Jonathan Franzen: Vapaus

Kirjan nimi: Vapaus 
Kirjoittaja: Jonathan Franzen 
Sivuja: 634 
Kustantaja: Siltala 
Julkaistu: 2010 
Mistä minulle: Kirjastosta

Tiedän: Olen ollut aivan liekeissä tämän lukutahtini kanssa. "Lukaisin" juuri Franzenin Vapauden, yli 600 sivua, pokkariversio, niin pientä pränttiä että teki mieli etsiä suurennuslasi. En tiedä, johtuuko tämä monesta tavalla tai toisella erittäin hyvästä kirjasta jotka luin juuri tätä ennen, mutta suoraan sanottuna en oikein pitänyt Vapaudesta.

Kyllä, ymmärrän, se on hyvä kirja, semmoisella objektiivisella tavalla. Siihen on saatu läntättyä ihan tosi monen ihmisen tarina, tunteet ja se suorastaan piirtää mutkikkaan ihmissuhdekaavion sitä lukevan mieleen. Samalla se nostaa esiin isoja, tärkeitä aiheita, kuten energiantuotanto, liikakansoitus (ihan sivuosissa tosin vain), rakkaus, vapaus, sen tavoittelu ja puute. Ja kaikkien niiden vaikutukset meihin ja muihin ja lähimmäisiin ja henkilökohtaisiin ratkaisuihin jajaja.

Niin. Olen kyllä huomannut aikaisemminkin, että minulla on aika vähän myötätuntoa amerikkalaisten, pitkien kirjojen henkilöille, jotka ovat varakkaita, joilla on kaikki hyvin, mutta joilla vain on niin vaikeaa. Lapsuus on ollut vaikea, äiti hankala, sitä herää yht äkkiä keski-iässä ja tajuaa että rakas ei rakasta tai lapsen on kasvattanut ihan väärin tai haluaakin tehdä jotain muuta taitaitai. 

Noh, Vapaus oli minulle nyt joulukuun eniten tervaa halkova lukukokemus. Silti: Se on hyvä kirja. Taitavasti kirjoitettu. En todellakaan kuvittele, että koskaan pystyisin itse samaan. Kuten yksi lukija blogiini jo aiemmin kommentoi, henkilöt heräävät eloon. Joo, niin heräävät, ovat vaan niin älyttömän ärsyttäviä että niille tekisi mieli antaa nuijanukutus tai unilääkkettä saman tien. Ehkä en ole kohderyhmää, ehkä vain tykkään vähän erilaisista kirjoista. Mielestäni muutama velho tai avaruusalus olisi piristänyt Vapautta kivasti. Samalla päähenkilöt olisivat voineet tutkiskella vähän vähemmän itseään. 

Suosittelen vapautta kaikille, jotka eivät pelkää pitkiä kirjoja, ovat aina halunneet olla psykoterapeutteja ja haluavat kokea, miltä amerikkalaiset ongelmat voivat tuntua. 

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Kirjan nimi: Auringon ydin

Kirjoittaja: Johanna Sinisalo

Sivuja: 339

Kustantaja: Teos

Julkaistu: 2013 

Mistä minulle: Kirjastosta

 

Alkoholi: kielletty; kahvi: kielletty; kaikki, missä on kapsaisiinia: kielletty.

 

Sinisalo on kuulunut kotimaisiin kirjailijasuosikkeihini jo pitkään, ja uusi Auringon ydin vain vahvistaa hänen asemaansa.

 

Sinisalo on tullut kuulusaksi realistisia ja spekulatiivisia elementtejä yhdistelevistä kirjoistaan. Sinisalon kirjat ovat usein ottaneet myös vahvasti kantaa ympäristön puolesta. 

 

Sinisalo on tuonut myös Auringon ytimeen spekulatiivisia elementtejä, mutta hallitsevimpana elementtinä kirjassa on sen genre, dystopia. 

 

Kielletään kaikki ja jalostetaan naisia

Suomen Eusistokraattisen tasavallan historia on hieman erilainen kuin Suomen Tasavallan. Eusistokraattisen tasavallan rajat on laitettu melkein kiinni, ja vain joidenkin ylempien virkamiehien matkustelu sallitaan. Huumeet, kahvi, alkoholi ja nikotiini on kielletty. Naisia on alettu jalostaa jo vuosikymmeniä sitten nöyriksi, palvelualttiiksi, mahdollisimman feminiinisiksi, tyhmiksi ja itseään tyrkyttäväksi. Toivottujen ominaisuuksien läsnäolo tyttölapsissa varmistetaan jo nuorena ja viimeistellään koulutuksella, josta voi valmistua pääsemällä naimisiin. 

Sinisalo on valinnut päähenkilökseen Vannan, entiseltä, ei tarpeeksi naiselliselta nimeltään Veran. Veraa ja tämän siskoa Mannaa (Mira) kasvattaa näiden ulkomailta muuttanut naissukulainen, jolta ei vaadita yhtä naisellista käytöstä kuin suomalaisnaisilta yleensä. 

Fiksu täti ymmärtää, että Vera ei ole aivan niin tyttömäinen kun pitäisi. Kun virkamiehet tulevat katsastamaan siskoksia, Vanna yrittää hylkiä paloautoa ja paijailla nukkevauvoja kuten kunnon tytön kuuluu. Kasvaessaan Vanna opettelee esittämään naisellista naista ja alkaa elää kaksoiselämää.

Sinisalo ei takerru jaarittelelemaan Eusistokraattisen tasavallan toimintamallista ja historiasta kirjassaan juuri lainkaan, vaan yhteiskunta toimii vain taustana tapahtumille ja yksilöiden, lähinnä Veran, tarinalle. 

 

Kirjan ytimessä on chili

Kirjan suuren, juonta eteen päin kuljettavan tarinan keskiössä on chili. Kofeiinin ja muiden luettelemieni nautintoaineiden lisäksi Eusistokraattisessa tasavallassa on kielletty myös chilit niiden sisältämän kapsaisiinin takia. Vera tarjoaa kevyen katsauksen omaan chiliriippuvuuteensa, mutta oikeastaan tarina kirja perustuu  siihen, miten kiellettyä ainetta aletaan kasvattaa ja diilata tarkasti valvotussa yhteiskunnassa. 

Ydin ei ole tiivis mutta antaa tilaa lukijan ajattelulle

Sinisalo ei alleviivaa kirjassaan tällä kertaa oikein mitään. Toisaalta pohdin, onko Sinisalo miettinyt mitään suurempaa teemaa kirjansa pohjaksi tällä kertaa ollenkaan, mutta toisaalta vähän epävarmaksi jättänyt kirja jätti ainakin minulle muutaman suuremman teeman mieleen pyörimään.

 

Sinisalo ripottelee tuttuun tyyliinsä "fakta-artikkeleita" ja henkilöiden kirjeitä tai päiväkirjamaisia otteita muun tekstin sekaan. Tälläkin kertaa ne sopivat joukkoon hyvin ja monipuolistavat tarinaa mukavasti. Kauhistuttavaa, joskin mielenkiintoista yhteiskuntaa raotetaan lähinnä niiden kautta. 

Sinisalo luo vahvan tarinan, jossa minua välillä jopa vähän häiritsee tekstin tietynlainen suoruus ja kirjan loppuun ripautettu outous tai maagiset elementit. Tällä kertaa maagiset elementit ovat joidenkin kirjan alussa tehtyjen valintojen takia välttämättömiä juonen päättämiseksi, mutta mielestäni tarina olisi toiminut hyvin myös vähän puhtaampana vaihtoehtohistoriana.

Kaiken kaikkiaan: Vaikuttava kirja, joka pysyy mielessä vielä päiviä lukemisen jälkeenkin.

