Sophie Kinsella: Shopaholic Ties the Knot

Kirjan nimi: Shopaholic Ties the Knot

Kirjoittaja: Sophie Kinsella

Kustantaja: Black Swan

Julkaistu: 2002

Sivuja: 394

Mistä minulle: Kirjastosta. Englanninkielisten hylly yllätti jälleen positiivisesti!

Hyppäsin sitten vahingossa Himoshoppaaja -sarjassa ensimmäisestä suoraan kolmanteen osaan. Toinen kirja, Shopaholic Abroad, saa nyt sitten odotella vuoroaan niin pitkään kunnes ymmärtää kävellä minua ilmaiseksi (tai puoli-ilmaiseksi) vastaan. 

Sarjan kolmannessa osassa seikkaillaan Lontoon sijaan New Yorkissa ja Manhattanilla. Becky Bloomwood on saanut erinomaisen työn suuren tavaratalon naistenvaateosastolta ja saa käyttää päivänsä uusia kolttuja hiveltäen ja niitä muille sovitellen. Ongelmia aiheuttaa vain tulevien häiden ristipaine: Oma äiti järjestää häitä innoissaan kotoisessa Oxshottissa, kun taas ilkeä anoppi on ulkoistanut kilpailevien häiden järjestämisen kalliille hääsuunnittelijalle Plaza -hotelliin New Yorkiin. Koska kahdet häät kuulostavat vielä paremmilta kuin yhdet ja Becky ei menneisyydessäkään ole ollut kaikkein mallikkain päätöksentekijä, tilanne alkaa ryöstäytyä käsistä kun aika ei hoidakaan kaikkia ongelmia. 

Pidin oikein kovasti sarjan ensimmäisestä osasta, Confessions of Shopaholicista. Tätä kirjaa lukiessa kuinkin vuorottelivat hieman liioittellen kuvaten haukotukset ja myötähäpeä. Äidileen olisi tietysti vaikeaa tuottaa pettymys, ilkeääkään anoppia ei haluaisi kieltää jos on saamassa huikeat prinsessahäät ja on täysi materialisti, mutta silti... Päähenkilöä olisi tehnyt mieli ravistaa pariinkin otteeseen, mutta sehän se kai on tarkoituskin. 

Melko aaltoilevaa menoa tällä chick-litt -rintamalla siis. Välillä viihdytään, välillä osuu huteja useampikin peräkkäin. Pari viikkoa sitten jätin muuten suosiolla kesken Diane Johnsonin teoksen Le Divorce - avioero ranskalaisittain. Luin melkein pari sataa sivua, mutta meno oli tahmeaa eikä draamaakaan löytynyt ei sitten ollenkaan. 

Tiesittekö muuten, että todellisuudessa Sophie Kinsellan nimi on Madeleine Wickham? Nainen on oikeasti ollut taloustoimittaja, ja opiskellut sitä ennen Oxfordissa. Varsin hyvät alkuasetelmat sen erinomaisen ensimmäisen Himoshoppaaja -kirjan kirjoittamiseen mielestäni siis.

Erään aikakauden loppu

Ei, en ole päättämässä blogia alkuunsa. Vaan, byääh, olen lukenut Potterit loppuun...

Luulen, että en osaa sanoa Pottereista mitään, mitä joku toinen ei olisi jo sanonut. Ilmiö on niin suuri ja analysoitu, että en osaa sanoa mitään suurta siitäkään. Kuitenkin, tässä jotain minusta ja Pottereista.

Tuhahtelin vuosikausia suunnilleen vuosittain nousselle Potter -kuumeelle. Ihmettelin, miksi ihan uutisissa pitää mainostaa uuden kirjan ilmestymistä englanniksi/suomeksi tai miksi elokuvaversiot saivat väen ryntäämään teattereihin. Kyllä minäkin Potter -elokuvia yritin katsoa kun niitä televisiossa näytettiin, mutta jostain syystä niiden viehätys ei avautunut minulle millään asteella. Ei sitten millään. Ehkä olin liian kiintynyt Taru Sormusten Herraan ja siitä tehtyihin elokuviin, ja siksi uudelle vaihtoehtoiselle maailmalle oli vaikeaa avautua. 

