolellisemmin. Etsin kirjasta ihan sananmukaisesti arvosteltavaa. Postauksen yritän tehdä aina melko huolellisesti: En voi kuvitella, että kirjoittaisin arvostelukappaleesta yhtä ylimalkaisesti kuin vaikka Lumen tajusta elokuussa. Joistakin kirjoista olen silti innostunut lähes lapsenomaisen kritiikittömästi: Esimerkiksi Tarinoita tuonpuoleisista sai minulta erittäin hihkuvan arvostelun. Sama kirja on sittemmin kiertänyt kahdella erittäin innostuneella ja yhdellä semi-innostuneella muulla lukijalla (PS. Kirjan hevosjuttua pidetään yleisesti parhaana).

Tietenkin pyydän arvostelukappaleita vain sellaisista kirjoista, joista jo ennalta luulen pitäväni - enhän minä mikään masokisti ole! Sen sijaan ostan vain sellaisia kirjoja, joista varmasti pidän, joita en ehkä saa mitenkään muuten (antikvariaatissa vastaan tuleva englanninkielinen kirjallisuus) tai jonka lähipiirissä lukee taatusti usempi henkilö. Arvostelukappaleiden tilaamisen sijaan olen viime aikoina lisännyt kirjaston varaussysteemin käyttöä jo ihan siksi, että en halua säilyttää kotonani älytöntä määrää kirjoja. Olen päättänyt pyrkiä siihen, että hyllyssä olisi vain lukemattomia kirjoja tai sellaisia kirjoja, jotka varmasti haluan lukea toistamiseen.

Sitten vielä se itselleni tärkein. Jostain syystä minusta vain tuntuisi vähän väärältä jättää kertomatta arvostelukappaleista. Kirjoista bloggaaminen on minulle taloudellista etua tavoittelematonta toimintaa, haluan pitää omat periaatteeni läpinäkyvinä ja siksi mieluummin kerron joka kirjan kohdalla - oli se sitten jonkun mielestä tönkkä tai ei - mistä kirja on tullut kuin poden pienintäkään huonoa omaatuntoa siitä, että toimin ehkä omien normieni mukaan väärin. Koen kuitenkin arvostelukappaleiden tavallaan olevan minulle henkilökohtainen etu: En varmasti olisi lukenut nän paljon uutuuksia, tai ainakaan saanut niitä omaan hyllyyni, ainakaan ilmaiseksi suoraan eteisen lattialle, jos en olisi saanut niitä arvostelukappaleina kustantajilta.

Jossain blogissa jossain kommentissa (anteeksi, en vaan enää löytänyt lähdettä) mainittiin, että ainakaan kaikki kustantamot eivät pidä siitä, että blogissa kerrotaan kirjan olevan arvostelukappale. Ymmärrän reaktion kustantamon kannalta toisaalta hyvin - se, että on ostanut kirjan omilla rahoillaan ja pitää siitä, olisi vielä parempaa mainosta - mutta koska bloggaan kirjoista miellyttääksen ensisijaisesti itseäni ja toissijaisesti lukijoita, en halua yrittää erityisesti miellyttää kustantamoita. Jättäydyn mieluummin vaikka arvostelukappaleitta. Monissa ulkomaisissa blogeissa on jo vakiinunut käytäntö, että niissä luetaan vain uusia arvostelukappaleita, ja siitä kerrotaan ihan avoimesti. Uskon, että kehitys menee Suomessa joidenkin blogien kohdalla pikku hiljaa samaan suuntaan, ja siksi toivoisin, että kustantamot eivät pitäisi arvostelukappaleesta kertomista pahana asiana. Tärkeintä on, että lukemisesta, kirjoista ja kirjailijoista lietsotaan yleisesti yhä enemmän ja enemmän keskustelua!

