Matkailu avartaa, kirjat auttavat saamaan samantapaisia kokemuksia kotonakin

perjantai 30. syyskuuta 2011

Mika Waltari: Vieras mies tuli taloon ja Fine van Brooklyn


Kirjan nimi: Samojen kansien välissä on kaksi pienoisromaania: Vieras mies tuli taloon ja Fine Van Brooklyn
Kirjoittaja: Mika Waltari
Kustantaja: WSOY
Julkaistu: Vieras mies tuli taloon 1937, Fine van Brooklyn 1938, tämä yhteisnide 1978 (Suuri suomalainen kirjakerho)
Sivuja: 117 ja 84 + alun liitteet 
Mistä minulle: Sunnuntaitorilta kirpputorimyyjältä

Vaihteksi vähän vanhempaa suomalaista kirjallisuutta, kovasti Sinuhe egyptiläisen perusteella arvostamaani mutta muuten olemattomalle luvulle jäänyttä Mika Waltaria. Jollain ilveellä sain tämän yli vuoden hyllyssä lojuneen kirjan viimein lukupinon päällimmäiseksi. 

Suomalainen kirjakerho on siis -70 luvulla julkaissut muutakin kuin niitä kaameita klassikkoromaanien lyhennelmiä yhteisniteinä (vai onko niitä julkaistu jo 1960 luvulla tai vasta 1980 -luvulla, tietääkö joku?), esimerkiksi tällaista laatukirjallisuutta. Samojen kansien väliin kuukauden kirjaksi on pakattu kaksi Waltarin pienoisromaania, Vieras mies tuli taloon ja Fine van Brooklyn. Kirjan alkuun on tehty myös hyvin mielenkiintoinen esitys ja analyysi Waltarin näiden teosten kirjoitusprosessista. Vieras mies tuli taloon on kirjoitettu salanimellä kilpailuun, Fine Van Brooklyniin liittyy runsaasti henkilökohtaisia kokemuksia. 

Vieras mies tuli taloon sijoittuu suomalaiselle maaseudulle. Mieleen tulee vähän Huovinen - varmaan siksi, että suomalaisen 1900 -luvun alun maaseudun kuvausta en muuten ole juuri lukenut - mutta tunnelma on ihan erilainen. Tämän kirjan juonen alku on lyhykäisyydessään se, että maalaistaloon saapuu vieras mies työmahdollisuudesta innostuneena, talon "isäntä" ei tykkää, "isäntä" on outo, talossa asuu myös emäntä ja talon "vanha isäntä" (anteeksi runsaat lainausmerkit, mutta nyt yritän ihan vaan pitää jännityksen mahdollisilla tulevilla lukijoilla) ja ihan pakko on vihjata vielä sen verran, että jos onnellista loppua odottaa, tätä kirjaa ei kannata lukea. Tunnelma on lopuksi kuin oopperassa. 
Itse asiassa loppu on niin kaamea, että Waltari joutui myöhemmin kohua lieventääkseen kirjoittamaan jatko-osan, jälkinäytöksen. Vieras mies tuli taloon -nimisiin elokuviin on liitetty myös jälkinäytöksen tapahtumat. 

Kirja on erittäin moitteettomasti kirjoitettu. Juoni syvenee ovelasti. Loppu on yllättävä. Kuulostaa siis varmaan varsinaiselta malliesimerkiltä? Kyseessä on ehdottomasti erittäin hyvä pienoisromaani, mutta jostain syystä maaseudun kuvaaminen jollain selittämättömällä tavalla minusta tökki. Se ei ollut samalla tavalla luontevaa kuin esimerkiksi Huovisella, eikä pienoisromaaniin tietysti kovin paljon kuvailua mahdukaan, mutta silti... En tiedä. Ehkä Waltari ei ole koskaan asunut maalla ja tehnyt töitä maalaistalossa (vaikka mökillään ahkerasti lomailikin) ja siksi maatalon työt eivät kuvaudu ihan siten kuten kaipaisin. Ainakaan pikaisen Wikipedia -sivun selailun peruteella en löytänytkään Waltarilta sen kummempaa oikeaa maalaiskokemusta. Olisi kiva tietää onko joku muu romaanin lukenut kiinnittänyt samaan asiaan, eli jotenkin outoon maaseutukuvailuun huomiota.


Fine van Brooklyn on ensimmäistä pienoisromaania vielä tiiviimpi tapaus. Päähenkilö on Pariisissa ja päättää lähteä lomailemaan muualle Ranskaan, tietenkin meren rannalle. Siellä hän tapaa sattumalta Fine van Brooklyn -nimisen tytön ja rakastuu. Kaikki ei tietenkään taaskaan mene ihan päähenkilön toiveiden mukaan. 

On mielenkiintoista ajatella Fine van Brooklynia Waltarin vahvasti omaelämänkerrallisena teoksena, mutta se on toisaalta helppo uskoa kirjan alkutarinat luettuaan, niin identtinen päähenkilön matkareitti Waltarin tekemän kanssa on. Fine van Brooklyn on ihan kelpo luettavaa, mutta mielestäni ei samalla tavalla vain romaanina, ilman vertausta Waltarin omaan elämään, mielenkiintoinen kuin Vieras mies tuli taloon. 

Waltari oli näissä pienoisromaaneissa hyvä, mutta suoraan sanottuna pettymyksekseni ei niin erinomainen, että tekisi heti mieli lukea lisää. Jos tähdittäisin, antaisin silti neljä. Pidin Sinuhe egyptiläisestä todella paljon, mutta toisaalta aloin miettiä, onko aika voinut kullata muistot. Toivon että ei, ja onhan Sinuhe niin arvostettu että sen on tavallaan pakko olla hyvä... Onko niin, että Waltari on parhaimmillaan historiallisissa romaaneissa, niistähän hänen päätuotantonsa aika pitkälti koostuu? Mitä Waltarin kirjaa suosittelisitte seuraavaksi? Selailin niitä joskus kirjastossa, mutta tulin siihen tulokseen, että kaikki ovat toistensa jatko-osia mutta en paikalla olleiden kappaleiden perusteella oikein saanut selvyyttä siitä, mistä kannattaisi aloittaa.  Entä onko Waltari muiden arvostama tai laajemmin lukema? 


torstai 29. syyskuuta 2011

Vierailijapostaus: Ota kiinni jos saat

Kirjainten virrassa -blogin Hanna esitteli elokuussa puolisonsa yöpöydän. Minä uhosin kommenttiboksissani tekeväni saman, mutta se sitten "vähän jäi" (sekaisen yöpöydän osuutta kuvausmotivaation katoamiseen tutkitaan). 

Pohjustukseksi voin kertoa sen verran, että miehen kirjamaku on erittäin poukkoileva ja sattuneesta syystä monet uusista suosikkikirjoista löytyvät kotoa kirjahyllystä. Luullakseni kaikkien aikojen top kymppiin ovat päässeet useat Ilkka Remekset, Aikamatkustajan vaimo, Vettä elefanteille, ensimmäinen Harry Potter (toinen on ollut toista vuotta kesken), Nälkäpeli -trilogia ja kohta esitelty teos. Sen sijaan esimerkiksi Jo Nesboa ja 24-sarjan pohjalta tehtyä kirjaa on luettu vain parikymmentä sivua ja molemmat odottavat surkeina mahdollista jatkoa yöpöydällä. 

Mutta, asiaan: Kuvallisen puolison yöpöytä -postauksen sijaan saatte nyt kokonaisen puoliso arvostelee -postauksen. Olkaapa hyvä!