Pidän fantasiasta, pidän taikuudesta, haluaisin osata taikoa, haluaisin oman kotitontun... Samat olosuhteet ovat vallinneet vuosia, joten onkin oikeastaan todella kummallista, että tykästyin Harryn, Ronin ja Hermionen seikkailuihin vasta kesällä 2008. Muistan ottaneeni ensimmäisen kirjan, Viisasten kiven, mukaan hääreissulle Tampereelle. Paikalle saavuttiin vuorokautta etukäteen tarkoituksena hummailla kaupungilla, mutta Suomen kesä päätti toisin. Kadut olivat niin täynnä vettä ja kun sateenvarjokaan ei enää pitänyt ryöppyjä, peiton alle kaivautuminen ja Tylypahkan kutsukirjeen toimitusprosessin seuraaminen kiinnostivat äkkiä paljon kaupunkia enemmän.

Viisasten kivi amerikaksi ja ranskaksi. Muut kirjat on tilattu Amazonista aikuisten kansilla.

Viimeinen kirja on kuitenkin luettu vasta nyt. En siis ahnehtinut pottereitani, vaan luin niitä hitaasti nautiskellen kokonaiset kaksi ja puoli vuotta. Viimeisen kirjan luin pikapikaa puoleenväliin, olin kuukauden lukematta ja annoin tarinan ja maailman päättyä. 

En vieläkään ole sitä mieltä, että Potterit olisivat maailman parhaita kirjoja, mutta väitän saaneeni kiinni siitä, miksi niistä tuli maailmanlaajuinen menestys. Harry kasvoi vaikean lapsuuden ja kivikkoisen nuoruuden kautta ainakin melkein aikuiseksi ja tarina kosketti monessa kohtaa. Tuttuun Tylypahkaan on ollut hauskaa palata kerta toisensa jälkeen, olipa kyse sitten kirjasta tai elokuvasta. Hedwig oli suloinen ja Snapen dialogi loistavaa. Taikamaailmasta tuli vaaroistaan huolimatta niin tuttu ja turvallinen, että uskon palaavani sinne vielä monen monia kertoja. 

Loppuun vielä poikkeuksellisesti pari linkkivinkkiä: 

Potter -vieroittautumiseen suosittelen näitä Potter Puppet Pals -videoita. 

Oletko miettinyt, mitä eroa on esimerkiksi Potterin alkuperäisessä ja "amerikannetussa" versiossa? Ei hätää, voit lukea kaiken täältä. Aika hauskaa, että jopa sarjan ensimmäisen kirjan nimi muuttui Atlanttia ylittäessä. Tätä J.K. Rowlingin kuitenkin sanotaan harmitelleen jälkikäteen.

Nyt on sitten jäljellä enää viimeisistä viimeinen elokuva. Onneksi kirjoja saa lukea niin monta kertaa ja silloin kun haluaa. Enpähän joutunut siihen noitalätsäisten hysteerikkojen joukkoon joka joutui värjöttelemään ulkona uusimman kirjan keskellä yötä saadakseen.

Muttamutta, mikä on sinun suhteesi pottereihin ja koko ilmiöön? Onko kyseessä yliarvostettu haihatus, maailmaa yhdistänyt tarina vai sujuvia lastensatuja?

Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin

Kirjan nimi: Älä käy yöhön yksin

Kirjoittaja: Kjell Westö

Kustantaja: Otava

Julkaistu: 2009

Sivuja: 600

Mistä minulle: Kirjastosta

 

Kuva goodreads.com

Älä käy yöhön yksin on yksi kauneimmista kirjojen nimistä joita tiedän. Top viitoseen kuluu ehdottomasti myös Westön Missä kuljimme kerran. 

Älä käy yöhön yksin rinnastui minun mielessäni alkukesällä lukemaani kirjaan Leijat Helsingin yllä. Jostain minulle melko kaukaa menneisyydestä, suunnilleen vanhempieni nuoruudesta lähdetään liikkeelle ja aika kulkee omaa rataansa eteenpäin. Kirjan juonta on vaikea kuvailla, mutta takakannen mukaan kirja kertoi muun muassa sukupolvien hukatuista mahdollisuuksista. Kirja kertookin selkeästi kahdesta eri sukupolvesta. Pidin kovasti kerronnasta. Oli mielenkiintoista seurata henkilöiden elämää ja lopuksi tarkastella sitä historiassa, osin vanhentuneiden henkilöiden ja osin uuden sukupolven kautta.

