Neurokirjallisuus, kirjojen tulevaisuus?

Katsoin muutama viikko sitten supermielenkiintoisen Google-videon. Siinä Hannu Rajaniemi kertoo mahdollisia skenaarioita kirjan ja kirjallisuuden tulevaisuudesta. Ja ei, nyt ei puhuta mistään latteasta e-kirjojen tarjoamasta vaihtoehdosta perinteisille paperikirjoille, vaan jostain paljon scifimmästä - paitsi, että se on jo keskuudessamme!

Kuva Wikimedia Commons

Neurofiktiota on jo olemassa! Tarinankerronta mullistuu tulevina vuosina ehkä vielä enemmän kuin mitä kirjapainotaidon keksimisestä seurasi. Neurofiktiota kannattaa ehkä luonnehtia enemmän vertauksena syvän tarinallisiin peleihin tai hyppäyksenä käsin kirjoitetuista kirjoista 3D elokuviin.

Kirja ei ole ollut sama kirja kaikille

Fyysiset kirjat ovat säilyneet pitkään samanlaisina. Tai mitä oikeastaan on samanlaisuus? Painettu teksti on kaikille sama, mutta tietenkin eri ihmiset voivat kokea saman teksin hyvin erilaisina. Samasta pohjasta voi siis syntyä hyvin erilainen kokemus.

Rajaniemi esittelee luennolla, kuinka kirjallisuus voi olla muuttumassa ainakin yhden sivuhaaran verran.

Neurokirjallisuudessa tarkkaillaan lukijan aivosähkökäyrää reaaliajassa ja kirja reagoi siihen. Nyt se on periaatteessa taloudellisesti mahdollista jo melko suurille massoille. Siis panta päähän ja menoksi!

Kun kirjasta tehdään yhteinen kokemus

Kun lukija aloittaa kirjan, se alkaa jokaiselle lukijalle samalla tavalla, mutta lukuprosessin mittaan alkaa muokkautua tai korjata itseeään sen mukaan, mitä lukija kokee. Välissä ei tarvita mitään epäluotettavaa haastattelututkimusta, sillä päässä oleva härveli syöttää kirjalle dataa reaaliajassa. Lukukokemuksesta tulee siis jokaiselle lukijalle räätälöity. Itselleni tuli mieleen, voitaisiinko tällä tavalla luoda esimerkiksi samantasoinen kauhun tai liikutuksen kokemus kaikille kirjan lukeneille. Voisiko tulevaisuuden Stephen Kingin tuotanto siis olla henkilökohtaisen kokemuksen kautta yhtä pelottavaa kaikella ja toisaalta taas chick lit -tarinan päähenkilö yhtä samaistuttava henkilö jokaiselle lukijalle? Entä, miten erilainen tai samanlainen yksi kirja on neurokirjallisuuden ansiosta 15 ja 50 vuotiaana luettuna?

Luennon lopuksi esitettiin paljon mielenkiintoisia kysymyksiä, joita mietin myös itse eteenpäin. Miten kirjallisuuskriitikoiden rooli muuttuu? Tuleeko heistä psykologeja, jotka arvostelevat kirjan synnyttämää tunneaallokkoa vai koodareita, jotka tutkivat valinnaisia vaihtoehtoja tuottavien algoritmien hyvyyttä? 

Entä miten kirjailijan rooli muuttuu? 48 erilaisen sujuvan juonipolun kehittäminen kirjalle on vielä vaikeampaa kuin yhden. 

Miten voimme keskustella kirjasta, joka muuttuu lukijan mukaan? Olemmeko lukeneet saman vai eri kirjan kuin ystävämme? 

Entä, onko kirjan tarjoama kokemus niin paljon tärkeämpi kuin maailma, jonka kirjailija on halunnut luoda, että olemme valmiita antautumaan sille? Tuleeko neurokirjallisuudesta klassisen kirjallisuuden vierellä elävä sivuhaara, jyrääkö se perinteisen, jäykän tarinankerronnan vai kuoleeko se ennen kuin edes syntyy kunnolla?