Kirjan nimi: Ota kiinni jos saat
Kirjoittaja: Frank W. Abagnale
Kustantaja: LOISTO pokkari
Julkaistu: 1980/2002
Sivuja: 260
Mistä minulle: Pyörinyt perhepiirissä vuosia ja ajautunut vuorollaan minun hyllyyn.



Takakannet pitäisi kieltää lailla ja polttaa. Niin kirjojen kuin elokuvienkin takakannet pilaavat luku- tai katseluiloa ainakin teoksen puoleen väliin. Jos olen lukenut takakannen (tai juonta oikeastaan mistä tahansa muualta), odotan kuumeisesti spoilattuja asioita tapahtuvaksi ja en pysty keskittymään muuhun. Myös tämän kirjan kohdalla takakansi olisi pilannut paljon lukemisen ilosta. Onneksi en sitä lukenut. Enkä suosittele takakantta muillekaan. Kirjaa voin suositella varauksetta. Kun tietämättä oikeastaan mistään tarttuu kirjaan ja vain alottaa lukemisen, on lukunautinto suurin.

Tiedättehän sen tunteen, kun toivoo voivansa lukea lempikirjansa taas ensimmäistä kertaa tietämättä tapahtumia?

Jos pystyt allekirjoittamaan kaksi edellistä kappaletta, etsi käsiisi Frank W. Abagnale - Ota Kiinni Jos Saat (Catch Me If You Can) ja lopeta tämän postauksen lukeminen tähän.

Olen syvästi pahoillani kaikista tässä postauksessa tapahtuvista juonipaljastuksista ja niiden aiheuttamista lukuilon menetyksistä. Nyt on jo korkea aika lopettaa tämän lukeminen ja tarttua kirjaan.

Hyvä on, sinua on ainakin varoitettu.

Kirjan päähenkilö on erittäin mielenkiintoinen persoona ja kirjan lukemisen jälkeen hänestä piti etsiä tietoa vielä enemmän.  Frank Abagnale onnistui aikoinaan tienaamaan ensimmäisen miljoonansa puhtaasti huijaamalla. Niukasti kouluttautunut Frank aloitti epärehellisen rahan tienaamisen jo hyvin nuorena, mutta raa'an voiman tai aseiden käytön sijaan hän turvautui älyynsä jonka avulla hänen onnistui käyttää hyväkseen pankkeja, lentoyhtiöitä sekä muita laitoksia työntekijöiden hyväuskoisuutta
hyödyntäen. Oliko Frankin moraali sitten kohdallaan, kun hän ei huijannut yksittäisiä ihmisiä? Ainakaan rahallisesti hän ei yksittäisten henkilöiden huijaamisesta halunnut hyötyä.

Minä-muodossa kirjoitettu tarina kaappasi heti alussa mukaansa ja elävästi maalattuja tilanteita oli helppo seurata. Tarinaa kuljetetaan vauhdilla eteenpäin kronologisessa järjestyksessä alkaen Frankin elämän teinivuosista. Vaikea sanoa kuinka paljon omakätisesti kirjoitetussa kirjassa kaunistellaan asioita ja tarinaa kerrotaan muodossa, jossa lukijan on se helpompi hyväksyä - luultavasti paljonkin. Silti kirja onnistuu kertomaan pahiksen hyviksenä ja hyviksen (Frankia jahtaavan poliisin) ei niin hyviksenä. Lukija helpottuu usein virne huulillaan lukiessaan Frankin ja virkavallan välisestä kissa ja hiiri -leikistä.

Kirjan lukemisen aikana minulle selvisi, että Frank Abagnale olikin oikea henkilö. Internetiä tutkiskelemalla Frankista löytyi paljon lisää tietoa ja huomasinpa myös, että kirjan pohjalta on tehty elokuva joka on saanut omassa mittapuussani kohtuu korkean rankkauksen IMDB:ssä (7,8). Ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Katsoin elokuvan. Ja ei olisi pitänyt. Miksi kirjojen pohjalta edes tehdään elokuvia? Olen useaan otteeseen lukenut ensin kirjan ja tämän jälkeen katsonut elokuvan. Ja joka kerta elokuvan katsominen on ollut tuskaa. "Ei se noin mennyt" oli useaan kertaan mielessä. Tiedän, tiedän, elokuvat tehdään yleensä kirjojen inspiroimana, mutta silti. Argh. Viimeisen parin kuukauden aikana olen todennut tämän useiden kirjasta elokuvaksi -konversioiden kohdalla. Tässäkin blogissa hyvin arvostettu I'm a legend -kirja on saanut ihan pätevän, mutta aivan päin persettä menevän version jota tähdittää Will Smith. Älkääkä edes pyytäkö minua aloittamaan Vettä Elefanteille -flopista joka tuntuu keskittyvän siihen, kuinka ihana se vamppyyrina toilaillut teini-idoli onkaan. Kirjoina kaksi edellä mainittua on parhautta.

Mitä tästä sitten jäi käteen? Tiivistetysti: takannet on hampurista, se että kirjoista tehdään elokuvia: hampurista, Catch Me If You Can: Erittäin hyvää viihdettä, älä katso elokuvaa, lue kirja.

Jos uskoit varoituksiani alussa, olet lukenut tähän mennessä kirjan. Mitäs pidit?

tiistai 27. syyskuuta 2011

Jarkko Tontti: Sali

Kirjan nimi: Sali
Kirjoittajat: Jarkko Tontti
Kustantaja: Helsinki-Kirjat
Julkaistu: 2011
Sivuja: 250
Mistä minulle: Arvostelukappale



Jarkko Tontin Sali kiinnosti monesta syystä: Mainitsin kirjan jo kirjasyksyä etukäteen puivassa postauksessa ja lisäksi Jarkko Tontista kirjoitetut henkilökuvaukset (kyllä, tämä on sanottu joka paikassa, mutta runoilija, kirjailija ja juristi) herättivät uteliaisuuteni. Tietysti myös salimiljöö yhtenä tapahtumapaikkana kuulosti kutkuttavan jännittävältä: Se, joka väittää, että salilla ei muiden tekemisiä tai painoja kytätä, on kyllä väärässä. Tai käynyt ihan eri salilla kuin minä tai sitten on vaan vähän vähemmän utelias. 

Kirjalla on kolme päähenkilöä: Sami, Karoliina ja Pirkko. Sami on neljääkymppiä lähestyvä virkamiesjuristi, Karoliina eduskunta-avustaja ja varsinainen järjestöjyrä tai ainakin monessa mukana. Karoliina ja Sami seurustelevat kunnes siitä ei enää tule mitään. Kolmas päähenkilö, Pirkko, taas on Samin kanssa samassa talossa asuva lievästi tylsistynyt bloggaava varhaiseläkeläinen. Kaikkia yhdistää tietenkin sama sali, vähän muukin ja se, että he ovat tekemistensä ja elämänsä suunnan kanssa hieman hukassa. Pirkko tosin osaa ottaa kaikkein rennoimmin ja murtaa rempseästi myyttiä lapsenlapsiaan hoivaavasta mummosta. 

Kaikkien henkilöiden elämä pyöriikin enemmän tai vähemmän oman navan tai sen kuuluisan pelastusrenkaan ympärillä. Samin elämää tosin tahdittaa joka toisen viikonlopun isyys, Pirkko purkautuu bloggaamalla Akkuna-Almana ja Karoliina yrittää pelastaa nuoren naisen innolla koko maailmaa vasemmiston leivissä. Kaikkien arkipäivään kuuluu myös sali: Aluksi pieni ja ehkä vähän nuhjuinenkin, ikävän käänteen jälkeen sattumalta sama suuri, uusi ja kiiltävä. 