Kirjablogit ovat blogimaailmassa vielä verrattain pieniä toimijoita. Siksi, jos minä olisin kustantamossa töissä ja haluaisin potentiaaliselle menestyskirjalle mahdollisimman paljon huomiota, hyödyntäisin paljon luettuja lifestyle -bloggaajia paljon nykyistä enemmän. Esimerkiksi Rokkirekki -blogin Laura vaikuttaa tämän postauksen perusteella olevan lukijanaisia, ja joissain yhteyksissä Suomen luetuimmaksi blogiksi mainittu Mungolife -blogin Anna (joka muuten tuskin jättäisi heikomman kirjan heikkouksia pimentoon ;)) on myös ainakin kausittain hyvin aktiivinen lukija. Aiemmassa blogissaan Anna valotti kirjamakuaan laajemminkin, viimeksi hän on vannonut rakkautta David Baldaccille. Lähestymällä potentiaalisia lukijoita vähän kiertotietä voisi tavoittaa myös sellaisia lukijoita, jotka eivät esimerkiksi uutuuskirjoja muuten aktiivisesti seuraa.

Kaikesta edellisestä huolimatta minua ei haittaa vaikka kaikki bloggaajat eivät joka kirjan hankintatapaa blogissaan ilmoitakaan. Luen arvosteluja silti oikein mielläni :).

Onnittelut teille jotka olette jaksaneet lukea loppuun, olette ansainneet loppukevennyksen! Arvostelukappalekeskustelu on nimittäin kohonnut suuressa maailmassa ihan uusiin sfääreihin. Lyhyesti: Maailmalla arvostelukappaleiksi vaikutusvaltaisimmille lukijoille lähetetään jo kirjojen editoimattomia draft -versioita. Näitä on tietenkin aina vain hyvin rajallinen määrä, niitä ei periaatteessa voi ostaa mistään, ja toisaalta juuri nämä kirjathan ovat lähimpänä kirjailijan alkuperäistä näkemystä kirjasta. Näistä etukäteispainoksista on kuitenkin alettu käydä vilkasta mustan pörssin kauppaa (josta kirjailija tai kustantaja ei luonnollisesti hyödy mitenkään), ja nyt the Guardian on nostanut tässä jutussa aiheen esiin: Esimerkkinä kenenkäs muun kuin Hannu Rajaniemen the Quantum Thief (suom. Kvanttivaras).

Ennakkopainoksia odotellessa...

e-kirja - vielä kerran.

Toissa perjantain (2.9.2011) Tekniikka & Talous -lehdessä oli erittäin mielenkiintoinen juttu Suomen e-kirjabisneksestä. Ja tarkoitan mielenkiintoista nyt vähän ällistyttävällä ja harmittavalla tavalla. Tiesittekö esimerkiksi, että "Parhaimpia e-kirjoja on ladattu kymmeniä, yli sadan pääsee vielä harva"? Tämä lausunto tuli WSOY:n e-kirjoista vastaavan tuottajan Liisa Risteen suusta. Niin, ja WSOY on kuulemma Suomen ykkönen sähkökirjoissa. Ainakin minä luulin kuulevani paljon, paljon parempia lukuja, mutta toisaalta en ole yllättynyt. Riste lisää vielä, että e-kirja pyritään tekemään kaikista uutuuksista, ja vanhempaa tuotantoakin tullaan käymään harkiten läpi. Ja e-kirja lähtee kuulemma kunnolla liikkeelle tänä syksynä. 

Ai ihanko totta? Ihan kuin olisin kuullut tämän joskus ennenkin... Tulossa on ja silleen... Tiedättekö, e-kirja ei lähde liikkeelle ennen kuin....

... rumpujen pärinää...


...suomenkielisten e-kirjojen hinta laskee, ja rajusti. Ei tässä enää ole kyse vain tarjonnan rajallisuudesta tai lukulaitteiden puutteesta. 


Tästä sähkökirja-asiasta on jankattu jo vaikka kuinka pitkään. Minäkin olen jauhanut siitä jo useaan otteeseen. 

Ollakseni ennustukseni kanssa tarpeeksi selvä, sama vielä kerran: Milloinkohan kustantajat ymmärtävät, että e-kirja ei oikeasti lähde liikkeelle ennen kuin sen hinta on korkeintaan alle puolet suomalaisten, erittäin korkealle hinnoiteltujen uutuuksien hinnasta? Ihan sama mikä se alv-prosentti on! Minä olen kuluttaja, ei minua kiinnosta! Kaiken lisäksi tiedän, että e-kirjalla säästetään tuotanto- ja logistiikkakuluissa, ja painos tuskin loppuu kesken. 

