Kiero juoni laiturin nokkaan

Psykologiset trillerit ovat olleet Se Juttu Gone Girlistä alkaen. Menestyksiä on riittänyt sen jälkeenkin - Nainen junassa ehkä suurimpana vanavedessä.

Pelkkä yhden tyylilajin palvominen voi olla pitkästyttävää. Jos yllättävää juonenkäännettä odottaa, se ei yllätä, ja no, yllätyksen luominen kun yllätysmomentti itsessään on jo menetetetty, on kohtuullisen mahdotonta. 

Siitä huolimatta Annoin Sinun mennä onnistui yllättämään, ainakin minut.

Kirjan nimi: Annoin Sinun Mennä
Kirjoittaja: Claire Mackintosh
Suomentaja: Päivi Pouttu-Delière
Julkaistu: 2014/2017
Sivuja: 418
Kustantaja: Gummerus
Mistä minulle: Äidin kirjahyllystä

Suosittelen: Jännityskirjalisuuden ystäville, motiivien pohtimisen ystäville, päänsisäisen elämän kuvauksen ystäville.

En suosittele: Jos et kestä kirjoja joissa lapsi kuolee, jos olet lukenut liian monta kirjaa hurjalla juonenkäänteellä.

Ennustan: Plot twist -kirjojen jatkoa, mutta entistä syvemmillä henkilöhahmoilla. Kun kirjailijat ovat menettäneet yllätysmomentin tuoman yllätyksen, yllätyksiä on pakko keksiä aivan uusista suunnista.

Riipivää painostusta: Liza Marklund - Uhatut

Viime bloggauksen jälkeen tapahtunutta:

• Koti muutettu Lontooseen (hello, Brexit!)
• Kirjavuori karsittu  (taas?!?)
• Kirjavuori kerätty (miten voin olla tässä näin hyvä, etenkin Kindlen kanssa..?)
• Luetut kirjat: fiktiota alle viisi, faktaa yli kymmenen

Kirjan nimi: Uhatut (Gömda)
Kirjoittaja: Liza Marklund
Julkaistu: 2000/2002
Sivuja: 441  
Kustantaja: Otava  
Suomentaja: Outi Knuuttila
Mistä minulle: Lietveden näköalakahvilan kesäkirjamyynnistä

Uhatut on erilainen rikosromaani - se on totta. Sitä lukiessa ei tiedä, onko tarinalla onnellista loppua. Jääkö syyllinen kiinni. Mitä rikoksen loppuminen ja syyllisen kiinni jääminen edes tarkoittaa? Milloin rikos on 'päättynyt' uhrin näkökulmasta?

Liza Marklundin Uhatut on yksi niistä kirjoista, jonka muistan useamman ihmisen maininneen lukemisen arvoiseksi. Kun pääsin vauhtiin, viimeistelin kirjan parissa päivässä, mikä on nykyisin huippuvauhtia itselleni.

Kirja kertoo Mari Erikssonin ja hänen perheensä tarinan. Siihen mahtuu suuri rakkaus (tai kaksi), kaiken keikahtaminen päälaelleen, lapsi(a), fyysistä väkivaltaa, henkistä murskaamista, painostamista ja jatkuvaa uhkaa. 

Kirja auttaa ymmärtämään, miltä tuntuu elää jatkuvan uhan alla. Painostusta voi paeta, sen voi unohtaa, mutta uhka on aina läsnä. Voiko olla, että vaino ei pääty koskaan? Miten pimeä ihmismieli voi olla? Onko Mia luovuttaja, jos pakenee, aloittaa alusta? 

Kirja etenee vauhdikkaasti kuten olettaa sopii. Mian pään sisään päästään raapaisun verran. Kuten hän myöhemmin toteaa, 'minun olisi pitänyt päättää kaikki jo paljon aiemmin', mutta tästä asian henkisestä käsittelystä olisi ollut mielenkiintoista lukea lisääkin. 

Jos kirja ei olisi totta, sanoisin sen olevan erinomaisen viihdyttävä. Nyt kuvaus kuulostaa kornilta, joten totean vain, että se on ehdottomasti lukemisen arvoinen etenkin jokaiselle nuorelle naiselle. 

Gillian Flynn: Dark places

Kirjan nimi: Dark Places 
Kirjoittaja: Gillian Fynn 
Kustantaja: Phoenix 
Julkaistu: 2009 
Sivuja: 411 (printtiversio) 
Mistä minulle: Amazon.com  (Kindle)

Kuva Amazon.com

Kuten blogiani pidempään seuranneet saattavat muistaakin, olin valtavan innoissani ensimmäisestä lukemastani Gilian Flynnin kirjasta, Gone Girlistä. Aikaa kului kauan ennen kuin tartuin seuraavaan Flynniin, Dark Placesiin, ja odotukset olivat tietenkin korkealla.

Dark Placesissa Flynn pelaa sellaisilla aiheilla kuin 80-luvun saatananpalvontahysteria, vaikea sisaruussuhde ja selittämätön perhemurha. Sangen pirteitä teemoja ja rikoskirjallisuuteen ainakin minulle suorastaan raikkaita aiheita siis. Päähenkilö on totuttuun tapaan kaikkea muuta kuin sympaattinen naishenkilö.
 
Kirjassa ei ollut mitään vikaa, se oli jännittävä, siinä oli vinksahtaneita henkilöitä, lopputulos itse asiassa vähän yllätti minut, mutta silti... Gone Girlin huonot puolet, jonkinlainen tyhjäkäynti ja ärsyttävä päähenkilö, tuntuivat tässä entistä vahvemmin ja välillä teki mieli haukotella. En ahiminut kirjaa  läheskään samaan tapaan kuin Gone Girliä, en jäänyt pähkimään mitä todella oli tapahtunut, vaan luin sen vähän innottomasti. Voi pöh. Luulen, että lukaisen silti vielä myös Sharp Objectsin ja toivon sen antavan jotain vähän enemmän.

Vähän kyynisesti tekisi mieli sanoa, että Flynn taitaa kuitenkin olla erinomainen tarinankeksijä. Juonet ovat ällöttäviä ja henkilöt tässäkin niin käsittämättömän vinksahtaneita ja epämiellyttäviä, että voisi kuvitella Flynnin seuranneen Suomen keltaista lehdistöä pidempäänkin - henkilöt ja tapahtumat ovat kuin suoraan vauvoja pakkasessa -tasoa. 