Kirjasta riittää paljon kerrottavaa, joten lue lisää esimerkiksi näistä blogeista: Hannu Kirjavinkeissä, Kirjasfääri, Eleonooran luetut, Villasukka kirjahyllyssä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kulttuuri kukoistaa ja Kannesta kanteen, sivuista sivuille.       

 

Tuomas Vimma: Ruutukymppi

Kirjan nimi: Ruutukymppi

Kirjoittaja: Tuomas Vimma

Sivuja: 348

Kustantaja: Gummerus 

Julkaistu: 2013 

Mistä minulle: Kirjastosta

Luin alkuvuodesta ensimmäisen kirjani Tuomas Vimmalta, Raksan. Innostuin miehen suorasta ja rempseästä kirjoitustyylistä ja vauhdikkaasta tarinankerronnasta.

Ruutukymppi jatkaa Raksan aloittamaa tarinaa   

Ruutukymppi on Raksan aloittaman trilogian toinen osa. Raksasta tuttu rakennusfimra Hyperborean projektipäällikkö Sami jatkaa päähenkilönä pomonsa Danikan tiukassa otteessa. Hyperborea on erikoistunut Helsingin ydinkeskustan arvotalojen korjausrakentamiseen. 

Työtahti ei ole hellittänyt, ja Sami alkaa kyllästyä jatkuvaan työntekoon. Kun Danikalla näyttää kehkeytyvän romanssi yhden kohteen remontin suunnitelleen kuuluisan arkkitehdin van der Dickin kanssa, Samin mitta alkaa täyttyä ja tarjous osallistua reality-sarjaan Uskomaton urakka alkaa vaikuttaa kokeilemisen arvoiselta. Pian paljastuu, että reality-sarjojen reality ei ole ihan sitä, mitä Sami odotti. 

Odotukset täyttyivät mutta eivät ylittyneet 

Ruutukymppi oli juuri sellainen kuin odotinkin: Rempseää kerrontaa ja mielenkiintoisia huomioita rakentamisesta ja tv-tuotannosta, joista en ennestään tiedä kovin paljon. 

Ruutukymppi sopii kevyttä lukemista kaipaaville

Ruutukymppi vetoaa varmasti myös laajaan joukkoon ihmisiä, jotka eivät yleensä juuri kirjoja lue, siis erinomainen vaihtoehto Ilkka Remekselle ja Dan Brownille! Sami on aika perinteinen suomalainen mies, joka toimii rehdisti ja ryyppää helposti vähän liikaa. En osaa kuvitella kirjailijan sijoittaneen piiloviestejä rivien väliin. 

Kirja on varmasti viihdyttävämpi Raksan aiemmin lukeneille kuin Vimman kyytiin kylmiltään hyppääville.

Ruutukympistä ei löydy syvällistä pohdintaa tai suuria oivalluksia, mutta television reality-remonttiohjelmia katsoo sen lukemisen jälkeen varmasti taas vähän eri silmin.  

Kauko Röyhkä - Juha Metso: "Et kuitenkaan usko..." Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä

Kirjan nimi: "Et kuitenkaan usko..." Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä 

Kirjoittaja: Ville Haapasalo - Kauko Röyhkä - Juha Metso 

Sivuja:  213

Kustantaja: Docendo   

Julkaistu: 2013 

Mistä minulle: Vanhempien kirjahyllystä

Mies kansojen välissä

Ehdinkin jo ennen joulua fiilistellä mahtavaa kirjapinoa joka minua odotti saapuessani lomalle Suomeen. Aloitin sen tahkoamisen jo ennakkon minua kovasti kiinnostaneesta Ville Haapasalon uran alun vuosista kertoneesta kirjasta. 

Olen jonkin sortin Haapasalo-fani: olen katsonut melkein kaikki miehen tekemät Venäjä-sarjat (Venäjän halki 30 päivässä, Silkkitie 30 päivässä, Sapuskaa, harashoo!) ja odotan jo kovasti pian alkavaa Jäämeri 30 päivässä -sarjaa. Ilokseni tajusin, että minulta väliin jäänyt Suomensukuiset 30 päivässä on pian nähtävillä YLE Areenassa. Haapasalo on minusta mielenkiintoinen henkilö, koska hyppääminen niin vieraaseen, vähän pelottavaan ja vaikeaankin kulttuuriin kuin Venäjä on kiehtovaa. Tajusin Haapasalon mielettömän suosion ja jonkinlaisen... merkittävyyden silloin, kun näin yhteiskuvan tästä ja eräästä entisestä professoristani ja työkaveristani tämän työhuoneen seinällä ja luin, että tämä oli käynyt Putinin kanssa kalassa.

Jos Haapasalon saavutukset ovat vielä vieraita, tässä joitakin niistä lyhyesti. Ville Haapasalo on suomalaisena Venäjällä omassa sarjassaan: Forbesin mukaan hän on Venäjän kolmanneksi arvokkain kasvo. Hän on henkilö, jonka venäläinen kuin venäläinen aina Moskovasta Siperiaan tunnistaa kadulla. Syynä on miehen valtavan laaja elokuvaura, joka sai vauhdikkaan potkun Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia -elokuvasta, jossa tämä esitti vähän tyhmää mutta leppoisaa suomalaista. Tavallinen kansa arvostaa Haapasaloa, ja tämä on (vahingossa) onnistunut brändäämään itsensä kaiken kansan hauskuuttajasta suunnilleen kaikkien Eurooppaan liittyvien kysymysten ylimmäksi tietäjäksi aina energiaratkaisuista kulttuuriin. Haapasalo on kurkannut venäläisen yläluokan elämään ja osaa kuvata esimerkein, miten "mikään ei toimi mutta kaikki järjestyy".

Jollain tavalla mies on onnistunut jo vuosia sukkuloimaan kahden kansakunnan välissä. Venäjällä hän on maineeltaan supertähti, Suomessa tavallinen tallaaja joka pyörittää omaa firmaa.

 

Mitä uutta kirja kertoi 

Kirjan lukemisen jälkeen tuntuu kuitenkin siltä, että Haapasalon suurin saavutus on aluksi täysin ummikkona pietarilaisesta, tai siis siihen aikaan leningradilaisesta teatterikorkeakoulusta selviytyminen. Jos puoletkaan miehen tarinoista opiskeluajoilta pitävät paikkansa, miehen myöhemmät saavutukset ovat kevyttä kamaa opiskeluajoista selviämisen rinnalla. 

Haapasalo kertoo esimerkiksi eläneensä käytännössä rahatta, pahimmillaan sähköttömässä ja vedettömässä kellariloukossa alkoholistien kanssa. Kerran hän sanoo tulleensa huumatuksi junamatkalla Moskovaan. Hän kertoo heränneensä eri junaan liitetyssä vaunussa Siperiassa ja yrittäneensä saada rahoja paluumatkaan kasaan myymällä Lahden kaupunginkirjaston kirjoja. Tämä oli tietysti vasta seikkailun alku.

Moni kirjassa kerrotuita tarinoista on tuttu Haapasalon uraa aiemmin seuranneille tai vain Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen jutun lukeneille. Kirjaan kirjaimellista lisäväriä tuovat Juha Metson kuvat. 

En ole juuri lukenut elämänkertoja, joten en tiedä, miten paljon kirjoitusprosessia niitä kirjoittavat yleensä tuovat kirjassa esille. Minä hieman oudoksuin Kauko Röyhkän kuvailevaa otetta Haapasalon haastatteluun, johon koko kirja tuntuu pohjaavan. Se vaikuttaa tapahtuneen vaivaisessa kahdessa päivässä. Toisaalta, jos lopputulos on näinkin viihdyttävä, en tiedä haluanko varsinaisesti valittaa. Vaikka kirjan tekeminen vaatii aina vaivaa ja aikaa, vaikuttaa minusta silti siltä, että tämä kirja kirjoitti melkein itse itsensä. Kerronta etenee kuin Haapsalo olisi henkilökohtaisesti pöydän toisella puolella kertomassa tarinoitansa.