Vaikka kaikilla tuntuu olevan päällisin puolin kiire, kaikki kaipaavat silti jotain muuta. Pirkolla on eniten aikaa, ehkä siksi hän ehtii huomata myös ihmiset ympärillään vaikka ei heistä pitäisikään.  

Jostain syystä Sami tulee kuitenkin henkilönä kaikkein läheisimmäksi. Johtuisikohan tämä siitä, että kirjailija on itsekin mies? Ehkä Sami tuntuu siksi päähenkilöiden päähenkilöltä, syvimmin kuvatulta yksilöltä. Tontti kuvaa mielestäni hauskasti Samin lopullisen aikuistumisen: Ystävän menettäminen ja jonkinlaisen itsehyväksynnän saavuttaminen vie ennätysten kyykkytuloksen tavoittelusta ohjatuille jumppatunneille. En voi olla miettimättä, onko täsmälleen Samin ikäiselle Tontille käynyt noin itselleen. 
Pidin kirjasta. On tosin harmi sanoa, että siinä olisi kyllä ollut potentiaalia vielä vähän enempään. Saliympäristöä olisi voinut hyödyntää kuvauksessa vielä enemmän. Poliittinen kuvaus Karoliinan eduskunta-avustajan työn kautta oli yllättävän mielenkiintoista ja onnistunutta. Akkuna-Alman blogia olisi voinut hyödyntää kirjassa vielä enemmän, mutta toisaalta kirjassa oli niin monta teemaa aina sukututkimuksesta ja sitä kautta vuoden 1918 tapahtumista ihmissuhdeasioihin että kaikkea ei vaan ehdi käsittelemään 250 sivussa syvällisesti. Ehkä aiheita olisi siis voinut vielä fokusoida tai sivumäärää kasvattaa. Erityisen sekavalta kirja ei minusta silti missään tapauksessa tuntunut. 

Kirjan on ehtinyt lukemaan myös Koko lailla kirjallisesti -blogin Jenni. Jennin käyttämä kuvaus "kevyensujuvalla otteella" sopii kirjaan mielestäni mainiosti. Luin kirjan reippaaseen tahtiin viikonlopussa. Kirjoitustyyli oli hyvä, teksti rullasi eteenpäin. Tämän perusteella myös Tontin esikoinen, Luokkakokous, alkoi kiinnostaa. Onko joku teistä lukenut Luokkakokouksen, ja jos on, niin millä mielellä sitä muistelette?

lauantai 24. syyskuuta 2011

Tauno Tiusanen: Narutettu sukupolvi. Suomettumisen ilot ja murheet

Kirjan nimi: Narutettu sukupolvi. Suomettumisen ilot ja murheet
Kirjoittajat: Tauno Tiusanen
Kustantaja: Edita Publishing Oy
Julkaistu: 2011
Sivuja: 161
Mistä minulle: Bookplussasta


Tunnustan: Tein jotakin moraalisesti vähintäänkin kyseenalaista. Luin lahjaksi ostamani kirjan ennen kuin annoin sen lahjaksi. Kyllä, melkein näen kohoilevat kulmat tänne saakka ja jo nyt, mutta antakaa kun selitän... 

Olen istunut professori emeritus Tauno Tiusasen luennoilla kymenniä tunteja. Olen lukenut aika monta hänen kirjoittamaansa vähän tieteellisempää (tentti)kirjaa, mutta aiemmin julkaistu Elämä rautaesiripun varjossa jäi lukematta. Nyt kun sitten erään kirjasta ilahtuvan sukulaisen syntymäpäivä sattui sopivasti vähän tämän uutukaisen julkaisun jälkeen, ja sattuneesta syystä olin tiettynä päivänä professorin liikkeistä niin tarkasti selvillä että pystyin noutamaan kirjaan omistuskirjoituksen, pidin vähintäänkin arveluttavana jättää kirja lukematta. 

Narutettu sukupolvi sopii lähihistorian tapahtumia uudesta kulmasta avaamaan ihan jokaiselle, vaikka historiaan tai kansantalouteen ei aiemmin syvällisesti olisi perehtynytkään. Järkyttävää voi tietysti olla, että etenkin kypsemmät lukijat voivat saada tästä kirjasta vähän erilaisen kuvan Neuvostoliitosta kuin mitä kouluaikoina auliisti jaettiin. 

Tiesittekö esimerkiksi, että Neuvostoliiton asukkaista 2/3 eli 1990 köyhyydessä? Tai että maassa oli välillä sellainen tilanne, että työntekijöitä ei saanut moitivoitua ahkerampiin työsuorituksiin edes palkankorotuksilla? Kaupoissa kun ei ollut mitään ostettavaa vaikka rahaa olisi ollut millä mitalla tahansa. Monelle on varmaan jo ennestään tuttua, että suunnitelmataloudessa vain tuotannon määrällä oli väliä, laadulla ei niinkään. 

Erittäin kuvaava oli myös yhdellä sivulle kerrottu perunaesimerkki. 
Jonain vuonna (tämän siitä saa, kun ei kirjoita kirjasta kun se vielä on käsillä...) NL tuotti perunaa 31,4 mrd tonnia vuodessa, USA 15,0 mrd tonnia. Kauppakuntoista perunaa NL tuotti 12,0 mrd tonnia, USA 13,7 mrd tonnia. Vähittäismyyntiin tulleen perunan märää oli samana vuonna Neuvostoliitossa 8,0 mrd tonnia, USA:ssa 12,5 mrd tonnia. 

Niinpä, ei se määrä vaan se laatu. Kirja havainnollisti monessa kohdassa myös sen, miksi teollinen tuotanto ei voi toimia ilman kilpailua: Vaikka luonnonvaroja olisi millä mitalla, niitä kyllä tuhlataan juuri sillä samalla mitalla jos mitään syytä pyrkiä parempaan ei ole. 

Kirjan kaikkein tuoreinta antia oli tietenkin suomettumiseen liittyvät faktat.

Kyllä minäkin muistan, miten historiantunnilla kehuttiin Neuvostoliiton suunnileen pelastaneen Suomen talouden sotakorvausten muodossa, "piti saada tuotanto nopeasti taas pyörimään kun piti maksaa sotakorvaukset, ja mehän maksettiin kaikki. Ihmisille oli töitä ja niin edelleen." Heeetkinen.... Siis kymmenen vuotta sitten on vielä opetettu, että meidän rajan yli ilmaiseksi työntämämme tavaran tuottaminen pelasti meidät? Muistaako kukaan, että myöhemmin on keskusteltu siitäkin, että JOS Suomen olisi pitänyt sotien jälkeen alkaa tuottaa tavaraa avoimille, kilpailluille markkinoille eikä syytää sitä Neuvostoliittoon, missä esimerkiksi surkea muotoilu ja kaikenlaisen designin puuttuminen oli ihan ok, taloutemme voisi oikeastaan olla vielä paremmalla mallilla? Entäpä, jos meidän olisi pitänyt oppia myymään ja markkinoimaan jo muutama vuosikymmen sitten? Niinpä, näinä aikoina kun tuotanto on enimmäkseen ihan muualla, olisi kiva olla Ruotsi joka osaa kyllä hallita brändejä ja tuotteistaa vaikka ei mitään enää itse tuottaisikaan. Suomen vaate- ja jalkineteollisuudelle taas riitti pitkään se, että tuotteet olivat ihan vaan kestäviä. 

Tiusanen kirjoittaa myös paljon siitä, miten vahvan arvostelun kohteeksi hän faktoihin perustuvien mielipiteidensä takia joutui. Viran saamista Suomessa pidettiin mahdottomana, koska hän oli kuulemma "ulkopoliittisesti epäluotettava". 