Suosittelen puolituntisen luennon katsomista lämpimästi. Siinä tuli myös paljon mielenkiintoista knoppitietoa niin kirjallisuuden tulevaisuuden skenaarioista (sosiaalisempaa, "viittaavampaa", pelimäisempää) kuin aivotoiminnastakin (lukiessa jostain asiasta aivon ne osat aktivoituvat, jotka aktivoituisivat myös tuota asiaa oikeasti tehdessä). 

Miten on, kiehtooko vai kauhistuttaako?

Olipa kerran arvostelukappale

Kirjablogista toiseen vyöryi jo loppukesästä suuri arvostelukappalekeskustelu jonka yksi mielenkiintoinen viestiketju löytyy Ilsen blogista. Kyse on siis siitä, tuleeko kirjabloggaajien ilmoittaa postausten tai bloginsa yhteydessä lukeneensa ja arvostelleensa kustantamoilta ilmaiseksi saatuja arvostelukappaleita. Olen seurannut aiheen ympärillä käytyjä keskusteluja mielenkiinnolla, mutta en ole juuri ottanut niihin kantaa. Marjis (kiitos!) iski kuitenkin pisteen tai ainakin puolipisteen pitkään velloneelle keskustelulle ottamalla yhteyttä Kuluttajavirastoon ja kysymällä heidän näkemystään asiaan.

Totuus on tuolla jossain.

Aika moni pidempään blogiani seurannut on varmaan huomannut, että ilmoitan joka kirjan alkuperän sen muiden perustietojen yhteydessä jo postauksen alussa. Vaikka en koe tarpeelliseksi puolustella ratkaisuani, haluan nyt valottaa oman toimintatapani taustoja vähän perusteellisemmin.

Perusperiaatteeni on suunnilleen tämä: Koska kirjabloggaus on pohjimmiltaan subjektiivinen arvostelulaji, koen tarpeelliseksi antaa lukijalle mahdollisuuden päättää jokaisen postauksen kohdalla, onko kirjan saantitapa vaikuttanut sen arvioon. En ole ammattimainen kriitikko, en aina osaa verrata kirjan tasoa laajempaan kulttuuriseen kenttään. En pysty olemaan objektiivinen enkä aina määrittämään missä subjektiivisuuteni raja menee tai mistä mielipiteeni johtuu.

Itse näen omalla kohdallani arvostelukappaleiden vaikutuksen postaukseen näin:
Heitän varmaan kaiken kirjabloggariuskottavuuteni romukoppaan (mutta menköön, etsiskelen sitä sieltä sitten myöhemmin...), mutta tunnustan,  että arvostelukappaleen saaminen vaikuttaa minun kohdallani kirja-arvioon. Kun luen arvostelukappaletta, luen sitä yleensä tavallista huolellisemmin. Etsin kirjasta ihan sananmukaisesti arvosteltavaa. Postauksen yritän tehdä aina melko huolellisesti: En voi kuvitella, että kirjoittaisin arvostelukappaleesta yhtä ylimalkaisesti kuin vaikka Lumen tajusta elokuussa. Joistakin kirjoista olen silti innostunut lähes lapsenomaisen kritiikittömästi: Esimerkiksi Tarinoita tuonpuoleisista sai minulta erittäin hihkuvan arvostelun. Sama kirja on sittemmin kiertänyt kahdella erittäin innostuneella ja yhdellä semi-innostuneella muulla lukijalla (PS. Kirjan hevosjuttua pidetään yleisesti parhaana).

Tietenkin pyydän arvostelukappaleita vain sellaisista kirjoista, joista jo ennalta luulen pitäväni - enhän minä mikään masokisti ole! Sen sijaan ostan vain sellaisia kirjoja, joista varmasti pidän, joita en ehkä saa mitenkään muuten (antikvariaatissa vastaan tuleva englanninkielinen kirjallisuus) tai jonka lähipiirissä lukee taatusti usempi henkilö. Arvostelukappaleiden tilaamisen sijaan olen viime aikoina lisännyt kirjaston varaussysteemin käyttöä jo ihan siksi, että en halua säilyttää kotonani älytöntä määrää kirjoja. Olen päättänyt pyrkiä siihen, että hyllyssä olisi vain lukemattomia kirjoja tai sellaisia kirjoja, jotka varmasti haluan lukea toistamiseen.

