Ei mikään hyvän tuulen trio

Joululomalla tahkottu:
Oneiron (Laura Lindstedt), Kudottujen kujien kaupunki (Emmi Itäranta) ja Taivaalta tippuvat asiat (Selja Ahava). Kesken jäi Tankkien kesä (Sirpa Kähkönen).

Luettu trio ei ollut mikään hyvän tuulen tuoja, mutta tulipahan luettua.

Oneiron jäi kyllä mieleen. Lukisinko uudestaan? En.

Vaikka laskeuduin viime aikoina lukemastani faktakirjallisuudesta varovasti Taivaalta tippuvan asian (miksi se muuttui tyyliltään niin vahvasti puolivälissä kirjaa?) ja Kudottujen kujien kaupungin (fantasiahenkeä riitti - Itärannan tyylii pysyi samana kuin Teemestarin kirjassa, joka mielestäni kuitenkin päihitti Kudottujen kujien kaupungin) kautta Oneironiin, oli kontrastia ehkä silti vähän turhan paljon. Kysyin Oneironia lukiessani itseltäni "Mitä järkeä tässä on" enemmän kuin kahdesti, mutta luin kirjan jouluisissa tunnelmissa silti loppuun.

Kirjan henkilöistä ei tarvitse pitää, mutta nyt varsinkin anoreksiaan itsensä tappava juutalaisnainen tuntui aikamoiselta ensimmäisen maailman ongelmissa rypijältä. Kiukustuin, ensin kirjalle, sitten itselleni. Miksi menettää pulttinsa ajan tuhlaamisesta, itsehän olin kirjani valinnut.

Aloitin vielä Sirpa Kähkösen Tankkien kesää, mutta lyhyet kappaleet, hyppivä kerronta ja ensimmäisen sadan sivun jälkeen olo, että olin lukemassa kelloa vastaan enkä omaksi huvikseni, karkotti minut the Crownin ääreen. Myös aiemmin aloittamani The Name of the Wind tuntui huutelevan Kindlestä.

Taidan ensi kerralla pysyä suomalaisissa klassikoissa tai lukea jotain, mikä kuulostaa vain kivalta, ei vain palkitulta.