Matt Haig: Radleyn perhe

Kuuden viikon vapaus vakityöstä on alkanut, ja mukaan lähti tietenkin aivan hervoton kasa kirjoja. En todellakaan usko ehtiväni lukemaan kaikkia, mutta mukaan piti tietysti ottaa erityyppisiä kirjoja, koska eihän sitä yhtenä päivänä voi tietää mitä seuraavien viikkojen aikana haluaa lukea... Valikoima täydentyi vielä pikkukylän vanhan tavaran myymälästä löydetyillä neljällä (toivottavasti) erinomaisella fantasiakirjalla, mutta niistä lisää myöhemmin.

Aivan ensiksi luetuksi tuli vasta ilmestynyt Radleyn perhe, josta marjis on ehtinyt jo bloggaamaan.

Kirjan nimi: Radleyn perhe

Kirjoittaja: Matt Haig

Kustantaja: Atena

Julkaistu: 2011

Sivuja: 407

Mistä minulle: Pyytämällä arvostelukappale

Kiinnostuin Radleyn perheestä jo siitä aikaa sitten saapuneen lehdistötiedotteen myötä: Vampyyreja taas vähän uudella tavalla, hyvähyvä! Kirjan idea kuulosti myös jokseenkin freesiltä: Pidättäytyjinä elävät verenimijät joiden tuskailua verenpuuteessa seurattaisiin. Keskiluokka kohtaa yliluonnollisen siis. Kirja ei ollut aivan sellainen kuin etukäteen kuvittelin ja kuten marjis, myös minä olen sitä mieltä että kirja ei käyttänyt koko idean kapasiteettia, mutta hyvä se oli silti.

Radleyn perhe ei ole perinteinen vampyyritarina. Kirjan keskittyy elämään Radleyn perheen, eli isän, äidin ja kahden lapsen ympärille. Isä ja äiti ovat pidättäytyjiä eli veren juomisesta täysin kieltäytyviä vampyyreja, lapsiraukat taas eivät edes tiedä olevansa vampyyreita. Veren puutteesta johtuen kaikki ovat vähän keskimääräistä heikompia, lapsista etenkin poika Rowan koulussa kiusattu friikki ja vanhempien kaikki energia menee keskiluokkaisuuden sujuvaan näyttelemiseen.

Lopulta tietenkin räjähtää ja perheen tytär Clara järjestää koko perheen ongelmiin. Vanhempien on tietysti paljastettava lapsilleen ikävä salaisuus. Tilannetta paikkaamaan on kutsuttava ei-pidättäytyvä vampyyri, lasten setä Will, joka toki tuo omat ongelmansa kuvioon.

Kirjaa voi lukea hauskana ja nopealukuisena viihdepläjäyksenä, millaisena se hyvin toimiikin, mutta väistämättä mieleen tulee tietenkin myös vertauskuvallisempi taso eli se, miten paljon jokainen keksiluokassa elävä oikeastaan muistuttaa toinen toistaan ja mihin tietynlaisessa muotissa eläminen johtaa. Mitä itse tekisin toisin ilman yhteiskunnan normeja? Miten paljon ihmiset tekevät asioita vain koska niin kuuluu tehdä ja miten lähellä se on sitä mitä oikeastaan haluttaisiin tehdä? Entä mihin tämä pidättäytymisten sarja johtaa? 

Kirja sopii hyvin eri puolella blogosfääriä etsittyyn kevyiden kesäkirjojen sarjaan, mutta kyllä tämä kelpaa taatusti luettavaksi vielä syksylläkin.

Päivä kolme: Lempikirjasarja

Kuten ehkä olette huomanneet, olen vääntänyt blogin ulkoasua keväisempään suuntaan. Pidin kovasti vanhasta pohjasta, mutta se alkoi näyttää vähän synkältä auringon paistaessa. Säätäminen ei ole vielä ihan valmista ja tausta näyttää mielestäni nyt vähän lumipalloiselta, joten muutoksia seuraavien päivien kuluessa voi vielä tulla.  