Sitten vielä se itselleni tärkein. Jostain syystä minusta vain tuntuisi vähän väärältä jättää kertomatta arvostelukappaleista. Kirjoista bloggaaminen on minulle taloudellista etua tavoittelematonta toimintaa, haluan pitää omat periaatteeni läpinäkyvinä ja siksi mieluummin kerron joka kirjan kohdalla - oli se sitten jonkun mielestä tönkkä tai ei - mistä kirja on tullut kuin poden pienintäkään huonoa omaatuntoa siitä, että toimin ehkä omien normieni mukaan väärin. Koen kuitenkin arvostelukappaleiden tavallaan olevan minulle henkilökohtainen etu: En varmasti olisi lukenut nän paljon uutuuksia, tai ainakaan saanut niitä omaan hyllyyni, ainakaan ilmaiseksi suoraan eteisen lattialle, jos en olisi saanut niitä arvostelukappaleina kustantajilta.

Jossain blogissa jossain kommentissa (anteeksi, en vaan enää löytänyt lähdettä) mainittiin, että ainakaan kaikki kustantamot eivät pidä siitä, että blogissa kerrotaan kirjan olevan arvostelukappale. Ymmärrän reaktion kustantamon kannalta toisaalta hyvin - se, että on ostanut kirjan omilla rahoillaan ja pitää siitä, olisi vielä parempaa mainosta - mutta koska bloggaan kirjoista miellyttääksen ensisijaisesti itseäni ja toissijaisesti lukijoita, en halua yrittää erityisesti miellyttää kustantamoita. Jättäydyn mieluummin vaikka arvostelukappaleitta. Monissa ulkomaisissa blogeissa on jo vakiinunut käytäntö, että niissä luetaan vain uusia arvostelukappaleita, ja siitä kerrotaan ihan avoimesti. Uskon, että kehitys menee Suomessa joidenkin blogien kohdalla pikku hiljaa samaan suuntaan, ja siksi toivoisin, että kustantamot eivät pitäisi arvostelukappaleesta kertomista pahana asiana. Tärkeintä on, että lukemisesta, kirjoista ja kirjailijoista lietsotaan yleisesti yhä enemmän ja enemmän keskustelua!

Kirjablogit ovat blogimaailmassa vielä verrattain pieniä toimijoita. Siksi, jos minä olisin kustantamossa töissä ja haluaisin potentiaaliselle menestyskirjalle mahdollisimman paljon huomiota, hyödyntäisin paljon luettuja lifestyle -bloggaajia paljon nykyistä enemmän. Esimerkiksi Rokkirekki -blogin Laura vaikuttaa tämän postauksen perusteella olevan lukijanaisia, ja joissain yhteyksissä Suomen luetuimmaksi blogiksi mainittu Mungolife -blogin Anna (joka muuten tuskin jättäisi heikomman kirjan heikkouksia pimentoon ;)) on myös ainakin kausittain hyvin aktiivinen lukija. Aiemmassa blogissaan Anna valotti kirjamakuaan laajemminkin, viimeksi hän on vannonut rakkautta David Baldaccille. Lähestymällä potentiaalisia lukijoita vähän kiertotietä voisi tavoittaa myös sellaisia lukijoita, jotka eivät esimerkiksi uutuuskirjoja muuten aktiivisesti seuraa.

Kaikesta edellisestä huolimatta minua ei haittaa vaikka kaikki bloggaajat eivät joka kirjan hankintatapaa blogissaan ilmoitakaan. Luen arvosteluja silti oikein mielläni :).

Onnittelut teille jotka olette jaksaneet lukea loppuun, olette ansainneet loppukevennyksen! Arvostelukappalekeskustelu on nimittäin kohonnut suuressa maailmassa ihan uusiin sfääreihin. Lyhyesti: Maailmalla arvostelukappaleiksi vaikutusvaltaisimmille lukijoille lähetetään jo kirjojen editoimattomia draft -versioita. Näitä on tietenkin aina vain hyvin rajallinen määrä, niitä ei periaatteessa voi ostaa mistään, ja toisaalta juuri nämä kirjathan ovat lähimpänä kirjailijan alkuperäistä näkemystä kirjasta. Näistä etukäteispainoksista on kuitenkin alettu käydä vilkasta mustan pörssin kauppaa (josta kirjailija tai kustantaja ei luonnollisesti hyödy mitenkään), ja nyt the Guardian on nostanut tässä jutussa aiheen esiin: Esimerkkinä kenenkäs muun kuin Hannu Rajaniemen the Quantum Thief (suom. Kvanttivaras).