Mielestäni lukemissani Westön (siis Missä kuljimme kerran, Leijat Helsingin yllä ja tämä Älä käy yöhön yksin) kirjoissa ei aina voida puhua varsinaisesta juonen kehittelystä tai juonen kaaresta, enkä tarkoita tätä ollenkaan pahalla. Matka on päämäärää tärkeämpi. Mielestäni sen sijaan, että Älä käy yöhön yksin olisi kertonut hukatuista mahdollisuuksista, se kertoi elämästä: Kaikki ei aina etene kuten suunnitteli, mutta elämä itsessään etenee, ainakin meidän ympärillämme, jollei se sitten pääty ennen aikojaan. Pitkin kirjaa ihmisiä, jopa päähenkilöiltä vaikuttaneita, sortuu ja kuolee. Kaikki ei aina ole reilua. Asiat tuntuvat vain tapahtuvan ilman suurempaa merkitystä. Joskus merkitys, yhteys tai tarkoitus voi kuitenkin avautua jollekin vaikka vuosikymmenien päästä ja olla tälle yhdelle ihmiselle äärimmäisen tärkeä tieto. Vaikka kirjan edetessä tapahtumilla ei aina tunnu olevan tarkoitusta, silti haluaa tietää, kuinka henkilöille lopulta käy.

Uskon, että kirja on vielä nautinnollisempaa luettavaa niille, jotka muistavat esimerkiksi 60- ja 70- luvun Helsingissä ja tunnistavat kirjassa kuvatut kappaleet tai edes paikat. Historialliseksi romaaniksi tätä ei sentään voi kuvata, mutta koin silti, että se toi tarinana kevyen häivähdyksen menneistä vuosikymmenistä ja varsinkin yksittäisten ihmisten tunnelmista. 

Osaako joku muuta Westöä kuin näitä kolmea mainittua lukenut kertoa, ovatko muut Westöt ihan eri maailmasta vai onko niissä sama henki kuin näissä kolmessa?

Kirjallinen 2010

Aamuvirkku yksisarvinen kuuluu vielä selkeästi kirjablogien juniorisarjaan; Ikää ei ole  edes vuotta. Kirjallisuuskatsauksessa 2010 ulotettakoon nyt kuitenkin perspektiivi myös ennen blogia -aikaan. 

Vuosi 2010 jää minulle ehdottomasti mieleen loistavana kirjavuotena niin määrällisesti (74 luettua kirjaa) kuin laadullisestikin. Kerrottakoon tässä välissä, että lukuinnostukseni uudelleenstarttasi kunnolla oikeastaan vasta keväällä 2009. Sitä ennen lukeminen arkipäivän tapana oli monta vuotta kadoksissa. Olen kyllä aina lukenut mielelläni, mutta opiskelujen alkuaikoina lukeminen rajoittui "kiireiden" takia lähinnä loma-aikoihin. Valmistumisen aiheuttama kirja-ahminta muuten näkyy loistavasti myös 2010 luetuissa kirjoissa: Valmistuin huhtikuussa, ja toukokuussa onkin sitten paettu todellisuutta oikein kymmenen kirjan voimin :). 

Jotain mennyttä, jotain tulevaa.

 

Tässä pieni esittely minuun vaikuttaneista kirjallisen maailman ilmiöistä ja tapahtumista 2010.

Vuoden kirjailijalöytö:

Haruki Murakami. Luin viime vuonna Murakamilta kirjat Kafka rannalla, What I talk about when I talk about running, Hardboiled Wonderland and the End of the World, Suuri lammasseikkailu, Sputnik, rakastettuni, After Dark ja Norwegian Wood. Jos on lukenut samalta kirjailijalta vuoden aikana seitsemän kirjaa, niin kyllä sen on täytynyt jonkinlainen vaikutus tehdä. Jostain syystä tämän vahvasti länsivaikutteisen japanilaisen surrealistiset maailmat ja niiden maagiset sattumukset uppoavat minuun loistavasti, ihan kuten vähemmän fiktiiviset teoksetkin. Ja tiedättekö mikä on parasta? Lukemattomia Murakameja on vielä jäljellä, ja kirjailija on vielä elossa, eli tämä riemu ei välttämättä lopu vielä hetkeen :). 