Tiusanen antaa kunniaa myös modernille kaunokirjallisuudelle Sofi Oksasen Puhdistuksen kautta. Puhdistusta ei olisi koskaan voitu julkaista suomettuneessa Suomessa, joten siinä mielessä meilläkin on vanhojen traumojen käsittelyssä jo edistytty.

Omistuskirjoitusta noutaessa en tietenkään voinut välttää kiusausta kysäistä ihan paria juttua kirjasta ennen kuin olin sen jo lukenut. Kerroin tietenkin kirjoittavani kirjasta ja pienestä juttutuokiostamme blogiini, joten tässä tulee:

Mikä sai sinut kirjoittamaan vielä yhden kirjan?
"Nyt eläkkeellä on aikaa purkaa asioita. Minua on lyöty aiemmin päähän monta kertaa, olen saanut jopa tappouhkauksia. Suomettumiseen liittyen on väitetty, että kaikki meni hyvin, mitä tietenkin komemmentoin jo edellisessä kirjassani. Siinä en kuitenkaan maininnut nimiä, johon Helsingin Sanomien kritiikissä tietysti mainittiin. No, tässä kirjassa niitä nimiä nyt sitten on.

On absurdia miten historiaa vieläkin käsitellään. Käytin pitkään opetuksessani lainausta kommunistipuolueen ohjelmasta. Siinä väitettiin, että -80 luvulla siirryttäisiin täyskommunismiin, jossa rahaakaan ei enää tarvittaisi. Ei käynyt ihan niin.

Ei minua kuitenkaan kaduta, että olen sanonut asiat suoraan. Äitini sanoi minulle, nuorimmalle pojalle, että 'sinulla ei ole lahjoja, joten ole ainakin rehellinen'. No minä olen ollut. Isä kuoli sotatantereella siksi, että voisin täällä sanoa mitä haluan, ei siksi että kumartelisin johonkin suuntaan. 

Toivoisin, että etenkin nuoret tutkijat lukisiva kirjan. Kuten Glasgowssa valassa (ilmeisesti professorinvala tms.) lausuttiin, etsin totuutta. Se olisi jokaisen tutkijan hyvä muistaa. Eräänlainen korruptio vaan tuntui kuuluvan tietyn ajan henkiseen pääomaan. Haluan olla toisenlaisen, Tiusasen tien edustaja."

Tiusanen on ollut Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa erittäin suosittu luennoitsija, joka pystyy maustamaan luentonsa todella autenttisilla esimerkeillä ja tietolähteillä, joiden tietoja ei kirjallisessa muodossa löydy. Vaikka virallisesta eläköitymisestä on kulunut jo aikaa, Tiusanen on kuitenkin tähän saakka nähty vuosittain ainakin yhtä kurssia luennoimassa - nyt kuulemma kuitenkin oli viimeinen vuosi.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Dmitri Gluhovski: Metro 2034

Luettu on, vaan ei blogattu. Korjataan tilanne.
Kirjan nimi: Metro 2034
Kirjoittajat: Dmitri Gluhovski
Kustantaja: LIKE
Julkaistu: 2009/2011
Sivuja: 367
Mistä minulle: Kirjasto, varausjono ja silleen. 


Minulla on uusi, mielestäni sangen fiksu tapa yrittää edistää omien, jo hyllyssä olevien kirjojen lukemista: En mene enää kirjastoon vain harhailemaan (koska sillon mukaan lähtee AINA vähintään viisi kirjaa), vaan varaan ne kirjat, jotka ehdottomasti haluan, itselleni valmiiksi. Jostain syystä pääkirjastosta tuntuu olevan usein kaikki mahdollinen lainassa, mutta sivukirjastoista löytyy usein sama kirja, ja jos sen varaa pääkirjastoon, voi euron hintaa vastaan käydä vain noutamassa kirjan tiskiltä ja välttää houkutukset. Hieno systeemini on johtanut siihen, että nyt olen kirjastossa kuuden eri kirjan varausjonossa. Yrittäkää nyt löytää tästä sitten logiikkaa...

Mutta, Metroon. Itse asiassa takaisin Metroon. Pidempään blogia seuranneet varmaan muistavat, että luin Metro 2033:n noin vuosi sitten, silloinen bloggaus löytyy täältä. Tuolloin kerroin Metro 2033:n olevan pitkä, ahdistava ja enimmäkseen tylsä. Nyt haluaisin ehdottomasti ottaa tuon kolmannen adjektiivin takaisin. Ei kirja jälkikäteen ajateltuna tylsä ollut, mutta ehkä se oli, hmm, työläs lukea. 

Metro 2034:n selkämykseen kirjoitettu
Ihmisen oli turha haaveillakaan revanssista

tiivistää oikeastaan tunnelman aika hyvin.

Moskovan metrotunneleissa on siis asusteltu jo parikymmentä vuotta. Ydinsota on ollut ohi yhtä kauan. Metrotunneliin on syntynyt kyliä ja kaupunkeja jotka liittoutuvat, laativat yhteiskuntajärjestyksiä, partioivat ja sotivat.

Tunnelma on aikalailla lohduton. Säteily maan pinnalla on armotonta ja mutantit ovat kehittyneet pikavauhtia. Kurjuutta riittää. Muualla elävistä ihmisistä ei ole tietoa, vain tarua. 

Metro 2034 vie edeltäjänsä tarinaa eteenpäin keskittymällä yhteen edellisen kirjan henkilöistä, Hunteriin.

Mitäpä tähän enää lisäämään? Ensinnäkin, ensimmäisen Metron arvo mielessäni kohosi vuodessa huomattavasti, seuraava osa ei kamalasti tuonut uusia ideoita, mutta jostain syytä nautin silti sen lukemisesta. Vaikka toivosta oli turha edes haaveilla.

torstai 15. syyskuuta 2011

Fantasiafaneille

Bongasin eilen Helsingin sanomien toiseksi viimeiseltä sivulta mielenkiintoisen suosituksen: Yle 1 lähettää keskiviikkoisin sarjaa "Kuka on kukin fantasiassa". Seitsemän osaisessa sarjassa keskustellaan fantasiaromaanien klassikoiden henkilöhahmoista. Sarjan aiheet löytää täältä ja koska epäilen, että kukaan muukaan ei osaa enää avata radiota jonain tiettynä kellonaikana, kerron, että meidän onneksemme lähetykset löytyvät tietysti myös täältä Yle Areenalta (paras keksintö sitten digiboksin). Kuunneltavissa on nyt kaksi jaksoa, molemmat liittyvät Narnian tarinoihin.

Muutkin fantasiafanit osaavat varmasti arvostaa myös vastikään saamaani hienoa syntymäpäivälahjaa:

Se, että eräänä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä melkein murtauduin Jyväskyläläiseen antikvariaattiin erään tietyn karttakirjan nähtyäni, saattoi vaikuttaa siihen että sain samaiset kartat viikkoa myöhemmin synttärilahjaksi. Niin ja jyväskyläläiset: Olen kateellinen. Niin monta ainakin näyteikkunoiden perusteella niin kivaa antikvariaattia!

Tolkienin The Lord of The Rings seitsemänä niteenä (kyllä, yksi nide on liitteitä) alkuperäiskielellä sekä Tolkienin maailman kartat! Niissä riittää kyllä hetkeksi tutkimista, ja mieleen tuli että Keskeneräisten tarujen kirja ja Silmarillion olisi syytä viimein lukea. 