Ennakkopainoksia odotellessa...

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5

Kirjan nimi: Teurastamo 5

Kirjoittaja: Kurt Vonnegut

Kustantaja: Tammi

Julkaistu:1969

Sivuja: 190

Mistä minulle: Kirjastosta. 

Epävarmoissa Calvinon jälkeisissä tunnelmissa jatketaan. Heti Calvinoa seuraavana päivänä ahmin siis Vonnegutin Teurastamo viiden, mikä kuuluu myös, noh, sarjaan, on pitkään pitänyt lukea. Tuli sitten kirjastossa vastaan ja lähti mukaan.

Teurastamo 5 oli ainakin ennakkokäsitykseni mukaan sodanvastainen kirja sodasta, ja niinhän se onkin. Tosin aika erilainen kuin odotin. 

Keskeisellä sijalla on Dresdenin pommitus, jonka Billy Pilgrim joutuu todistamaan. Kauheuksista vaietaan länteen. USA:ssa odottavilla omaisilla ja ihmisillä on sodasta paljon erilaisia sankaritarinoita ruokkivampi sota kuin siellä olleilla sotilailla. 

Kirjassa painottuu sodan järjettömyys, raadollisuus ja kamaluus, ei kuitenkaan verisellä tai alleviivaavalla tavalla. Päällimmäisenä mieleen nousee kuva siitä, että sodassa ei ole voittajia eikä sellaista pitäisi koskaan olla.

Pakosta alkaa miettimään mitä kaikkea maailmassa on nytkin meneillään ja miksi tuntuu, että menneistä ei ole opittu yhtään mitään. Teurastamo 5 voisi varmaan muunnetuilla paikannimillä olla nykyajassakin kirjoitettu. "Niin se käy" edelleen.

Kirjallinen 2010

Aamuvirkku yksisarvinen kuuluu vielä selkeästi kirjablogien juniorisarjaan; Ikää ei ole  edes vuotta. Kirjallisuuskatsauksessa 2010 ulotettakoon nyt kuitenkin perspektiivi myös ennen blogia -aikaan. 

Vuosi 2010 jää minulle ehdottomasti mieleen loistavana kirjavuotena niin määrällisesti (74 luettua kirjaa) kuin laadullisestikin. Kerrottakoon tässä välissä, että lukuinnostukseni uudelleenstarttasi kunnolla oikeastaan vasta keväällä 2009. Sitä ennen lukeminen arkipäivän tapana oli monta vuotta kadoksissa. Olen kyllä aina lukenut mielelläni, mutta opiskelujen alkuaikoina lukeminen rajoittui "kiireiden" takia lähinnä loma-aikoihin. Valmistumisen aiheuttama kirja-ahminta muuten näkyy loistavasti myös 2010 luetuissa kirjoissa: Valmistuin huhtikuussa, ja toukokuussa onkin sitten paettu todellisuutta oikein kymmenen kirjan voimin :). 

Jotain mennyttä, jotain tulevaa.

 

Tässä pieni esittely minuun vaikuttaneista kirjallisen maailman ilmiöistä ja tapahtumista 2010.

Vuoden kirjailijalöytö:

Haruki Murakami. Luin viime vuonna Murakamilta kirjat Kafka rannalla, What I talk about when I talk about running, Hardboiled Wonderland and the End of the World, Suuri lammasseikkailu, Sputnik, rakastettuni, After Dark ja Norwegian Wood. Jos on lukenut samalta kirjailijalta vuoden aikana seitsemän kirjaa, niin kyllä sen on täytynyt jonkinlainen vaikutus tehdä. Jostain syystä tämän vahvasti länsivaikutteisen japanilaisen surrealistiset maailmat ja niiden maagiset sattumukset uppoavat minuun loistavasti, ihan kuten vähemmän fiktiiviset teoksetkin. Ja tiedättekö mikä on parasta? Lukemattomia Murakameja on vielä jäljellä, ja kirjailija on vielä elossa, eli tämä riemu ei välttämättä lopu vielä hetkeen :). 