Vuoden kauhu:

Richard Matheson: Olen legenda on erittäin helppo palauttaa mieleen vieläkin. Pieni, ohut ja kauan sitten (1954) kirjoitettu kirja  on tehnyt ihmeellisen pysyvän muistijäljen.

Vuoden fantasia:

Susanne Clarke: Jonathan Strange ja Herra Norrell. En muista olenko aikaisemmin kertonut, mutta ko. kirja vaati minulta kolme yritystä ennen kuin sain sen loppuun (ensimmäisillä kerralla pääsin muistaakseni sivulle 30, toisella ehkä sivulle 100... Kirja on siis ollut minulla kesästä 2007). Kun aloitin kolmannen lukuyrityksen, kirja vetäisi maagisella imulla mukaansa eikä maagikkojen seikkailuiden ja teen juonnin seuraamista olisi malttanut millään lopettaa. 

Runsaat alaviitteet voivat saada Jonathan Strangen ja Herra Norrelin toimista lukevan hyytymään, kuten itselleni siis kävi kahdesti. Tästä kirjasta riittäisi kuitenkin luettavaa vähän pidemmällekin oleilulle autiolla saarella.

 

Vuoden scifi ja vuoden suoritus:

Hannu Rajaniemi: The Quantum Thief. Vaikka minulla on vilkas mielikuvitus, niin jollain on kyllä selvästi vielä vilkkaampi. The Quantum Thief odottaa minulla toista lukukertaa, tosin jotta ihan kaikki ihmeellisyydet välittyisivät kunnolla, suomeksi käännetty Kvanttivaras voisi olla fiksu valinta. Rajaniemelle kiitokset myös Murakamin löytymisestä (muistaakseni luin koko Harukista ensimmäisen kerran Optiossa olleesta Rajaniemen haastattelusta joskus syksyllä 2009) ja erittäin lukuisista google -osumista, tilastoja seuratessa olen huomannut että The Quantum Thief -postauksen kautta tullaan edelleen blogiin monen monta kertaa päivittäin.

Vuoden opetus:

Minun ei pidä enää yrittää lukea Cecelia Ahernia. Koskaan.

Vuoden pettymys:

Anne Ricen Veren vangit ja Vampyyri Lestat. Kai minä sitten vaan tykkään vähän vähemmän klassisista vamppyyreita. Dracula muuten odottaisi hyllyssä...

Vuoden kiitokset:

Kiitokset kaikille supermukaville lukijoille ja kanssabloggaajille! Olette kyllä kirjallisen vuoden yllätyshuipentuma :).  Muiden blogien kautta olen saanut monen monta vinkkiä omiin lukemisiin. Omaa blogia on myös ehdottoman hauska kirjoittaa, ja vielä motivoivampaa se on kun täällä ainakin tilastojen mukaan pyörähtää jo ihan hurjasti jengiä päivittäin! Kiitos!

Entäs sitten 2011? En tee lupauksia, mutta haluaisin lukea 2011 ainakin vähän enemmän suomalaista kirjallisuutta kuin aiemmin. Sallan postauksia lukiessa on usein tullut olo, että yrittää aina pyrkiä mustikkaan vaikka mansikoitakin olisi lähempänä tarjolla. Pitää siis kokeilla. Ainakin Waltaria haluaisin ehdottomasti lukea lisää, Sinuhe Egyptiläisen luin joskus teininä vuosia sitten ja pidin kyllä siitä kovasti. 

Toinen, itse asiassa vähän ristiiritainan projekti on lukea noita omaan hyllyyn haalittuja vielä lukemattomia kirjoja "pois alta". Erityisen pistävästi hyllystä tuijottavat Hal Duncanin Vellum ja Ink ja pitkä lista klassikoita Kotiopettajattaren romaanista Humisevaan harjuun. Ja kaksi hyllyssä odottavaa ensimmäisestä kuvasta pilkistävää Murakamia tulee taatusti luettua jossain välissä.

Hieman myöhässä mutta kuitenkin: Hyvää kirjallista vuotta 2011 jokaiselle lukijalle!