Ketä kirja kiinnostaa

Suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille Venäjästä ja Venäjän kulttuurista kiinnostuneille, hyviä tarinoita rakastaville, ja teille, jotka haluatte todisteita siitä, että mahdoton on mahdotonta vain niin kauan, kuin kukaan ei ole sitä vielä tehnyt.

Kirja on ehdottoman viihdyttävä, eikä sillä, että takeita kaikkien tarinoiden todenperäisyydestä ei ole, ole loppujen lopuksi mitään väliä. Totuus on tarua ihmeellisempää.

Haapasalosta kertovan kirjan julkaiseminen ei tainnut olla Docendolta mikään typerämpi temppu, sen verran monen nettikirjakaupan top-listalla Et kuitenkaan usko nyt killuu.

Pino, joka on puhdasta luksusta

Heipä hei!

Saavuin Suomeen pari vuorokautta sitten. Olin vihjaillut joulupukille toiveistani sangen selvästi jo etukäteen täällä, ja koska tiesin hemmon olevan kiireinen, lähetin listan vielä erikseen Jonathan Franzenilla vahvistettuna äidilleni. Tämä oli tiiviissä yhteydessä paikalliseen kirjastovirkailijaan jotta sai oleskelumme ja kahden viikon laina-ajat soviteltua yhteen.

Tuloksena on iso pinkka kirjoja, mikä tuntuu nyt puhtaalta luksukselta.

Ville Haapasalosta kertova kirja on jo luettu, Merkintöjä Jerusalemista ja Auringon ydin hyvässä vauhdissa. Joulun vietto sujuu siis oikein rennoissa tunnelmissa!

Vuoden kohutuin kotimainen, yllättävin esikoinen - Taivaslaulu

Luin vuoden kohutuimman kotimaisen, ylättävän esikoisen. Kyseessä on tietenkin Pauliina Rauhalan Taivaslaulu. 

Kirjan nimi: Taivaslaulu

Kirjoittaja: Pauliina Rauhala

Sivuja:  284

Julkaistu: 2013

Mistä minulle: Lahjaksi lähipiiristä

Vilja on lestadiolaisnainen, Aleksi lestadiolaismies. Uskonto määrittää heitä lapsuudesta asti, ja he tietävät tahoillaan jo nuorina, että ilman ylitsepääsemättömältä tuntuvia uhrauksia se tulisi määrittämään heitä viimeiseen hengenvetoon. Kumpikaan ei silti nuorena arvannut, kuinka suuria uhrauksia oman hyvinvoinnin, parisuhteen ja mielenterveyden kannalta uskonnossa ja sitä kautta yhteisössä pysyminen vaatisi. 

Rauhala kertoo, mitä tapahtuu, kun vanhoillislestadiolainen äiti ei enää jaksa. Kun kyse ei ole vain uskon horjumisesta, vaan siitä, miten keho on piiskautunut jatkuvilla synnytyksillä äärirajoille. Kun mieli ei enää jaksa, kun se tietää, että armoa saa vasta vaihdevuosina. Rauhala kuvaa, miltä tuntuu, kun kulissia haluaa pitää yllä, mutta vaikka toimisi kuten parhaaksi taitaa, aika ei silti riitä kaikille lapsille. Riittämättömyyden tunne on ääretön, päivät selviytymistä, yöt heräilyä, aamut pahoinvointia, aina uudelleen ja uudelleen, ja sitten tulee pelko, sitten pettymys ja kauhu, uudelleen ja uudelleen, tasapainoilu oman jaksamisen ja sen mitä haluaa välillä.  

 Rauhala rakentaa tarinansa yhteisöön, jonne ulkopuolinen ei kovin tarkasti näe. Lukija ei tietysti tiedä, mikä kaikki on tai voisi olla totta, mutta on valmis uskomaan kaiken mitä Rauhala sanoo. Kirjailija onnistuu kertomaan yhteisöstä mielestäni erinomaisesti kauniilla sanoilla, vaikka niiden taakse kätkeytyy kovin paljon asioita, joita lukija ei ole vaalmis hyväksymään. Ajattelin jo lukiessa, että on saavutus kertoa inhottavista asioista olematta inhorealistinen. Lukuilo säilyy ja tarina kulkee upeasti eteenpäin. Luen tuntikausia kiinnostuneena, kauhistuneena ja ymmärtävänä. Rauhala on kannuksensa ansainnut. Odotan mielenkiinnolla, mistä hän keksii kirjoittaa seuraavaksi.

Kieltä on kehuttu ja moitittu runolliseksi ja koukeroiseksi. Se toimii silti erinomaisesti, eikä kieli vie mielestäni liikaa huomiota tekstiltä tai pilaa sitä raskaslukuiseksi. 

En silti sanoisi, että kirja oli mielestäni nerokas tai tajunnanräjäyttävän hyvä. Minun on silti helppo ymmärtää, miksi niin moni on pitänyt siitä. Siinä on koskettava tarina, sopivasti tarttumapintaa mutta silti mielenkiintoista outoutta ja vierautta. Ja uskallan suositella tätä hyvin monenlaisille lukijoille, sillä tarinassa on varmasti uutta monelle.

Aioin ensin kirjoittaa, että kirja on herättänyt paljon vasatustusta ja syytöksiä lestadiolaisyhteisössä. En oikeastaan tiedä miksi, mistä sain moisen ajatuksen mieleen. Pikaisella googletuksella löysin vain varovaisen positiivista palaututetta, kuten täältä. 

Voiko kirja muuttaa kokonaista uskontokuntaa, tai ainakin tehdä siitä hieman... Uskallanko sanoa... Inhimmillisemmän joillekin? 

Rauhala onnistuu kuitenkin olemaan kirjassa tuomitsematta yksisuuntaisesti. Hän kuvaa kirjansa tarinassa erittäin hyvin sen, kuinka se, mikä voi olla toiselle kestämätöntä, voi olla toiselle onnen tyyssija. Yksilölle ongelmat alkavat kuitenkin luonnollisesti siitä, että hänen jaksamisensa loputtua hän ei voi muuttaa elämäänsä vain joltain usein, vaan joutuu muuttamaan koko elämänsä sosiaalista piiriä myöten.

Taivaslaulusta on blogattu valtavasti. En lukenut ainuttakaan blogijuttua ennen kuin luin kirjan itse, ja nyt alan uppoutua niihin syvemmin. Pikaisella vilkaisulla mielenkiintoisia näkökulmia kirjaan löytyy ainakin seuraavien linkkien takaa:

Lue, ihminen! Tavallista runollisempi ja omakohtaisempi lähestymistapa.

Kalevan juttu siitä, että Taivaslaulu on Oulun kirjaston kaikkien aikojen varatuin kirja ja etenkin ne kommentit. 

Leena Lumen vahva teksti ja mielettömästi mielenkiintoisia kommentteja.

Amman lukuhetken selkeästi jäsennelty bloggaus.

Kaikki lukivat tämän jo minua ennen, joten kertokaa: Onko vahvat tunteet säilyneet vielä kuukausia lukemisen jälkeenkin?