Venetsiassa Donna Leonin kanssa

Kirjan nimi: Venezianisches Finale (suom. Kuolema oopperassa) 
Kirjoittaja: Donna Leon 
Kustantaja: Diogenes    
Julkaistu: 1992

Sivuja: 345

Mistä minulle: Lainassa

Tattadaa! Luin Venezianisches Finalen, venetsialaisen lopun, tänä viikonloppuna ihan aidossa ympäristössä!

Matkasta riittää kuvia jaettavaksi roppakaupalla. Siirrytään visuaaliseen nojatuolimatkailuun kuitenkin eri postauksessa.

Kuolema oopperassa on Venetsiaan sijoittuvia dekkareita kirjoittavan Leonin esikoisteos. Siinä oopperatalo La Fenice joutuu kuoleman näyttämöksi, kun maailman huippuihin lukeutuva kapellimestari Helmut Wellauer löytyy pukuhuonestaan kuolleena. Leonin kirjojen  päähenkilö, Guido Brunetti, alkaa ratkoa rikosta. Motiiveja tuntuu olevan yhdellä jos toisellakin, mutta selvää ratkaisua ei tunnu löytyvän. 

Lainasin Donna Leonin esikoisen jo hyvän aikaa sitten tarkoituksenani lukea jotain saksaksi. Viime vonna taisin lukea saksaksi vain yhden kirjan; vaikka kielitaitoni on jo aika sujuva, ja ymmärrän kyllä 95 % lukemastani, on saksaksi lukeminen jotenkin jähmeää. En tiedä, miten paljon uskallan syyttää tämän kirjan jähmeydestä lukukieltä ja miten paljon Leonin melko verkkaista tyyliä, mutta en varsinaisesti imeytynyt tapahtumiin mukaan. Pari kertaa valitsin päiväunet kapellimestarin kuoleman selvittämisen sijasta. Kirjan tunnelma onneksi tiheni ihan lopussa, ja sain kirjan luettua paluumatkalla kotiin.

Matkalaisena oli kuitenkin kiva lukea Leonin kirjaansa ripauttamia tiedonjyviä tai tarinoita venetsialaisesta elämänmenosta. Isompia omaisuusrikoksia kaupungissa tapahtuu vähän, koska Venetsian sokkeloiset kadut ovat ulkopaikkakuntalaisille haastava labyrintti paettavaksi, ja historiallisista syistä johtuen paikalliset kunnioittavat yksityisomaisuuden koskemattomuutta syvästi. Voin kuvitella, millainen sumu kanavilla on joskus ollut ja millä Vaporettolla Brunetti on matkustanut.

Kun haluan lukea karmivista rikoksista, taidan kuitenkin jatkossakin tukeutua pohjoismaisiin suosikkeihini.

Jø Nesbo: Suruton

Kuva WSOY

Kirjan nimi: Suruton
Kirjoittaja: Jø Nesbo
Julkaistu: 2002/2005
Sivuja: 506
Mistä minulle: Äidin kirjahyllystä

Aloitin kesken olevien kirjojen krapulan taltuttamisen lukemalla Suruttoman loppuun. Jatkoin siis alusta aloittamaani Jø Nesbon Harry Hole -sarjaa. Jo paljon aiemmin olen lukenut Harry Hole kirjoista sarjan keskeltä Lumiukon. Sittemmin päätin lukea Harryn tarinaa järjestyksessä. Luin  sarjan aloittaneen Lepakkomiehen, onnistuin näköjään missaamaan sarjan toisen osan Torakat (jonka ostin kyllä nyt lentokentältä), hyppäsin sarjan kolmanteen osaan, eli Punarintaan,  josta jatkoin nyt Suruttomaan.

Suruttoman alku on vauhdikas: Pankkiryöstö muuttuu surmaksi. Harry Hole kietoutuu uuden apulaisensa kanssa jutun tutkintaan. Harryn alkoholinkäyttö ei pysy vieläkään aina aivan hallinnassa, eikä yksityiselämän koossa pysymistä auta se, että rakastettu Rakel on lapsensa huoltajuuskiistan takia Venäjällä. Hole tapaa entisen tyttöystävänsä tämän asunnolla, herää aamulla kotonaan kaameassa kankkusessa, muistinsa menettäneenä ja saa kuulla, että tyttöystävä on löytynyt kuolleena asunnoltaan. Hole ei luonnollisesti halua huudella edellisen yön oinpaikastaan ja alkaa selvittää juttua muiden töidensä rinnalla. 

Kolmen Nesbon alkupään tuotannon kirjat eroavat toisistaan rakenteellisesti selvästi. Olin huomaavinani, että kirjailija on ollut kokeileva ja etsinyt omaa tyyliään ja tarinankerrontaansa sopivia ratkaisuja. 

Suruton on mielestäni selvästi Lepakkomiestä ja Punarintaa onnistuneempi. Kerronta on ammattimaisempaa ja kouliintuneempaa kuin Lepakkomiehessä, ja toisaalta siinä ei ole enää samanlaista kikkailua kuin Punarinnassa. Tarinaa kuljetetaan joutuisasti ja uusia käänteitä riittää niin, että kirjaan ei päässyt kyllästymään missään vaiheessa. 

Nesbon Harry Hole -kirjoista on tullut minulle jo useamman kerran mieleen televisiosarja Mentalist. Vaikka päähenkilöt vaikuttavat erilaisilta, on heissä silti jonkinlainen yhteinen pohjahaikeus. Lisäksi dekkarien "isoa juonta", Harryn elämää ja pysyttelemistä kaidalla polulla, on mielenkiintoista seurata aina uudelleen. En ihmettele, että Nesbo valloittaa Suomessakin bestseller-listojen kärjen aina uudelleen ja uudelleen.

Ainakin Minna on pohtinut heinäkuun alussa mikä dekkareissa kiehtoo niin laajaa lukijakuntaa. Minulle juonenkäänteet eivät koskaan avaudu etukäteen eli murhaaja on aina yllätys. Nautin silti vetävästä juonesta, huolellisesti yhteen suunnitelluista tapahtumista ja inhimmillisistä henkilöhahmoista. Usein dekkareissa tulee esiin myös mielenkiintoisia miljöitä, ja kuvitteellisen poliisityönkin seuraaminen on hauskaa. Dekkariahmimiseni siis tuskin on vielä ihan hetkeen ohi.