Pukinkontista paljastunutta: iPad eli minun porttini e-kirjoihin

Ei,

meillä ei tosiaankaan yleensä harrasteta näin suureellisia lahjoja. Ilmeisesti olen kuitenkin ollut ihan superkiltti 2010, kun lahjapaketista paljastui mukava laatikko.

Meidän hieman Appleen vinksahtaneessa perheessä (ennestään neljä iPodia ja kesällä vanha pöytäkone muuttui valmistumisten kunniaksi kahdeksi omenaläppäriksi. IPhonea ei kuitenkaan ole kummallakaan)  keskusteltiin tai siis argumentoitiin äänekkäästi koko syksy iPadin puolesta ja vastaan. Mies ei voinut ymmärtää mitä sillä tehdään, minä kerroin viikottain mitä kaikkea hienoa sillä voisi tehdä jos sellainen olisi. Syksyn matkallakin vehjettä pääsi ronkkimaan useamman kerran. Myönnettäköön, että myös tämä video teki minuun aika suuren vaikutuksen. Olisin siis halunnut vain vähän henkistä tukea aikeelleni ostaa ei-ehkä-niin-tarpeellinen (mutta sitäkin hauskempi) vempele, mutta asiahan kääntyikin nyt minun kannaltani paljon paremmin päin :).

IPadhän ei ole varsinaisesti (vain) e-kirjojen lukulaite, vaan aina valmis nettilauta. Itseäni se viehätti kuitenkin erityisen paljon myö lukuominaisuuksien takia. Jouluaaton jälkeen alkoikin suuri seikkailu e-kirjojen maailmaan, ja kuten monessa blogissa on jo aiemmin kerrottu, tilanne on vähintäänkin sekava.

Itse olen lataillut iPadin iBook-kansioon (kyllä, sen saa näyttämään kirjahyllyltä) lähinnä Project Gutenbergin ilmaisia e-kirjoja. Ko. sivuilta löytyy siis digitalisoituina kirjoja, joiden tekijänoikeudet ovat rauenneet. Englanninkielistä valikoimaa on todella runsaasti, suomenkielistä niukasti, suomeksi olen ladannut vain Minna Canthin Työmiehen vaimon. Lataamalla kirjan kuin kirjan EPUB muodossa se solahtaa yhdellä klikkauksella suoraan iBook-ohjelmaan, jossa se on... No, "ihan oikeana" kirjana. Kirjaan voi tehdä muistiinpanoja, vieraita sanoja voi katsoa sanastosta, kirjan väliin voi laittaa kirjanmerkin ja niin edelleen. Ja sivutkin kääntyvät hienosti ja tietysti juuri sillä nopeudella kuin niitä kääntää :).

Tätä menoa siis olen muutamassa vuodessa lukenut kaikki maailman suuret vanhat klassikot (tai ainakin ladannut ne luettaviksi). Epämääräisen surffailun seurauksena nimittäin olen valmis vahvistamaan muualla jo muutaman kerran todetun tilanteen: Suomalaisten e-kirjojen tilanne on surkea. Ainakin ostajan kannalta pahimmat ongelmat ovat hinta ja saatavuus.

1. Hinta. Tästä on maristu ennenkin. Anteeksi, mutta minä en osta uusia 27 euroa maksavia kirjoja edes paperisena. Miksi ihmeessä ostaisin sitten sellaisen sähköisenä? E-kirjoilla ei ole jälleenmyynti- eikä edes lahjoitusarvoa. Kalliilla rahalla ostettua e-kirjaa ei voi antaa äidille, veljelle eikä kaverille eteenpäin luettavaksi. Ok, se alv ja alv, mutta tuota krhm öh, alan kustannurakennetta sen kummemmin tuntematta, kyllähän pokkareitakin myydään alle kympillä. E-kirjoissa varasto- jakelu- ja materiaalikulut ovat olemattomat (ymmärrän toki että nämä ovat vain pieni osa kirjan hintaa), joten eikö sen nyt pitäisi kuitenkin jotenkin kompensoida sitä alv:akin? 

Jos halvempia kirjoja ei tule kaupan, ei e-kirjojen lukulaitteita osteta, ja ei sitten osteta kalliimpiakaan e-kirjoja. 