Vuoden kauhu:

Richard Matheson: Olen legenda on erittäin helppo palauttaa mieleen vieläkin. Pieni, ohut ja kauan sitten (1954) kirjoitettu kirja  on tehnyt ihmeellisen pysyvän muistijäljen.

Vuoden fantasia:

Susanne Clarke: Jonathan Strange ja Herra Norrell. En muista olenko aikaisemmin kertonut, mutta ko. kirja vaati minulta kolme yritystä ennen kuin sain sen loppuun (ensimmäisillä kerralla pääsin muistaakseni sivulle 30, toisella ehkä sivulle 100... Kirja on siis ollut minulla kesästä 2007). Kun aloitin kolmannen lukuyrityksen, kirja vetäisi maagisella imulla mukaansa eikä maagikkojen seikkailuiden ja teen juonnin seuraamista olisi malttanut millään lopettaa. 

Runsaat alaviitteet voivat saada Jonathan Strangen ja Herra Norrelin toimista lukevan hyytymään, kuten itselleni siis kävi kahdesti. Tästä kirjasta riittäisi kuitenkin luettavaa vähän pidemmällekin oleilulle autiolla saarella.

 

Vuoden scifi ja vuoden suoritus:

Hannu Rajaniemi: The Quantum Thief. Vaikka minulla on vilkas mielikuvitus, niin jollain on kyllä selvästi vielä vilkkaampi. The Quantum Thief odottaa minulla toista lukukertaa, tosin jotta ihan kaikki ihmeellisyydet välittyisivät kunnolla, suomeksi käännetty Kvanttivaras voisi olla fiksu valinta. Rajaniemelle kiitokset myös Murakamin löytymisestä (muistaakseni luin koko Harukista ensimmäisen kerran Optiossa olleesta Rajaniemen haastattelusta joskus syksyllä 2009) ja erittäin lukuisista google -osumista, tilastoja seuratessa olen huomannut että The Quantum Thief -postauksen kautta tullaan edelleen blogiin monen monta kertaa päivittäin.

Vuoden opetus:

Minun ei pidä enää yrittää lukea Cecelia Ahernia. Koskaan.

Vuoden pettymys:

Anne Ricen Veren vangit ja Vampyyri Lestat. Kai minä sitten vaan tykkään vähän vähemmän klassisista vamppyyreita. Dracula muuten odottaisi hyllyssä...

Vuoden kiitokset:

Kiitokset kaikille supermukaville lukijoille ja kanssabloggaajille! Olette kyllä kirjallisen vuoden yllätyshuipentuma :).  Muiden blogien kautta olen saanut monen monta vinkkiä omiin lukemisiin. Omaa blogia on myös ehdottoman hauska kirjoittaa, ja vielä motivoivampaa se on kun täällä ainakin tilastojen mukaan pyörähtää jo ihan hurjasti jengiä päivittäin! Kiitos!

Entäs sitten 2011? En tee lupauksia, mutta haluaisin lukea 2011 ainakin vähän enemmän suomalaista kirjallisuutta kuin aiemmin. Sallan postauksia lukiessa on usein tullut olo, että yrittää aina pyrkiä mustikkaan vaikka mansikoitakin olisi lähempänä tarjolla. Pitää siis kokeilla. Ainakin Waltaria haluaisin ehdottomasti lukea lisää, Sinuhe Egyptiläisen luin joskus teininä vuosia sitten ja pidin kyllä siitä kovasti. 

Toinen, itse asiassa vähän ristiiritainan projekti on lukea noita omaan hyllyyn haalittuja vielä lukemattomia kirjoja "pois alta". Erityisen pistävästi hyllystä tuijottavat Hal Duncanin Vellum ja Ink ja pitkä lista klassikoita Kotiopettajattaren romaanista Humisevaan harjuun. Ja kaksi hyllyssä odottavaa ensimmäisestä kuvasta pilkistävää Murakamia tulee taatusti luettua jossain välissä.

Hieman myöhässä mutta kuitenkin: Hyvää kirjallista vuotta 2011 jokaiselle lukijalle!