Jussi Adler-Olsen: Mercy (Vanki)

Kirjan nimi: Mercy 
Kirjoittaja: Jussi Adler-Olsen 
Sivuja: 504 
Julkaistu: 2008 
Mistä minulle: Kaveri lainasi

Aina kannattaa kertoa myös uudemmille tuttavuuksilleen pitävänsä lukemisesta - näin saa kirjavinkkejä (ihan kuin ideaa luettavista kirjoista ei muuten olisi tarpeeksi...) ja parhaassa tapauksessa kirjoja lainaksi. Juuri tällä tavalla Jussi Adler-Olsenin Mercy (suom. Vanki) päätyi luettavakseni. 

Kaverini kertoi aloittaneensa kirjan lukemisen sunnuntaiaamuna sängyssään kello 10 ja lukeneensa saman päivän iltakahdeksaan saakka.

Ihan samanlaisen huuman valtaan Adler-Olsen ei onnistunut minua vangitsemaan, mutta erittäin vahvasta dekkarista Mercyn kohdalla on silti perusteltua puhua. 

Mercy on Department Q -sarjan ensimmäinen osa. Siinä elämäänsä kyllästynyt poliisikomisario Carl joutuu tai pääsee poliisihallinnan rahanpumppausoperaation välikappaleeksi. Kööpenhaminan poliisi perustaa osasto Q:n, joka saa lihavaa vuosittaista lisärahoitusta vanhojen selvittämättömien rikosten ratkaisemiseen. 

Henkisesti hankalan työhistoriansa ja mutkikkaan yksityiselämänsä takia epävakaa poliisi Carl ja tämän ulkomaalaistaustainen apuri, Assad, valitsevat ensimmäisen ratkaistavan juttunsa vanhojen tapausten kansiota kiivaasti selaten. Vuosia sitten Berliinin-matkalla (!) kadonneen tähtipoliitikon tapaus on mielenkiintoinen, ja ennen kaikkea mediaseksikäs.

Jo kirjan takakannesta selviää, että Merete Lynggaard ei suinkaan ole kadonnut jäljettömiin. Vielä vuosia myöhemmin häntä pidetään vankina ilman ihmisarvoista kohtelua. Merete pysyy vaivoin järjissään. Hänellä ei ole aavistustakaan, miksi kidnappaajat kiduttavat häntä vuosikausien eristyksellä. Samaan aikaan hän pohtii jatkuvasti, mitä hänen jo lapsena kolarissa henksisesti pahoin vammautuneelle veljelleen kuuluu. 

Adler-Olsen on saksalaisissa kirjakaupoissa vahvasti esillä. En ihmettele, ja skandinaavidekkarit ovat täällä muutenkin todella iso juttu. Suosittelen muunmaalaisillekin dekkarinnälkäisille!

Kirjan on ihan viime aikoina lukenut myös Tarukirjan Margit, jonka loppupäätelmiin Vangista voin täysin yhtyä: Ei mitään uutta ja erikoista, mutta etenkin kirjan lopussa sivuja käänteli jo vauhdilla, ja luen kyllä Adler-Olsenia mielelläni vielä lisääkin. Mielestäni Olsenin kerronnallinen ratkaisu, eli sekä Mereten elämän vankeudessa että uuden tutkinnan edistymisen seuraaminen samanaikaisesti on kirjassa onnistunut kerronnallinen ratkaisu.  Aiemmin kirjasta on kirjoitettu mm. Kirsin kirjanurkassa, Kuristava kirsikka -lukupäiväkirjassa ja Puolisilmässä. 

Jørgen Brekke: Armon piiri

Kirjan nimi: Armon piiri  
Kirjoittaja: Jørgen Brekke 
Sivuja: 333 
Kustantaja: Johnny Kniga 
Julkaistu: 2011 
Mistä minulle: Kustantajalta

Kuva WSOY

 Hyvä jännitysvireeni sai jatkoa! Brekken kirja on sekoitus Ruusun nimeä, Jø Nesboa ja Hammerien Saastoja. Ensimmäisestä on lainattu munkki, toiselta kirjailijalta kotimaa ja kolmannesta tunnelma - mitään oikeaa yhtymäkohtaa en kirjojen välillä keksi, mutta silti juuri Saastat tuli Armon piiriä lukiessa mieleen. Mitään kauhua kirja ei ole, mutta nyljetyt ihmiset ovat silti ällöttäviä. 

Armon piirissä kuljetaan kolmea juonilinjaa. Ensimmäinen alkaa keskiaikaisesta Norjasta, toinen nykyajan USA:n Richmondista ja kolmas nykyajan Trondheimista. Richmondia ja Trondheimia yhistävät omituiset, suorastaan sarjamurhamaiset murhat.

Tässä kohtaa voisin sanoa, että mielestäni juuri dekkareista ja trillereistä on aina kaikkein vaikeinta kirjoittaa blogipostausta tai yleensäkään sanoa mitään: Jos lukija tai keskustelukumppani ei ole niitä vielä lukenut, juonesta ei viitsi kertoa juuri mitään, ja yleensä dekkarit ja trillerit eivät herätä mitään erityisen henkeviä ajatuksia joita haluaisi päästä jakamaan. 

Osaan siis sanoa vain, että Armon piiri on vähän halvasta nimestään huolimatta oikein taitavasti kirjoitettu ja hyvä trilleri. Esikoiseksi se on suorastaan ihaileva, ja kirjasta pitävät varmasti etenkin historiallisia knoppeja ja "vähän fiksumpia dekkareita" arvostavat. Brekke julkaisee 

Armon pirii on luettu myös ainakin Kirjasfäärissä.     

Brekken toinen kirja, Uneton, on juuri julkaistu suomeksi, ja Leena Lumi on ehtinyt jo lukemaan kirjan ja bloggaamaan siitä. Hänen mukaansa toinenkin kirja on lukemisen arvoinen!