Jatketaan kuitenkin kirjahaasteella. Päivän teema on  "Day 03 – Your favourite series" eli lempikirjasarja. 

Kovin montaa kirjasarjaa en voi väittää alusta loppuun lukeneeni, varsinkaan aikuisiällä. En tiedä, voisiko Tolkienin Tarua Sormusten Herrasta pitää kirjasarjana. Ehkä ei, ne on kuitenkin julkaistu yksissä kansissa. Toisaalta myös eri kirjoina. Joka tapauksessa, jätin nyt Tolkienin pois tästä kisasta, joten kultamistalista jäivät mittelemään käytännössä Harry Potterit ja Twilight -saaga. 

Ja voittaja on.... Twilight! Mutta miksi?

 Huomio huomio, porukasta puuttuu tietenkin ensimmäinen kirja eli Twilight. Kuvanottohetkellä, ja itse asiassa nytkin,  kaverilla lainassa. 

Twilight ansaitsee tulla mainituksi parhaaksi lukemakseni kirjasarjaksi, koska sarjan ensimmäinen osa "Twilight" oli kirja, joka todella herätti minut satunnaisesta lukijasta uudestaan innostuneeksi lukijaksi. Tiemme kohtasivat pahimman huuman aikoihin, eli leffan ilmestymisen jälkeen keväällä 2009. En nähnyt huumaa aloittanutta elokuvaa teatterissa, koska pidin sitä ainoastaan mauttomille pikkuisille teinitytöille suunnattuna hömppänä. 

Kaveri, jonka mielipiteitä olen aina arvostanut, suositteli kuitenkin elokuvaa ja kirjaa aivan liekehtivällä innostuksella (Terveisiä vaan, S :)). Tuossa vaiheessa tosin mietin, oliko Amerikassa ramppaaminen alkanut mädättää rouvan aivoja vai miten ihmeessä yli parikymppinen voisi olla  niin innoissaan niin typerältä ja niin ällöromanttiselta kuulostavasta elokuvasta ja kirjasta, jossa kaiken lisäksi vielä olisi jotain vampyyreita. 

Vahvoista ennakkoluuloistani huolimatta ostin kuitenkin ensimmäisen kirjan ja aloin lukea. Pahaksi onneksensa minulle tuli ihan samoihin aikoihin käymään kaveri Saksasta, jonka kanssa olimme menossa tutkimaan Pietaria. Majoituspaikaksi järjestyi saksalaiskaverin työkaverin asunto. 

Muistan lukeneeni matkalla junassa Pietariin. Muistan lukeneeni illalla kämpässä Pietarissa kun jalkoja pakotti ja ikkunasta näkyi Neva. Muistan harmitelleeni, kuinka iltaisin olin rättiväsynyt ja vain nukahdin sänkyyn, vaikka olisin halunnut lukea. Luin matkalla takaisin Pietarista Suomeen. Ja muistan, että passintarkastuksen jälkeen sain läimäistä kirjan kiinni ja huokaista. Huhhuh. Ihan kuin olisi horroksesta herännyt. Kaveri vielä kysyi että oliko kirja hyvä, ja piti selittää että olihan se, nyt on vuorossa paluu tähän maailmaan. Seuraavan kirjan ostoa lykkäsinkin sitten kaverin maasta poistumiseen saakka. 

Pari seuraavaa kirjaa luin intensiiviseen tahtiin, viimeistä vetkutin. Ei tuntunut kivalta että se loppuisi. 

Näistä kirjoista en tykkää puhua ihmisten kanssa jotka eivät niistä pidä ja luulen että ne ovat aika monelle sellaisia pitää tai ei pidä -kirjoja. Mutta minä en ihmettele, että niistä niin moni pitää. Nämä ovat muuten myös niitä harvoja kirjoja, jotka olen lukenut aikuisiällä ihan kaksi kertaa. Ja ensimmäiset kirjat, jotka olen lukenut vapaaehtoisesti englanniksi. 