Hunger Games, Catching Fire -elokuva

Kävin katsomassa eilen torstaina Hunger Games -trilogian toissen kirjaan, Vihan liekkeihin (Catching Fire), pohjautuvan elokuvan. Aika kiitää kun on hauskaa tai jotain, sillä vaikka Nälkäpeli tuntuu minun ajanlaskussani vielä aika uudelta teokselta, on kirjan lukemisesta minulla kulunut jo kaksi vuotta. Todisteet löytyvät tästä postauksesta. Ei siis ihme, että kirjan jokainen yksityiskohta ei enää ollut aivan tarkalleen mielessä.

Potsdamer Platzilla oli näyttävät valot ja näyttävä valmistautuminen toisen Hobitin ensi-iltaan!

Siitä huolimatta tai varmaan juuri siksi Catching Fire oli minulle yksi tämän vuoden parhaista elokuvakokemuksista. Elokuva oli visuaalisesti äärimmäisen näyttävä ja Collinssin kirjoittama tarina tuli siitä mielestäni selkeästi läpi. Ihastelin kirjoittajan fiksuutta koko suuren tarinan takana. Onko hän ajatellut Uutta uljasta maailmaa jossa jo elämme Capitolin tyyliin? Ovatko Capitolia palvelevat Panemin alueet suora rinnastus kehitysmaihin, joihin likainen työ on pyyhitty ja joissa silti nähdään nälkää?

Elokuvassa ensimmäisestä Nälkäpelistä selvinnyt Katniss palaa vyöhyke kahdelletoista. Koska vyöhykkeillä on kapinan liekkejä, presidentti Snow päättää pistäytyä henkilökohtaisesti Katnissin kotona kertomassa, miten tämän on syytä käyttäytyä. Katniss ei vielä ymmärrä, millainen vaikutus hänen esityksellän Nälkäpelissä on ollut. Katniss ei tietysti silti pääse voittajaroolistaan irti, vaan joutuu näyttelemään kanssavoittajaansa, Peetaan rakastunutta itseään. Panemin alueelta toiselle suuntautuvalla kiertueella Katniss ja Peeta näkevät, kuinka huonosti asiat todella ovat. Turvallisuusjoukot levittäytyvät myös Katnissin kotikaupunkiin, eikä paluuta menneeseen näytä olevan. Katnissin on esitettävä roolinsa, mutta mikään ei tunnu riittävän. 


Muistikuvani trilogian viimeisestä kirjasta, Matkijanärhestä, ovat niin haaleat, että minun tekisi mieli lukea se nyt uudestaan. 

Mieheni moitti Vihan liekkejä "mielettömän tylsäksi, elokuvaa ei tarvitse kuljetta eteenpäin kuin jotain runonlausuntaa" vaikka kirjasta pitikin. Minä taas nautin elokuvan joka sekunnista enkä olisi lyhentänyt sitä lainkaan. Lasken Vihan liekit elokuvan niihin harvoihin tapauksiin, jossa elokuva on yhtä hyvä kuin sen pohjana oleva kirja.

Lukuvinkki Kiakkovieraille ja Gyniselle

Päiviä myöhässä, mutta kuitenkin: Hyvää itsenäisyyspäivää! 

Tänä vuonna itsenäisyyspäivä, itsenäisyyspäivän vastaanotto ja niihin liittyvät tapahtumat ovat tarjonneet enemmän jälkipuintimahdollisuuksia kuin aikoihin. Perinteisten pukumittelöiden lisäksi media ja kahvipöydät pyörittävät kolmea pääaihetta:

1. Itsenäisyyspäivän juhlien konsertti
2. Kiakkovieraat
3. Silver Gyninen

1. Vanhemmilleni kävi ansaittu onni ja heidät oli kutsuttu tänä vuonna vastaanotolle. Istuinkin videotykin kuvan ääressä naulittuna heidän kättelyvuoroonsa saakka, mutta konserttiin en pikkujoulujen etkotunnelmissa kunnolla perjantaina keskittynyt. Katsoinkin konsertin vielä sunnuntaina joulukorttien piirtelyn lomassa Areenasta. Se oli mielestäni vaikuttava, hieno, monipuolinen, eikä ollenkaan niin synkkä, kuin olin välillä lukemistani arvosteluista arvellut.   

2. Mietin hetken, halausinko edes kuvitelmissani keskustella mielenosoittajien kanssa kasvokkain. Vastaus on kuitenkin kyllä. Ottaisin kuitenkin mukaan kasan kaavioita Suomen matalasta pieni- ja keskituloisten veroasteesta, monta luokkayhteiskunnan sanamääritelmää, kertoisin hyvästä koulutuksesta, tuetusta opiskelusta ja Suomen korkeasta palkkatasosta. Jos et onnistu Suomessa, missä maassa voisit onnistua? Tai, minkä maan yhteiskuntamallin kopioisit Suomeen? Paitsi että ai niin, hyvinvointivaltio ei suosi heitä, jotka innostuvat auttamaan itseään vasta, kun tajuavat, että jossain on tiukka raja jonka takaa on vaikea kivuta takaisin. Kun on katsellut 400 euron minijobeista, mahdollisuudesta pudota sairasvakuutusjärjestelmän ulkopuolelle, mielettömistä veroista ja sairasvakuutusmaksuista kyhättyä Saksaa jossa opintotuesta lähinnä haaveillaan, alkavat jotkut asiat, näyttää, noh, erilaisilta. Kiakkovieraiden kannattaisi lukea sama kirja, jonka minä luin viikonloppuna, eli Sirpa Kähkösen Jään ja tulen kevät. Elämän rankkuus voisi avautua hieman eri tavalla. Ja meillä voisi olla jotain keskusteltavaa.

3. Tässä kohtaa toivoisin, että moni ihminen olisi haastattelun (jonka aikana on helppo oppia, mitä myötähäpeä tarkoittaa) ymmärtäisi, että tahdikkuuden, käytöstapojen ja kaiken muun sivistyksen olisi alettava siitä, mihin faktatieto ja paniikki jättävät. Jos historia tarpeeksi monen mielestä alkaa näyttää maasta erilliseltä avaruuden osaselta ilman mitään yhteyttä nykyhetkeen, voi käydä niin, että alamme ihmiskuntana toistaa samoja virheitä aina uudelleen ja uudelleen noin 80 vuoden aikajänteellä. Haluan antaa Gyniselle paljon anteeksi, koska kamerat ovat jännittäviä, itsenäisyyspäivän juhlat ovat jännittäviä, ja vastauksia ei ehkä ollut vain mietitty eteenpäin, ja sanonnat kuten "rehellisyys on hyve" ja "ole vain oma itsesi" olivat ehkä takertuneet liian kovasti päähän. Tämä oli taatusti oppimiskokemus, kovin monelle ihmiselle. Suosittelen Jään ja tulen kevättä myös Gyniselle.

Näissä tunnelmissa ja mietteissä luin lauantaina ja sunnuntaina Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan kolmannen osan, Jään ja tulen kevään. 

Kirjan nimi: Jään ja tulen kevät

Kirjoittaja: Sirpa Kähkönen

Julkaistu: 2004

Sivuja: 382

Mistä minulle: Ostettu

 

Jään ja tulen kevät sijoittuu välirauhan aikaan. Ennestään tuttujen päähenkilöiden elämä kulkee eteenpäin - todellakin raskaasti eläen, ei mitenkään kevyesti alamäkeen rullaten. Loppu ovat niin työt, rahat kuin ruokakin. Päähenkilö, Anna, yrittää säilyttää sovun kolmen sukupolven ja kolmen aikuisen naisen taloudessa.Perheen miehen, Lassin, mielenterveys on paranemaan päin, mutta kun töitä ei ole ja menneisyyden haamut vainoavat, Anna ottaa perheen elättäjän roolin ja menee palkkatöihin. Hän kärsii huonoa omatuntoa on niin sunnuntaitöistä kuin alkoholin menekin edistämisestäkin, mutta toisaalta työ tuo myös vapautta ja mahdollisuuksia elämään. 