Jo Nesbø: Punarinta

Kirjan nimi: Punarinta, alkup. Rødstrupe
Kirjoittaja: Jo Nesbø
Kustantaja: Loisto/WSOY

Julkaistu: 2000/2005 (alkuperäinen/tämä)
Sivuja: 457

Suomentanut: Outi Menna
Mistä minulle: Antikvariaatti Suma

Päätin heinäkuun lukemiset Jo Nesbøn Lepakkomieheen, joten elokuu alkoi Harry Holella, nyt Punarinnalla. 

En todella tiedä, miksi huomasin tämän vasta juuri nyt, mutta Punarintahan ei ole Harry Hole -sarjan toinen osa. Välissä olisi pitänyt lukea Torakat. Hmm, olinkohan mahtanut ostaa sitä edes siihen Suomessa olevaan pinoon... Tässä taas yksi merkki siitä, että kirjoihin kaipaisi selkeämpää numerointia, nyt ainakin niihin itse piirtämäni numerot ovat väärin. 

Punarinta alkaa sekavasti. Välillä hypitään 40-luvulla, välillä nykypäivässä eli enimmäkseen 2000-luvun alkupuolella. 

Harry Hole luulee aluksi, että hänellä menee tosi huonosti, sitten meneekin tosi hyvin. Ja taas meinaa mennä tosi huonosti. Miehen elämä on siis varsinaista vuoristorataa. Onneksi uusi mielenkiintoinen nainen löytyy tutkittavan jutun kautta elämää rikastuttamaan, harmi vaan Harryn kannalta, että kaikki ei etene kovin suoraviivaisesti. 

Mukaan on sotkettu siis sota-ajan tapahtumia, kansainvälistä asekauppaa, "viaton uusnatsi" ja monta muuta käännettä.  Mitäköhän tästä kaikesta sanoisi? Minulla oli kyllä melkein vaikeuksia pysyä perässä, tai en vain oikein jaksanut. Ehkä syynä on liian monta peräkkäistä dekkaria. Nyt on siis hyvä aika vaihtaa lajityyppiä, onneksi mukaan otettujen kirjojen pinossa ei enää muita dekkareita ollutkaan. 

Punarinnan ovat lukeneet myös ainakin Kirjapeto,  Kirjavinkit, Iltaluvut, Kesämökin kirjahylly ja Sanasulkia. Ja Googlen mukaan myös hyvin moni muu. 

   

Jo Nesbø: Lepakkomies

Kuva WSOY

Kirjan nimi: Lepakkomies
Kirjoittaja: Jo Nesbø
Kustantaja: Tasku-Kniga
Julkaistu: 1997/2012 (alkuperäinen/tämä)
Sivuja: Ainakin pokkarissa niitä oli paljon...
Mistä minulle: Suomalainen kirjakauppa

Saksalainen tuttavani sai minut taas kiinnostumaan Jo Nesbosta. Olen lukenut aiemmin, jo ennen blogin aloittamista, Harry Hole -sarjaan kuuluvan Lumiukon ja vuonna 2010 Kukkulan kuninkaan. Kukkulan kuningas on myös filmatisoitu.

Miksi kirjojen järjestystä ei esitetä selkeästi?

Tuttavan suosituksen perusteella päätin lähteä lukemaan Nesbon Harry Hole -sarjaa nyt aikajärjestyksessä alusta loppuun. Vaikka kirjoja voi periaatteessa lukea yhden sieltä ja toisen täältä, jää kirjojen laajempi kaari silloin vähän hämäräksi.

Äiti päätti ottaa hyllyynsä sarjan muutaman ensimmäisen osan, joten marssin niitä Suomalaiseen kirjakauppaan noutamaan. Jatkossa niistä tulee siis selvästi lomalukemista! Pokkarit olivat hyvin esillä kesän myydyimpien joukossa, mutta kirjojen ilmestymisjärjestystä selvitellessäni sain hieman ihmetellä: Vaikka Harry Holet oli isketty samaa tyyliä noudatteleviin kansiin, kaikkien kirjojen sisäsivuiltakaan ei löytynyt listaa kirjojen ilmestymisjärjestyksestä! Kummallista, sanon minä. Eikö sarjaa vähän reippaammin sarjana markkinoimalla voisi kuitenkin saada useamman ostamaan kaikki kirjat?

Saksalaisen tuttavan pokkarien sisäkansiin oli painettu sarjan kirjojen ilmestymisjärjestys. Se olisi minusta hyvä systeemi monen muunkin kirjan kohdalla. Muistaakseni ainakin Twilightin ja Harry Potterin englanninkielisissä pokkareissa käytettiin samaa kikkaa.

Norjalainen Australiassa

Kirjan alkuasetelma oli minulle aikamoinen yllätys: Karski, vähän yksinäinen ja erittäin viinaanmenevä norjalaispoliisi Harry Hole lennähtää Australiaan norjalaistytön tappoa selvittämään. Kaikki tapahtuu siis down under, ja onpa mukaan heitetty vielä aussienglantiakin. Ratkaisusta voi olla montaa mieltä, mutta ei anneta sen nyt häiritä enempää.

Tappo on tietysti murha, kaikki ei ole kuten alussa näyttää, hommassa on jotain outoa ja yksi murha tuntuu kietoutuvan toiseen. Joku haluaa selvästi peittää jälkiään, mutta kuka? Harry tietenkin tapaa myös kiinnostavia naisia ja retkahtaa viinaan. Ehkä kirjan sijoittuminen Australiaan korosti jonkinlaista anti-James Bond -vaikutelmaa.

Kirja oli viihdyttävä. Mitään syvempää pohdittavaa se ei jättänyt, mutta sitä en tämän tyyppisiltä kirjoilta odotakaan. Sen verran paljon kirja miellytti, että tartuin heti sarjan seuraavaan osaan, Punarintaan.

Häiritseekö teitä se, että periaatteessa sarjoihin sijoittuvia kirjoja tarjotaan helposti sekalaisessa järjestyksessä mukaan napattavaksi? 

Lepakkomies on luettu myös ainakin Kuuttaren lukupäiväkirjassa, Sanasulkia -blogissa ja Kirjavinkeissä.   
 

Anna Jansson: Vaitelias Jumala

Kirjan nimi: Vaitelias Jumala (Stum sitter guden)
Kirjoittaja: Anna Jansson
Kustantaja: Gummerus
Julkaistu: 2000/2007
Sivuja: 269
Mistä minulle: Löytyi (todella) 

Dekkarinälkä jatkui, joten tartuin heti perään toiseen ohukaiseen. Ruotsalainen Anna Jansson oli minulle uusi tuttavuus, ja Vaitelias Jumala jätti vähän ristiriitaiset fiilikset.