Joka tapauksessa, olen ihan varma, että mistä tahansa illasta tulee vapaapäivä, kun keittää itselleen kupillisen teetä ja alkaa tutkia Tolkienin maailman karttoja.

tiistai 13. syyskuuta 2011

e-kirja - vielä kerran.

Toissa perjantain (2.9.2011) Tekniikka & Talous -lehdessä oli erittäin mielenkiintoinen juttu Suomen e-kirjabisneksestä. Ja tarkoitan mielenkiintoista nyt vähän ällistyttävällä ja harmittavalla tavalla. Tiesittekö esimerkiksi, että "Parhaimpia e-kirjoja on ladattu kymmeniä, yli sadan pääsee vielä harva"? Tämä lausunto tuli WSOY:n e-kirjoista vastaavan tuottajan Liisa Risteen suusta. Niin, ja WSOY on kuulemma Suomen ykkönen sähkökirjoissa. Ainakin minä luulin kuulevani paljon, paljon parempia lukuja, mutta toisaalta en ole yllättynyt. Riste lisää vielä, että e-kirja pyritään tekemään kaikista uutuuksista, ja vanhempaa tuotantoakin tullaan käymään harkiten läpi. Ja e-kirja lähtee kuulemma kunnolla liikkeelle tänä syksynä. 

Ai ihanko totta? Ihan kuin olisin kuullut tämän joskus ennenkin... Tulossa on ja silleen... Tiedättekö, e-kirja ei lähde liikkeelle ennen kuin....





... rumpujen pärinää...


...suomenkielisten e-kirjojen hinta laskee, ja rajusti. Ei tässä enää ole kyse vain tarjonnan rajallisuudesta tai lukulaitteiden puutteesta. 


Tästä sähkökirja-asiasta on jankattu jo vaikka kuinka pitkään. Minäkin olen jauhanut siitä jo useaan otteeseen. 

Ollakseni ennustukseni kanssa tarpeeksi selvä, sama vielä kerran: Milloinkohan kustantajat ymmärtävät, että e-kirja ei oikeasti lähde liikkeelle ennen kuin sen hinta on korkeintaan alle puolet suomalaisten, erittäin korkealle hinnoiteltujen uutuuksien hinnasta? Ihan sama mikä se alv-prosentti on! Minä olen kuluttaja, ei minua kiinnosta! Kaiken lisäksi tiedän, että e-kirjalla säästetään tuotanto- ja logistiikkakuluissa, ja painos tuskin loppuu kesken. 

Ja muuten, ihan sama miten paljon tai vähän niitä lukulaitteita on, ei e-kirja laajene massojen jutuksi ennen kuin hinta koetaan siedettäväksi. Tekniikan & Talouden jutussa vedottiin myös kuluttajien uskallukseen käyttää lukulaitteita, mutta tätä pitäisin osittain jo kuluttajien rajuna aliarvioimisena. Mutta niin, eihän niitä lukulaitteita kukaan osta jos kokee, että ei ole varaa ostaa niihin luettavaa. Ilmeisesti on vaan älyttömän kivaa jättää uudet hinnoittelulaskelmat tekemättä ja laittaa hinta vaan suunnilleen samaksi kuin fyysiselläkin uutuusteoksella. Ei sillä niin väliä, vaikka pokkareita saisi tästä kolmasosahintaan.

Tiedän, tämä alkaa mennä puoleltani ylimieliseksi näsäviisasteluksi, mutta yksi vinkki kirjoja hinnoitteleville: Tiedättekö, että eri kirjat voivat olla substituuttihyödykkeitä keskenään ja ne ovat aika usein myös heräteostoksia? Avaan tätä siis vielä vähän: Kuluttaja ei aina mene kauppaan/nettiin/kirjastoon hakemaan yhtä ja tiettyä kirjaa, vaan voisi arpoa valintaansa vaikka Henning Mankelin ja Jo Nesbon välillä sen mukaan, kumpi kirja maksaa vähemmän (ja joo, jos niitä myydään jossain ABC:n hyllyllä, niin aika moni arpookin). Siis ihan sama juttu kuin perinteisessä margariini ja voi -vertauksessa: Jos ei sekoiteta nykyisiä ruokalahkoja tähän, niin aika moni ihminen ostaa voita, jos margariini on kaupasta loppu. Aika usein ainakin minä olen tehnyt kirjakaupoissa (fyysisissä, Amazonissa, Adlibriksessä, Bookplussassa) heräteostoksia, ja kyllä, hinta on ollut niissä aika usein vaikuttavana tekijänä. Tai siis oikeastaan aina. 

Kustantamot, mitä te oikein pelkäätte? Miksi te ette voi edes kokeilla myydä jotain semivarmaa menestyjää kohtuuhintaan, vaikka 12 eurolla per sähkökirja? Jos latausmäärät tosiaan ovat joitain kymmeniä, niin tappiot eivät kyllä tule olemaan kovin suuria. Ja ainakin minä voin luvata, että en vaihda minkään uuden kovakantisen 32 euron kirjan ostamista - en nimittäin osta niin kalliita kirjoja muutenkaan - 12 euron sähkökirjaan. Voisin kuitenkin ostaa vähän, tai oikeastaan paljon, enemmän uutuuksia jos voisin tehdä sen helposti kotoa ja ilman että koen tulleeni samalla ryöstetyksi. 

Joten hei, olkaa nyt edes joku rohkea ja avatkaa peli. Älkää vain taivastelko sitä, että Amazonin e-kirjojen myynti on ylittänyt pokkarien ja kovakantisten yhteenlasketun myynnin. Ei ne angolamerikkalaiset nyt niiiiiiin paljon edistyneempiä tekniikan käyttäjiä muuten ole.. Sähkökirjoissa on iso osa tulevaisuuden kirjabisnestä, mutta turha sen alkua on todella erikoisella hinnoittelutaktiikalla vetkuttaa. Tai jos vetkutatte, minä valitsen jatkossakin matkalukemiseksi sen alle kympin pokkarin ja odotan rauhassa että uutuudet pääsevät pehmeämpiin kansiin. 





Lopuksi vähän yllättäen vielä kehuja: Otava haluaa laajentaa kirjakerhoidean e-kirjoihin. Luekirja -palvelu on eräänlainen kirjojen Spotify: 20 euron kuukausimaksulla voi lukea kolme kirjaa. Palvelu löytyy täältä. Otava, taptap! Vielä kun joku saisi lopulta neuvoteltua useamman kustantamon samaan diiliin... Mahtaakohan palvelu toimia myös Suomen ulkopuolelle? Viimeksi törmäsin omituisiin käyttöoikeusrajoituksiin, kun yritin tilata e-kirjaa amazon.co.uk:sta. Ei onnistunut, piti tilata amazon.com:sta... 

maanantai 12. syyskuuta 2011

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha

Kirjan nimi: Taivaalta pudonnut eläintarha
Kirjoittajat: Pasi Ilmari Jääskeläinen
Kustantaja: Atena
Julkaistu: 2008
Sivuja: 414
Mistä minulle: Omin rahoin jostain nettikaupasta (Adlibris)

Taivaalta pudonnut eläintarha, Missä junat kääntyvät, Olisimmepa mekin täällä, Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa... Pasi Ilmari Jääskeläisen novellien mielenkiintoiset nimet lupaavat paljon. Sisältö onnistui täyttämään hyvien nimien asettamat odotukset.
  