Ehkä tässä oli selitystä tarpeeksi. Huomiseen!

Stephanie Meyer: Bree Tannerin lyhyt elämä (ja minun pitkä joululoma)

Kaikki Twilight- ja vamppyyrivihaajat sekä vain vakavastiotettavan kirjallisuuden ystätävät, sulkekaa silmänne ja koittakaa mieluummin scrollata äsken arvostelemaani Johanna Sinisalon novellikokoelmaan!

Kirjan nimi: Bree Tannerin lyhyt elämä

Kirjoittaja: Stephanie Meyer

Kustantaja: wsoy

Julkaistu:2010

Sivuja: 218, erittäin harvaa ja suurta tekstiä.

Mistä minulle: Kirjastosta.Taas se nuoret aikuiset -hylly

Kuva WSOY.

Stephanie Meyert teki kirjoitusharjoituksen eräästä kolmannessa Twilight -kirjassa muutamalla sivulla esiintyvästä nuoresta vampyyrista, Breestä. "Kirja" oli muistaakseni ainakin kuukauden ilmaiseksi luettavaksi Meyerin virallisilla sivuilla, mutta koska kaikesta kannattaa tietenkin nyhtää rahat irti, on tämäkin läpyskä nyt julkaistu miljoonalla kielellä varmaan kaikissa maailman maissa. 

Breen mietteitä oli ihan kiva lukea se noin viisi minuuttia minkä tuon kirjan lukeminen kesti, mutta jälkifiilis oli kyllä lähinnä "onneksi en maksanut". Tässä kirjassa on varmaan maailman huonoin kirjaan käytetty aika/euro -suhde.

Näihin tunnelmiin, hyvää joulua kaikille! Minäkin nappaisin kuvan joululomaa ilostuttavista kirjoista jos kameran muistikortti ei olisi ilmoittanut lukittautuneensa. Samaisesta kuvasta joku sähkökirjojen lukulaitteita myyvä saisi myös erinomaista ei näin -mainosmateriaalia, mutta mitäpä tuosta. 

Hyvää Joulua!

Anne Rice: Vampyyri Lestat

Noniin, puhdasoppisten vampyyrien pariin. Ajattelin aloittaa tämän postauksen lainauksella aiemmin kerrotusta Kuvitteellisten olentojen kirjasta, mutta hyvä herra Jorge Luis Borges, mitä olet mennyt tekemään? Jättänyt vampyyrit käsittelemättä ihan koko opuksessa! Herralla taisi jäädä suuri myyntipotentiaali aavistamatta, tai pahempaa: Ehkä vampyyrit eivät Borgesin mielestä kuulu kuvitteellisiin olentoihin!

Vampyyri Lestat kuuluu siis toisena Anne Ricen Vampyyrikronikat -sarjaan. Sarjasta on suomennettu kolme ensimmäistä osaa (Veren vangit, tämä Vampyyri Lestat ja Kadotettujen kuningatar). Wikipediasta luntatessani huomasin kuitenkin, että ko. sarjaan kuuluu peräti 10 osaa, viimeinen on julkaistu 2003. 

Luin Veren vangit alkukesästä ja pidin siitä kovasti. Kirjassa kuvattiin toistensa seuraan ajautuneiden tai pikemminkin toisensa seurakseen luoneiden vampyyrien elämää. Kirjassa oli jännitettä, se eteni, draamaa riitti ja tarina kulki jouhevasti eteenpäin. En tiedä, miksi Vampyyri Lestat ei innostanut samalla tavalla. Ideana on, että vampyyri Lestat sai käsiinsä toisen vampyyrin, edellisen kirjan kertojan Louisin, kirjoittaman Veren vangit. Lestat haluaa kuitenkin kertoa tarinan omalla tavallaan. Hänen on myös selvitettävä vampyyriuden alkuperä ja merkitys.