Vaiteliaan jumalan alku on synkkä: Puusta riippumasta löytyy teurastettu mies, ja tapahtumapaikka somistuksineen viittaa vanhaan mytologiaan. Puusta riippuu myös tapettuja eläimiä. 

Sotkua pääsee selvittämään Janssonin sankaritar, Maria Wern. Uusia johtolankoja löytyy, mutta looginen selitys puuttuu.

Janssonin kirjasta ei oikeastaan kannata kertoa kovin pitkästi. Jansson on ehkä halunnut tehdä päähenkilöstään Wernistä saman tapaisen perhe- ja muun elämän haasteiden kanssa painivan arkipäivän naisen kuin Liza Marklund Annika Bengzonista, mutta Janssonin ongelma on, että kirja on niin tiivis, että oikein mitään ei ehditä käsitellä kunnolla. Vauhti on siis hurjassa kiidossa, ja varsinkin kotielämän haasteet ja ongelmat käsitellään todella hutaisten. 

 

Vaiteliaan jumalan lisämausteena on vielä pohjoismainen mytologia, mutta myös se jää vain pintaraapaisuksi kirjassa. 

Agatha Christie: Kymmenen pientä neekerinpoikaa

Kirjan nimi: Kymmenen pientä neekerinpoikaa

 Kirjoittaja: Agatha Christie

Suomentanut: Helka Varho

Kustantaja: Suuri suomalainen kirjakerho (ensin suomeksi "Eikä yksikään pelastunut" Werner Söderström Osakeyhtiö)
Julkaistu:1939/1971 (alkuperäinen/luettu painos)

Sivuja: 178
Mistä minulle: Helsingin kirjamessujen myynnistä 

"Ai et ole lukenut Kymmentä pientä neekerinpoikaa?!?" Olen syyllistynyt ilmiselvään rikokseen kenellekään vähänkään enempää lukeneelle. Ei, en ole lukenut, koska ei vaan koskaan tullut vastaan. Ei kotona, ei kirjastossa, ei mistään. Kun löysin kirjan viime syksynä Helsingin kirjamessuilla, ostin sen heti. Kohta olisi lukijavika minussa korjattu. Tartuin siis, koska pitää, vaikka ajattelin tämänkin olevan hyvä. Ja olihan se.

En ole lukenut aiemmin Agatha Christieltä yhtään mitään. Hercule Poirotin ja Miss Marplen sovituksia televisioruutuun olen kyllä katsonut ihan mielelläni, mutta Ruumis kirjastossa -äänikirja jäi yhdellä automatkalla kesken oman kärsimättömyyden ja liiallisen väsähdyksen takia. Christie taitaakin sopia kärsimättömälle lukijalle paremmin luettuna kuin kuunneltuna, vaikka ainakin Sallalla on hyviä kokemuksia myös kuuntelemisesta. 

Agatha Christien kirjoittamat dekkarit taitavat olla murhamysteereitä lajityypin klassisimmasta päästä. Joku kuolee, ja sitten etsitään murhaajaa. 

Oletan, että kaikki tietävät Kymmenen pienen neekerinpojan perusidean, mutta jos se on hämärän peitossa, suosittelen lopettamaan lukemisen tähän. 

Kymmenessä pienessä neekerinpojassa kuolee yksi, toinen, kolmas, neljäs jne. Tilanteen tekee kinkkiseksi se, että joukko on saarella, jossa on vain kymmenen henkeä. Kukaan ei tunne muita entuudestaan, ja paljastuu, että joukko on houkuteltu paikalle juonikkaasti. 

Samaa tahtia murhien kanssa särkyy pieniä neekeripatsaita. Lisäksi murhat noudattelevat jokaisen makuuhuoneen seinällä olevaa lasten lorua kymmenestä pienestä neekerinpojasta. 

"Kävi kymmenen pientä neekeripoikaa yhdessä pöytähän,

vaan yksi kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän.

Vietti yhdeksän pientä neekeripoikaa illan niin rattoisan, 

vaan aamun tullen avaa vain silmänsä kahdeksan.

Lähti kahdeksan pientä neekeripoikaa onneaan etsimään,

yksi kun sille tielle jäi, joukko väheni seitsemään.

...." Runo sivulta 23.

 

Täytyy myöntää: Minulla ei ollut murhaajasta aavistustakaan ennen loppuratkaisun paljastamista! Syyllisen arvailu oli silti hauskaa. 

 

Kirjassa yhdistyvät myös peribrittiläiset, arvokkaat käytöstavat ja 70-luvun suomennoksessa vielä ajoittain oikeastaan hauskalta kuulostava kieli. Käy selväksi, että britit kovin pahasti kohahtavat missään tilanteessa, kun suunnilleen pahin kirjassa sanottu solvaus on "Kirottu hupsu!". 

Voisin lukea Christieltä muutakin. Vaikka yleensä olen lähinnä ruotsalaisten ja norjalaisten dekkarien ystävä, Christieltä saa lukemisen ohessa hauskaa tapatietoutta.

China Miéville: Toiset

Kirjan nimi: Toiset
Kirjoittaja: China Miéville
Kustantaja: Karisto
Julkaistu: 2009/2011
Sivuja: 365
Mistä minulle: Kirjastosta 

 Miévillen Toiset kuului ihan jo lukuisien saamiensa palkintojen takia pakko lukea -listalle. Jostain syystä uskoin Miévillen olevan nainen, kunnes näin miehisen kuvan kirjan kannen sisätaitoksessa. Ja niin illuusio särkyi... 

Mutta sitten vähän enemmän sisältöä koskeviin aiheisiin. China Miévillen toiset on siis jotain noir-dekkareiden ja urbaanin fantasian rajamailta. Kirjassa on vähän samaa henkeä kuin Michael Chabonin The Yiddish Policemen's Unionissa (vertaukseni varmasti paljastaa, että tyylilaji ei ole hirmu tuttu, mutta se nyt oli ainut edes jokseenkin samasta maailmasta tuleva kirja). 