 

Kirja ei ole aivan yhtä intensiivinen kuin sarjan kaksi ensimmäistä osaa, ja siinä tosiaan on jonkinlainen väliajan maku. Kuten jokainen kirjaa lukeva tietysti tietää, sota lähenee taas ja mikään ei ole varmaa. Ihmiset yrittävät toisaalta nauttia hetkestä, toisaalta selviytyä materiaalisesta niukkuudesta. Elämää elettiin päivä tai viikko kerrallaan, naiset lähtivät töihin, vanhuksista pidettiin huolta kotona eivätkä lapset nähneet äitejään varmaan edes siinä määrin kuin nykyisin. 

 

Kähkönen kirjoittaa edelleen mielestäni yllättävän sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Kuopio-sarjan kaksi seuraavaakin osaa on hankittuna, joten tarttunen niihin pian. 

Osta ihmistenlehti Huuma, nyt!

Heipähei!

Tämän jutun motiivi on seuraava: Toivon, että mahdollisimman moni klikkaa linkistä http://mesenaatti.me/ihmistenlehti-huuma/ nyt ja ostaa lehden.

Kuva Huuman sivuilta http://huumalehti.com/

Sitten vähän pidemmin:

Olen liikkeellä harvinaisen itsekkäillä motiiveilla: yritän kannustaa mahdollisimman monta henkeä ostamaan lehden, jotta minäkin saisin sen! Olen jo itse, omin rahoin lehteni maksanut, joten mistään yhteistyöstä ei siis ole kysymys.

Mikä lehti?

 Huuma on lehti, joka tekijöidensä mielestä vielä puuttuu lehtihyllystä. Siksi he ovat päättäneet tehdä sen itse. Markkinoinnin kärkenä on sana ihmistenlehti. Sitä on selitetty auki kertomalla, että teemoina on teknologiaa, urheilua, yhteiskunnallisia aiheita ja kulttuuria - perinteiset naistenlehtiaiheet kuten sisustus, kauneus ja muoti siis puuttuvat, ellei muotia ole sujautettu ovelasti kulttuurin alle jne.

Tekijöistä voi lukea lisää täältä. Joukosta löytyy vähän erilaista sakkia kuin naistenlehtien toimituksesta ylseensä, joten odotan tuoreita tarinoita ja mielenkiintoisia näkemyksiä.

Minulle lehti tuli tutuksi mahtavan Kuinka purjehtijaksi tullaan -blogin kautta, sen pitäjä on yksi lehden tekijöistä.

Miksi toivon, että mahdollisimman moni ostaa lehden:

Koska lehdessä ei ole mainoksia, se rahoitetaan yhteisörahoituksella. Jokainen lehden haluava maksaa 10 euroa, ja jos tavoitesumma 20 000 euroa saadaan seuraavan 16 päivän sisällä kasaan, lehti painetaan ja toimitetaan ostajille. Jos tavoitesummaa ei saada kasaan, maksut palautetaan ostajille. Lehdessä tulee olemaan 64 sivua, mikä on ilman mainoksia mielestäni ihan hyvä paketti luettavaa.

Mitäs sitten?

Mene http://mesenaatti.me/ihmistenlehti-huuma/ ja osta lehti.
Koska lehteä toimitetaan vain Suomeen, minä tilasin tämän vanhempieni Suomen osoitteeseen.

Mitä te tykkäätte ideasta, ja kiinnostaako lehti?

Vuoden 2013 top kolmeen: Richard K. Morgan: Altered Carbon

Kirjan nimi: Altered Carbon

Kirjoittaja: Richard K. Morgan

Julkaistu: 2002

Mistä minulle:  Kindleen, Amazon.com

Kuva Wikipedia

Luin Morganin Altered Carbonin jo hyvän aikaa sitten, ikään kuin jatkoksi vuonna 2012 aloittamaani (hehheh) scifi-haasteeseen. Kirja kuuluu scifin alagenreen cyberpunk. Genrelle on Wikipedian mukaan ominaista löyhästi tulkittuna muun muassa tekoäly, tietotekniikan yhdistäminen ihmiseen ja muutokset yhteiskuntajärjestyksessä tai sosiaalisessa normistossa.

Innostuin valitsemaan Altered Carbonin cyberpunk-kirjakseni juuri sen mielenkiintoisen idean ja alkuasetelman vuoksi. Kirjassa eletään jonkinlaisessa dystooppisessa maailmassa, jossa ihmisten persoonallisuus, tai tulkitsen sen nyt tässä hengellisesti sieluksi kuten jotkut kirjan hahmotkin tekevät, voidaan tallentaa digitaalisesti. Digitaalinen tallenne voidaan asentaa sitten aina uuteen kehoon tai "asuun" (sleeve), kuten Morgan asian ilmaisee.

Jo pelkkä kirjan perusasetelma, tai sen maailman tila, vie siis jo todella syvällisten pohdintojen äärelle. Asennuttaisiko itsensä kuoleman jälkeen uudelleen ja uudelleen? Entä, jos usein tehtäviin uudelleenasennuksiin ei olisi varaa, ja joutuisi jatkuvasti käymään läpi ikääntymistä ja elämää jo vanhemmassa kehossa? Kenen tämän tapaista toimintaa pitäisi rajoittaa, ja jos tämä olisi nyt mahdollista, kuka sen voisi estää? Jo kirjaa valitessani muistin, miksi juuri scifistä oikein osuessaan löytyvät ne minulle kaikista antoisimmat kirjat.

Varsinainen juoni on seuraava: Rikas mies, Laurens, on tehnyt ilmeisesti itsemurhan tuhoamalla tallentimensa. Onnekseen tai harmikseen tämä voidaan kuitenkin asentaa uuteen kehoon 48 tunnin välein tallennettavasta varmuuskopiosta. Varmuuskopiosta henkiin herätetty ja melkein 48 tunnin muistot kadottanut mies on vakuuttunut, että itsemurhan sijaan kyseessä on murha ja palkkaa kirjan päähenkilön, etsivä Takeshi Kovacsin tutkimaan asiaa.

Tunnelmassa samaa film noir -henkeä kuin China Miévillen Toisissa. Kirja kestää ehdottomasti useammankin lukemisen, suoraan sanottuna minulta se jopa vaatisi toisen. Vaikka kyseessä on periaatteessa scifin lisäksi myös trilleri tai dekkari, ovat erinäiset kirjan sisään pykätyt huomiot kuitenkin ehdottomasti sen mielenkiintoisinta antia. Joka tapauksessa, kirja oli niin hyvä, että julistan sen tässä vaiheessa vuoden 2013 top kolmoseeni. Kuten ennestään on käynyt varsin selväksi, nyt siellä majailee jo Gone Girl.

Like on julkaissut kirjan suomeksi vuonna 2007 nimellä Muuntohiili.

Mitä NaNoWriMo opetti minulle itsestäni, kirjoittamisesta ja ihmisenä olemisesta

Osallistuin National Novel Writing Monthiin, NaNoWriMoon nyt toisen kerran. Ideana on haastaa itsensä ja kirjoittaa marraskuun aikana vähintään 50 000 sanaa pitkä kirja. Palkinnoksi saa voittajafiiliksen, lainata kivoja kuvia ja katsoa kivan pienen videoklipin.

Kuva nanowrimo.org

 Tuliko selväksi? I DID IT! Kaikesta (aloitus ilman mitään järkevää kuvaa juonesta, marraskuulle sijoittuneista vierailijoista ja viimeisten päivien loppupaniikista) huolimatta tein sen, eli kirjoitin 50.000 sanaa pitkän romaanin. Siinä on alku, keskiosa ja loppu.