Ja muuten, ihan sama miten paljon tai vähän niitä lukulaitteita on, ei e-kirja laajene massojen jutuksi ennen kuin hinta koetaan siedettäväksi. Tekniikan & Talouden jutussa vedottiin myös kuluttajien uskallukseen käyttää lukulaitteita, mutta tätä pitäisin osittain jo kuluttajien rajuna aliarvioimisena. Mutta niin, eihän niitä lukulaitteita kukaan osta jos kokee, että ei ole varaa ostaa niihin luettavaa. Ilmeisesti on vaan älyttömän kivaa jättää uudet hinnoittelulaskelmat tekemättä ja laittaa hinta vaan suunnilleen samaksi kuin fyysiselläkin uutuusteoksella. Ei sillä niin väliä, vaikka pokkareita saisi tästä kolmasosahintaan.

Tiedän, tämä alkaa mennä puoleltani ylimieliseksi näsäviisasteluksi, mutta yksi vinkki kirjoja hinnoitteleville: Tiedättekö, että eri kirjat voivat olla substituuttihyödykkeitä keskenään ja ne ovat aika usein myös heräteostoksia? Avaan tätä siis vielä vähän: Kuluttaja ei aina mene kauppaan/nettiin/kirjastoon hakemaan yhtä ja tiettyä kirjaa, vaan voisi arpoa valintaansa vaikka Henning Mankelin ja Jo Nesbon välillä sen mukaan, kumpi kirja maksaa vähemmän (ja joo, jos niitä myydään jossain ABC:n hyllyllä, niin aika moni arpookin). Siis ihan sama juttu kuin perinteisessä margariini ja voi -vertauksessa: Jos ei sekoiteta nykyisiä ruokalahkoja tähän, niin aika moni ihminen ostaa voita, jos margariini on kaupasta loppu. Aika usein ainakin minä olen tehnyt kirjakaupoissa (fyysisissä, Amazonissa, Adlibriksessä, Bookplussassa) heräteostoksia, ja kyllä, hinta on ollut niissä aika usein vaikuttavana tekijänä. Tai siis oikeastaan aina. 

Kustantamot, mitä te oikein pelkäätte? Miksi te ette voi edes kokeilla myydä jotain semivarmaa menestyjää kohtuuhintaan, vaikka 12 eurolla per sähkökirja? Jos latausmäärät tosiaan ovat joitain kymmeniä, niin tappiot eivät kyllä tule olemaan kovin suuria. Ja ainakin minä voin luvata, että en vaihda minkään uuden kovakantisen 32 euron kirjan ostamista - en nimittäin osta niin kalliita kirjoja muutenkaan - 12 euron sähkökirjaan. Voisin kuitenkin ostaa vähän, tai oikeastaan paljon, enemmän uutuuksia jos voisin tehdä sen helposti kotoa ja ilman että koen tulleeni samalla ryöstetyksi. 

Joten hei, olkaa nyt edes joku rohkea ja avatkaa peli. Älkää vain taivastelko sitä, että Amazonin e-kirjojen myynti on ylittänyt pokkarien ja kovakantisten yhteenlasketun myynnin. Ei ne angolamerikkalaiset nyt niiiiiiin paljon edistyneempiä tekniikan käyttäjiä muuten ole.. Sähkökirjoissa on iso osa tulevaisuuden kirjabisnestä, mutta turha sen alkua on todella erikoisella hinnoittelutaktiikalla vetkuttaa. Tai jos vetkutatte, minä valitsen jatkossakin matkalukemiseksi sen alle kympin pokkarin ja odotan rauhassa että uutuudet pääsevät pehmeämpiin kansiin. 

Lopuksi vähän yllättäen vielä kehuja: Otava haluaa laajentaa kirjakerhoidean e-kirjoihin. Luekirja -palvelu on eräänlainen kirjojen Spotify: 20 euron kuukausimaksulla voi lukea kolme kirjaa. Palvelu löytyy täältä. Otava, taptap! Vielä kun joku saisi lopulta neuvoteltua useamman kustantamon samaan diiliin... Mahtaakohan palvelu toimia myös Suomen ulkopuolelle? Viimeksi törmäsin omituisiin käyttöoikeusrajoituksiin, kun yritin tilata e-kirjaa amazon.co.uk:sta. Ei onnistunut, piti tilata amazon.com:sta... 