Joka tapauksessa: Kirjassa on poliisi, kirjassa on rikos. Kirjassa on kaksi kaupunkia, jotka ovat... No, samassa paikassa. Kaupungit, Ul Qoma ja Besźel, ovat tavallaan päällekkäiset. Niissä on kuitenkin eri asukkaat, jotka näkevät eri asioita. Kahden päällekkäisen kaupungin läsnäoloa ei toki liiemmin mainosteta.

Lähtökohta on haastava. 

Päähenkilö on Borlú -niminen poliisi. Tämä saa selvitettäväkseen amerikkalaisen jatko-opiskelijan kuolemantapauksen. Paljastuu, että naisella on ollut vähintään epäilyttäviä yhteyksiä, ja että tämä ei välttämättä tulekaan Besźelistä, jonka poliisina Borlú toimii. Tekeekö hän väärin sekaantuessaan koko asiaan? 

Kaupunkien rajojen yli ei luvatta hypitä, edes vahingossa. Jos moka sattuu, hirmuinen Rikko tulee ja rankaisee. Sitä ei halua kukaan. 

Samankaltaista jakoa (johon useampikin kanssabloggaaja on kiinnittänyt huomiota) voi tietenkin nähdä oleen niin DDR:ssä kuin vaikka nykyhelsingissä. Useimmat kokevat, että niiden, joilla menee huonommin, asiat eivät itselle kuulu - pyristeköön, ei ole minun tehtäväni pelastaa maailmaa. Näissä vaihtoehdoissa heikommassa asemassa olevat ovat kuitenkin tietoisempia siitä, mitä joillain on, vaikka se sitten olisi ihan yhtä saavuttamattomissa kuin kaupungissa jonka rajoja vahditaan. 

Kirja oli huiman mielenkiintoinen. Tuntuu, että en ensimmäisellä lukukerralla saanut siitä ihan kaikka irti. Alku vaikutti jopa vähän sekavalta eivätkä sivut ihan imaisseet mukaansa. Vaikka rikostarina ei kirjan kantava voima olekaan, loi se hyvät kehykset tapahtumille ja toi kirjaan kuitenkin mukavasti imua. 

Erittäin hyvä kirja, tosin jos tämä todella on Miévilleä yksinkertaisemmasta päästä, niin en oikein tiedä miten niihin muihin uskaltaa tarttua. 

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin

marjis/Kirjamielellä, kata/Luettuja maailmoja, Booksy/Booking it some more, Liina/Sivukirjasto, Raija/Taikakirjaimet ja Satu/Satun luetut.

Kirja solahtaa scifi-haasteeseen luokkaan 2. Aikuisten Science Fiction.

Jens Lapidus: Siisti kosto

Kirjan nimi: Siisti kosto

Kirjoittaja: Jens Lapidus

Kustantaja: LIKE

Julkaistu: 2008, Suomessa 2009

Mistä minulle: Kirjasto

Sivuja: 482

Luin Jens Lapiduksen Stockholm Noirin ensimmäisen osan Rahalla saa toukokuussa (bloggaus täällä) ja  pidin sitä virkistävänä ja raikkaana. En ollut lukenut dekkareita vähään aikaan, mutta se ei kyllä selitä syytä sille, miksi nyt mennään kirjatuntemuksissa aivan toiseen ääripäähän. 

Älä koske. Tai muista, että sinua on varoitettu.

Nyt mennään suoraan sarjaan "olisi kyllä voinut jättää lukemattakin". Tai itse asiassa sarjaan "olisi pitänyt ymmärtää jättää lukematta". En tiedä mikä tässä tökki. Rahalla saassa nykivät töpölauseet, pinnallisuus, väkivaltaisuus ja kaikki mistä yleensä en pidä ei haitannut. Nyt haittasi niin, että mietin välillä, jättääkö kirja kesken.

Selitys on luultavasti se, että tällä kertaa en löytänyt kirjasta ainuttakaan henkilöä johon edes vähän kiintyä. Ensimmäisessä osassa huonoille teille luisuneen ruotsalaisen opiskelijapojan menoa oli jännä seurata ja ihmetellä kauanko tämä pystyy pitämään salaisuutensa vanhemmiltaan ja kavereiltaan, mutta nyt naistenhakkaajien vihaajat, huumekauppiaat ja muut jäivät etäisiksi. 

Ai ja se juoni? Tukholman alamaailmassa pyöritään. Mukana on tosiaan naistenhaakkaajan vihaaja, jugoslaavimafiaa, vanhoja kaunoja ja tietenkin se Olof Palmen murhakin on saatu pyöräytettyä kätevästi mukaan. Sidosaine taisi vain unohtua.

Mutta voi tätä pettymystä kun on lukenut melkein viisisataa sivua jotain mistä ei edes pidä. Ajanhukka ottaa päähän, ja siitähän voi soimata vain itseään. Onneksi en sentään ostanut tätä omilla rahoilla ja hyllyä täyttämään. Jos ei siis vielä tullut selväksi: EN SUOSITTELE. Suosittelen ekaa osaa, Rahalla saa, mutta ei, en suosittele lankeamaan toiseen. Teitä on varoitettu.

Paul Auster: New York -trilogia

Hei pitkästä aikaa. Vaikka muodollisesti jäin lomalle jo heti juhannuksen jälkeen, käytännössä muunlaiset työt ovat pitäneet kiireisinä. Lisäksi vanhaan kotikuntaan palaaminen hetkeksi on tarkoittanut monia treffejä kavereiden kanssa, vierailuja kesätapahtumissa ja hieman liikunnan iloja, joten käytännössä olen istunut enemmän autossa ja ruokapöydässä kuin kirjan kanssa. Silti, jotain on tullut luettua, pitkään kirjastosta kyttäämäni Austerin New York -trilogia. Pyörittelin kirjaa viime kevään kaupunkimatkalla kirjakaupassakin mutta päätin kuitenkin jatkaa kirjastokyttäystäni. Kun Tammi julkaisi kirjasta Keltaisen pokkarin, näitä ilmeisesti saatiin hyllyyn lisää, kun yht äkkiä löysinkin tämän muiden Austereiden välistä.

Kuva olkoon tällä kertaa yhtä hämärä kuin kirjakin...