2. Saatavuus. Tämä on kyllä naurettavaa ja mielestäni aika paradoksaalistakin. Adlibriksen etusivulta löytyi sentään kätevästi linkki e-kirjoihin. Sivulla esitetään yksi kirja ja käsketään käyttämään hakutoimintoa. Etsin kirjoja sanoilla oksanen, rimminen ja kyrö ja luovutin. Mitenköhän niitä kirjoja olisi tarkoitus löytää?

Suomalainen Kirjakauppakin voisi vähän ryhdistäytyä ja laittaa edes linkin e-kirjakauppaan vaikka siihen mp3 -kirjojen lataamon alle (ok, banneri on isolla ylhäällä, mutta silti). Kun e-kirjat löysi, niin no, olihan niitä, joitakin. Heräsi kuitenkin kysymys, että kenen tehtäväksi e-kirjasivut on annettu räpeltää kasaan, kun jokaisen kirjan kohdalla lukee "julkaisu päivämäärä". Myös ohjeet olivat hengästyttävää luettavaa. Ilmeisesti kirja pitäisi ensin ladata tietokoneelle ja sen voisi siirtää siitä iPadiin. Tätä kuitenkin täydennettiin ei kovin rohkaisevalla "Jatkokehittelyjen jälkeen e-kirjakaupastamme voit ostaa kirjoja suoraan myös Applen tuotteisiin, kuten iPhoneen tai iPadille." Kiva. Ja ei kiitos. Haluan kirjan, en mitään tietotekniikan abö-iltaa.

Akateeminen on päässyt jo vähän pidemmälle. Täältä löytyi kuvitetut ohjeet kirjan siirtämisestä suoraan iPadiin. Akateemisella näytti olevan myös tarjous: -20 % kanta-asiakkaille yhden e-kirjan ostamisesta ja -30 % kahden e-kirjan ostamisesta. Tuo kuulostaa jo reilummalta. 

Tämän enempää minulla ei sitten olekaan marisemista!

Innostuin lataamaan Lukupiiri-blogissa joulukuussa luetun Saiturin joulun -ilmaisversiona tietenkin- ja sitä oli mukava lukea myös pimeässä autossa matkustaessa. Näyttö on kirkas, mutta ainakaan minä en ole siitä vielä häiriintynyt. Akkukin on kestävä, koska padia ei ole tarvinnut vielä ladata kertaakaan. 


Kirjastossa käyminen ei siis vielä lopu mutta matkoille (ei tosin rannalle) tämä laite lähtee taatusti mukaan. Kirjoittaminen on tietysti paljon hitaampaa kuin tavallisella näppiksellä, mutta surffailut padilla hoitaa helposti ja blogeja lukee oikein ilokseen samalla kun röhnöttää sohvalla missä asennossa vaan haluaa. 


Keskustelua e-kirjoista on vilahdellut monessakin blogissa, mutta onko jollain antaa nyt jotain erityisen hyviä e-kirjavinkkejä? Kiinnostaako e-kirja muita, uskotteko ostavanne jonkun lukulaitteen esimerkiksi seuraavan vuoden aikana?

Jo Nesbo: Kukkulan kuningas

Kirjan nimi: Kukkulan kuningas

Kirjoittaja: Jo Nesbo

Kustantaja: Johnny Kniga

Julkaistu: 2008/2009

Sivuja: 243

Mistä minulle: Kirjastosta.

 

 

 

Kukkulan kuningas on toinen lukemani Jo Nesbon kirjoittama romaani. Toisin kuin käsittääkseni kaikissa muissa Nesbon romaaneissa, Kukkulan kuninkaan päähenkilönä ei seikkaile Harry Hole. Kirjan etuliepeessä mainitaan, että tämän erillisen teoksen tekijänoikeustuotot ohjataan Nesbon perustaman säätiön kautta Afrikkaan lukutaitokampanjaan.

Hauska sattuma on, että niin Kukkulan kuningas kuin eilen esittelemä Twenties Girlkin sijoittuvat headhunting -maailmaan. Uusien kykyjen metsästäjänä Kukkulan kuninkaan päähenkilö Roger Brown painii omassa ylhäisessä sarjassaan. Tavallisen kykyjenetsijän sijaan hän onkin suorastaan pääkallonmetsästäjä.