Tom Henriksson ja Leo Stranius: Ekopop!

Huhhuh. Ekopoppia lukiessa olisi todellakin pitänyt kirjoittaa muistiinpanoja. Ajattelin kyllä muutaman kerran riippumatossa löhötessä muistivihkosen ja kynän noutamista, mutta tämän kirjan äärellä ajattelemisesta ei jäänyt voimia enää moisiin fyysisiin ponnisteluihin. Toivottavasti tärkeimmät pointit välittyvät silti.

Kirjoittajat: Ekopop! Ekologisen ja onnellisen elämän opas

Kirjoittaja: Tom Henriksson ja Leo Stranius

Kustantaja: Avain

Julkaistu: 2011

Sivuja: 320

Mistä minulle: Pyytämällä arvostelukappale

Tämä kirjoitus valuu oikeastaan aika kauas kirja-arvostelusta, tämä on pikemminkin kannanotto. Mutta siihen arvosteluun sopivat osat heti: En osaa vieläkään ihan päättää miten kirjaan suhtautuisin. Suosittelen silti ihan kaikkia lukemaan sen. Ja haluan silti varoittaa, että lukijalla pitää olla vähän innostusta, jotta kirjan jaksaa lukea kannesta kanteen.

Ekopop on hyvin erilainen kirja verrattuna siihen, mitä yleensä luen. Sen kirjoittajat ovat hyvin erilaisia ihmisiä kuin ne, joiden kanssa päiväni vietän. Haluan kulkea samaan suuntaan kuin kirjoittajat, pelastaa maailman, mutta polku näyttää kulkevan osittain aika eri reittejä ja päättyvänkin vähän eri kohtaan. Tällaiset kirjat eivät aina ole niitä mistä pidetään, mutta silti niitä on hyvä lukea: Tulihan ajateltua ainakin nanosekunti ja ehkä jopa seuraavalla kerralla mietittyä kaupassa vielä vähän tarkemmin, mitä kärryihinsä pistää.

Vaikka Ekopop on innostuneesti ja positiivisella otteella kirjoitettu, se ei ole kevyt kirja. Ennalta ajattelin, että se sisältäisi paljon käytännöllisiä niksejä ekologisemmasta elämästä ja onnellisemmasta arjesta. Sisälsi Ekopop niitäkin, mutta myös paljon, paljon muuta. Kirja käsittelee laajasti myös päätöksentekoa, yksilöiden aktivoitumisen merkitystä, painottaa toisaalta yksilön vastuuta, toisaalta poliittisen päätöksenteon merkitystä, Suomen ympäristöliikkeen historiaa ja kirjoittajien henkilökohtaisia kokemuksia ja mielipiteitä. Ja niitähän riittää.

Kirjan perspektiivi on hyvin helsinkiläinen. Välillä melkein luulen kirjoittajien olettavan kaikkien asuvan Helsingissä, vaikka Stranius ei siellä selontekonsa mukaan lapsuuttaan olekaan viettänyt. Tämä Helsinki vs. muu maa –asetelma aiheutti minulle jo kirjan alussa vähän turhaa nikotusta. Kirjoittajien utopia tuntuisi olevan, että kaupunki olisi rakennettu tiiviisti täyteen hyvin korkeita kerrostaloja, joiden välejä somistaisivat ihastuttavat puistot jossa kaupunkilaiset voisivat rentoutua, jotta heidän ei tarvitsisi lähteä kaupungista. Aidomman luonnon kaipuu voitaisiin tyydyttää välittömästi kaupungin reunalla alkavassa luonnonvaraisessa metsässä, jossa toki kuitenkin olisi viehättäviä merkittyjä vaelluspolkuja. Metsän ääreen pääsisi luonnollisesti raideliikenteellä.