Hyvät kirjat vs. hyvä kirjallisuus

INAhdus on kirjoittanut huonoista kirjoista, ja saanut mahtavat kommenttirimpsut lukijoiden kommentteja huonoimmista koskaan luetuista kirjoista, kannattaa katsoa täältä. Aihe jäi minulle pyörimään niin pitkäksi aikaa mieleen, että piti tehdä siihen nyt oikein oma postauksensa vähän eri kantilta. 

Kaikilla on tietysti mielipiteensä hyvistä ja huonoista kirjoista. Niistä lukiessa olen pistänyt merkille, että oikeastaan ihmiset puhuvat ristiin kahdesta eri asiasta: Huonoista kirjoista ja huonosta kirjallisuudesta. Joillekin ihmisille nuo voivat tietysti tarkoittaa samaa asiaa, mutta luulen, että useimmille eivät. Yritän selkeyttää: Huonoakin kirjallisuutta edustava kirja voi olla hyvä, ja jollain tapaa hyvää kirjallisuutta edustava toisen mielestä huono. Ei varmaan vielä ihan seljennyt, joten yritän selittää.

Mielestäni kirjat voi asetella vastakkain sarjoissa hyvä kirja vs. hyvä kirjallisuus. Kirja voi kuulua toiseen tai molempiin näistä luokista tai voi olla pääsemättä mukaan ollenkaan. Hyvä kirjallisuus –luokan kirjat on yleensä määritelty siten, että poikkeamia tässä luokassa on vähemmän kuin hyvä kirja –luokassa.

Tässä myös liikuttava kuva aiheesta. Mielestäni se ansaitsee kuitenkin tulla klikatuksi isommaksi. 

Kirja voi olla mielestäni hyvä mutta tunnustan, että se on huonoa kirjallisuutta. ”Hyvä kirja” –sanaparin määritelmä riippuu siis mielestäni siitä, puhutaanko jonkun mielestä hyvästä kirjasta vai hyvästä kirjallisuudesta. Esimerkiksi Confessions of a shopaholic oli mielestäni hyvä kirja, mutta myönnän kyllä avoimesti, että ei se mielestäni hyvää kirjallisuutta edusta. Volter Kilven Alastalon salissa (ei, en todellakaan ole lukenut!) on mielestäni saavuttanut aseman hyvän kirjallisuuden edustajana, mutta hyvänä kirjana en ole kyllä kenenkään kuullut sitä pitävän. Tavallaan ääripäät ovat viihteellinen mutta huono kirja ja korkeakirjallinen mutta luettavaksi kelpaamaton kirja. Ja väliin pitää sanoa, että ei, oikeasti kyllä Alastalon salissa ja Seitsemän veljestä ei tulisi sijaita horisontaalisesti noin samalla tasolla.

Asiallisissa sanomalehdissä keskitytään erityisesti luokkaan ”hyvä kirjallisuus” ja kirjan arvio tehdään tämän luokan kriteereillä. Kriitikoilla on laaja kuva kirjallisuuden kentästä ja heidän tekemissään arviot ovat usein objektiivisempia kuin vähemmän lukeneilla Maija Meikäläisillä. Kriitikko pystyy sanomaan, ovatko jossain kirjassa esitetyt ideat aidosti uusia ja raikkaita vai juuri nyt kierrossa olevia kliseitä tai onko kirja lähes kopio 100 vuotta vanhasta klassikosta.

Sen sijaan luokan hyvä kirja –arviot taas tekee jokainen lukija hyvin subjektiivisesti riippuen kokemuksistaan ja tavoitteistaan. Esimerkiksi juuri vanhoja kliseitä kierrättävä kirja voi olla vähän lukeneelle ”uusi”, turvallisuutta hakevalle ”lohduttavan tuttu” ja niin edelleen. Jos motiivina taas on kevyt eskapismi, Twilight –sarja voi toimia mainiosti. Toisaalta, kyllä sarjan hyvä kirjallisuus -kirjatkin voivat olla hyviä kirjoja: Huomatkaa ellipsien leikkauskohta. Nämä kirjat ovat ansainneet asemansa laatukirjallisuuden edustajina ja ovat mielestäni myös erittäin viihdyttäviä. 

Mitä teidän ellipsienne leikkauskohtaan ja äärilaitoihin sijoittuu?