Onnistuneen kirjakauppakäynnin voi määritellä monella tapaa - ja joskus se tarkoittaa sitä, että katsoa saa mutta ei ostaa.
Toissa sunnuntaina onnistuin mielestäni erinomaisesti. Kannoin yhden kirjan Kaupan ympäri, sivelin ainakin kymmentä, mutta lopulta harhautin itseni laskemaan kirjan takaisin paikalleen luomalla insta-storin alla olevasta kuvasta.
Poistuin kaupasta onnistuneesti. Kotona huomasin ex-pomoltani tulleen viestin. 'Luin Underground Railwayn, se oli mahtava!!!'. Arvaatte varmaan, mitä tein lauantain lounastunnilla? Ja tiedätte varmaan, että ketjukirjakaupoissa on usein 'Osta kaksi, toinen puoleen hintaan' -tarjuksia?
Ja niinhän siinä sitten kävi... Good Me Bad Me jonka olin jo kerran jättänyt klikkaamatta Kindleen, lähti mukaan.
Kirjan nimi: Good Me Bad Me
Kirjoittaja: Ali Land
Julkaistu: 2017
Sivuja: 348
Kustantaja: Penguin Fiction
Milliellä on uusi elämä. Hän oli Annie. Viisitoista. Hän eli... Epätavallista elämää. Annien äiti oli töissä naisten turvakodeissa ja kidnappasi, kidutti, hyväksikäytti ja tappoi pikkulapsia, siis silloin kun Annie ei riittänyt. Sitten Annielle riitti, ja poliisit tulivat hakemaan äidin.
Annie sijoitetaan perheeseen odottamaan oikeudenkäyntiä.
Kirjan konteksti on karmea. Vaikka väkivallalla ei mässäilty ja yksityiskohdista vain vihjailtiin, sen tunnelma oli kuristava. Varsinainen teema on mielenkiintoinen - mikä ihmisessä on kasvatuksen, mikä geenien tulosta. Missä menee se pahuuden raja, mistä voi toipua, ja voiko siitä, mitä pitää normaalina, koskaan selvitä ehjänä eläen samojen normien katveessa kuin muut.
Kiehtovan kirjasta teki teeman lisäksi sen tyyli. Silloin, kun äärimmäinen pahuus ja Millien sisäinen maailma eivät hallitse sivuja, voisi kuvitella lukevansa 'vain' kuvausta siitä, miten Notting Hillin arvotalojen sisällä pidetään kulisseja pystyssä. Perheen äiti joogaa, nettishoppaa ja turruttaa tai piristää itseään huumeilla, perheen isä on niin uppoutunut työhönsä että ei näe teinityttönsä kasvukipuja.
Niin. Mikä on normaalia.
Annie sijoitetaan perheeseen odottamaan oikeudenkäyntiä.
Kirjan konteksti on karmea. Vaikka väkivallalla ei mässäilty ja yksityiskohdista vain vihjailtiin, sen tunnelma oli kuristava. Varsinainen teema on mielenkiintoinen - mikä ihmisessä on kasvatuksen, mikä geenien tulosta. Missä menee se pahuuden raja, mistä voi toipua, ja voiko siitä, mitä pitää normaalina, koskaan selvitä ehjänä eläen samojen normien katveessa kuin muut.
Kiehtovan kirjasta teki teeman lisäksi sen tyyli. Silloin, kun äärimmäinen pahuus ja Millien sisäinen maailma eivät hallitse sivuja, voisi kuvitella lukevansa 'vain' kuvausta siitä, miten Notting Hillin arvotalojen sisällä pidetään kulisseja pystyssä. Perheen äiti joogaa, nettishoppaa ja turruttaa tai piristää itseään huumeilla, perheen isä on niin uppoutunut työhönsä että ei näe teinityttönsä kasvukipuja.
Niin. Mikä on normaalia.
Tuo Ali Landin kirja on hyvä! Ja kirjan jännite on saatu aikaan tosiaan ihan muulla kuin väkivallalla.
VastaaPoista