Kuten varmaan kaikissa novellikokoelmissa, sisältö oli kiinnostavuudeltaan osin vaihtelevaa. Joihinkin novellelihin en oikein päässyt sisälle, mutta jo alussa luetellut hauskanimiset novellit korvasivat kyllä helposti lievät notkahdukset välissä. 
Kirjailija oli varmasti miettinyt novellien järjestystä pitkään, tarkkaan ja harkiten, mutta kaikkein mielenkiintoisimmilta kuulostavat eli Taivaalta pudonnut eläintarha ja Missä junat kääntyvät oli tietenkin luettava ensin. Aloitin kuitenkin kiltisti esipuheesta, ja siitä voikin antaa tällä kertaa erikoiskiitokset: se toimi jo yhtenä novellina. Esipuheessa Jääskeläinen avaa myös reaalifantasian käsitettä, joka on, noh, väljä ja aika moneen sopiva. Mihinkään tiukkaan genreen ei yksioikoisesti kaikkia näitä novelleja tosiaan voi puristaa, mutta arkitodellisuuden tuolla puolella mennään joka tapauksessa reipasta kyytiä.

Pidin novellikokoelmasta jopa selvästi enemmän kuin Jääskeläisen romaaneista Lumikko ja yhdeksän muuta ja Harjukaupungin salakäytävistä. Eivätkä nekään ole huonoja. Novellien sisältöjä en nyt avaa enempää, uteliaimmat voivat tutustua Ylen elävästä arkistosta löytyvään Taivaalta pudonneen eläintarhan esittelyyn aamun kirjana vuodelta 2008,  se löytyy täältä. Novellista Olisimmepa mekin täällä täytyy kuitenkin paljastaa, että se toimi erikoishyvin ajallisesti lähellä Tarinoita tuonpuoleisista luettuna. 

Jos tällainen kuva olisi ollut Jääskeläisen kirjassa, kyltin toisella puolella tuskin olisi lukenut 30.

 Joka tapauksessa, mitä tähän loppuun muuta sanomaan kuin hienoaloistavaamahtavaa! Tämä kirja kannatti jopa ostaa, lyhyisiin tarinoihin tulee palattua paljon todennäköisemmin kuin kokopitkään romaaniin. Ehkä ne eivät-niin-sykähdyttäneet novellitkin koskettavat jonain toisena hetkenä enemmän. 

Kirjan kustantanut Atena on muuten julkaissut ihan viime päivinä Taivaalta pudonneen eläintarhan sähkökirjana. Lopuksi vielä päivän ihmetyksenaihe: Tiedättekö, riippuuko kirjailijan kirjasta saama tuotto jotenkin kirjan jälleenmyyntihinnasta? Adlibriksen sivuilla hinta oli 23,30 euroa, suomalainen.com:in 32,25 euroa. Atena pyytää sähkökirjasta 25 euroa (auts! Ja hinnan alla lukee muuten postikulut 3,90 e, onhan tämä virhe, onhan?). Kirja oli minulle puhdas heräteostos, hinta oli tässä kohtaa ratkaiseva tekijä. Pari kymppiä melko varmasti hyvästä kovakantisesta on ok, yli 30 euroa ei valitettavasit oikeastaan koskaan. Kenenköhän riistämistä tässä on siis mahdettu tukea? Uskaltaako joku tunnustaa, saako kirjailija kirjasta saman tuoton, oli se sitten myyty a) kustantamon omien sivujen kautta, b) Suomalaisen kirjakaupan kautta c) Adlibriksen kautta? Adlibris vs. muut jälleenmyyjät -hintaero on kuitenkin 10 e, mikä tuntuu jo todella paljolta. Jotenkin en kuitenkaan usko, että kirjailijakaan rikastuisi yhdestä kirjasta kokonaisen kympin enemmän, jos lukija ostaa sen vaikka Suomalaisesta kirjakaupasta verrattuna siihen, että tilaisi sen nettikaupasta.  

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista

Kirjan nimi: Tarinoita tuonpuoleisista
Kirjoittajat: David Eagleman
Kustantaja: Avain
Julkaistu: 2009/2011
Sivuja: 127
Mistä minulle: Arvostelukappale Avaimelta



Harva kirja saa minut samanlaisen haltioitumisen valtaan kuin David Eaglemanin Tarinoita tuonpuoleisesta. Hehkutin kirjaa jo elokuun postauksessa Kirjasyksy on täällä! seuraavasti:

"David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista. Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Avain - Tämä on nerokas. Siis ihan todella. Kirjailija on neurotieteilijä ja "Teos valittiin mm. The Guardianin, The Chicago Tribunen ja Barnes and Noble -kirjakaupan Vuoden kirjaksi 2009." Olen lukenut ensimmäisen novellin, ja siis tämä on loistokas. Outoa, mutta olen miettinyt ihan samankaltaisia juttuja itsekin. Todennäköisesti erittäin innostunut arvostelu siis tulossa piakkoin!"

Nyt kirjan jokainen tarina on ihmetellen luettu, eikä mielipiteeni kirjailijan nerokkuudesta ole laskenut pätkääkään. 

Tiedättehän tunteen, kun kokee lukeneensa kirjan jonka olisi halunnut itse kirjoittaa? Minä tiedän - nyt kun olen lukenut Tarinoita tuonpuoleisista. Kirjan 40:ssä tarinasssa, kyllä, tuonpuoleisista, vilahtelee niin tuttuja ajatuksia, että välillä miettii - kyllä, kirjan vaikutuksesta - onko ne kuitenkin joko kirjoittanut itse tai ainakin lukenut edellisessä elämässään. 

Eagleman tarjoaa uskomattoman vahvan ja pohditun ajatuskimaran joka olisi ansainnut tulla luetuksi hieman siistimmin kuin suurina kimpaleina ahmimalla. Minä ahmin kaksi istumaa ja nyt mietin, joutuuko tuonpuoleisessa kohtaamaan kaikki ne itsensä versiot, jotka ovat kirjoittaneet kirjan, opiskelleet jotain muta alaa, keskittyneet juoksemiseen tai ratsastamiseen tai jättäneet blogin perustamatta. 

Toisaalta, vilahteleeko tuonpuolesessa jumala, tosin ihan erilainen kuin täällä on tapana kuvitella, vai jäävätkö vain mikrobit suremaan menetettyä yhteisöään? Vai onko tämä kaikki vain yhtä suurta koodia, joka alkoi hyödyntämään ylimääräistä prosessitehoa aivan toisin kuin koodaajat kuvittelivat? 

Jopa mieheni innostui lukemaan sitä ja sivujen kääntelyä rytmittivät vain pienet hörähdykset. Tarinoita tuonpuoleisesta on siis myös hauska kirja. Ensimmäiset kommentit olivat "Voi ei, tämähän pakottaa ajattelemaan", ehkä saan laajemmatkin mietteet esitettäväksi myöhemmin. 

Kirjan käännökset ovat Itä-Suomen yliopiston Kaunokirjallisuuden kääntäminen -kurssin opiskelijoiden keväällä 2011 tuottamia. Uskallan paljastaa, että kaunokirjallisuuden kääntäminen ainakaan englannista suomeen ei tule olemaan huonoissa käsissä, mikäli nämä kääntäjät alalla pysyvät. 

En tiedä onko kirjan takakansitekstin eteen nähty tavalista enemmän vaivaa, mutta ainakin se(kin) on harvinaisen hyvä:
"Mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen? Entä mitä tuonpuoleinen kertoo elämästämme maan päällä? 

Tuonpuoleiseen saavuttuasi saatat huomata, että Jumala on mikrobin kokoinen ja autuaan tietämätön olemassaolostasi. Tai ehkä tapaat vain ne ihmiset, jotka jäivät mieleesi elämäsi varrelta. Yhdessä tuonpuoleisessa joudut kohtaamaan kaikki ne minäsi, joiksi olisit voinut tulla, toisessa sinut luodaan uudelleen luottokorttitietojesi perusteella.