Kirjan nimi: New York -trilogia (Lasikaupunki, Aaveita ja Lukittu huone)

Kirjoittaja: Paul Auster

Kustantaja: Atena

Julkaistu: The New York thrilogy 1987, tämä painos 2010

Sivuja: 145, 86 ja 125 sivua

Mistä minulle: Kirjastosta

New York -trilogia on minulle niitä "pitää lukea joskus" -sarjan kirjoja. Pidän kovastani jo aiemin Austerilta lukemastani Sattumuksia Brooklynista -kirjasta. New York -trilogia on aika eri sarjaa eikä kohonnut millekään suosikkilistalleni, mutta hyvä se on silti. Tulkitsin siitä itse jopa Murakamin kanssa yhteisiä piirteitä: Yksinäisiä miespäähenkilöitä ja tekemisen tarkoituksettomuutta. Varsinkin ensimmäisen kirjan kohdalla epämääräisyys kuitenkin häiritsi lukuiloa.

Takakansi kertoo kaikista kolmesta lyhyesti seuraavaa: "New York, rikos, kirjallisuus ja nykyihmisen identiteetti-kriisi - nämä yhdistävät ylistetyn trilogian kolme romaania toisiinsa."

 

Mukana onkin rikoksia, mutta ei perinteisessä mittakaavassa: Kaikki ei aina oikein kunnolla selviä, yksityisetsivien työpäivät ovat ennemminkin pitkästyttäviä kuin vauhdikkaita ja identiteetti tosiaan on hukassa, mutta keneltä ja miksi? 

Trilogiaksi näitä pikkukirjoja voi hyvällä syyllä nimittää ja on ollut ehdottomasti fiksua nivoa ne samojen kansien väliin. Vaikka kirjojen ihmiset ovat erilaisia, ongelmat ovat osin yhteisiä. Kirjojen tapahtumia on vaikea kuvailla paljastamatta liikaa. 

Kirjoista ensimmäinen, Lasikaupunki, tuntui sekavimmalta. Siinä kirjailija ottaa tehtävän yksityisetsivältä ja huomaa pian olevansa sotkeutunut johonkin todella sekavaan. Tämän ensimmäisen jutun voisin lukea tarkemmin ajatuksen kanssa uudestaan jotta saisin identiteettiseikkailuista hieman tarkemman kuvan. 

Toisessa kirjasessa, Aaveita, seikkailevat miehet Blue, White ja Black. Yksi kävelee päivät pääksytysten, toinen seuraa. 

Lukittu huone oli kirjoista helpoin ja pidin siitä eniten. Fanshawe -niminen mies on antanut vaimolleen käskyn jonka mukaan ystävän on vastattava kadonneen kirjoitetun tuotannon julkaisemisesta jos hänelle sattuu jotain. "Yllättäen" tämä käskyn antanut mies sitten katoaa. Identiteetit alkavat tosiaan vaihtua ja pieni syyllisyys kalvaa. 

Kirjat ovat kyllä hyviä, mutta ainakin Sattumuksia Brooklynissa hakkasi kyllä sekä kerronnallaan että juonirakennelmillaan tämän mennen tullen. Hienoa että Auster on ponnahtanut aikanaan pintaan, mutta olen ehkä vähän yllättynyt, että se tapahtui tällä trilogialla.

Lotte & Søren Hammer: Saastat

Kirjan nimi: Saastat

Kirjoittaja: Lotte & Søren Hammer

Kustantaja: Bazar

Julkaistu: 2010/2011

Sivuja: 420

Mistä minulle: Arvostelukappale Bazarilta

Kuva Bazar

Olen nyt lukenut kaksi dekkari peräkkäin, jo aiemmin esitellyn Rahalla saa ja nyt Saastat. Web-Origossa asiasanat kirjaan Rahalla saa ovat:

jännityskirjallisuus
kovaksikeitetty rikoskirjallisuus
esikoisteokset
huumeet : kauppa
huumausainerikokset
järjestäytynyt rikollisuus : Ruotsi
mafia : jugoslavialaiset
talousrikokset
rahanpesu
kosto : rikolliset
petturit
alamaailma : Tukholma : 2000-luku

Saastojen asiasanat ovat:

jännityskirjallisuus
rikoskirjallisuus
poliisikirjallisuus
esikoisteokset
joukkomurha : pedofiilit
omankädenoikeus
kosto
uhrit : pedofilia
poliisit
toimittajat
pikkukaupungit : Tanska : Bagsværd

Kuvitelkaapa siis vaan, miten kirjallisen hilpeissä tunnelmissa täällä mennään. Mafiasta ja huumeista pedofiliaan. Itsepähän valitsin. 

Joka tapauksessa: Markkinointi ja mainonta ehti jo viikko-pari sitten julkaista Saastasta melko murskaavan arvostelun. En edes muista mitä kaikkea haukuttiin ja lehden olen jo ehtinyt hävittää, mutta arvostelun lukemisen jälkeen fiilikset olivat sellaiset, että en tarttunut Saastoihin erityisen kiinnostuneena. 

Kirjan alkuasetelma on erikoinen: Lapset löytävät koulunsa urheilusalista roikkumasta viisi hirtettyä miestä. Ruumiit ovat alastomia ja niin pahoin silvottuja, ettei poliisikaan pysty niitä nopeasti tunnistamaan. Pian maata alkaa kuitenkin kiertää huhu, jonka mukaan uhrit olisivat olleet pedofiileja. Pitkällisen selvittelyn jälkeen poliisi pystyy vahvistamaan väitteen. 

Rikoksen tekijät ovat kuitenkin pahasti karkuteillä: Yksin kukaan ei joukkoteurastusta ole pystynyt järjestämään, joten lahtauksen takana täytyy olla suurempi ryhmä. Tekijöiden kiinni ottaminen on kuitenkin vielä paljon vaikeampaa kuin tavallisen murhan selvittäminen. Kun huhu uhrien taustasta leviää, pedofilian uhrit nousevat esiin ja heidän kannustaminaan tavallisetkin ihmiset tekevät kaikkensa murhien selvittämisen hankaloittamiseksi. Joukkohysterian vallitessa lynkkausmieliala leviää ja ympäriinsä leviäviltä listoilta nimensä löytävät joutuvat silmittömän väkivallan uhreiksi. 