Kuten moni varmasti aavistaa mutta ei silti anna rajoittaa uteliaisuuttaan, "kirja" on niin keskeneräinen että ei tule nykymuodossaan näkemään ikina koskaan kenenkään muun kuin minun katsettani.

Olen silti, tietenkin, hyvin hyvin tyytyväinen siihen, että haastoin itseni ja tein sen - kirjoitin jo toisen kirjan mittaisen tekeleen.

Kuukauden aikana opin ainakin tämän:

• 1000 sanaa kirjoittaa puolessa tunnissa, jos on teknisesti yhtä nopea kirjoittaja kuin minä ja tietää, mitä tekee.
• Jos ei tiedä, mitä tekee, voi 1000 sanan kirjoittamiseen käyttää helposti neljä tuntia, vaikka olisi teknisesti yhtä nopea kirjoittaja kuin minä.
• Optimaalinen kirjoitusrupeamani olisi noin tunti aamulla ja tunti illalla
• Edellinen tarkoittaisi parhaimmillaan noin 4000 sanaa päivässä. Aika tai sen puute siis ainakin minulle vain tekosyy olla kirjoittamatta "jotain suurta".
• Kun, huomatkaa, kun, alan kirjoittaa oikeaa kirjaa (tälle lienee parempi asettaa deadline), suunnittelen ensin kokonaisuuden kappale kerrallaan, päätän mitä missäkin luvussa tapahtuu ja kirjoitan ne sitten (näen jo upean post it -kollaasin). Tämän jälkeen teen toisen kierroksen, jossa harrastan raakaa editointia. Leikkaan noin puolet dialogista pois.
• Osaan vielä kirjoittaa aika huonosti. En tiedä esimerkiksi lopullisen tekstin hiomisesta juuri mitään, koska kärsimättömänä ihmisenä kaahotan mieluummin ensin kerran loppuun ja hion sitten jos aikaa on.
• Tutut paikat ja henkilöt alkavat vaikuttaa aivan erilaisilta kuin ennen, kun miettii, mitä ominaisuuksia niistä tai heiltä haluaa poimia omaan, keksittyyn tarinaansa.
• Edelliseen liittyen: Minun on vaikeaa tai mahdotonta rakentaa täysin tuulesta temmattuja ihmisiä.
• Määrälliset tavoitteet ovat siinä mielessä hyviä, että niihin pääsemistä on helppo mitata. Tämän ansiosta on myös helppo sanoa itselleen, mikä on tarpeeksi.
• Jokin muutos elämässään on helppo tehdä uskottelemalla sen olevan vain väliaikainen.

Osallistuitko sinä NaNoWriMoon? Oletko ajatellut osallistua?

Jos toivoisin kirjoja joululahjaksi, toivoisin näitä

Yritin juuri rakentaa joulukuusen kirjoista. Sellaisia vilahteli ainakin viime vuonna Facebookissa, ja ihastuin ideaan.

Tein yhden version, sitten toisen. Molemmista tuli pieniä ja ehkä aavistuksen huteria. Googlasin juuri ohjeita, ja kun luin, että tämänkin kuusen tekemiseen oli mennyt aikaa noin tunti (ei siinä, se on hieno, mutta ei supererikoinen!), tajusin, että oma pitkäjänteisyyteni taitaa tarvita huomenna vain uutta harjoituskierrosta.

Joka tapauksessa, nurkista, seinustoilta ja pahvilaatikoista löytyneiden kirjojen määrästä hämmästyneenä päätin, että en ainakaan hirmuisen tietoisesti pyydä yhtään kirjaa joululahjaksi. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö ilahtuisi, jos saisin joitain tiettyjä kirjoja. Siis, jos pyytäisin kirjoja lahjaksi, ne olisivat nämä:

Ville Haapasalosta kertova "Et kuitenkaan usko...". Haapasalon matkailuohjelmat ovat huippumielenkiintoisia. Lisäksi hän on todella kummallinen ilmiö Venäjällä, niin suuri, että sitä ei oikein voi käsittää. Omituisinta on se, että hän on onnistunut paisumaan sellaiseksi vähän vahingossa tavallisesta suomalaispojasta.

Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä oli Haapasalosta vasta vähän aikaa sitten pitkä juttu, joka oli kyllä suorastaan oiva ennakkomainos kirjasta. Lisäksi kirjasta on tehty hieno Youtube-videokin. Kirjan jutut lienevät paikoin kirkkailla kynillä väritettyjä, mutta koska varsinkin Venäjällä totuus on usein tarua ihmeellisempää, lukisin kirjan enemmän kuin mielelläni. Äitini oli jo pyöritellyt kirjaa kerran kaupassa, mutta koska se ei ilmeisesti ole mitään tavallista lukukirja- vaan pikemminkin kahvipöytäkokoa, se oli jäänyt ainakin vielä ostamatta.

Kuva Docendon sivulta.

 Johanna Sinisalon Auringon ydin. Harmittaa jo nyt ihan vietävästi, että en tajunnut pyytää tätä kirjamessutuliaisena! Jokainen lukemani Sinisalo on kuitenkin ollut parempi kuin hyvä, joten odotan tämän kirjan lukemista jo kovasti. En viihtymis- vaan ajattelumielessä.

Kuva Teos.

Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkeavat sateessa. Samat alkusanat kuin Sinisaloon, tosin luulen tämän olevan kevyempää luettavaa.

Kuva Atena.

 Riku Rantalan ja Tuomas Milonoffin Madventures - Uusi kansainvälisen seikkailijan opas. Koska matkakuume. Oikeasti minulla on jo se vanhempi kirja (=ostin sen miehelle synttärilahjaksi, kyllä, kieroa, mutta ainakin yhtä kieroa oli se, että seuraavana vuonna "minä" sain joululahjaksi iPadin). Joka tapauksessa, ehkä niissä 100 uudessa sivussa on jotain mielenkiintoista mitä en vielä tiedä? Tosin, jos joku kaveri saa tämän käsiinsä, pelkkä lainaaminen voisi riittää.

Kuva WSOY.

 Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista. En tajua, miten en ole lukenut tätä kirjaa vieläkään (oikeasti tiedän - minulla ei ole täällä kirjastokorttia). Se ilmestyi jo aikoja sitten, hiplaan tätä säännöllisesti kirjakaupoissa ja Delislen aiemmat vieraaseen maahan sijoittuneet sarjakuvat ovat olleet aivan mahtavia.

Kuva WSOY.

Joko te olette kirjoittaneet kirjatoiveita joulupukille?

Fiksun ihmisen kevyt kirja - Virpi Hämeen-Anttila: Railo

Heipä hei, kerron pitkästä aikaa ihan perinteisesti yhdestä äskettäin lukemastani kirjasta.

Kirjan nimi: Railo

Kirjoittaja: Virpi Hämeen-Anttila

Julkaistu: 2011

Mistä minulle:  Kaveri lainasi

 

Luin ensimmäisen Hämeen-Anttilani. Täytyy sanoa, että olin entuudestaan odottanut syvälliseltä vaikuttavalta henkilöltä jotain vähän muuta. Railo on nimittäin kevyt viihdekirja. Ahmaisin ensimmäisen puolikkaan siitä nopeasti, mutta sen jälkeen yksinkertaiset henkilöhahmot ja näiden toilailut alkoivat riipiä siinä määrin, että loppupuoli ei enää kauheasti kiehtonut. Ihan lopussa nauroin, mutta vain koska luin kiitokset-osiosta kirjan olevan laajennettu versio Anna-lehdelle tehdystä jatkokertomuksesta. Kas, sehän selittää... 