David Eaglemanin kertomuskokoelma esittelee 40 kuvitelmaa siitä, mitä tapahtuu, tai ei tapahdu, täältä lähdettyäsi. Tiedettä ja fantasiaa yhdistelevät tarinat luovat hauskuuttavia, hämmentävi ja haikeita mielikuvia paitsi mahdollisista tuonpuoleisista, myös itsestämme tässä ja nyt. Ne tekevät kunniaa olemassaolon arvoitukselle tarkastelemalla ihmisyyden perimmäistä olemusta. toivoa, rakkautta ja kuolemaa."

Kirjan ensivaikutelma säilyi läpi kaikkien tarinoiden lukemisen: Tämä on pieni mestariteos. Kannattaa lukea jos haluaa ajatella, uskoipa sitten mihin tahansa, ei kannata lukea, jos ei halua ajatella. Tämä kirja pakottaa siihen. 

maanantai 5. syyskuuta 2011

Anne Leinonen & Miina Supinen: Rautasydän


Kirjan nimi: Rautasydän
Kirjoittajat: Anne Leinonen ja Miina Supinen
Kustantaja: Helsinki-kirjat
Julkaistu: 2011
Sivuja: 221
Mistä minulle: Arvostelukappale Helsinki-kirjoilta



Rautasydämen kirjoittajien nimet olivat minulle jo ennestään tuttuja - tosin nyt kirjan lukeneena ehkä vähän yllättävistä yhteyksistä. Muistin Anne Leinosen toimivan spekulatiiviseen fiktioon keskittyvän Usvazine -verkkolehden päätoimittajana, Supiselta taas olen lukenut romaanin Liha tottelee kuria, ja tietysti ahkerasti hänen Imageen kirjoittamiaan kolumneja. Supisen nimi on vilahdellut myös jossain kirjoittamista käsittelevässä spekulatiiviseen fiktioon keskittyvässä lehdessä. Siksi olinkin vähän yllättynyt, että Rautasydän vaikutti enemmän maalaismaisemassa tapahtuvalta chick littiltä kuin selittämättömiä kummallisuuksia vilisevältä tarinalta. 

Kirjan juoni on suuren bloginäkyvyyden ansiosta varmaan monelle jo tuttu, mutta tässä vielä kertaus lyhyesti: Pikkukaupungissa rautakauppaa pitävän Sarin mies on kuollut ja kuvioihin ilmestyy uusi tuttavuus. Henkilö ei kuitenkaan ole aivan sellainen kuin pidempiaikaista suhdetta varten olisi sopivaa. Kuvioihin pongahtaa myös rikos, johon Sarilla huomaamattaan onkin enemmän liitoskohtia kuin hän haluaisi uskoa.

Vaikka moni onkin maininnut, että kahta kirjoittajaa ei romaanissa erota toisistaan, veikkaisin, että ainakin mieshenkilö Janne on vahvemmin Supisen luoma. Juonikulku on onnistunut ja kirja etenee ilman turhaa joutokäyntiä.

Sen sijaan dialogissa oli paikoin pientä horjuntaa: Jossain luvussa puhutaan selkeää puhekieltä, jopa murretta, toisessa taas lapset puhuvat niin oikeaoppista kirjakieltä että sitä ei ihan todeksi usko.

Maaseutu tapahtumapaikkana on näin uudessa kirjassa virkistävä poikkeus, siitä ehdottomasti lisäpisteitä, ja kuten joku jo ennen minua mainitsikin (pahoittelut epätäsmällisistä viittauksista...) maaseudun kuvaus on oikein onnistunutta. Kirjailija Leinonen asuu ymmärtääkseni Ristiinassa, joten Itä-Suomen kuvaus on uskottavaa. Välillä kyllä toivoisin, että suomalaiset kirjailijat uskaltaisivat ihan rohkeasti sijoittaa tapahtumia myös ihan oikeisiin kaupunkeihin (siis muuallekin kuin Helsinkiin) ja etenkin pikkupaikkakunnille: Vaikka kesälomalla olisi hauskaa käydä katsastamassa ennestään tuntemattomia, mutta kirjasta tuttuja pikkukuntien tapahtumapaikkoja. 

Kirjailijoiden työtä millään tavalla vähättelemättä toivon, että tämä kirja pääsee pian pokkariksi, sillä se kuuluu mielestäni selvemmin siihen kategoriaan, joka napataan pehmeäkantisena kevyeksi kesäluettavaksi kuin kovakantisena pitkien talvi-iltojen viihdykkeeksi - vaikka kevyempää välipalaa kaipaavalle se sopii siihenkin.


perjantai 2. syyskuuta 2011

Elokuun luetut

Olen tykännyt muiden tekemistä kuukauden lukutilinpäätös -tyyppisistä postauksista niin paljon, että ajattelin aloittaa samanlaisen tavan itsekin. Esittelen vielä kerran lyhyesti mahdollisesti vähän hautuneempien kommenttien kera kirjat, jotka olen lukenut elokuussa.

Elokuu oli minulle harvinaisen aktiivinen lukukuukausi: Kokonaiset kahdeksan kirjaa, joista muutama sivumääräisesti tosi pitkiäkin (joo, yli 400 sivua on jo pitkä). Normaalista noin neljän kirjan kuukausimäärästä määrä kasvoi kahdeksaan ehkä töiden alkamisen ja näin arjen tasaantumisen takia, tai ehkä siksi, että kirjahyllyssäni on nyt tavallistakin enemmän luettavaa. Kaiken lisäksi onnistuin pääsemään kiinni Nälkäpeli -trilogiaan, joka sitten veikin mennessään. 


Elokuu oli kesäkuukausi, joten loogisesti kuvituksena voi vielä käyttää kesäkuvia...

Haruki Murakamin tiiliskivi oli ehdottomasti kuukauden vaikuttavin teos. Se oli kummallinen, mutta silti kiehtova. Tällä kertaa kummallisuus ei kuitenkaan tarkoittanut taivaalta satavia silakoita vaan jotain ihan muuta. The Wind-up Bird Chronicle ansaitsee paikan lukisin uudestaan -listalta, mutta Murakmiin vasta tutustuvia en suosittelisi aloittamaan tästä teoksesta. 
Kuukauden pettymys. Ensimmäinen osa oli oikein hyvä, tämä sitten taas oikein ei. Tönkkö kieli häiritsi eivätkä tapahtumat vetäisseet ykkösosan tapaan mukaansa. Taisin jo sanoa, että jätän kolmososan suosiolla väliin, mutta nythän siitä vasta on tulossa käännös, joten ehkä toisaalta kuitenkin... 
Olen halunnut lukea pitkään -kirja. Vihdoin luettu. Todella hieno, lukisin myös tämän uudestaan. Sopisi paremmin talveen.
Ensimmäinen syksyllä luettu syysuutuus! Hotakainen ei pettänyt kovia odotuksia Ihmisen osan jälkeen. Muutamia loistavia oivalluksia, tekisi taas mieli selata niitä kirjaan ujutettuja puheenpätkiä ja vilkuilla Rauno Repomies -monologeja. Innostuin Hotakaisesta niin paljon, että kirjahyllyn siivouksen yhteydessä kaivoin Juoksuhaudantien esiin. Kun se on näkyvissä, sillä on paremmat mahdollisuudet päästä luetuksi...
Innostuin Nälkäpeli -trilogiasta kun hienovaraisia vihjeitä sen olemassaolosta alkoi tulvia suunnilleen kaikkialta. Kannatti lukea! Koen olevani seuraavan suuren nuorisoilmiön äärellä. Nälkäpelit olivat myös lukukokemuksina erittäin viihdyttäviä. Collinsille pisteet hyvästä juonen eteenpäin kuljettamisesta ja loogisista vaikkakin osittain yllättävistä käänteistä ja erityisen onnistuneesta lopusta.
Kts. Nälkäpeli
Marjis sanoi kommenttiboksissa jotain, mikä minun olisi pitänyt käsittää jo paljon aikaisemmin: 
"...Sen suurin ongelma oli mun mielestä siinä, että siinä olisi pitänyt lukea esim. "novellikokoelma", sillä sitähän kirja rakenteltaan oli. Olisi ollut lukijan paljon helpompi pysyä kärryillä, eikä olisi tarvinut etsiä sitä juonirakennetta kirjasta, jossa sellaista ei ole."
No niinpä. Sitä, mitä ei ole, on kieltämättä vähän vaikeaa löytää vaikka kuinka etsisi.
Suosittelisin tätä kokeneemmille fantasian ystäville, ja itselleni jatko-osia vähän myöhemmin. 
Kts. Nälkäpeli
Kirjat olivat taas keskenään aika erityyppisiä: Maagista realismia, dekkari, nuorisoscifiä, fantasiaa, yksi suomalainen uutuus ja yksi moderni klassikko. Harvinaisen paljon kaikenlaista siis!
 