Kirjan pääasia ei ole murhien tekijöiden selvittäminen tai heidän taustoillaan mässäily, vaan kuvaus siitä, mitä tapahtuu, kun lynkkausmieliala leviää kansan keskuudessa.

On tavallaan vähän harmi, että uhrien pedofiiliudesta (jopas on sanapari...) kerrotaan jo kirjan esittelyn yhteydessä. Toisaalta se on niin keskeinen osa kirjaa, että siitä on ehkä hyvä vähän varoittaakkin: Mitään ällöttävää kirja ei sinällään sisällä, mutta silti onnistuin vieräyttämään poskelle pari kyyneltä, tämmöinen maailman pahuus kun ei (onneksi) ole jokapäiväisen ajatusmaailmani keskipisteessä.

M&M:n tyrmäävää arviota en ymmärrä ollenkaan. Saastat ei ehkä ole kiitävän vauhdikas, mutta lajityypiltään se sijoittuukin mielestäni johonkin dekkarin ja lukuromaanin välimaastoon. Juonenkäänteitä riittää, henkilöt ovat trilleri -tyyliin aika pinnallisesti kuvattuja mutta tarina kyllä kulkee eteenpäin ja avoimet johtolangat solmitaan siististi yhteen. Lukemisen arvoinen, kyllä. Piristävä, ei. Ainakin pinnallisesti maailmankuvani avartui kuitenkin taas vähän. 

Jens Lapidus: Rahalla saa

Kirjan nimi: Rahalla saa

Kirjoittaja: Jens Lapidus

Kustantaja: LIKE

Julkaistu: 2006/2008

Sivuja: 477

Mistä minulle: Kirjastosta

 

 

 

Olen silmäillyt tätä kirjaa monesti pokkarihyllyissä, tutustunut kiinnostuneena Kirjapedon arvioon ja viimein lukenut kirjan itsekin. Kyllä kannatti!

Jos pitää dekkareista tai trillereistä on Rahalla saa varma valinta. Kirjassa on Tukholman glamöröösiä menoa, järjestäytynyttä rikollisuutta, huumekaupan kekseliäisyyksiä ja yksi suurempi kehyskertomus. 

Kirjassa on kolme päähenkilöä: Parikymppinen opiskelija JW, vankilapakoa sunnitteleva latino Jorge sekä serbimafiaan kuuluva Mrado. Kaikki pyörivät aluksi omissa piireissään, mutta pikku hiljaa piirit alkavat yhdistyä. 

Läheisimmäksi tulee parikymppisen ruotsalaismiehen, JW:n tarina. Mies opiskelee rahoitusta, välit vanhempiin eivät ole läheiset ja muutama vuosi sitten Tukholmassa kadonneen siskon kohtalo askarruttaa edelleen. JW on mieltynyt yläluokkaiseen juhlimistyylliin ja kaveriporukkaan, mutta koska han on kotoisin aivan tavallisesta ruotsalaisperheestä pikkukaupungista, ei hauskaan elämäntyyliin oikeastaan olisi varaa. Pelastuksena on ajaa pimeää taksia, syödä viikot makaronia ja ketsuppia ja ostaa merkkivaatteet käytettyinä ja asua alivuokralaisena. Harmi vaan, että elämästään kokonaisuudessaan ei silloin oikein voi kertoa ihan kaikille kavereille. Pimeän taksin ajaminen muuttuu kuitenkin taksi-isännän ehdotuksesta kokaiinikauppaan, ja JW:n rahavaikeudet näyttäisivät olevan ohi. 

Myös täydellisen vankilapaon suunnitteleva Jorge ja pomonsa kanssa riitautuva Mrado ovat mielenkiintoisia tapauksia, vaikka he jäivät ainakin minulle vähän etäisemmäksi. Henkilökuvaukset eivät ole trillerityyliin supersyvällisiä, mutta henkilöt onnistuvat silti puhuttelemaan keskivertodekkaria enemmän. 

 

Kuvaukset Tukholman yläluokan yökerhoista ja nokkimisjärjestyksestä ovat mielenkiintoisia, toisaalta minua jotenkin kiehtoi myös kuvaukset rikollisjärjestöjen jakamista ansaintatavoista: Narikat sulle, bordellit mulle. Ja videovuokraamo ja pesula tai pari tietenkin jokaiselle, että rahat saadaan pestyä puhtaiksi. Toisaalta rikollisten elämää ei kuvata hohdokkaana, vaan jatkuvasti raastava epävarmuus ja pelko loistavat läpi. Suurimmallakin rikollisella on perheongelmansa ja kohtalona elää jatkuvan vartioinnin alaisuudessa.  

Kirjan rakenne toimi hyvin ja uusia juonikiihdytyksiä tuli vielä lopussakin. Tylsistymään ei siis päässyt.

Rahalla saa on Stockholm Noir -sarjan ensimmäinen osa. Seuraavat osat on saatava myös käsiin, ennemmin tai myöhemmin.

Jilliane Hoffman: Morfeus

Morfeus on jatko-osa aikaisemmin lukemalleni Cupidolle, enkä suosittele sen lukemista jos Cupido ei ole tuttu. 

Kirjan nimi: Morfeus
Kirjoittaja: Jilliane Hoffman
Kustantaja: Otava

Julkaistu: Alkuperäinen 2005, Suomessa 2006

Sivuja: 397

Mistä minulle: Kirjastosta palautettujen dekkareiden joukosta

 

 

Morfeuksessa kovia kokenut asianajaja CJ Townsend jatkaa työnarkomanian ja sekopäisen sihteerin tahdittamaa elämäänsä. Ja... No, dekkareiden, ja näköjään etenkin dekkareiden jatko-osien arvosteleminen näyttää olevan maailman mahdottominta hommaa jos haluaa jättää lukijoille jonkinlaisen yllättymisen ilon kirjaa ehkä joskus lukiessa. Mainittakoon siis vain, että kuten ehkä jo jatko-osan olemassaolosta voi päätellä, kaikki ei ole mennyt aiemmin eikä mene nytkään ihan putkeen ja salaisuudet alkavat paljastua. 

 

Kirjana Morfeus ei ole onneksi aivan yhtä raaka kuin Cupido, ja pitää loistavasti otteessaan lukuunottamatta lyhyttä lopun alun lässähdystä. Joka piti Cupidosta, pitää varmasti myös tästä.