Kirja sivusi voimakkaasti minimalismiin liittyviä ajatuksia: Onni ei tule tavaroista, vaan elämyksistä. Elämyksiä voi saada myös vaikuttamisesta ja hyvän tekemisestä. Raha ei ole avain onneen.

Kirjassa oli myös vahva vasemmistolainen perspektiivi. Myönnän lukeneeni välillä melkein kateellisena, miten innostunut Leo oli työstään ja Tom opinnoistaan. Tässä kohtaa päässäni kävi myös jonkinlainen naksahdus, jonka olisi halunnut kertoa kirjoittajille: Ymmärrättekö, että vaikka esimerkiksi minä pidän kovasti työstäni ja nautin opiskeluistani, en silti tekisi niitä ilmaiseksi, valitsin alani ja työpaikkani osin hyvän palkan takia (näyttääpä tuo muuten pahalta kirjoitettuna) ja jos vaihtoehto olisi puuhastella omien projektien parissa eikä käydä töissä, saattaisin valita sen omien projektien äärellä puuhastelun? Nyt minua kuitenkin palkitaan rahamäärällä, jonka avulla pystyn jossain määrin viihdyttämään itseäni myös kohtuullisella vapaa-ajallani, ja siksi olen valinnut työssäkäynnin sen sijaan, että tekisin jatkuvati asioita, joista nautin kaikkein eniten. Uskon, että aika monella siltasuunnittelijalla, putkimiehellä ja ajoittain jopa sairaanhoitajalla tai lääkärillä on sama asenne, ja siksi kaikki ei vain koskaan tulisi sujumaan ihan yhtä ihanasti kuin Leo ja Tom rivien välissä maalailevat. Okei, tiedän että rivien väleihin vetoaminen on vähän ilkeää, mutta silti. Kaikki eivät ole jatkuvasti äärimmäisen innoissaan siitä, mitä tekevät, ja se on ihan ok.

Se, mitä olisin kirjalta kaivannut, olisi ollut joidenkin asioiden tarkempi asettaminen perspektiiviin ja mittasuhteiden huomiointi. Olen ehkä tässä(kin) vähän insinööri, mutta jos ihmisille annetaan ohjeita, mielestäni niiden olisi syytä olla vaikuttavia ohjeita. Vaikka Tom selvästi haluaa elää ekologisesti, lentelee hän kirjan alkuosan maailman puolelta toiselle (tai siltä se ainakin vaikuttaa, välillä ollaan kaverin luona Bostonissa, välillä muistaakseni jossain päin Aasiaa). Tarkoitan siis sitä, että vaikka esimerkiksi yksityisautoilua jatkuvasti parjataan, voisi olla syytä muistuttaa, että yhdellä vuosittaisella edestakaisella lennolla Suomesta johonkin voi olla ihan samankokoiset tai paljon suuremmat hiilidioksidipäästöt kuin hurjalla määrällä kaksin autoilluilla kilometreillä vuodessa. Tämä ”autoilu on kamalinta, mitä voi tehdä” –näkökulma kalahteli (se koira tietysti älähtää johon kalikka kalahtaa jne…) minuun vähän turhankin voimakkaasti, mutta nuo ehdotukset tyyliin ”päästökiintiöt joilla saa ajaa kerran kuukaudessa mökille” saivat verenpaineeni ajoittain nousemaan. Sen sijaan, että esimerkiksi mökkeilyä ei olisi suorastaan tuomittu, olisi voinut nostaa esiin myös parannusehdotuksia: Mökkiin ei perinteisiä sähköjä ja juoksevaa vettä vaan aurinkopaneelit ja kompostoiva käymälä, vuokramökkien hyödyntäminen jne. Lisäksi haluaisin nyt tässä mökkeilyn puolustuspuheenvuorossani nostaa esiin sen, että siellä mökillä kuitenkin yleensä on aika paljon vähemmän mahdollisuuksia huomaamattomaan energiantuhlaukseen kuin kaupungissa: Ainakin tämän Aalto -yliopiston tutkimuksen mukaan.

Hyviäkin juttuja löytyi: Esimerkiksi lihansyöntiä kannustettiin vähentämään, minkä henkilökohtaisesti näen yhtenä helpoimmin toteutettavista edistysaskeleista ihan kenelle tahansa. Lisäisin tosin myös maitotuotteet vielä selkeämmin harvennettava –listaan.