Pidän usein kovasti kirjoista, joissa kuvataan edellisen kirjan tarinaa toisesta näkökulmasta: Muistan lapsuudesta yhden hevoskirjasarjan, jossa kerrotiin leirikesästä ensin nuoren pienen ja viattoman ponitytön näkökulmasta, seuraavassa kirjassa taas samalla leirillä olleen pikkutytön mielestä ylpeän yksityishevosen omistavan teinin näkökulmasta. Tähän yhteyteen ehkä osuvampi versio on Twilight -sarjan ilmaisjulkaisu Midnight Sun (josta piti kyllä tulla ihan oikea kirja, mutt kässäri vuoti maailmaan liian aikaisin), jossa kerrotaan Twilightin tapahtumat Edwardin näkökulmasta.

Vampyyri Lestatissakin oli kyllä huikeita pätkiä, muta kokonaisuutena se ei vakuuttanut tai vanginnut. Vampyyri Lestat maistui mielestäni liikaa jatko-osalle. Nyt edessä on vaikea päätös: Lukeako vaiko eikö lukea sarjan viimeinen suomennettuo osa, Kadotettujen kuningatar? Se kyllä odottaa minua jo kirjatosta lainattuna, mutta tiedän, että jos aloitan sen, en kehtaa jättää kesken. Huokaus.

Apua, onko teistä joku lukenut Kadotettujen kuningattaren? Kannattaisiko?

Richard Matheson: Olen legenda

Kuva: www.kirjapuoti.fi
Tunnustan: En ollut kiinnostunut vampyyreista ennen Twilight -sarjan lukemista. Kyseisen sarjan pauloihin tempauduin keväällä 2009, kun kaverini suositteli iiiiiihaaaanaaa elokuvaa, minä missasin kaikki elokuvanäytännöt ja dvd:n julkistamiseen oli vielä aikaa. Twilightit tuli ahmaistua vauhdilla ja kaikenlaisten vampyyri -puritanistien väitteisiin Twilight -vampyyreiden epäuskottavuudesta suhtaudun edelleen nauraen. Kuinka hauskaa oikeasti onkaan väitellä siitä, ovatko satuolennot myyteille tarpeeksi uskollisia vaiko eivät?

Richard Mathesonin Olen legenda (I Am Legend) on eräänlainen tappajavampyyrizombialan ja kauhun klassikko. Tartuin kirjaan huomattuani sen tulleen ahkerasti luetuksi monissa brittiläisissä ja jenkkiblogeissa. Kirjan päähenkilö Robert Neville on tietääkseen ainut maailmaan hurjan taudin jälkeen eloon jäänyt ihminen - muut ovat muuttuneet kuolleiksi tai eläviksi zombivampyyreiksi. Ohukaisen, vain 163 sivua paksun kirjan aikana tarina kulkee sujuvasti eteenpäin ja ainakin minä jouduin pohtimaan monenlaisia kysymyksiä. Miksi Robert on hengissä? Miksi hän haluaa jatkaa elämäänsä, kun toivoa paremmasta ei näy? Kulkeeko hän vain kohti hidasta kuolemaa? Antaako mahdollisuus arvoituksen, eli oman eloonjäännin ratkaisemiselle, toivoa elämään? Mitä hyvä elämä tarkoittaa? Miksi, ja miten pitkään, ihminen haluaa elää vaikkapa äärimmäisessä kurjuudessa?

Kirjasta on tehty useita elokuvasovituksia. Itse en niitä halua nähdä, sillä en missään tapauksessa ole kauhuelokuvien fani, itse asiassa en niitä painajaisten pelossa edes pysty katsomaan. Kirjan lukeminen antoi kuitenkin itselle mahdollisuuden raakuuden kovuuden säännöstelyyn. Suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille, sillä kirjaa ei tituuleerata turhaan klassikoksi. Zompivampyyrien valtaama miljöö antoi mahdollisuuden paljon syvällisempien kysymysten pohtimiselle, eikä 163 sivun lukeminen ole ajallisesti missään tapauksessa suuri uhraus. Ei ihme, että kirja on voittanut vuonna 2008 Tähtivaeltaja -palkinnon.