Rogerin elämä on ulkoisesti täydellistä: Loistava ura, jättimäinen talo, upea vaimo. Vaimo on itse asiassa niin upea, että Roger kokee painivansa tosiasiassa vähän alemmassa sarjassa. Kun Roger vielä on kieltäytynyt yhteisestä lapsestakin, tarvitaan suhteen koossa pitämiseen kalliit kulissit, joita edes menestyksekäs ura pääkallonmetsästäjänä ei riitä rahoittamaan. 

Roger tekeekin "pientä sivubisnestä" taidevarkaana. Pienet keikat eivät riitä kulissien maksamiseen, mutta onneksi pääkallonmetsästyksen kautta törmää toisinaan myös vähän isompiin kaloihin ja hakijoita haastatellessa saa samalla viattomasti urkittua taideaaretieden sijainninkin. 

Kukkulan kuningas piti loistavasti otteessaan, aivan kuten aiemmin lukemani Lumiukkokin. Nesboa on sanottu Norjan Henning Mankeliksi, mutta minun täytyy kyllä myöntää pitävänäi Nesbosta enemmän. Kirjat etenevät mielestäni vauhdikkaammin, käänteitä on enenmmän ja paasausta vähemmän. Ehdottoman loistavaa jännärilukemista siis.

Viimein ihanaa hömppää ja hyvää jännitystä

Joulunaika oli ihanaa, mutta kääntyi tänä vuonna ihan liian pian pitkiksi välipäiviksi. Ensi vuonna vietän tavalla tai toisella pidemmpän joulun!

Pelailun, syömisen ja muiden joulujuttujen lisäksi ehdin mukavasti lukemaankin. Sivut kääntyilivät vinhasti niin pitkästä aikaa hyvässä hömppäkirjassa kuin jännässä trillerissäkin. 

Kirjan nimi: Twenties Girl

Kirjoittaja: Sophie Kinsella

Kustantaja: Bantam Press

Julkaistu: 2009

Sivuja: 432

Mistä minulle: Kirjastosta, englanninkieliseltä osastolta.

Olen blogissa tainnut haukkua kaikki kaksi tämän olemassaoloaikana lukemaani chick littiin kuuluvaa kirjaa, Marian Keyesin Sushia vasta-alkajalle ja Cecilia Ahernin Ihmemaa. Twenties Girl onnistui kuitenkin viihdyttämään paljon noita kahta paremmin. Rupesin tosin taas epäilemään, että ehkkä kielivalinnalla on merkitystä: Tämän luin englanniksi, joten mahdollisesti kökkö kieli tai yleinen naiivius eivät varmasti ärsyttäneet niin paljon kuin suomeksi kahden aiemmin mainitun kohdalla kävi.

Ymmärrän, että chick litt -kirjailijoilla on Bridget Jonesin jälkeen vaikeuksia keksiä juonta: Bridget Jonesin olivat mielestäni kaikkea sitä, mitä viihdyttävän naishömpän pitääkin olla, kaikki muu on kalpeaa jäljennöstä siitä. 

Twenties Girlin päähenkilönä seikkailee kakskyt- tai kolkytjotain -ikäinen Lara. Hän on markkinointiosastolla työskentelyn jälkeen päättänyt perustaa parhaan ystävänsä kanssa rekryfirman, joka headhunttaa ihmisiä yritysten johtaviin asemiin. Ystävällä on alalta kokemusta aiemminkin, Laralla ei, mutta ei hätää, ystävän pitäisi opettaa. 

Mutkia matkaan tulee siinä vaiheessa, kun ystävä rakastuu Goan matkallaan rantapummiin ja jää niille teille. 

Loogisena jatkumona edelliselle Laran on mentävä 105 vuotiaana kuolleen tätinsä hautajaisiin, vaikka ei tuntenut koko tätiä. Homma ei mene ihan putkeen, ja kummitteleva täti alkaa seurata Laraa. 

Absurdista asetelmastaan huolimatta kirja oli hauskaa luettavaa, seuraavaksi tekisi melkein mieli aloittaa hyllyssä odottava Himoshoppaajan ratkaiseva askel....

Jännittävästä trilleristä ja vapaasti tulkittuna kirjallisesta joululahjasta lisää huomenna, tsemppiä kaikille arkeen palanneille/palaaville ja ihania vapaapäiviä lomailijoille :).