Riippumatto ja nämä maisemat pitää unohtaa lukupaikkana hetkeksi :/
 

Kirsin kirjanurkassa on muuten käynnissä hyvän anonyymikommentin aloittama todella mielenkiintoinen keskustelu lukemiseen käytettävästä ajasta. Ainakin Opuscolo on ehtinyt jo jatkaa pohdintaa omassa blogissaan. 

Minäkin olen jo ottanut lyhyesti kantaa kommenttibokseissa, mutta siis: Neljä kirjaa kuussa ei ole kovin kova vauhti, kahdeksaan sitä aikaa pitää ehkä jo vähän etsiä. Minulta ei kuitenkaan mitään taikakeinoja lukemiseen tarvittavan ajan luomiseen löydä, koska kun ainoa varsinainen velvoite on käydä töissä samaan aikaan joka päivä noin 8 tuntia, niin tavallaan näen, että kaikki loppu aika on omissa käsissäni (mies voi toki olla tästä eri mieltä, mutta kuitenkin). Se, mitkä asiat ihminen näkee velvoitteeksi ja minkä verran luo itselleen omaa aikaa, riippuu mielestäni paitsi niitten velvoitteiden määrästä niin myös siitä, mitkä omat vaatimustasot eri asioiden suhteen ovat ja miten tehokkaasti aikaansa käyttää. Tottakai minullakin menee aikaa liikuntaan, siivoamiseen, sosialisointiin, ruuanlaittoon, työmatkoihin, mutta edelleen kyllä myös päämäärättömään nettisurffailuun ja jonkin verran television katseluun. 

Jos haluaa lukea paljon, yksi hyvä keino on herätä vähän aikaisemmin ja lukea aamulla - ainakin jos on aamuihminen. Siksi minäkin innostun kirjoittamaan aika usein blogipostauksia aamulla, aamuaika ei oikein ole keneltäkään tai miltään muulta pois, ainakin jos on ymmärtänyt käydä ajoissa nukkumaan :).

torstai 1. syyskuuta 2011

Suzanne Collins: Nälkäpeli -trilogia, Vihan liekit ja Matkijanärhi

Kirjojen nimet: Vihan liekit ja Matkijanärhi
Kirjoittaja: Suzanne Collins
Kustantaja: WSOY
Julkaistu: 2009/2010 ja 2010/2010(alkuteos/suomeksi)
Sivuja: 354 ja 362
Mistä minulle: Kirjastosta, varausjonon kautta 
 
 
Suzanne Collins onnistuu Nälkäpeli -kirjan aloittaman tarinan jatkamisessa loistavasti. Tapahtumat jatkuvat melko täsmällisesti siitä, mihin ne Näkäpelissä jäivät. Collins ei kuitenkaan vatkaa trilogian avausosan tapahtumia vaahdoksi asti, vaan viittaa niihin ja ottaa uuden, toisaalta ihan loogisen suunnan tarinalleen. 

 
Seuraavassa kappaleessa kevyitä juonipaljastuksia joten hyppää yli jos haluat säilyttää kaiken mahdollisen jännityksen kirjasarjan kanssa!  Joukossa myös viittauksia kirjaan yksi.
 
Kirjojen tapahtumat sijoittuvat edelleen Capitolin ja vyöhykkeiden alueille. Katniksen saamaa sympatiseerausta vyöhykkeillä ei kuitenkaan katsota Capitolissa hyvällä, ja henkinen lieka vyöhykkeiden ympärillä kiristyy: Jopa Katniksen kotivyöhykkeellä asiat, jotka pitkään olivat periaatteessa ei-kiellettyjä, muuttuvat taas tiukasti kielletyiksi. Vaikka Katniss perheineen voi Nälkäpelin voiton ansiosta tietenkin hyvin, on muiden kurjuutta ikävää kärsiä. Lisäksi Katniss saa vahvasti huomata, että hänen Nälkäpelin lopuksi tekemänsä temppu ei herättänyt pelkkää ihastusta etenkään presidentti Snowssa. Katniksen saamaa asemaa kapinan esikuvana aletaan kuitenkin hyödyntää taitavasti. Etenkin mielenkiintoista on maan alla asuvan vyöhykkeen kolmetoista kuvaus tiuikkoinen sääntöineen. Välillä voi todella miettiä, millä puolella aitaa onkaan parempi asua.

Juonipaljastukset loppuvat.
 
 
Collins käsittelee edelleen vaikeita aiheita, nyt vielä trilogian avausosaa selkeämmin. Ruoskat heiluvat, vyöhykkeitä ympäröivissä sähkölangoissa on sähköt ja ketään ei säälitä. Trilogian juoni on rakennettu mielestäni harvinaisen taitavasti. Tapahtumat eivät pysähdy missään vaiheessa liian pitkäksi aikaa ja kuten jo alussa sanottu, muutama juonenkäänne yllätti mukavasti. 
Kirjan tyyli ei kuitenkaan ole huikaisevan kaunista kieltä vaan kelvosti luettavaa. Nuortenkirjamaisuus paljastuu myös tietynlaisessas yksiulotteisuudessa vaikka käsiteltävät aiheet ovatkin vaikeita. Kirjat ovat kuitenkin loistavaa viihdettä ja ehdottomasti nuorille sopivia. Taannoisen Twilight -huuman aikana nuorten tyttöjen äitien käyttämät foorumit täyttyivät kyselyistä "Onko Twilight sopivaa luettavaa", joten jos tänne joku kirjojen sopivaa googlettava henkilö eksyy, vastaan heti, että kyllä sopii, sopii nuorille, vaikka ensimmäisessä kirjassa on suurta raakuutta, se tuskin kenenkään yöunia vie (tai : Vaikka oikeastaan, jossain vaiheessa on ihan hyvä käsittää että samanlaista kauheutta tapahtuu jossain päin maailmaa joka päivä). 

Kirjojen loppuminen ei jättänyt minkäänlaista tyhjiötä ja en jää huutaen odottamaan lisää. Katniksen ja hänen tässä vaiheessa elämänkumppanikseen päätyneen henkilön suhteesta ei maalata niin syvällistä kuvaa, että tarinoita siitä jäisi kaipaamaan. Silti, uskon että tästä(kin) kirjasarjasta tulee suuri ilmiö elokuvien ilmestyttyä, joten kiva kun tuli jo luettua.