Kirjasta kuitenkin välittyy sekä Leon että Tomin innostus vaikuttamiseen ja luonnonsuojeluun. Tomin kanta luonnonsuojeluun paljastuu kirjan myöhemmässä vaiheessa huomattavasti Leon asennetta teknologiamyönteisemmäksi.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat herätellä itseään ja mahdollisesti saada myös käytännöllisiä vinkkejä. Suosittelisin tätä kovasti myös jokaisella lukiolaiselle, koska tästä opuksesta saa taatusti poimittua paljon sitä yo-tutkintolautakunnan arvostamaa kypsää ja kriittistä ajattelua. Kirjaa ei ole somistettu kuvilla ja tarina on paikoin melko runsasta ja polveilevaa, että omaa innostusta kirjan lukemiseen täytyy kuitenkin riittää.

Maailma on nykyisin todella täynnä ristiriitaisia viestejä, mutta tästä kirjasta pystyi taas poimimaan jotain omaan maailmankatsomukseensa. Kuten K-blogin Jennikin vasta totesi, hyvän kirjan ei aina tarvitse olla mukava.

Fiksu Annamari Sipilä

Luetteko säännöllisesti sunnuntaihesarista Annamari Sipilän kolumnit? Jos viimeinen, kirja-aiheinen kolumni on lukematta, siihen pääsee tutustumaan täällä.  Ihailen Sipilän nasevuutta ja kykyä rakentaa siltoja aiheesta toiseen.

Pitäisiköhän uusin kolumni leikata vaikka pieneksi vinkiksi ruokapöydälle (tai vessaan, tai ulko-oveen)? Päälle voisi liimata vaikka post-itin jossa lukisi "Lahjoja saa antaa muulloinkin kuin jouluna, synttärinä ja erityisinä vuosipäivinä".

Kirjallinen 2010

Aamuvirkku yksisarvinen kuuluu vielä selkeästi kirjablogien juniorisarjaan; Ikää ei ole  edes vuotta. Kirjallisuuskatsauksessa 2010 ulotettakoon nyt kuitenkin perspektiivi myös ennen blogia -aikaan. 

Vuosi 2010 jää minulle ehdottomasti mieleen loistavana kirjavuotena niin määrällisesti (74 luettua kirjaa) kuin laadullisestikin. Kerrottakoon tässä välissä, että lukuinnostukseni uudelleenstarttasi kunnolla oikeastaan vasta keväällä 2009. Sitä ennen lukeminen arkipäivän tapana oli monta vuotta kadoksissa. Olen kyllä aina lukenut mielelläni, mutta opiskelujen alkuaikoina lukeminen rajoittui "kiireiden" takia lähinnä loma-aikoihin. Valmistumisen aiheuttama kirja-ahminta muuten näkyy loistavasti myös 2010 luetuissa kirjoissa: Valmistuin huhtikuussa, ja toukokuussa onkin sitten paettu todellisuutta oikein kymmenen kirjan voimin :). 

Jotain mennyttä, jotain tulevaa.

 

Tässä pieni esittely minuun vaikuttaneista kirjallisen maailman ilmiöistä ja tapahtumista 2010.

Vuoden kirjailijalöytö:

Haruki Murakami. Luin viime vuonna Murakamilta kirjat Kafka rannalla, What I talk about when I talk about running, Hardboiled Wonderland and the End of the World, Suuri lammasseikkailu, Sputnik, rakastettuni, After Dark ja Norwegian Wood. Jos on lukenut samalta kirjailijalta vuoden aikana seitsemän kirjaa, niin kyllä sen on täytynyt jonkinlainen vaikutus tehdä. Jostain syystä tämän vahvasti länsivaikutteisen japanilaisen surrealistiset maailmat ja niiden maagiset sattumukset uppoavat minuun loistavasti, ihan kuten vähemmän fiktiiviset teoksetkin. Ja tiedättekö mikä on parasta? Lukemattomia Murakameja on vielä jäljellä, ja kirjailija on vielä elossa, eli tämä riemu ei välttämättä lopu vielä hetkeen :). 

