Kas tässä oudoin lukemani kirja pitkään aikaan... Takeshi Kaiko: Kesän pimeys

Kirjan nimi: Kesän pimeys 
Kirjoittaja: Takeshi Kaiko 
Suomentaja: Kai Nieminen 
Sivuja: 218 
Kustantaja: Keltainen kirjasto 
Julkaistu: alkup. 1972/ ko. 1977 
Mistä minulle: Joululahja pikkuveljeltä 2011

Yritin tehdä lukemisesta kaikin mahdollisin tavoin vähän mukavampaa. Kuvasta puuttuvat keksit.

Anteeksi A, tämän kirjan lukeminen "hieman kesti". Enkä ehtinyt antaa sitä sinulle luettavaksi yhteisellä lomallamme, mutta noh, kesällä sitten. 

Kirja pääsi Berliiniin jo ensimmäisessä muuttokuormassa, minkä olisi voinut kuvitella suoneen kirjalle hyvän mahdollisuuden tulla luetuksi jo aiemmin, varsinkin kun tunnetusti yleensä kovasti tykkään japanilaisesta kirjallisuudesta, mutta... En ole koskaan aiemmin lukenut kirjan liepeestä yhtä ei-kannustavaa, rehellistä ja nerokasta kääntäjän puhetta kuin Kesän pimeydestä.  Siksi kaikki kommenttini Kesän pimeydestä saavatkin nojata Kai Niemisen kommentteihin. Olkaa hyvät:

"Aluksi en tahtonut saada otetta Kesän pimeydestä. Teksti lojui pöydälläni (ja lattiallani, ja matkalaukussani, ja sänkyni vieressä) kuukausitolkulla. Olin aloittanut käännös(/luku)työn päättäväisenä, mutta liuskan, parin (tai ihan vaan muutaman sivun) jälkeen käännös (lukeminen) edistyi (tökkäsi) tuskin rivinkään viikkovauhdilla (ja Emiratesin erinomainen viihdejärjestelmä satoine kanavineen, elokuvineen ja aivan turhine tosi TV-ohjelmineen voitti mielenkiintoisuudellaan). Luin kirjan (katsoin sarjan ja elokuvan) kerran toisensa jälkeen, yritin löytää siitä rakenteellisia tukipisteitä, yritin löytää tulkinnallisia johtolankoja rivien välistä, mutta turhaan. Kirja kiehtoi minua, mutta en saanut siitä kyllin kiinteää otetta jotta olisin voinut kääntää (lukea) sen. Sitten, varsin turhauduttuani, Kesän pimeys sai otteen minusta (tai minä sain kerättyä tarpeeksi voimia hyökätä kirjan kimppuun. Ja kahvia, ja keksejä, ja hyvää jogurttijuomaa. Ja yleensä kyllä haluaisin, että minä saisin otteen kirjasta eikä toisin päin). Teksti löi minua silmille: rivien välissä ei ollut mitään, rakenne ei kaivannut tukipisteitä (niinpä: älä turhaan etsi sitä, mitä ei ole, tai saat etsiä vaikka äärettömiin). Teksti alkoi sykkiä elävänä, tuoksua elämältä, maistua elävältä. Aloin kääntää (lukea). 

Kesän pimeys on ankara kirja (monessakin mielessä: se tuntuu rankaisevan lukijaa tyhmyydestä ja liiallisesta merkitysten etsimisestä). Se on kertomus vieraantuneisuudesta, juurettomuudesta. Kaksi japanilaista, mies ja nainen, kohtaavat Euroopassa ensi kertaa kymmeneen vuoteen . He uusivat vanhan rakkaussuhteensa, elävät muutaman kiihkeän kuukauden yrittäen epätoivoisesti saada aikaan ihmissuhteen, saada kosketuksen elämään. Molemmat ovat herkkiä, aistivia, intohimoisia; molemmat ovat lohduttoman yksinäisiä, haavoittuvia, tuskaisia. Molempia ahdistaa tietoisuus siitä, että kaikesta heidän tiedostaan, sivistyksestään, kokeneisuudestaan huolimatta heidän sisällään on tyhjiö. (eikö kuulosta ihan Murakamin romaanilta? Vaan eipä ole. Ehkä heillä on sama alkuasetelmatietokanta, tai jopa jokin juoniammennin, mutta tapa, jolla he tarinan kertovat, on tyystin erilainen). Kesän pimeys on on kertomus siitä miten he yrittävät täyttää tuota tyhjiötä: ruoalla, juomalla, erotiikalla (kertominen on välillä vähän liiankin suoraviivaista ja yksityiskohtaista minun makuuni). Se on kertomus siitä miten tyhjiö alun perin syntyi. Se on kertomus aineellisen hyvinvoinnin aieuttamasta pahoinvoinnista, laumauttavasta ahdistuksesta, rauhattomuudesta, omia pelkojaan pakenevista ihmisistä (miettikää, jo 70-luvulla! Mitä, jos kirjailija kertoisi saman tarinan nyt uudestaan?). Se on kertomus lasin ja betonin maailmasta, väkivallan, sodan maailmasta, itsensä kadottaneen ihmisen tuskasta. Ja se on pelottavan tosi."

Ei siis mitään mukavaa luettavaa, mutta vaikeassa kaameudessaan suorastaan raikasta.
Kai Niemisen käännös Kesän pimeydestä voitti myös kirjallisuuden valtionpalkinnon vuonna 1978. En ihmettele. 

Olen tyytyväinen itseeni, kun sain viimein taklattua Kesän pimeyden. Vaikka omalta mukavuusalueelta poikkeaminen on ikävää, niin olen silti sitä mieltä, että välillä on hyvä lukea vähän vaativampiakin kirjoja. Juoksutermein: Jos yleensä hölkkäilen 50 minuuttia mukavuusalueella, teen satunnaisen pitkän lenkin tai juoksen vähän 400 metrin intervalleja, niin tämä oli minulle 45 minuuttia kisavauhtia.