 

 

 Lyhyesti juoni menee näin: Yrityselämässä paikkansa menettänyt Teppo Korpelainen päättää perustaa matkailuyrityksen isänsä kotitilalle Pohjois-Karjalaan. Apuna on kuntosalibisnestä menestyksekkäästi pyörittävä kaveri. Tepon vaimo Inka vaikuttaa olevansa henkisesti todella kaukana miehestään: Tämä on rauhallinen opettaja, joka pelkää riskinottoa. Hän on jo pitkään ihmetellyt miehensä olemattomia välejä tämän sisaruksiin. Kun perhe muuttaa Pohjois-Karjalaan, Inka päättää yrittää varovasti selvittää, mikä menneisyydessä hiertää.

Matkailuyrityksen rakentaminen ei sovi aivan suunnitellusti, ja Tepon paineet lainarahalla rakentaessa ovat hirmuisesti. Pian tällä ei ole aikaa olla kotona ainakaan henkisesti lähes ollenkaan, ja bisnesystävän tytär alkaa vaikuttaa muutenkin kiinnostavammalta kuin kotona nalkuttava vaimo ja pieni tytär. Kun mies alkaa tuntua yhtä etäisemmältä, Inkaa taas alkavat kiehtoa niin rakennustyömään johtaja kuin miehen velikin. 

Mitään hirmuisia oivalluksia tai oppimiskokemuksia kirjaa lukiessa ei siis kannata odottaa. Kiitän kuitenkin Hämeen-Anttilaan kirjansa sijoittamisesta jonnekin muualle kuin Helsinkiin. Hänen kerrontansa vaikuttaa myös oikein sujuvalta ja kerrontatapa periaatteessa vauhdikkaalta, joten tässä kohtaa minulla taisi tosiaan tökkiä ihan vain se kirjan sisältö.

Suositteletteko jotain muuta kirja Hämeen-Anttilalta?

Mielenkiintoinen marraskuu, välikatsaus

Hei pitkästä aikaa! Töiden lisäksi NaNoWriMo, vieraat ja kaikenlaiset uudet aktiviteetit ovat pitäneet minut pari viikkoa pois blogista. 

Wrimo-tilanne: Jos en skarpaa, olen joulukuun alussa tuo alempi henkilö.

Viimeisen kahden viikon aikana olen muun muassa:

Intiimiä tunnelmaa A-tranessa.

- Kokeillut bikram-joogaa (kuumaa, mutta toimii kuin minihieronta)
- Ottanut osaa saksalaiseen day-spa kulttuuriin Liquidromissa. Tästä riittäisi kerrottavaa vaikka omaan postaukseensa
- Käynyt katsomassa esityksen, jonka luulin olevan musikaali mutta se olikin teatteria. Onneksi kaikki ymmärsivät saksaa.
- Yllätysretkien järjestäminen jatkui, kun menimme A-traneen kuuntelemaan luulemani soulin sijaan kokeellista jazzia, afrikkalaista laulua, chansoneita ja brasilialaista musiikkia. Heh, jos olisin tiennyt, mitä olemme menossa katsomaan, en taatusti olisi saanut muuta porukkaa mukaan. 
- Olen syönyt viikon melkein joka päivä ulkona, mikä alkaa vähän tuntua. Huh. 

- Jatkanut hitaasti ja epävarmasti NaNoWriMon parissa. Osallistuin Wrimoon onnistuneesti kaksi vuotta sitten. Nyt kirjoitan chick littiä kaksoiselämää elävästä tytöstä. Olen nyt paljon tämänhetkistä sanatavoitetta jäljessä, mutta uskon vakavasti saavani sen kirrittyä kiinni. Alkaen tänään. Ei uutta Downtown Abbeytä (rästissä viime viikolta) ennen kuin 2000 sanaa on kirjoitettu (edit, itseasiassa tarkistin juuri, 2333, huhhuh...)! Tilanteesta (en ole kirjoittanut tarpeeksi) huolimatta kirjoittaminen on tuntunut hyvältä. 

- Olen lukenut kaverilta lainaan saamani Virpi Hämeen-Anttilan Railon loppuun. Purskahdin nauruun, kun luin viimeiseltä sivulta, että kirja perustuu naistenlehteen kirjoitettuun jatkokertomukseen.
- Olen melkein puolivälissä Sofi Oksasen Puhdistusta jota aloin lukea loppuviikosta metromatkoilla. Ja Puhdistus-videoon minulla on jo idea, nyt pitää enää löytää aikaa sen toteuttamiseen valoisana, sateettomana päivänä...
- Sain kaksi tosi mielenkiintoista kirjaa vieraiden mukana Suomesta ja yhden työkaverilta lainaan. 

Kiinnostaa, kiinnostaa ja kiinnostaa!

 

Aamuvirkku Yksisarvinen nyt myös Youtubessa! The Power of Habit

Tuhannet kiitokset lukuisista kommenteista edelliseen "paljastuspostaukseen" :). 

Jatkan totutusta poikkeavalla linjalla ja pomppaan sunnuntain kunniaksi vloggaamaan Youtubeen!

Videon tekeminen vei aikaa monta kertaa normaalin blogipostauksen verran, joten viikottaista hupia tästä tuskin tulee, mutta klippejä on kyllä odotettavissa tulevaisuudessakin.



Tässä vielä kaikki oleellinen kirjasta: 

Kirjan nimi: The Power of Habit  Why we do what we do and how to change

Kirjoittaja: Charles Duhigg

Julkaistu: 2012

Mistä minulle: Ostettu Dubaista

Miksi hyviä tapoja on vaikea omaksua ja miksi pahoista tavoista on niin vaikea päästä eroon? The Power of Habit valottaa tapojen syntymistä hyvässä ja pahassa. Samat säännöt pätevät niin ihmisiin kuin kokoanisiin organisaatioihinkin. Kirja on pullollaan tapaustarinoita jotka tekevät kirjasta vähän venytetyn oloisen. Kun tunnistat tapa-kaavion kolme osaa eli 1. Ärsykkeen/johtolangan 2. rutiinin 3. palkinnon, ja lähdet purkamaan niitä osiin, pääset jo pitkälle niin hyvien tapojen muodostamisesa kuin pahoista eroon pääsemisessä. 

Mitä mieltä te olette videobloggaamisesta? Parempaa kuin tekstit, tylsempiä kuin tekstit vai ihan jees silloin tällöin?

Kuka minä olen (inspiroijana Jari Tervo)

Kiitos Jari Tervo, sait minut paljastamaan henkilöllisyyteni! Marjatta Mentula kuunteli Tervoa kirjamessuilla ja välitti tämän terveiset blogissaan muille bloggaajille. Mentula kertoo Tervon sanoneen seuraavaa: "Kirjan tekijää kohtaan on korrektia, että myös arvostelija kirjoittaa omalla nimellään, kuten kirjailjakin on tehnyt." Tervo on tuijottanut minua jo monta iltaa lehtikasasta sänkyni vierestä, joten ehkä siksi kommentti jäi pyörimään hervottomasti tajuntaani.

En päässyt Tervon kommentista oikein yli enkä ympäri. Tiedän, että nimimerkillä kirjoittamiseen on monia hyviä, perusteltuja syitä, ja hyväksyn sen täysin. Omalle kohdalleni en keksinyt enää oikein yhtään syytä nimimerkissä pitäytymiseen.