Vuoden kauhu:

Richard Matheson: Olen legenda on erittäin helppo palauttaa mieleen vieläkin. Pieni, ohut ja kauan sitten (1954) kirjoitettu kirja  on tehnyt ihmeellisen pysyvän muistijäljen.

Vuoden fantasia:

Susanne Clarke: Jonathan Strange ja Herra Norrell. En muista olenko aikaisemmin kertonut, mutta ko. kirja vaati minulta kolme yritystä ennen kuin sain sen loppuun (ensimmäisillä kerralla pääsin muistaakseni sivulle 30, toisella ehkä sivulle 100... Kirja on siis ollut minulla kesästä 2007). Kun aloitin kolmannen lukuyrityksen, kirja vetäisi maagisella imulla mukaansa eikä maagikkojen seikkailuiden ja teen juonnin seuraamista olisi malttanut millään lopettaa. 

Runsaat alaviitteet voivat saada Jonathan Strangen ja Herra Norrelin toimista lukevan hyytymään, kuten itselleni siis kävi kahdesti. Tästä kirjasta riittäisi kuitenkin luettavaa vähän pidemmällekin oleilulle autiolla saarella.

 

Vuoden scifi ja vuoden suoritus:

Hannu Rajaniemi: The Quantum Thief. Vaikka minulla on vilkas mielikuvitus, niin jollain on kyllä selvästi vielä vilkkaampi. The Quantum Thief odottaa minulla toista lukukertaa, tosin jotta ihan kaikki ihmeellisyydet välittyisivät kunnolla, suomeksi käännetty Kvanttivaras voisi olla fiksu valinta. Rajaniemelle kiitokset myös Murakamin löytymisestä (muistaakseni luin koko Harukista ensimmäisen kerran Optiossa olleesta Rajaniemen haastattelusta joskus syksyllä 2009) ja erittäin lukuisista google -osumista, tilastoja seuratessa olen huomannut että The Quantum Thief -postauksen kautta tullaan edelleen blogiin monen monta kertaa päivittäin.

Vuoden opetus:

Minun ei pidä enää yrittää lukea Cecelia Ahernia. Koskaan.

Vuoden pettymys:

Anne Ricen Veren vangit ja Vampyyri Lestat. Kai minä sitten vaan tykkään vähän vähemmän klassisista vamppyyreita. Dracula muuten odottaisi hyllyssä...

Vuoden kiitokset:

Kiitokset kaikille supermukaville lukijoille ja kanssabloggaajille! Olette kyllä kirjallisen vuoden yllätyshuipentuma :).  Muiden blogien kautta olen saanut monen monta vinkkiä omiin lukemisiin. Omaa blogia on myös ehdottoman hauska kirjoittaa, ja vielä motivoivampaa se on kun täällä ainakin tilastojen mukaan pyörähtää jo ihan hurjasti jengiä päivittäin! Kiitos!

Entäs sitten 2011? En tee lupauksia, mutta haluaisin lukea 2011 ainakin vähän enemmän suomalaista kirjallisuutta kuin aiemmin. Sallan postauksia lukiessa on usein tullut olo, että yrittää aina pyrkiä mustikkaan vaikka mansikoitakin olisi lähempänä tarjolla. Pitää siis kokeilla. Ainakin Waltaria haluaisin ehdottomasti lukea lisää, Sinuhe Egyptiläisen luin joskus teininä vuosia sitten ja pidin kyllä siitä kovasti. 

Toinen, itse asiassa vähän ristiiritainan projekti on lukea noita omaan hyllyyn haalittuja vielä lukemattomia kirjoja "pois alta". Erityisen pistävästi hyllystä tuijottavat Hal Duncanin Vellum ja Ink ja pitkä lista klassikoita Kotiopettajattaren romaanista Humisevaan harjuun. Ja kaksi hyllyssä odottavaa ensimmäisestä kuvasta pilkistävää Murakamia tulee taatusti luettua jossain välissä.

Hieman myöhässä mutta kuitenkin: Hyvää kirjallista vuotta 2011 jokaiselle lukijalle!