Kun aloitin blogin pitämisen syksyllä 2010, pseudonyyminä, yleensä vielä kasvottomana tai päättömänä sellaisena, esiintyminen oli netissä ja blogeissa enemmän sääntö kuin poikkeus. Yleinen ajatusmalli tuntui olevan se, että jos blogissa näyttäisi naamansa saati sitten kertoisi oikean nimensä, voisi syyttää vain itseään jos tai oikeastaan kun saisi piinaavia häiriköitä ovensa taakse.  

Sittemmin nettimaailma ja asenneilmasto sen ympärillä on muuttunut. Blogeja aloitetaan omalla nimellä, niiden nimiä vaihdetaan vastaamaan omia nimiä ja kirjoittajan nimi saattaa tulla esiin vaikka lehtijutussa vaikka sitä ei blogista löytyisikään. 

Stalkkereista ei puhu enää kukaan, pelottavat kyttääjät on joko unohdettu tai sitten huoli ihan vaan huomattiin turhaksi. Uskon jälkimmäiseen. Sitäpaitsi, olen kasvanut pienessä kylässä, nyt reippaasti alle 3000 asukkaan Puumalassa, joten totuin kohtuullisen pienestä saakka siihen, että muut kyllä enimmäkseen tietävät asiani minua paremmin.

Oikealta nimeltäni en siis suinkaan ole Tessa Aamuvirkku Yksisarvinen vaan Taija Okkola. 

Kirjamaailmaan minulla ei ole mitään sähköpostiin vyöryvää tiedotetulvaa ja muita kirjablogeja läheisempiä yhteyksiä. Olen opiskellut diplomi-insinööriksi. Rahat kirjojen ostoon tienaan markkinoimalla muotia netissä.

Sekaannuksien ylläpitämiseksi aion liikkua netissä jatkossakin vanhoilla käyttäjätileilläni Tessa/Aamuvirkku yksisarvinen. 

Joten kiitos, Jari Tervo. Sait minut miettimään henkilöllisyyttäni uudestaan, ja tunnen kirjoittavani blogia ihan vapautuneesti oikealla nimeällä. Toivon, että tämä buustaa minua kirjoittamaan kirjoista jatkossa entistä analyyttisemmin, niin hyvässä kuin pahassakin. Voin yrittää kritisoidakin ilman, että tunnen huutelevani pussi päässä.

 PS. Mitä eilen opin: Kirjablogista saa koko perheen yhteisen harrastuksen, kun taivuttelee toisen perheenjäsenen toteuttamaan omia kuvavisioitaan. 

PPS. Kaikki nimettömät vakilukijat ruudun toisella puolella - en tietenkään edes pyydä teitä kertomaan nimeänne, mutta olisi kiva kuulla, olemmeko törmänneet netin ulkopuolella.

Lottie Moggach: Kiss me first

Ystäväni lainasi minulle Kiss me firstin kehuttuani Gone Girliä. 

Kiss me firstin aihe on jokseenkin shokeeraava. 

Kirja herätti ajatuksia siinä määrin, että sen jäljempänä mainituista heikkouksista huolimatta pidän sitä varsin lukemisen arvoisena. Kiitos M :).

Leila ei ole koskaan tuntenut naista nimeltä Tess. Mutta pian hän tietää hänestä kaiken.  Ja auttaa tätä jatkamaan elämäänsä virtuaalisesti itsemurhan jälkeen.

Leila on melkein erakon elämää viettävä parikymppinen tyttö. Hän hoitaa MS-tautia sairastavaa äitiään ja lähinnä ajattelee syntyjä syviä. Yrittää pitää äitinsä hyvällä tuulella, tämän viimeiset elinkuukaudet arvokkaina.

Kun äiti molempien helpotukseksi lopulta kuolee, Leilalle ei jää oikeastaan mitään. Äidin kuoleman jälkeistä elämää on valmisteltu jo aiemmin: Leila on hankkinut lapsuudenkotinsta tilalle pienen ja nuhjuisen asunnon jossa haisee intialainen curry ja opiskelee pikakurssilla tietokonesoftien laadunvarmistusta. Leilan alalta saama työ sopii hänelle hyvin: Hän voi työskennellä omaa tahtiaan kotona. 

Leilan intohimo on kuitenkin muualla kuin töissä tai reaalimaailmassa yleensäkään. Hän koukuttuu Red Pill -nimiseen keskustelufoorumiin, jolla keskustellaan filosofisista, lähinnä etiikkaan liittyvistä, kysymyksistä. 

Leila kehittää jonkinlaisen kaukoihastuksen foorumin johtajaan, karismaattiseen Adrian Dervishiin. Adrianilta saatu positiivinen palaute saa hänet kukoistamaan. 

Adrian ottaakin yhteyttä Leilaan; hänellä on kehittyneelle ajattelijalle erityinen tehtävä. Adrian tuntee naisen, Tess'n, joka on päättänyt lopettaa elämänsä. Tess'n ongelmana on kuitenkin se, että hän ei halua jättää läheisiään kärvistelemään itsemurhan aiheuttaamaan suruun. Hän toivoo, että voi lavastaa muuttonsa ulkomaille ja jatkaa sellaista online-elämää, joka auttaa häntä "himmentämään elämän valoa vähitellen" niin, että yhteydenpito läheisiin voi katketa ilman yhtäkkistä järkytystä. Leilan moraalikäsityksen mukaan tällaisessa tilanteessa auttaminen on oikein, suorastaan vaadittua, joten hän päättää ottaa tehtävän vastaan.

Tess on kuin Leilan vastakohta. Värikästä elämää viettänyt, yksityiskohdat unohtava, maaninen. Hän on nähnyt elämää mielestään tarpeeksi, todennut omalla kohdallaan huonojen aikojen seuraavan hyviä yhä pahempina ja pahempina. Edessä on enää yksinäinen, kamala ja ruma vanhuus. 

Salasanat vaihtavat käyttäjää ja pian Leila tietää Tessistä enemmän kuin kukaan muu. "Check outin" lähestyessä perusteelliseen tietojenkeruuseen vaaditut pitkät sähköpostit vaihtuvat Skype-puheluiksi, ja Leila tuntee Tessiä kohtaan niin myötätuntoa, sääliä kuin ärsytystäkin. 

Kirjan voi lukea psykologisena trillerinä jossa on vakava aihe. Toisaalta siitä voi myös poimia syvempiä mietteitä siitä, miten internet-aikakausi on muuttamassa käsitystämme kommunikoinnista, ihmissuhteista ja oikeastaan koko elämästä. 

Tarvitseeko elämän olla oma, että siitä voi nauttia? Entä, kun ei halua elää: Voiko elämäänsä jatkaa, antaa sen toisten käsiin? Tiedämmekö, kenen kanssa oikeastaan keskustelemme, kun emme ole vastapuolen kanssa kasvotusten?

Kumpi tekee enemmän väärin, Tess vai Leila?

Kirja oli minulle ehdottomasti lukemisen arvoinen, mutta sillä oli heikkoutensa. 

Lukijalle kerrotaan heti kirjan alussa, että Leila on espanjalaisessa kommuunissa selvittämässä Tessin kohtaloa. Hän tekee muistiinpanoja ja yrittää selvittää, mitä todella tapahtui. Tämä vie valitettavasti osan sitä jännitettä, jota kirjassa olisi voitu rakentaa koko tarinan ajan. 

Toiseksi, päähenkilö, Leila, kuvataan liian epäuskottavana. Auttaisiko henkilö, joka ei ole vakuuttunut toisen omasta vakaumuksesta lopulliseen päätökseen, todella hänen itsemurhanasa epäsuorasti? 

Lisäksi tarina etenee kirjan keskivaiheilla hitaammin kuin on tarpeellista. Hyppiminen varsinaisen tapahtuma-ajan ja tulevaisuuden välillä luo lähinnä vain sekaannusta.